Elämäntapaintoleranssi

Laktoosi-intolerantikkona eläminen ei ole nykyisin ongelma eikä mikään. Mutta mitä tehdä vastahankaisten ihmisten kanssa, joilla tuntuu olevan terveellisten elämäntapojen intoleranssi? Mediassa on ollut aika villejä kommentteja meidän ammatin tarkoitusperistä ja tiedoksi nyt vaan, että meidän työn tarkoitus on saada ihmiset elämään pidempään ja terveempinä – tutkituin konstein. Simple as that. Miten sitten saisi vastahankaisen asiakkaan innostumaan ja motivoitumaan elämäntapojen muutoksesta?

Ruokailuissa argumentti on yleensä: ”Mutta kun se on niin hyvää.” Toinen yhtä ponteva ja umpikujaan johtava kommentti on: ”Mutta kun mä en tykkää siitä.” Yleensä viitataan kasviksiin, joskus kalaan. Kolmas on: ”Mutta kun mä en jaksa laittaa ruokaa.” Ongelmahan näissä on, että ihminen on asenteen tasolla naimisissa muutosvastaisuuden kanssa. Ikäänkuin maailma olisi mustavalkoinen, joko ruoka on hyvää tai pahaa, joko tykkää tai ei tykkää, joko jaksaa tai ei jaksa. Nämähän on kaikki subjektiivisia mielipiteitä eikä universaaleja totuuksia. Siten niitä pystyy muokkaamaan, jos haluaa ja edes kokeilee niitä muuttaa.

Asioista voi oppia pitämään, ruoanlaitto nopeutuu ja helpottuu, kun sitä tekee. Lempiargumenttini varsinkin äijien kanssa on kysyä, että tykkäsitkö oluesta ekan kerran kun maistoit. Yleensä ei olla tykätty, mutta on kyllä huolehdittu siitä, että sitä on tullut opeteltua juomaan ja siitä nauttimaan. 😉 Sama pätee muihinkin muutoksiin, kandee pitää mieli avoinna. Kaikesta ei tietenkään tarvitse tykätä tai kaikkea syödä, mutta jos ruokavaliosta puuttuu lähes täysin kasvikset, niitä on pakko opetella syömään (tästä aiheesta muistelen Pöperöproffa-bloigssa olleen juttua useasti). Ihminen, joka on ennen saalistanut ruokansa, voisi kunnioittaa edes hieman historiaansa ja sentään laittaa sen ruoan, jonka pussiin pakattuna kaupasta kotiin kantaa. Metsälle ei tartte lähteä, jos ei halua. 🙂

Liikunnan esteet alkoi jossain vaiheessa jo naurattaa: talvella on kylmä JA liukasta, ei kuulemma voi liikkua, kesällä on järestään liian kuuma (olen fiksusti ollut sadekesät ulkomailla, joten silloin en ole työskennellyt). Ihmiset ilmeisesti pelkää talvella kaatumista (tosin polvi- tai lonkkavaivaiselle riski on  suuri ja tilanne vakava, jos kaatuu.) Sitä varten saa kyllä nastoja ja suurimmalla osalla suomalaisista on kuitenkin sen verran lämmintä vaatetta kaapissa, että ulos pääsee. Tiettävästi nämä yksilöt poistuvat kodistaan kolmen kriittisimmän talvikuukauden aikana. Suomessa löytyy myös sisätiloihin rakennettuja tiloja, joissa voi kuntoilla ja liikuttaa raajojaan – uida, jumpata, jopa juosta ja pyöräillä.

Kesän kuumuus. Mitä tähän nyt voi sanoa. Suomalaiset urputtaa, kun on kylmä (eli – 10 astetta vähemmän) ja kuuma (+ 15 astetta enemmän). Minä sen sijaan olen sitä mieltä, että koska se kesä on täynnä valoa, liikkua voi yötä myöten. Ei se uni tule kuitenkaan silmään vielä kympiltä kesällä. Seinäjoen aikoihin muistan käyneeni Katrin (silloisen harjoittelijan) kanssa ysin kympin maissa pyörälenkillä maastossa. Oli hauskaa. Kesäisin lenkkeilen joskus kuuden aikaan ennen töitä tai myöhään yöllä. Heräilevässä ja öisessä metsässä on jotain maagista ja jännittävää. Seinäjoella työskennellä jännitystä tosin lisäsi tieto, että karhuhavaintoja oli tehty alueella. Lähinnä kuitenkin harrastin aamulenkeillä fasaanibingoa. Se on Seinäjoen erikoisuus, suosittelen vieraillessa keväisin. Yleensäkin etsiskelen aina eläinhavaintoja. Se nyt vaan on hauskaa.

Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla ennen töitä ADHD:nä lenkillä, mutta voi kyllä miettiä, että onko se kuumuus 24 tuntia päivästä niin hirveä, että se estää liikunnan harrastamisen ja ruumiin liikuttamisen. Juomavyö päälle ja vaikka sauvat matkaa, paussia välillä ja alkuun pieniä lenkkejä. Elimistö myös sopeutuu kuumaan. En silti kannata lenkkeilyä yli 30 asteessa keskipäivällä, eteenkään Afrikan auringon alla. T: tyhmä, kokeiltu on.

