Se erilainen perjantaitreeni

Avasin viime viikonloppuna lavatanssikauden yhdessä Finlandersien kanssa Kuikan lavalla. Tarina siitä, miten sinne päädyin, on niin pitkä, että ei siitä sen enempää. Sanottakoon kuitenkin, että kansantanssimenneisyydelläni oli osuutta asiaan. Ja korostettakoon, että menneisyydestäni huolimatta lavatanssikausia ei viime vuosina ole juuri availtu.

Tanssien oli määrä alkaa klo 20. Kurvattiin pihaan n. klo 20.10. Pihassa oli jo siinä vaiheessa ainakin kolme pitkää autoriviä. Jonoa ei sentään ollut, vältettiin siis ehkä juuri alkuruuhka. Käsveskat puhelimineen jätettiin autoon, pääsylipun verran rahaa mukaan ja autonavain vaihtorahojen kanssa säilöön esimerkiksi rintsikoihin. Laukku ei ole tansseissa kuin tiellä. Jotkut tosin köyttävät laukkunsa lavan kattoparruun (tälle varmasti on joku oikeakin sana) kiinni ja uskovat, ettei kukaan sitä sieltä varasta. Minä en ole vielä päässyt sille tasolle.

Taisteluasemiin! Moni asia on lavatansseissa muuttunut sitten ensipuraisuni (joka on tapahtunut reilusti toistakymmentä vuotta sitten), mutta hakukuvio on ja pysyy. Miesten haun aikana, jota kestää yhtä naisten tuntia lukuunottamatta koko illan, miesten rintama vyöryy tyrkyllä nököttävien naisten rintaman editse ja pareja valikoituu. Miesten toimesta, pääasiassa. Kaltaisemme outolinnut jäivät odotetusti seinäruusuiksi ensimmäisten läsnäolotahtiemme ajan. Ja hyvä niin, ehdin rauhassa tehdä havaintoja lavatanssikulttuurin nykytilasta.

Huomio nro 1. Tanssikengät ovat muuttaneet muotoaan. Minä ikuisena korko- tai ylipäätään minkäänlaisten juhlakenkien vihaajana en ikinä ymmärtänyt äitiäni, jonka mukaan esimerkiksi littanan lättänöillä tennareilla ei voi tanssia. Äidit ovat usein oikeassa, tällä kertaa tytär otti erävoiton. Tossut ovat vallanneet tanssilattian! Todellisen tanssijan tunnisti mukavista ja etenkin matalista tanssitossuista. Jes!

Huomio nro 2. Foksi ei enää ole lavojen kuningaslaji. Niitä tahteja, joita ennen painettiin menemään nelos-/kasikorvalleni pitkän sopeutumisajan vaatineen pitkä-pitkä-lyhyt-lyhyt-kaavan eli foksin mukaan (jep, musiikissa lasketaan neljään, askelissa laskut riittävät vain kolmeen), heiluttiin nyt mitä kummallisimmilla trimppauksilla ja kädenaliveivauksilla. Iski pakokauhu. Luulin osaavani tanssia, mutta enhän minä osaakaan! Apua, jos joku tuleekin hakemaan. Pitääkö sanoa, etten osaa muuta kuin sitä foksia? Valitsin taktiikakseni olla mahdollisimman huomaamaton aina, kun musiikki alkoi kuulostaa liian veivaavalta. Toimi.

Huomio nro 3. Tämähän käy treenistä! Tai olisi voinut käydä, jos tanssittajia olisi piisannut. Toki pari kertaa pääsin minäkin pyörähtelemään, mutta olin kyllä siitä huolimatta selvästi tässä pelissä pelkkä vaihtopenkinlämmittäjä. Tanssikansaa seuratessa huomasin kuitenkin useampaan otteeseen miettiväni, että tosiaan, täällä viikonloppuillan hauskanpito on hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Sellaista samaa, yhtä aitoa elämäniloa ja yhtä kokonaisvaltaista tanssin ja siten myös liikkumisen riemua on ihan turha yrittää yökerhojen tanssilattioilta etsiä. Siinä oli jotain kaunista. Siinä oli jotain sellaista, mihin oli hienoa tuntea kuuluvansa edes jollain tavalla joukkoon. Tämä tunne sinetöityi viimeistään siinä vaiheessa, kun käytiin juomassa talon tarjoamat vesikraanalasilliset, raapustettiin seinästä roikkuvalla tussilla nimemme kertakäyttölasien kylkeen ja jätettiin muki hyllylle muiden mukien joukkoon odottamaan seuraavaa janoa.

