Toiset tykkää treenata tavoitteellisesti

”Toiset tykkää treenata tavoitteellisesti.” Monesti kuultu perustelu, kun kitisen nykyisin vallalla olevasta treeni-ihanteesta. Minä en kuulu näihin toisiin, minä kuulun toisiin toisiin. Minä en osaa määritellä omalle treenaamiselleni tavoitetta. Minun tavoitteeni on vain treenata. On sitä tosin tullut pari kertaa itsekin kyseenalaistettua, että olisiko liikkuminen jollain tapaa mielekkäämpää, kun olisi jokin syy, miksi sitä tekee. Toistaiseksi syyksi on riittänyt, että pääsee purkamaan pääasiassa istuma-asennossa vietetyn päivän aikana lihaksiin ja niveliin patoutunutta kiukku- ja levottomuusenergiaa. (Toisaalta, ei minulla terveellisessä syömisessäkään ole mitään sen kummempaa tavoitetta. Muuta kuin että nälkä lähtee ja pysyy riittävän kauan poissa. Mutta ei mennä nyt siihen.)

Minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia tavoitteellisesta treenaamisesta. Minulla ei ole ikinä ollut omaa lajia. En ole ikinä ollut missään niin hyvä, että olisin halunnut tulla paremmaksi. Olisin kyllä halunnut olla. Olin kateellinen niille urheilijatytöille, jotka kulkivat reteinä (minun silmissäni, oikeasti varmaan ihan normaalisti) seuran verkkareissa. Olisin halunnut olla yksi heistä. Ja olin katkera äidilleni, joka näki urheiluharrastuksen kääntöpuolella niin paljon pahaa, että piti järkevämpänä panostaa runsaaseen arkiaktiivisuuteen. Jälkikäteen ajateltuna ei yhtään huonompi ratkaisu. Ei minun pääni olisi siinä maailmassa pärjännyt. Olisin aina verrannut itseäni muihin, kokenut olevani huonompi ja pelännyt epäonnistumisia.

Juttelin taannoin lasten ja nuorten urheiluharrastuksesta ja etenkin sen maailman julmuudesta parin alalla työskentelevän jannun kanssa. Kilpailu on kovaa, viimeistään siinä vaiheessa, kun pitää tehdä valintoja, kuka pärjää ja kuka ei. Miten sanoa esimerkiksi nuorelle urheilija(tytö)lle, että 5 kg painoa pois niin on jotain toivoa pärjätä lajissa? Niinpä. En osannut vastata. Ei sitä voi vaan sanoa. Siinä pitää tehdä monta asiaa selväksi, että lapsi/nuori ymmärtää, ettei hänen kehossaan sinänsä ole mitään vikaa, vaan urheilu nyt vaan on tällaista. Vähän sairasta välillä.

Minä en ole joutunut/päässyt uhraamaan kehoani urheilulle ja siitä huolimatta olen käynyt pitkän taistelun kehoni kanssa, ennen kuin opin hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Sinuiksi päästyämme olen varovasti kokeillut haastaa kehoani erilaisilla aikuisiälläkin helposti omaksuttavilla lajeilla kuten juoksulla ja punttitreenillä – ryhmäliikuntatuntien hohto kun alkoi muutaman vuoden tahkoamisen jälkeen hiipua. Juoksun suhteen olen päässyt lähimmäs tavoitteellista treenaamista, sillä ilmoittauduin puolimaratonille pari vuotta sitten, kuvitellen, että saisin siitä lisää juoksumotivaatiota ja lenkkeily olisi mielekkäämpää, kun edessä olisi jokin koitos, jota varten treenata. Ei toiminut. Tavoitteeksi asettui lopulta selvitä lähes treenaamatta maaliin hengissä helteestä huolimatta, enkä tapahtuman jälkeen juossut kuukauteen. Seuraavana päivänä tosin taisin mennä pumppitunnille innoissani siitä, että vihdoin voin huoletta tehdä sitä, mitä milloinkin huvittaa.

Tämä pisti miettimään, mitä nämä ”toiset”, jotka ”tykkäävät treenata tavoitteellisesti”, tekevät tavoitteen saavuttamisen jälkeen? Mitä sitten kun se maraton on juostu? Tai sitten kun kroppa on pumpattu ja kiristetty haluttuihin mittoihin? Riittääkö sen jälkeen ns. ylläpitotreeni vai onko seuraavan tavoitteen asettamisen aika? Mikä sen jälkeen motivoi liikkumaan? Vai palataanko lähtökuoppaan? Lupaan hurrata ennen- ja jälkeen-kuvien muutoksille vasta sitten, kun kuvasarjaan tulee kolmaskin osa: viisi/kymmenen/kaksikymmentä/viisikymmentä vuotta myöhemmin.