Asiasta makkaraan. Kannattaa muuten kokeilla vesijuoksua luonnonvesissä, jos on hyvät ”lenkkeilymaastot” sattuu olemaan lähellä. Se on ihan mahtavaa. Vapaa-ajan viettoon voi kokeilla myös melontaa ja vaikka ihan vaan soutuveneellä soutelua. Jos oikein innostuu, lomat voi viettää kansallispuistoissa liikuskellen. Yksi elämäni ihanimmista viikonlopuista kului meloen (ei tuolloin aiempaa kokemusta) Kolovedellä. Matkan kruunasi ennen reissun loppua ihka oikea saimaannorppa, jota oltiin koko viikonloppu yritetty bongata. Taisi kyynel tirahtaa silmään ja olin liikuttuneessa mielentilassa pitkään. Siinä se tuijotteli vedestä meitä ja me sitä. Kolovedellä voi myös soutaa perussoutuveneellä, jos melominen ei tunnu omalta jutulta.

Uskoisin, että suurin osa kyllä löytää mieleistään kesäliikuntaa, kuin hieman pohtii, mitä olisi kiva tehdä. Se voi olla sulkapalloa takapihalla tai rullaluistelua kaupungin sykkeessä. Jos kuumuus piinaa, kannattaa miettiä, voisiko päivän ohjelmaa muuttaa siten, että viileimpään aikaa pääsee liikkumaan ja kuumimman ajan makoilee riippukeinussa tai biitsillä. Tai tekee töitä ilmastoidussa sairaalassa… 😛

Elämäntapaintoleranssi on onneksi parannettavissa. Ehkäisen  dementiaa töissä, kun keksin kaiken maailman vaihtoehtoja saippuapala-asiakkaille (he, joihin ei tunnu saavan otetta) niin ruokaan kuin liikuntaan liittyen. Lähinnä yritän ehdotella mitä tahansa tekemistä, joka pitäisi nämä ihmiset edes osan iltaa pois television äärestä. Sen näennäisrentouttavuus ei kyllä mielestäni todellisuudessa palauta ketään työpäivän jälkeen tai rentouta levollisille unille. Välillä on vaikea saada muutosta lykittyä käyntiin, mutta ainakin voin rehellisesti sanoa päivän päätteeksi, että parhaani tein. Omahoito jää potilaalle.

melonta

Kolovesi, must go back.

P.S. Jenni L:lle kiitos naururemakan aiheuttaneesta ”elämäntapaintoleranssi” – termistä. 🙂

Näkönälkä – estetiikkaa energiaksi

2012-09-06 10.14.20

vilijonkkakahvi

Siivouskahvit Vilijonkan kanssa. Tietyt soijajuomat sakkaa. Lähikaupassa ei ollut muuta. 😛

Kumpi kahvi maistuu paremmalta? Ei, sinun ei tarvitse maistaa sitä. Senkun katsot kuvia. On melko selvää, että suurin osa sanoisi, että ylimmän kuvan kahvin on pakko olla hyvää – siinä on upea vaahto ja kaunis koristuskin. Tässä tapauksessa kuva ja todellisuus kohtasivat. Sydneyssä juodut aamukahvit paikallisten liike-elämän haukkojen suosimassa italialaisessa Janus-kahvilassa oli kolmena aamuna elämäni valo. Mindblowing.

Tarkastellaan tässä postauksessa tarkemmin näkönälkää. Aiemmassa postauksessa kerroin, että aion käydä läpi eri nälkätyyppejä, jotka auttavat tietoisen syömisen opettelussa ja väitän, että myös syömään hyvin. Tällä tarkoitan, että ihminen oppii kuuntelemaan kehonsa tarpeita ja siten valitsemaan sopivan määrän ruokaa niin ettei syö liikaa eikä liian vähän. Tämä taito ei ole verrattavissa pikakuureihin, ruokalistoihin eikä ateriamalleihin perustuiviin painonhallintakeinoihin. Tämä on taito ja aivan kuten kukaan ei opi soittamaan kitaraa muutamassa kuukaudessa (eräät ei kahdessa vuodessakaan), taidon hallintaan menee aikaa. Se aika on kuitenkin seikkailua itseensä sekä ruoan ja syömisen ihmeelliseen maailmaan ja siten miellyttävää taidon opettelua (toisin kuin eräillä kitaran soiton opettelu).

Silmät ovat sielun peili, mutta ne ovat myös sielun ravitsija. Kauniisti katettu annos pöydän ääressä on aivan eri asia kuin kiireessä seisaaltaan hotaistu mössö. Tässä on iso syy, miksi vastustan pikaruokaa. Ei se, että ne ovat tuhottoman huonolaatuisia ja sisältävät valtavat määrät energiaa (suurin osa härskiintyneestä rasvasta ja sokerista), vaan se, että pelkästään esillepano ja ulkonäkö eivät voi riittää näkönälän tyydyttämiseen. No, molemmat on ongelma, aika tasa-arvoisesti.

Näkönälällä, kuten muillakin nälkätyypeillä, on kaksi puolta. ”The darkside”  on se, että näkönälkä saa meidät syömään enemmän kuin oli tarve, jos ruoka näyttää herkulliselta. Tämä johtaa väistämättä myös annoskateuteen ravintolassa – toisen annos näyttää AINA paremmalta kuin oma. 😀 Se johtaa myös siihen, että jos naapuripöytään kiikutetaan jälkiruokaa ja vaikka olet jo joutunut avaamaan housunnappia, koet, että jälkiruoalle löytyy kuitenkin vielä tilaa.

Suomalaiset ovat nuukaa kanssaa ja ruoan hyvyyttä on totuttu mittaamaan a) hinnalla b) määrällä. Ravintolassa rahoille pitää saada vastinetta, eli mahdollisimman suuri annos ruokaa. Laivanbuffetista pitää vyöryä (humalassa) ulos, muuten ei ole syöty ja juotu riittävästi.  Ruskeakastike ja nakkisoppa ei omaa estetiikanhermoani kutittele mitenkään. Korvapuusti sen sijaan sen tekee. 😉 Mutta noin yleisesti: suomalaisen perinneruoan vahvimpia puolia ei kyllä ole houkutteleva ulkonäkö (mieti lörtsyä, kalakukkoa, mämmiä, karjalanpaistia…). Maut ja tuoksut ovat kyllä onneksi kohdallaan.