Välihuomio. Pitäisiköhän alkaa järjestää spontaaneja elämysmatkoja suoraan Kauppakadulta kohti Kuikkaa? Bussilastillinen kävelykadyn kuppiloiden välillä hortoilevia tolvanoita kyytiin (uskoisin, että korvasta vetämällä lähtisivät) ja sinne riviin ihmettelemään nurkan takaa löytyvää erilaista elämänmenoa.

Huomio nro 4. Minäkin haluan oppia niitä kaikkia ihmeellisiä trimppauksia ja kädenaliveivauksia ja pyörähdyksiä ja kaikkea! Pitääpä googletella, löytyisikö jotain kesäkursseja. Harmi vaan, että tyttöryhmässä tanssimaan oppineelle poikatytölle on aina langennut se viejän rooli. Tällä tytöllä on oma tahto ja sekös niitä miesviejiä sapettaa. Tarvitsisin kurssin, jossa olisi vain todella hyviä viejiä, jotka eivät antaisi minulle tilaa sooloilla. Ehkä sitten oppisin. Toisaalta, jos pukeutuisi mieheksi ja kylmän viileästi asettuisi ensi kerralla osaksi miesten rintamaa. Pääsisi ainakin useammin tanssimaan, kun saisi itse olla se, joka määrää, minkä tanssin tanssii ja kenen kanssa ja mihin suuntaan milloinkin mennään. Sopisi luonteellekin paremmin.

Huomio nro 5. Miksei jenkkaa, polkkaa ja masurkkaa soiteta enemmän?

-K

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvan kyltti ei liity tapaukseen. Koska puhelin kameratoimintoineen oli ja pysyi tallessa autossa.

Tiukkojen housujen syndrooma – by Jenni Peltola MeNaisissa

menaiset

Tarinoitiin männä viikolla Katrin kanssa toimittaja Jenni Peltolan kanssa rennosta vaatetuksesta. Jos haluat lukea jutun, niin klikkaapa kuvaa ja tarpeen mukaan suurenna sitä hieman, niin johan pitäisi näkyä! (Testasin itellä ja mä oon aika myyrä.) Katrin keväinen kirmaus kesälaitumilla (vain laikut puuttuu) edustaa hyvin blogimme linjaa. 😉

As time goes by…

Since the following text is in English, I shall write this blog post totally in English. Also that way my English-speaking friends can also read our blog this time around. 🙂

To summarize: our blog (two writers me and my friend Katri) is about enjoying healthy lifestyle and fitness without fussing about it too much or taking it too seriously. This combined with healthy, but flexible eating habits, are at the core of feeling good about yourself.

***

I’ve been trying to sort out my belongings since I’m moving in a few days for some months to Kotka to work in a hospital. With every move I  become more anti-materialistic. That’s what’s happening now too. There seems to be no end to how much this and that I’ve gather during the years. I solemnly swear that with the exception of sports goods and some clothes and shoes, I will try and avoid buying more stuff that is not making me feel good. It’s suffocating me. This accumulated possession of mine is also my anchor. I feel it holds me back. Sometimes (read: today packing) I wish I was one of those people who settle to live in one place and live life simply. Yet I start hyperventilating if I just think about it. I was destined for something else. Hopefully something bigger. 😉

Today I was sweating in the attic and came across some essays I’ve written in high school (or 6th form college as Mrs Mills would insist calling it – no one else calls it that). I want to share some of my ideas and thoughts from the about 17 year old Leena. Here it goes (with all lovely spelling mistakes 😉 ).

***

My dream restaurant

I love going out to eat and it’s very important how the restaurant looks like. Is the food good? How about the music? Is there a band playing or is the music too loud? I also enjoy going to cafés for a cup of tea or coffee, so my dream restaurant would  be a little bit of both.

The furnishing in most of the restaurants is fine,  but very seldom have I seen a skillfully decorated and furnished restaurant. I would like my café-restaurant to have a simple but a very cosy furnishing. The colours would be very down to earth like blue and green and soft brown. The tables shouldn’t be too dark. I wouldn’t like to have huge tablecloths, but instead small ones so that the table could be seen. The back of the chairs must be high ones. Also a sofa or two would be nice in the café. Like the ones in Friends, but a more stylish ones.