Seuraa blogautuksen yllättävä lopetus. Olen keksinyt itselleni treenitavoitteen. Esikuvana oma isoisäni, joka täytti jo puolitoista vuotta sitten 80 vuotta ja edelleen painaa fillarin kanssa menemään. Kesät talvet. Eikä kyse ole mistään parin hassun kilometrin matkasta. Parikymmentäkään ei aina riitä. Ja muistinko mainita, että omaksi ilokseen (ja joskus vähän bensaa tai postimaksuja säästääkseen) se sitä tekee. Ei treenatakseen mihinkään tapahtumaan tai kisaan. Muuten vaan. Koska pystyy siihen. Minäkin haluan jonain päivänä olla kasikymppinen ja tehdä saman. Pystyä siihen.

Toinen tavoitteeni (no jopas, kylläpä sitä nyt löytyy tavoitteita!) on oppia tulevan kesän aikana kellumaan. Luulin, etten osaa, mutta kellumiskouluttautunut ystäväni väitti, että kaikki osaa. Pitää vaan osata rentoutua siellä vedessä. Tätä aion treenata Lutakon rannassa jokaisena hellepäivänä! Saa tulla mukaan.

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Toiset tykkää treenata tavoitteellisesti

  1. Ymmärrän :), itselläni innostus loppuu kun liikunta alkaa vaatia enemmän tavoitteellisuutta, liikkuminen alkaa tuntua silloin enemmän puurtamiselta kui kivalta. Toki on hienoa huomata edistymistä, mutta liikkuminen edistymisen vuoksi ei ole minun juttuni. Vaihdan lajia/ treenitapaa/kestoa/määrää aika usein, oikeastaan heti kun hommassa alkaa olla systemaattisuutta. Motivaationi liikkua on ennen kaikkea hauskanpito ja hyvät fiilikset. Ehkä juuri sen ansiosta voin pysyä toimintakykyisenä vielä pitkään, kun en traumatisoi kroppaani yhdellä lajilla :). Pidän tästä ajatuksesta!

    • Tosiaan, ei pääse rasitusvammat jylläämään ku vaihtaa rasittumisen paikkaa/laatua! Minäkin pidän tästä ajatuksesta. 🙂

  2. Tosi hyvä, että Katja, toit esille ton kropan kunnossa pysymisen pitempään! Tätä olen miettinyt kyllä usein ja eikös tästä ole joskus puhettakin nuorten liikuntaharrastusten kohdalla ollutkin? Että ei saisi liian aikaisin erikoistua, jos meinaa, että kroppa pysyy kunnossa pitkään. No, taas on lähteet tälle ajatukselle hukassa… 😀

    Mä oon kyllä ihan samanlainen heiluri lajien kaa. Valkkaan lajin helppouden mukaan ja vaihdan, kun vaihtuu asuinkunta tai -maa. 🙂 Leppävirralla oli helppo soutaa, Nummelassa pyöräillä ja retkeillä, Seinäjoella oli helppo juosta ja hiihtää, Tampereella on tullut joogattua ja käytyä salilla ja jumpissa, kun tarjontaa riittää. Kuopiossa kävin äidin innostamana salsassa. Dar es Salaamissa oli afrotanssia, Melbournessa skikeillua puistossa. Mitähän sitä sitten Kotkassa harrastas? 🙂

  3. Paluuviite: Oikeita pyöräilijöitä | Se erilainen fitness-blogi

  4. I so feel you. Olen pohtinut treenaamisen tavoitteellisuutta useampaan otteeseen, myös ehkä kritisoinut tätä tämän päivän trendiä, kun kaikki tehdään niin tosissaan ja usein keskittyen johonkin tiettyyn lajiin. Mitä käy niille, jotka kuukauden kuluttua kyllästyvät ja vaihtavat lajia? Tuntevatko he epäonnistuvansa, kun ei siitä maratonin tavoittelusta tullutkaan mitään, vaikka uudet lenkkaritkin tuli ostettua? Olen sitä mieltä, että on ihan ok vaihtaa lajia vaikka joka toinen viikko, liikkuva huvikseen tai ihan vaikka vain tavan vuoksi.

    Yllättäen löysin asiaa pohtiessani myös oman tavoitteen: haluan pysyä terveenä ja kunnossa. Liikun ja huollan kehoani, jottei selkää kivistäisi tai päätä särkisi. Siinä on tavoitetta kerrakseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s