Hyvä puoli on tietenkin se, että oikein ymmärrettynä ja hyödynnettynä näkönälkä auttaa tuomaan tyydytystä ruoka-annoksesta, koska se on kauniisti aseteltu. Itse saan kauheat kiksit japanilaisen ravintolan annosteluista. Pienempikin annos täyttää, koska annos on huolella piiperretty ja aseteltu. Sairaus tai ihan luonnollinen ikääntyminen saattaa heikentää ruokahalua ja silloin näkönälän valjastaminen käyttöön on hyvä tapa saada henkilö syömään enemmän tai syömään edes jotain.

2013-04-16 14.26.23

Vaasalaisen Magokoro-ravintolan herkullinen alkupala – annoksen majoneesi oli myös ihanaa!

2013-04-16 14.34.02

Katsokaa nyt, melkein tulee tippa linssiin. :´) Mielihyväruokaa parhaimmillaan.

Laihduttamisessa tuntuu käyvän  usein niin, että ruokailusta tulee välttämätön paha. Ruoka ei tuokaan mielihyvää, vaan harmitellaan, että pitää syödä, vaikka pitäisi laihtua. Tällöin ruokaa myös lapetaan suuhun vähän siinä ajatuksella, että silmät kiinni ja ohjeen mukainen annos sisään ja se siitä. Pahimmillaan aterioita korvataan muovikääreeseen pakatulla ateriankorvikepatukalla tai teollisilla jauheseoksilla veteen sekoitettuna. (Nyt se terve järki käyttöön – kuka oikeasti haluaa korvata kunnon aterian sahajauhonmakuiselta suklaalla kuorrutetulla kuivalla patukalla?!) Mielestäni tässä mennnään ihan männikköön. Jos ruoasta ei nauti, kaikilla aisteilla, ei myöskään koskaan opi syömään hyvin ja tasapainoisesti.

Haastan sinut tänään syömään edes yhden aterian siten, että oikeasti katsot, mitä syöt. Käytä 15 sekunttia enemmän siihen, että otat vähän nätimmän lautasen, lautasliinan ja istut annoksen kanssa alas. Jos olet kyllästynyt tuijottamaan seinää syödessä ja haluat katsella samalla leffaa tai sarjaa, käytä edes hetki aikaa ihastella annos ennen kuin parkkeeraat ruudun ääreen. (10 vuotta seinän tuijotusta omassa seurassa alkaa olla riittävästi, ei jaksa enää, ihan hyvin pärjää näinkin.) Seurassa syöty annos on luonnollisesti parempi vaihtoehto kuin ruudun tai seinän tuijottelu. Mikäli olet ajatellut syödä jäätelöä suoraan paketista, pyöräytäpä kuitenkin pallo ja koristele annos marjoilla, kaakaojauholla, kookoshiutaleilla, keksinmuruilla, suklaalastuilla, ihan millä vain, ja syö annos hitaasti nautiskellen. Huomaatko eron?

Ystävämme Nälkä

Kiljuva Nälkä. Pikku Nälkä. Olematon Nälkä.  Mitä nälkä oikein tarkoittaa? Miten tunnistamme, että kokemamme tunne on nälkää? Mikä on nälän luonne ja miten se ilmenee?

Nälkä on mielestäni mahtava keksintö. Vaikea käsite, mutta mahtava. Nälkä pitää meidät hengissä – itse koen, että se on yksi linkki, joka maaduttaa meidät maahan ja osaksi ekologista lokeroamme. Semmoista hengissäselviämismeininkiä.  Kun on nälkä, pitää syödä. Jos ei ole nälkä, ei pidä syödä. Mutta hetkonen, et aina tunne nälkää lounasaikaan, mutta jos jätät syömättä voit olla satavarma, että ilta menee syödessä kaksin käsin. Kuulostaako tutulta? Nälkä ei menekään pois. Ei tämä ollutkaan ihan niin yksinkertaista.

Pelataan hieman roolileikkejä.

Jätit poika- tai tyttöystäväsi tai hän jätti sinut. Menetät kiinnostuksesi ruokaa, oikeastaan voit syömisen ajattelemisesta fyysisesti pahoin. Itkun takia sinun sentään on jano. Ainut mikä maistuu on vesi.

Menee viikko tai kaksi. Huomaat syöväsi napostellen pitkin iltaa. Fyysisesti et koe olevasi nälkäinen, mutta ”jotain tekisi mieli”. Jatkuvasti. Sisälläsi on ontto kolo, joka ei tunnu häviävän. See kolo voi hyvin olla  kadonnut rakkaus, päättyneen suhteen jättämä haikeus. Pyrit täyttämään onttoa oloa sisälläsi jollain konkreettisella, ruoalla, tajuamatta, että sydämen nälkää ei ruoka pysty sammuttamaan. Syöt silti. Osittain siksi, ettet tunnista sydännälkää, toisekseen siksi, että lohduttaudut ruoalla. Pyrit rakastamaan itsesi ehjäksi syömällä.

Päätät, että tässä elämän murrosvaiheessa teet kunnon elämäntapamuutoksen. Menet nettiin ja haet ”syö näin, laihdu” – ruokalistan. Ylipainoa sinulla ei varsinaisesti ole, mutta haluaisit muutaman kilon pois ja kiinteytyä. Samalla nettisurffailulla tulostat myös kuntoiluohjelman. Lista vaikuttaa ihan fiksulta, viisi kertaa päivässä jotain ja kasviksia näyttäisi olevan paljon listalla. Leipää ei listalla ole, mutta eikös se ollutkin ihan turha. ”Mikäs tässä, näyttää terveelliseltä ja siltä, että tätä pystyy noudattamaan.”