Also the lighting is very important to me. It sets the mood of the whole place. Lamps shouldn’t be too bright ones, but there should be plenty of them. The windows should be big with triple-glass to save energy. During the daytime there wouldn’t be any need for electrical lights. Well, at least during the summer and spring.

And last but certainly not least, the food. My café-restaurant wouldn’t be an original dining place with pizzas and steaks. Instead all the food would be naturally grown without pesticides. And I hope that some products could be gotten as fair trade products, for example tea, coffee and hopefully fruit too. Mainly the menu would consist of products from Finland, except for those fruits and rice. Vegetables would be the main thing the dishes consist of, but there would be naturally grown meet also. I’d hire chefs with will to participate into this project with all their skills and imagination.

And during the evening there would be a band playing jazz, soul and blues. My café-restaurant is sort of a mixture of everything, everything, I, myself, like.

***

It seems I was very particular with tablecloths back in the day. 😀 Very fond of commas too, especially towards the end. I can sense a little of teenager snobbiness in this piece too. When did I ever truly listen to jazz? 😀 It mostly makes me sleepy.

Just to remind everyone: this was written before I knew dietetics existed, let alone that I would one day be studying nutrition. That’s why I started smiling widely when reading about the part of food. ”Naturally ”grown food aka organic food, fair trade, local and mostly vegetarian. Add a brewery to this combination and voilá! my update dream restaurant plan is done! I don’t know where the path of life will take me, but I’m pretty sure the path I chose was destined. And I’m grateful for it. 🙂

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Clearly a beer for me.
At one of my favourite places anywhere, Cheeky Monkey Brewery in Margaret River, Australia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

With my lovely friend Dr Jess after delicious lunch at Cheeky Monkey. My veggie hamburger was as good as it was big.

Minä ite

Lapset on ihan mahtavia opettajia. Yksi elämäni parhaimmista kokemuksista oli työskennellä eskarissa avustajana välivuonna. Vuoden voi tiivistää muutamaan käsitteeseen: huumorintaju, uteliaisuus ja touhukkuus. Kaikkia asioita, joita on syytä arvostaa ja vaalia läpi elämän. Olen kiitollinen kuusivuotiaille opettajilleni.

Vähän nuoremmat lapset hokevat ”minä ite”. Kaikkia pitää saada kokeilla ja siten, ettei kukaan auta. Lapsi on aika itsekäs – hän haluaa kokeilla itsekäästi kaikkea ja hän haluaa opetella tekemään asioita yksin.

Lapsi on myös älyttömän fiksu. Välillä on hyvä ajatella vaan itseään. Ainakin silloin, kun oma terveys ja hyvinvointi on kyseessä. On todella tervettä osata rajata työaikaa siten, että pystyy harrastamaan, lepäämään, relaamaan ja vaan olemaan lähimmäisten kanssa, oli ne sitten perhettä, sukua, naapureita tai vaikka sitten lemmikkieläimiä. Työterveyshuollossa olen oppinut, että aika moni sortuu uskomattomiin epäitsekkyyden tekoihin elämänsa aikana. Lapset, puoliso, iäkkäät vanhemmat ja etenkin työtehtävät ja luottamustoimet menevät aina edelle. Vuosikymmeniä.  Itsellä voi olla vaikka minkälaisia uniongelmia, mielialaoireilua tai särkevät polvet, joita pitäisi kuntouttaa, mutta muiden tarpeet menevät silti edelle.

Paradoksaalistahan tässä kuvioissa on se, että väistämättä tulee päivä, jolloin keho antaa periksi ja sairastuu. Tavalla tai toisella. Hankalinta ammattilaisen kannalta on, jos ihminen ei tajua tilanteensa vakavuutta tai jos hän huolestuu niin paljon, että tavallaan ajattelee, ettei tilanteelle kuitenkaan voi tehdä mitään tai lääkkeet hoitavat tilanteen hänen puolestaan.

Kun ihminen sitten sairastuu, joutuu ajattelemaan väkisin itseään, sillä eivät ne läheiset tai työkaverit siellä laboratoriokokeissa tai vastaanotolla joudu juoksemaan. Tuskin sitä väsyneenä ja alakuloisena muutenkaan on ihan parasta tsemppiseuraa kellekään. Ehkä on vähän omissa maailmoissakin koko jan. Robotin lailla voi arkisirkus sujua, mutta kenties vähän ponnettomasti ja suorittaen.