Menee kaksi kuukautta. Olet sinnikkäästi pupertanut iltapäivän proteiinipirtelösi ja kanasalaattisi ja syönyt ohjeen mukaan muutenkin. Paino on pudonnut muutaman kilon, siitä olet iloinen. Salitreenikin on tuottanut tulosta – lihakset ovat alkaneet näkyä selvemmin. Ongelmana tosin on, että iltapäivisn päässäsi tykyttää tolkuton makeanhimo. Joka ei ota laantuakseen vaikka marjoja tai hedelmiä söisit ämpärillisen. Sama toistuu joka ikinen ilta. Tuntuu, että alat menettää järkesi koko touhun kanssa.

Tulee tavallinen tiistaipäivä. Edellisen yön nukuit levottamasti ja töissä olet kinannut työkaverin kanssa. Kaverisi on pyytänyt sinut kahville ja raahustat sateisessa säässä kohti tapaamispaikaa.  Olet valmiiksi kauhuissasi. Kaverisi tahtoo mennä konditoriaan, jossa kävit lapsena. Tiedät, että hyllyt notkuvat croissantteja, jättimäisiä korvapuusteja ja pehmeitä rahkapullia sekä raikkaannäköisiä hyydytettyjä marjakakkuja. Astut ovesta sisään ja kaverisi vilkuttaa iloisena nurkkapöydästä. Samalla huomaat, että sinut ympäröi huumaava tuoksujen tulvahdus. Juuri uunista tulleen pullan tuoksu huumaa. Tiedät, että nyt repsahdat. Tiedät, ettet pysty vastustamaan tuoksua etkä onnellisia muistoja lapsuuden kauppareissuista ja pullapysähdyksistä kahvilassa. Otat kissanpäänkokoisen korvapuustin. Vesi on kihahtanut suuhusi jo ovella.

Seuraavana päivänä syytät itseäsi siitä, että et pysynyt järjestelmällisessä ohjeistuksessa. Eilinen pulla kalvaa hieman mieltä, mutta todellisuudessa syytät itseäsi siitä, että otit työkaverin läksiäiskahveillakin kermakakkua. Kaksi kertaa. Ennen kaikkea syytät itseäsi heikkoudesta ja siitä, että olet epäonnistunut. Kuinka vaikeaa listan noudattaminen muka voi olla? Kyllähän minun olisi pitänyt pystyä siihen! Tänään menen kahteen jumppaan kärvistelemään (ja tekemään synninpäästöä).

Mitä yhteistä näillä kaikilla tilanteilla on? Kaikkiin niihin liittyy nälkä. Tietoisen syömisen käsite (mindful eating) jakaa nälän seitsemään eri nälkään (nämä ovat sitten omia käännöksiä englanninkielisistä termeistä): näkönälkä (eye), nenänälkä (nose), makunälkä (mouth), mahanälkä (stomach), solunälkä (cellular), mielen nälkä (mind), sydämen nälkä (heart). Sillä nyt ei ole kauheasti merkitystä, millä nimellä näitä haluaa kutsua, tärkeintä on pohtia niiden sisältöä ja omaa syömiskäyttäytymistään.  Koen, että jokainen nälkä on tasa-arvoinen ja jotta oikeasti ymmärtää omaa syömiskäyttäytymistään olisi opittava ensin tunnistamaan omat nälkänsä sekä  tasapainottamaan niitä toisiinsa nähden.

Ihminen on yrittänyt laihduttaa vuosikymmeniä ellei vuosisatoja. Keinoja on ollut yhtä paljon kuin tekijöitä. Yhteistä näillä on se, että vippaskonstit ovat pettäneet meidät – ei toisin päin. Väittäisin, että todellisuudessa suurin osa ei osaa tulkita omaa nälkäänsä eikä siten käytännössä OSAA syödä. Jossain matkan varrella nälkäisestä ihmiseläimestä on tullut vain ihminen, jonka vaistot ja luontaiset syömissignaalit ja – tavat ovat sammuneet. Nyt pitäisi sitten opetella syömään uudelleen. Itse koen, että apua oppimiseen kannattaa hakea nimenomaan tietoisesta syömisestä.

Aloitan tämän tekstin myötä pureutumaan tarkemmin eri nälkien luonteeseen ja siihen, miksi itse ravitsemusterapeuttina pyrin ujuttamaan näitä ajatuksia ihmisten päähän hautumaan. 😉 Toivottavasti hetken hauduttelu johtaa myös siihen, että syömisen hallinta saa aivan uuden ulottuvuuden. Ulkoisesta hallinnasta sisäiseen joustavaan hallintaan. Hieno tunne ja taito, uskokaa pois. 🙂

Lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommentti-osioon (löytyy tekstin alta kohdasta ”jätä kommentti” tai jos kommentteja jo on , tilalla lukee kommenttien lukumäärä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leirieväitä muiden koostamana. Allekirjoittanut liittyy tarinaan vain syöjän roolissa.

Itsekurista itsensä hyväksymiseen

Kansainvälistä Älä laihduta -päivää vietetään vuosittain 6.5. Perinteisesti Älä laihduta -päivänä on Jyväskylässä jalkauduttu kadulle, vaaleansinisiä rintamerkkejä ja lupauskortteja satunnaisille ja ehkä viattomillekin ohikulkijoille ojennellen. Tänä vuonna minä päätin päätettiin siirtyä viettämään päivää kadulta sisätiloihin. Laihduttamattomuuden ilosanoma säilyy rintamerkeissä ja lupauskorteissa, mutta laajenee myös n. kahden tunnin pituiseksi yleisöluentotilaisuudeksi.

Luennolla ihmetellään ravitsemusaiheisia kysymyksiä liittyen laihduttamisen ja normaalin syömiskäyttäytymisen tasapainoon. Luento järjestyy yhteistyössä Väli-Suomen syömishäiriöperheet ry:n, Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n ja Jyväskylän ammattikorkeakoulun kanssa. Luento ei ole erityisesti suunnattu millekään tietylle ihmisosastolle tai -ryhmälle, vaan tilaisuus on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Tsekkaa tapahtuman tarkemmat tiedot oheisesta mainoksesta ja tuu paikalle! See ya! Je, jou.

-K

itsekurista_itsensa_hyvaksymiseen

Näppäränä tyttönä askartelin tapahtumasta mainoksen. Koulutoverit väittivät, ettei uskoisi minun tekemäksi. Eivät ne tosin usko minua (tai minuun) muutenkaan. Katsotaan uskaltavatko tulla paikalle.

Tyylitajuu

Kevät tulee, suomalaiset kuoriutuvat mustista ulkoiluasuistaan. Tai pinkeistä. Niitäkin on alkanut näkyä. Ei tosin miehillä – jännä. Hiihtoladulla klassinen punainen on edelleen suosittu. Jälleen vain naisten keskuudessa. Välillä sorrun tekstiiliurheiluun eli mätsäämään kaikkea ja ostelemaan kivoja paitoja ja housuja urheiluun. Silloinkin kun vanhatkin vielä kelpaisi. Tyylitajuu pettää kuitenkin säännöllisesti ja loppujen lopuksi päädyn urheilemaan mitä kummallisimmissa comboissa. Reissussa (eli hyvin usein) yhdistelmät ovat lähes aina ”ainutlaatuisia”. Paita on kotona, housut vanhemmilla, hiuspanta unohtui taas matkasta. Lainaan jotain joltain. Yhdistelmät hivelevät silmää.

Yritän silti olla välittämättä ja mennä sinne lenkille vähän tyhmemmänkin näköisenä. Sunnuntaina kävelin Tampereen keskustassa ja Pyynikillä (siinä sivussa Kissanmaalla, Kalevassa, Armonkalliossa ja Petsamossa) muistuttaen lähinnä joko lypsyltä tulevaa maatilan piikaa ja/tai savolaista töyhtöhyyppää (en sitten jaksanut meikata enkä laittaa tukkaa). Tällä kertaa minulla ei tosin ollut mitään tekosyytä – kotona kun olin. Mut hei, ei se oo niin justiinsa. Ihana lenkki tuli tehtyä ihanaisen Jatan seurassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paita ei näyttänyt avaruusrää’än väriseltä nettikaupassa. On kyllä niin hyvä päällä, että tulen sokaisemaan tällä Tampereen ja Kotkan kansalaiset. Sori ny vaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Housuille ei oikein oo selitystä. Paitsi, että iskä keksi kerran, että munkin pitää ostaa makkarankuorihiihtoasu. Halvalla sai. Ja kyllä, juoksen näissä julkisissa paikoissa. Nämäkin on vaan niin mukavat päällä. Toisaalta en kehtaa hiihtää näissä. Joku voi erehtyä luulemaan oikeaksi hiihtäjäksi.
Värit voi olla aika techno, mutta muuten ehtaa luomuliikunta-lookia. 😉

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä sama hiihtoasu punaisena. Ja teemabileiden rekvisiittana. 😛 Juoksen tässä naapuripellon mullikoita karkuun (puu ois ehkä helpompi kiivetä tosin). Eivät arvosta punaista.

kypäräpipo

Mitä? Eikö teillä ole tapana mennä paikalliseen lätkäkypäräpipossa ja ”Reipasta menoa Leppävirralla” – hikinauhassa? Kesäkuussa.

Rogaining_0017

Australian reissulla ei ollut kauheesti varaa nirsoilla asujen suhteen ulkonäöllisesti. Tässä kuuden tunnin rogainingin alussa elämää tyylikkäämmässä yhdistelmässä. Erityisesti tykkään tosta Suomi-henkisestä lippiksestä, joka oli lainassa.

DSC00902

Fanitan vanhempiani aikas paljon näissä liikunta- ja elämänasenneseikoissa. Ilmeisesti tyylitajukin periytyy. 😉 Äidin legendaarinen karhukuvioinen hiihtoasu pysäyttää ja saa tuppisuiset suomalaisetkin hymyilemään ja kommentoimaan positiivisessa hengessä. (Klikkaa suurennos, jos uskallat.)

En voi sille mitään, mutta mielestäni miehet vaan näyttää paremmalta urheillessa kuin naiset. Tai ainakin paremmalta kuin meikä. 😀 Todistusaineistoa.

uimassa

Hot babe by the pool.

kukkia korvissa

Sex appeal – pisteet kohoaa kuva kuvalta. Kukkia kasvaa korvissa leikkimielisessä suunnistuksessa. Vähän tais vettä tihuttaa.

Kavereista on ihan yhtä lystikkäitä otoksia, mutta jotta mulla ois jatkossakin kavereita, en uskalla niitä tänne julkiseen jakoon laittaa. MUTTA jos joku haluaa jakaa urheilutrikootraumoja, otamme mielellämme jakoon muidenkin kuvia! 😀

Aurinkoista ja vinkeää viikon alkua kaikille!

Liikkua syödäkseen vai syödä liikkuakseen?