Aika monesti tekstitän potilaiden omia kertomuksia ja elämäntilannetta uudelleen. Tavallaan kerron sen, mitä he ovat kertoneet, mutta omasta näkövinkkelistäni tarkentavia kysymyksiä hyödyntäen. Tulkinnassa luotan intuitioon ja ihmistuntemukseen, joissa väitän kehittyneeni työn myötä melko hyväksi. Olen vähän itsekäskin. Saan nimittäin hirveät kiksit siitä, kun potilas alkaa tekstittämisen jälkeen nähdä oman tilanteensa toisin. Yleensä positiivisemmin.  Välillä tuuletan töissä. Onneksi tästä itsekkyydestä hyötyy molemmat osapuolet.

Tilannekartoituksen jälkeen usein totean, että olisi hyvä opetella tervettä itsekkyyttä. Suurin osa on itsekin täysin samaa mieltä, mutta uskallus opetella asiaa käytännössä monesti uupuu. Asian tiedostaminen ja sen yhteyden ymmärtäminen esimerkiksi omaan syömiskäyttäytymiseen on usein valaisevaa ja hyödyllistä. Harva haluaa olla huonovointinen, vedoton ja passiivinen. Suurimmalla osalla on jossain selkäytimessä vielä muistona aika, jolloin kaikkea piti kokeilla ja tutkailla. Meno oli päällä joka säällä. Lapsuudesta kumpuaa hienoja opetuksia, kun ne vaan pitäisi mielessä läpi nuoruuden ja ruuhkavuosienkin.

Yksi asia, jota en koskaan ole tajunnut on, että miksi leikki olisi vain lasten oikeus. Leikkiminen ja pelailu on aktiivista, hauskaa, kehittävää ja siinä unohtuu maailman murheet pulkkamäessä tai kiipeilytelineessä. Särkänniemi-visiitillä minulla oli ”minä ite”-hetki. Menin Angry Birds-kiipeilytelineeseen toheltamaan. Ilman lapsiseuraa. Vähän jännitti kyllä niissä putkistoissa ryömiessä, että kestäkö ne. Illalla minua valistettiin, että ikäraja on kyllä 8 vuotta. Hirveä vääryys. Se oli minusta oikein hyvä kiipeilyteline. Toivottavasti ne vahvistaa sitä, jotta jokainen voi rauhassa kokea Särkänniemessä kunnon ”minä ite” – fiiliksiä. Soisin sen kaikenikäsille.

IMG_2459

Oikeita pyöräilijöitä

Olen pyöräillyt koko ikäni siitä asti, kun tasapaino riitti pyörän satulan päällä pysymiseen. Ala-asteella hiekkaista ja kuoppaista koululle johtavaa kylätietä fillaroitiin edestakas päivittäin. Yläasteella elinympäristö ja siten välimatkat esimerkiksi kavereiden luo kasvoivat, mutta fillari säilyi, vaikka päivittäiseen koulumatkantekoon sitä en enää voinutkaan käyttää. Ikäluokkani oli ensimmäinen, jolta vaadittiin 15 vuoden iän lisäksi mopokorttia mopolla ajamiseen. En koskaan hankkinut korttia, vaikka isoveljen vanha Suzuki PV olisi ollut käytössäni. Totesin, että voisin yhtä hyvin pyöräillä ne välimatkat, joihin muka mopoa tarvitsisin.

Omilleni muutettuani fillarista on tullut yhä tärkeämpi osa jokapäiväistä elämääni. Polkupyörä on ollut minulle aina ennemmin kulkuneuvo kuin liikuntaväline: kauppaan, kouluun, kesätöihin, harrastuksiin jne. Fillarilla toteutetut reissut ovat toistaiseksi onnistuneimmat reissuni. Polkupyörällä matkustaessa itse matkanteko on määränpäätä tärkeämpää. Tykkään polkupyörästä toki lenkkivälineenäkin. Maisemat vaihtuvat nopeammin ja jalka ei ala painaa yhtä nopeasti kuin tossujen tahdittamalla lenkillä, kun esimerkiksi alamäet voi ottaa levon kannalta.

Liikuntaharrastuksista puhuttaessa en silti osaa sanoa harrastavani pyöräilyä. Eikö se kuulosta siltä, että tapanani olisi vetäistä haarovälistä pehmustetut, tiukat pyöräilytrikoot päälle ja kiitää hyvin riisutun näköisellä, peukalonpaksuisilla renkailla varustetulla polkupyörällä jalat polkimiin lukittuina pitkin maantien piennarta? Tai siltä, että päästelisin tukevarenkaisella ja -rakenteisella maastopyörällä menemään pitkin metsiä kintut polviin asti kurassa? Enhän minä ole sellainen. Oikea pyöräilijä.

Vietin viime viikonlopun seerilaisen blogitoverini Leenan luona liikuntaleiritunnelmissa. Matkaan pakkasin moneen taipuvien tekstiilikappaleiden lisäksi myös monenlaiseen ajoon soveltuvan hybridipolkupyöräni. Enkä turhaan, Leena oli suunnitellut pääni ja pyöräni menoksi pääosin latupohjaa pitkin kulkevan reitin kohti Kangasalaa ja takaisin heti perjantai-iltana. Kauniina kesäiltana keskellä metsää toimiva fillari alla. Toimi. Sekä pyörä että yhdistelmä.

Iloinen pyöräilijä.

Iloinen pyöräilijä.

Matkalla tuli puhetta erilaisista polkupyöristä ja etenkin erilaisista polkupyöräharrastajista eli niistä oikeista pyöräilijöistä, jonka tuntomerkkejä kumpikaan meistä ei täytä (Leenalla tosin oli pehmustetut housut – riskipiste!). Yhden naisen lähinnä näköaistiin perustuva tuntuma on, että kaikenlainen hifistely on pyöräilyssä yhä yleisempää. Oikeiden pyöräilijöiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen reilun kymmenen satulan päältä tarkkailun vuoden aikana. Pyöräilyharrastuksessa tarvittaviin varusteisiin ei enää riitä toimiva pyörä ja ehjä kypärä. Pyörän fiksaamiseen, huoltamiseen ja hellimiseen kulutetaan aikaa melkein yhtä paljon kuin satulassa istumiseen.

Eikä siinä mitään, parempi se minusta on fillaria helliä kuin esimerkiksi autoa, ja varusteiden kanssa saa lajista riippumatta kukin kikkailla itsensä ja rahapussinsa haluaman verran. Välillä olisi kuitenkin itse kunkin ja varsinkin itseni hyvä muistaa, että pyöräilyn harrastusarvoa ei vähennä pyörän tai oheisvarusteiden taso. ”Enhän mä mitään silleen harrasta mutta pyöräilen kyllä aika paljon” on ihan yhtä arvokasta pyöräilyä kuin niiden oikeidenkin pyöräilijöiden pyöräily. Toiset tykkää treenata hifistellen. Minä kuulun (taas) niihin toisiin toisiin.

Janoinen pyöräilijä.

Janoinen pyöräilijä.

Lopuksi on vähän vedettävä takaisin omia aikaisempia näkemyksiäni. Pukeudu huonommin -kirjoituksessa otin kantaa siihen, miten huonommin pukeutumalla voi lisätä omaa spontaania arkiliikuntaansa. Tämä todistettiin liikuntaleiriviikonloppuni aikana vääräksi. Leenan Euroviisujen kunniaksi räpsyttimiinsä asettamien irtoripsien yhteistyökyvyttömyys usutti meidät tilanteenfiksausreissulle kotiin ja takaisin kaupunkiin kesken illan. Monen monta arkiliikuntakilometria lisää. Kiitos turhamaisuuden. Joskus näinkin.

Euroviisuilmeet.

Euroviisuilmeet.

-K

P.S. Lisää materiaalia liikuntaleiritunnelmista luvassa tuonnempana. Tässä ei päästy vielä juuri perjantaita pidemmälle. Tai no, näiden irtoripsien verran.

Pitäisinkö tänään(kin) karkkipäivän?

Kävin kevään aikana terveystiedon didaktiikan kurssia ja yhtenä seminaaripäivän tehtävänä oli pisteyttää ylioppilaskirjoituksia. Koevastaukset oli fuusio oikeista vastauksista ja kouluttajien mukaan ihan realistinen. Saimme myös arviointikriteerit. Aiheena oli lasten makeisten syönti ja sen huolestuttava lisääntyminen. Tehtävänä oli pohtia, kuinka saataisiin lapset syömään vähemmän karkkia.

Mallivastauksessa on hyviä pointteja: säännölliset ruoka-ajat, makeisautomaatit pois kouluista, vähemmän karkkimarkkinointia. Ja sitten siellä oli ehdotus, että karkkipäiviä pitäisi pitää. Yhdessä leikkivastauksessa ehdotettiin myös karkkilakkojen suosimista. Näin vanhakantaistako tämä touhu on?