Yläasteen liikunnanopettajani totesi (silloin joskus muinoin, kun markka oli vielä rahaa ja Twixitkin ehkä vielä Raidereita), ettei ymmärrä ihmisiä, jotka liikkuvat syödäkseen, koska on itse aina syönyt liikkuakseen. Kuuntelin lausahdusta ristiriitaisin tuntein. Liikkua syödäkseen vai syödä liikkuakseen. Olisin halunnut olla juuri selllainen liikunnanopettajani kaltainen, terve ja hyvinvoiva ihminen, joka syö liikkuakseen. Ihminen, jolle ruoka on polttoainetta, jota tankataan, jotta jaksaa paremmin treenata, palautuu treenistä paremmin ja kehittyy siinä mitä tekee. En ollut. Olin ihminen, joka yritti rimpuilla aerobic-tunnilla pitääkseen yllä edes jonkin sortin liikkujaimagoa. Ja kuluttaakseen, ansaitakseen ruokanautinnon. Liikuin syödäkseni.

Lausahdus palasi mieleeni muutama vuosi sitten popsiessani makaronilaatikkoa ja miettiessäni, ettei tässä kyllä vielä varsinaisesti ole nälkä, mutta jotain mahan täytettä pitää saada (ja glukoosia lihaksiin), että parin tunnin päästä jaksaa harrastaa silloista lempilajiani varjonyrkkeilyä eli bodycombattia. Äpäpäp! (Tässä kohtaa haarukka pysähtyi matkalla suuhun.) Mitä tulikaan ajateltua? Syön jotta jaksan liikkua. Syön liikkuakseni. Tosiaan. En ollut menossa huhkimaan siksi, että saisin kulutettua syömäni makaronilaatikkoannoksen. Söin siksi, että varjovastustajani saisi kunnolla turpaansa.

Kymmenisen vuotta siihen meni, että saavutin tavoitteen, jota en varsinaisesti ikinä edes asettanut. Minusta tuli sittenkin ihminen, joka syö liikkuakseen. Minusta tuli se liikunnanopettajani kaltainen (terveisiä vaan Tealle!), terve, hyvinvoiva ja liikkuva ihminen, joka ei hikikarpaloiden valuessa ajattele rasvan sulamista lantiolta tai vyötäröltä. Enpä olisi silloin muinoin uskonut. Eipä toisaalta varmaan uskoisi liikunnanopettajanikaan, kuinka suuria sanoja on aikanaan tokaissut.

Liikkuuko syödäkseen vai syökö liikkuakseen on kysymys, jota haastan jokaisen syömistä ja liikkumista harrastavan ihmisen omalla kohdallaan arvioimaan. Uskallanpa väittää, että näitä syödäkseen liikkujia on keskuudessamme luvattoman paljon – niiden terveiden ja hyvinvoivienkin tai sellaiseksi oletettujen joukossa. Enkä ihmettele, sitä ajatusmalliahan media, kuntoilumaailma ja jopa terveydenhuolto meidän eteemme herkästi tuo. Kyseenalaistakaa! Kokeilkaa! Ajatelkaa edes yhtenä päivänä, että tänään voin mennä treenaamaan, koska olen syönyt riittävän hyvin jaksaakseni. Vai uskallatteko?

-K

Terveet ajatukset terveessä ruumiissa

Väittäisinpä, että aika moni oman alan ammattilainen on elänyt läpi jonkinlaista ulkonäkö-, koko- tai syömiskriisiä. Itselläni on meinannut joskus lähteä liikunta vähän lapasesta. Pistäpä nyt pikkukylän kasvatti suureen Kuopion kaupunkiin kuntosalikeskuksen vuosikortin kanssa ja sitähän ei pidättele mikään! Siis tykkäsin liikkua niin paljon, että illat meni salilla ja 4  kilometrin kotimatkaa tarpoessa. Jostain syystä ajattelin, että tarvitsen lisäliikuntaa 1-2 tunnin sali- tai jumppatreenin lisäksi. Tein kyllä kunnon lämpimät ruoat iltaisin kotiin päästyäni, mutta haloo, ehkä vähän vähempikin olisi riittänyt.

No, niinhän siinä sitten kävi, että intokin vähän hiipui. Onneksi, sillä jälkikäteen kuvia katsellessa voi vain todeta, että oli vähän turhankin hoikassa kunnossa. Lääkärit tunki e-pillereitä minkä ehti, kun kuukautiset eivät pelittäneet. Laskivat BMI:tä, että kyllä sä oot normaalipainoinen. Niin, mutta en ollut omassa biologisessa painossani, se on varsin eri asia. Liikuntaintoilu maltillistui ja paino pääsi nousemaan muutaman kilon (siis söin kyllä, mutta enhän minä ehtinyt siltä kuntoilultani syömään riittävän usein). Kas kummaa, elimistö alkoi toimia.

Oppitunti oli vaivan väärtti. Osaan kuunnella elimistöäni paremmin, antaa sen levätä, kun on levon paikka. Hyvä olisi myös pitää liikuntamäärät sellaisena, että ehtii kotiin ruoka-aikoina. Luontainen liikkumisintoilu ei ole kadonnut mihinkään. Onhan kropalle vain luonnollista saada veri virtaamaan ja lihakset pumppaamaan. Ei sinne lenklle tarvitse erikseen itseään houkutella, jos kuuntelee, mitä kroppa kertoo. Tämä tietysti siis siinä tilanteessa, että kiireeltään ja stressiltään (eli ihan normaalilta nykyelämältään) ehtii sitä pysähtyä kuuntelemaan. Ihmistä nyt vaan ei ole luotu olemaan paikallaan.