Karkkilakko. Pidin sellaisen kerran ala-asteikäisenä. Koko lakon ajan haalin 1 m x 0.6 m laatikon täyteen karkkia. Silmät kiiluen katsoin täynnä olevia pusseja, purnukoita ja pötköjä. ”My precious.

Karkkipäivä. Joskus yritin. Ihan tuskaa. Lopetin. Aloitin tavan uudelleen. Tuskaa. Lopetin. Syyllistyin. Olin ehkä yläasteiässä.

Lukio oli aika rankkaa. Lähipiirissä syömishäiriötä sairastava, sen asian (tiedostamatonta) käsittelyä, viikot erossa perheestä, simputtava opettaja (jota kukaan muu ei muka huomannut), tunsin itseni tyhmäksi lukiossa. Karkkipäiväksi määräsin (tai sallin, miten sen nyt ottaa) itselleni perjantain – palkkioksi viikon läpi räpeltämisestä. Ostin herkut  karkkikaupasta koulun jälkeen. Säkkikourassa nälkäisenä kotiin. Söin. Syyllistyin, mutta ennen kaikkea tuli vaan fyysisesti aika karsea olo siitä sokerista. Totesin, etten taida edes tykätä karkista kauheasti.

Opetellessani vähän relaamaan syömisessä (joskus siinä opintojen alkuvaiheilla) ja päätin myös, että minun pitää opetella syömään karkkia – se ikään kuin olisi rennon syömisen merkki. Muuten ihan hyvä idea, mutta en edelleenkään kauheasti välittänyt karkista enkä siitä olosta, joka sen syömisestä seurasi. En potenut syyllisyyttä, koin vain, että tämä nyt ei sovi. Tajuamattani asiaa, olin aloittanut matkan kehoni kuuntelemiseen.

Huh. Ei voi kun todeta, että taas piti opetella tämäkin kantapään kautta. Nykyään syön karkkia, jos tekee mieli. Syön usein, mutta ehkä vähemmän kuin keskivertokarkillaherkuttelija (=tikkari kerrallaan, pari turkkaria angstihetkeen).  Jotain makeaa tai ”herkkua” (aika laaja käsite) syön kyllä joka päivä. Minä mitään karkkipäiviä tarvitse. Kehoni osaa kyllä pitää puolensa, etten vedä napaa täyteen sokeria.

En muutenkaan oikein usko karkkipäiviin. Koen, että se edustaa ulkoa tulleita ohjeita ja normeja, jotka eivät vielä ohjaa syömään oikein tai joustavasti. Lisäksi suurimmalla osalla vastaanotolla käyvistä näyttäisi käyvän niin, että mitä enemmän jotain itseltään kieltää, sitä enemmän sitä kaipaa ja asiaa miettii. ”My (denied) precious.”

2012-09-01 12.03.35

Jostain syystä ajattelen aina, että vinkura hammashahmo on sokeritoppa. Ihan kuin koskaan oisin oikeaa sokeritoppaa nähnyt. :E

Kauneutta keittiönkaapista

Tämä postaus ei liity niin mitenkään liikuntaa eikä ruokaan. Tai no tavallaan, ruoka-aineista kyllä puhutaan. Näitä mössöjä on tarkoitus lusikoida kyllä naamaa kohden, muttei suuhun asti. Nyt ois lupa leikkiä ruoalla ja vielä sotkea sitä naamaan ja muualle kroppankin. Ja hei, tää ei oo mikään tyttöjen juttu. Pojat  tuntuu kummasti tykkäävän kaikista ihonhoitojutuista, jos vaan ei tartte niitä julkisesti ostaa itse. Terkkui vaan entisille heiloille. 😉

Ajattelin, että ravitsemusterapeuttiystäväni polttareissa olisi hauska käyttää keittiökaappien antimia myös kauneudenhoidossa. Törmäsin ruotsinkielisessä Hälsa-lehdessä toimivan kuuloisiin kauneusresepteihin. Nämä on nyt seitsemän naisen voimin testattuja ja erittäin hyväksi todettuja. Eivätkä kuorinnat kustanna tonnia litra, vaikka ottas kalleinta luomulaatua. 😛  Vartalonkuorinta jättää ihon sen verran kosteutetuksi, ettei erillisiä vartalovoiteita enää tarvita. Kasvokuorinnan annoin vaikuttaa saunassa, koska ajattelin että rasvat saa rauhassa imeytyä. Huom! Nämä annokset ovat suuria, eli kaikki seitsemän naista taisi näillä lotrailla itseään.