Kuntoilu ja liikunta ei ole yhtä kuin kalorien kulutusta ja sitä, että jos liikuu saa syödä. Tai toisin päin, kun syö, pitää liikkua.  Tähän tematiikkaan pureudun tulevissa kirjoituksissa lisää. Tälle kerralle ajattelin kuitenkin esitellä eräänlaiset teesit siitä, millaisia  ovat normaalit ja epänormaalit syömistavat. Nämä ovat kirjasta Syömishäiriön ravitsemushoito (Viljanen R, Larjosto M, Palva-Alhola M. Duodecim, 2005), mutta ihan tavan pulliainenkin voi pohtia omaa suhtautumistaan ruokaan ja liikuntaan näiden kautta. Pidetään nämä mielessä myös Älä laihduta – päivän lähestyessä.

”Normaalia on

  • syödä ainakin neljä kertaa päivässä
  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää
  • syödä herkkuja ilman että muusta ruoasta täytyy vähentää
  • kokeilla uusia ruokia
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä
  • syödä toisinaan pikaruokaa
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla
  • syödä muiden seurassa
  • syödä joskus enemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
  • syödä joskus vähemmän kuin tuntuu tarpeelliselta
  • valita joskus runsaasti niitä ruokia, joiden mausta pitää erityisesti
  • syödä sellaistakin ruokaa, joka ei ole kulinaarinen makuelämys
  • syödä toisinaan vain siksi, että tarvitsee energiaa (tankata)
  • syödä tai olla syömättä silloin, kun tuntee itsensä esim. surulliseksi, stressaantuneeksi tai tyytymättömäksi
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä
  • ajatella, ettei syöminen ole elämän tärkein asia, mutta kuitenkin merkittävä hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttava tekijä

 

Normaalia ei ole

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia
  • päättää elimistönsä puolesta milloin on nälkäinen ja kylläinen
  • noudattaa tiukkaa, esimerkiksi rasvatonta tai sokeritonta ruokavaliota
  • tuntea syyllisyyttä ja itseinhoa poiketessaan tiukoista ruokasäännöistään
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmissa
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi
  • jättää joka aterialla lautaselle ruokaa syömättä
  • syödä yksinomaan kevyttuotteita, esimerkiksi kevytjuomia, keinotekoisesti makeutettuja tai rasvattomia ruoka-aineita
  • syödä vain kasviksia ja hedelmiä tai muita vähän energiaa sisältäviä ruoka-aineita
  • täyttää vatsaansa energiaa sisältämättömillä juomilla
  • käyttää ylettömästi ja joka aterialla keinotekoisia makeutusaineita, mausteita tai suolaa
  • syödä pelkästään yksin
  • jättää terveys- yms. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliostaan, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.”

 

Itselle viimeistään näiden lukeminen on auttanut hahmottamaan (siis vuosia sitten), mitä terveellinen (niin henkisesti kuin fyysisesti) syöminen oikeasti on. Valitettavan monessa syömistä, laihduttamista tai treenaamista sivuavassa blogissa nousee ainakin ammattilaisen silmin esiin se, että blogin pitäjällä ei ole hajuakaan, mitä tavalliseen hyvään syömiseen ja kuntoiluun kuuluu. Ammattini puolesta kun blogeja ja nettijuttuja selailen ja ruodin.

Joskus pienilläkin asioilla ja jutuilla on suuri merkitys. Itselleni tiellä oman kehon hyväksymiseen ja painontuijottelun lopettamiseen auttoi Helsingin Sanomien Kuukausiliiteen pikkuruinen juttu Umayya Abu-Hannasta ehkä kymmenisen vuotta sitten. Tiedätte varmaan sen minipalstan, jolla julkimot on stailisti alasti ja kertoo suhteestaan kroppaansa.  Siinä Umayya kertoi, että hänen painonsa heittelee useita kiloja sinne ja tänne, kyllä ne siitä sitten taas johonkin keskivaiheille asettuu. Joskus söi enemmän, joskus vähemmän. Jotenkin se lempeys ja pinnistelemättömyys kuulosti niin houkuttelevalta ja suorastaan eksoottiselta tässä meidän maailmassamme, että ehkä omatkin ajatukset vapautui taas asteen pari.

Näitä elämän oppitunteja itsensä kanssa tulee ja menee. Tasapainon löytäminen voi viedä aikaa – itse lasken ”opetelleeni” joustavaa ja rentoa syömistä ja liikuntaa palttiarallaa viitsen vuotta – mutta ihan tosi, mihin sillä opettelulla on kiire, jos palkinnoksi saa kymmeniä vuosia stressittömämpää ja väittäisin että myös onnellisempaa aikaa?

Näistä teemoista löytyy hyviä juttuja myös Patrik Borgin Pöperöproffa-blogissa, johon suosittelen tutustumaan. Taitaapa se rento ja hyvä syöminen – käsitteet olla pitkälti Patrikin viljelemiä. Jatkamme asian rummuttamista, jotta pauke on sitä kovempi mitä enemmän tästä puhutaan ja kirjoitetaan.

lihatehdas

Lapset on terveitä, kun ne leikkii. Normitreenit Gym Lihatehtaalla Leppävirralla. Ei Ankkalinnassa, vaikka niin nimestä päätellen voisi ajatella.