Kasvokuorinta
 
2 rkl kaurajauhoa
2 rkl hunajaa
2 rkl mantelijauhoa
luonnonjogurttia
Sekoita ainekset ja ohenna sopivaan koostumukseen jogurtilla.
 
Vartalokuorinta
 
1/2 dl seesamöljy
2 dl hienoa sokeria
 
Kaurajauhoa saa ihan perusmarketeista nykyään, Provena-merkkinen pussukka kustantaa reilut 2 euroa ja siitä saa kyllä kuorinnat hamaan tulevaisuuteen ellei jauhot kulu leivonnassa, kuten minun keittiössäni. Seesamöljyn nappasin luomuna Punnitse&Säästästä, vaikka sitäkin kyllä hyvinvarustelluissa markeissa yleensä tätä nykyä on.
 

Makeita hemmotteluhetkiä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Makunälkä – haaste vai mahdollisuus?

Tein luentoa otsikolla ”Kesä – haaste vai mahdollisuus?”. Suurimmalla osalla on pitkät lomat ja vapaat. Paitsi ehkä opiskelijoilla ja niillä, jotka siirtyvät uuteen työhön (lue: kirjoittaja). On aikaa urheilla, teoriassa. On aikaa kiinnittää huomiota siihen, mitä syö, teoriassa. On aikaa opetella ruoanlaittoa, teoriassa. Aika iso osa ajasta taitaa kuitenkin mennä siihen, että juoksee kissanristiäistä toiseen, pysähtyen festariruudun kohdalla. Perslihaksisto kuluu, syöminen on napsimista jotain huoltsikalla tai syömällä jonkun muun valmistamaa ruokaa sukujuhlissa.

Mutta söi missä vaan, kesä on helpompaa aikaa syödä hyvin. Hyvin tarkoittaa tässä nyt syödä sekä terveellisesti että maukkaasti. Minulta monesti kysellään, että miten saan kasvisruoan maistumaan. Vastaus on yksinkertainen: valitsen kauden vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. En ikinä edes yritä tehdä sipulitomaattipiirakkaa talvella vaaleanpunaisista lieveästi kalalta (syy?) maistuvista tomaateista. Ei se vaan toimi. Kesällä en taas tee uunijuureksia, koska ei ole niiden aika. Kurpitsaruokia on aika mahdoton tehdäkään, koska sitä ei kaupasta tai torilta saa kuin syksyisin (kurpitsasoseet kuluu pakkasesta niin vauhdilla, ettei niitä ole enää kevätkaudella lainkaan). Mauton ruoka ei ravitse mieltäni lainkaan, siksi sitä karttelen. Tulen siitä kiukkuiseksi.

Helpompaa hyvin syöminen on kesällä, koska joka kaupan ja huoltsikan edessä on herne- ja mansikkamyyjiä ja kaupastakin saa edullisesti maukkaita kauden vihanneksia, yleensä kotimaisia, yöttömien öiden valon maustamia. Erityisesti odotan kevät- ja kesäsipulia, koska se sopii tällaiselle mahavammaisellekin tavallista sipulia paremmin. Minä kun rakastan sipulin makua. Olen flipannut aika totaalisesti niin Britannian, Sveitsin, Australian kuin Italian ruokakaupoissa, joissa on saatavilla todella laadukkaita tuotteita. Sainpahan hyvän habatreenin raahatessa ruokaa kaupasta majapaikkaan. En tarkoita, etteikö Suomesta saa hyviä tuotteita, mutta meillä pitää ehkä syödä enemmän vuodenaikojen mukaan, jos mielii saada aromikkaita makuelämyksiä. Eikä se välttämättä ole paha asia.

Painonhallinnassa makuasiat tulevat usein puheeksi. ”Kun se on niin hyvää!” tai ”Mitään hyvää ei saisi syödä.”, kun ajatellaan, että painoa halutaan pudottaa. Olenpa kuullut joskus kollegankin toteavan, että kotona ei kannata tehdä liian hyvää ruokaa, koska muuten syö liikaa. Olen eri mieltä. Ensinnäkään siksi, että mauton ruoka ei tyydytä makunälkää ja toiseksi, ainakaan itselläni tämä taktiikka ei toimi. Jos ruoka on mautonta tai en siitä erityisesti pidä, yritän syödä sen mahdollisimman nopeasti, eli suurina kerta-annoksina, mistä seuraa huono olo, koska volyymi vaan on liian suuri. Hyvä ruoka tyydyttää makunälkää, yhtä niistä seitsemästä nälkätyypistä, joita lasketaan tietoiseen syömiseen.  Huono ruoka taas saa makunälän mouruamaan tyytymättömänä ja sekös vain lisää tarvetta napostella ja syödä lisää. Tämä nyt on minun tulkintani asiasta, mielipide-eroja varmasti löytyy.

Hyvän ja huonon ruoan määrittelemisessä on tietysti oma probleemansa. Osa kokee, että ruokaa ei saa arvottaa ja itsekin usein sanon vastaanotolla, että kaikkea saa syödä, riippuu vain kuinka usein ja suurina määrinä niitä kannattaa syödä. Minun määritelmäni huonosta ruoasta on ruoka, joka tekee hallaa joko ihmiselle tai luonnolle tai molemmille ja ruoka, joka on laadultaan huonoa. Energiaa saa olla vaikka kuinka, mutta toivoisi, että ruoasta saa myös ravintoaineita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvishampurilainen – the way I like it.

Teollinen pikaruoka ei ole päässyt näissä postauksissanikaan kovin korkealle ruoka-arvotuksissa. Siihen on kuitenkin perusteluna se, että en näe, miksi asiat, jotka voisi tehdä hyvin tai erinomaisesti, pitää tehdä huonosti. Hampurilaisen voi tehdä hyvin ja maukkaasti, ilman, että käytetään huonolaatuisia raaka-aineita, unohdetaan kasvikset, käytetään liikaa suolaa ja rasvaa. Ulkomailla ja joskus jopa ihan koto-Suomessa olen syönyt maistuvia ja monipuolisesti koostettuja hampurilaisia. Siksi en tajua, miksi pitäisi sallivuuden nimissä syödä jotain huonompaa? Vain koska niin on tapana ja se osottaa kykyä relata syömisessä? Siksi, että se on halpaa ja siten kaikkien saatavilla – demokraattista?  Halpa valmisruoka  (huom, ei halpa ruoka) harvoin on laadun ja maun tae, enkä siksi usko sen ravitsevan –  fyysisesti, henkisesti tai molempia.

Lupaan olla kirjoittamatta tästä pikaruoasta ihan hetkeen. 😉 Tietoinen syöminen on aika abstrakti ja ehkä vaikeakin käsite. Toiveenani onkin vain, että nämä asiat jäisivät hautumaan mieleen ja niitä voisi peilata omiin tapoihin ja käsityksiin. Makunälkä voidaan kokea myös haasteeksi – suu maistaa, vaikka vatsa ei enää vedäkään. Kesällä jäätelö maistuu erityisen hyvältä, samoin seurassa nautitut grilliherkut, kylmä viini tai olut… you name it. Sen takia ei kannata unohtaa kuunnella kehon muita nälkäsignaaleja. Hyvä olisi myös kysyä itseltään: riittääkö pienempi määrä, rauhassa syötynä kuitenkin tuomaan saman makutyydytyksen kuin suurempi määrä hotkittuna?

Uskon, että kesä on ehdottomasti mahdollisuus. Syödä hyvin ja liikkua monipuolisesti, oli kiire sukujuhlilta toiseen tai ei.  Ajattelin jatkaa hyvin alkanutta kevätherkuttelua parsalla ja raparperilla. Minulle herkuttelu on tätä: kauden mukaan syömistä, makeaa ja suolaista sulassa sovussa, hyvänlaatuista ruokaa hyvässä seurassa.  Liikuntamahdollisuudet ovat nekin loputtomat. Ensi viikonloppuna on Katrin kanssa ohjelmassa ehkä pyörälenkki, ehkä Pispalan portaissa ravaamista ja toivottavasti uskalletaan sinne crossfit-salillekin ottamaan lajista selvää.  Lavatanssikauden korkkasin jo viime viikonloppuna. Ei haitannut, etten osaa tanssia. Ei osannut partneritkaan. 😀

-Leena

P.S. Tulen kokoamaan nämä tietoisen syömisen jutut vielä omaksi kohdakseen blogiin, jotta ne hahmottuvat paremmin.