Laihdutuslupauksia

Tammikuu alkoi tänäkin vuonna tuttuun tapaan. Sillä, että lähes tulkoon revin hiuksia päästä, kun en ollut selviytyä kauppareissulta enkä työpaikan kahvihuoneesta ilman, että jossain joko näkyy sana laihdutus tai joku puhuu aiheesta – tai avautui siitä, miksi paino ei putoa, vaikka liikkuu monta kertaa viikossa. (Koska liikunta on ihan *piiiiiip* laihdutuskeino yksistään.) Joogasalilla oli ennennäkemätön tunku, kun uudet innokkaat tulokkaat aloittivat harrastuksen. Nyt huhtikuussa on jo paljon väljempää. Kannoin korteni kekoon antamalla iltapäivälehdelle haastattelun, josta kyllä taisi tulla ihan mukiinmenevä (kiitos hyvän toimittajan). Annoin vinkkejä välipaloiksi, jotka on fiksuja valintoja (villejä heittoja, kuten ”maustamaton jogurtti myslillä”)  ja sitten niitä joita kannattaa välttää (nerokkaasti laitoin sinne ”tupakka + kahvi” – ehe ehe). Minulta pyydettiin jotain alle 100 kcal vinkkejä, mutta totesin, että en ymmärrä tehtävänantoa. Mitä järkeä on syödä joku porkkana välipalaksi, kun sen välipalan tarkoitus on nimenomaan lykätä nälkää tunti jollei toinenkin? Onneksi toimittaja oli samaa mieltä, joten tällä jutulla oli happy ending. 😉 Silti, ahdisti kaikki se laihdutuspuhe ja supersuoriutujien haastattelut lehdissä.

Helmikuu oli vähän helpompi , koska yhden viikon olin Italiassa syömässä ja juomassa. Todella hyvää ruokaa ja itku melkein pääsi onnesta muka-huonon lähikaupan hyllyjen äärellä. Viljatuotteet tosin ei ollut kummoisia – liikaa vehnää ja liian vaaleaa minun makuun. Sen havainnon kyllä tein, että erittäin lituskaksi tilsitty pizzapohja tomaatti-äyriäistäytteillä ja 4 ohuen ohuella mozzarella-siivulla on aika kaukana Suomen mättömestojen halpisjuustoräiskäleistä. Sanoinko jo, että se pizza oli ihan törkeän hyvää? Siinä oli yrttiöljyäkin mausteena. 😛

Maaliskuussa oli monta keissiä töissä, joiden jälkeen oli otettava puhelu jollekin ystäväkollegoista. Pohtia ääneen, miksi ihmiset hukkaa elämän siihen, että ne laihduttaa, tuntee syyllisyyttä, ei todellakaan nauti ruoasta ja silti syövät suklaata suruunsa ja stressin keskellä? Jos jotain olen potilastyöstä oppinut niin sen, että ylipaino jos mikä, ei ole henkilökohtainen ”sairaus” eikä ainakaan heikkous. Toisaalta pulma on juuri siinä, että kaikki aika, ja jos ei aika niin ainakin ajatukset, menee laihduttamiseen. Mikä sitten lihottaa, ketuttaa, masentaa ja potuttaa (silloinkin, kun jostain ihme syystä on jättänyt sen perunan pois aterialta – on maukasta, ekologista, paljon kaliumia sisältävää). Ei onnistu. Ei tälläkään kertaa.

Laihdutuspuhe, lupaukset, vippaskonstit ja vipstaakit ympäröivät meidät joka suunnalta ja tästä kaikesta on tullut normaalia. SE EI OLE SITÄ. Keisarilla ei ole vaatteita – haloo! Ei ole normaalia laihduttaa koko ajan, eikä kuuriluontoisestikaan. Mikäli on tarvetta oikeasti pudottaa painoa, pitää tehdä elämän komeroissa suursiivous. Varsinkin siellä pääkopassa. Pitää pysähtyä ja kysyä, kuka minä olen ja millaiseksi haluan tulla. Bongasin yhdestä täysin tähän aiheeseen liittymättömästä gradusta seuraavan valaisevan havainnon: ”…voidakseen olla voimaantunut, ihmisellä täytyy olla selvä identiteetti.” Mitenkä voit saada aikaan pysyviä muutoksia elämäntavoissa (ruokailu, liikunta, lepo, sosiaalisten suhteiden luominen ja ylläpito), jos ei tiedä kuka on tai miksi niitä muutoksia oikein tekee? Vaikeita kysymyksiä, mutta niihin kannattaa vastata ja vapauttaa elämää muuhun. Ihan vaan esimerkkinä teemabileiden, pyöräretken tai kalakukon leipomispäivän suunnitteluun ja toteuttamiseen. Ihan vaan esimerkkeinä.

Nyt mennään huhtikuussa. En ole nähnyt vielä niitä dorkia ”kesäkuntoon” kommentteja lööpeissä – jee, erävoitto.  Ehkä siksi, että kesä jättää tänä vuonna Suomen turneen tekemättä? 😉 Tällä hetkellä vähän siltä vaikuttaa lämpölukemien puolesta, mutta eiköhän se sieltä tule. Toivottavasti, koska reitti Savonlinna-Helsinki on aavistuksen extremempi, jos pitää toppavaatteissa polkea. 😀 Väitän, että erävoitto on myös viime aikojen uutisointi jostain niinkin häkellyttävästä asiasta, että laihdutustuotteet eivät toimi. Siellä on joku toimittaja innoissaan ollut huutamassa ”stop the press”, kun tämä havainto on tehty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oi, ihan toukokuu! Se, joka tuo tullessaa tänäkin vuonna tärkeän kampanjan. Syömishäiriöliitto SYLI ry:n Älä laihduta – päivä on jälleen 6.5. SYLI on muutenkin yksi suurimmista innoittajista tähän meidän projektiimme. Tekevät tärkeää ja hyvää työtä, nostamme pipojamme.

Annamme Katrin kanssa käsi sydämellä laihdutuslupauksen: emme laihduta Katrin kanssa 6.5. emmekä minään muunakaan päivänä. Kenenkään ei ”pidä” laihduttaa. Se ei ole kansalaisvelvollisuus, kuten ei ole rahkan syönti kahdesti päivässä eikä karppaaminenkaan.

”Rahka kuuluu mielestäni pullaan ja pashaan.” L.T. Putkonen