Pitäisinkö tänään(kin) karkkipäivän?

Kävin kevään aikana terveystiedon didaktiikan kurssia ja yhtenä seminaaripäivän tehtävänä oli pisteyttää ylioppilaskirjoituksia. Koevastaukset oli fuusio oikeista vastauksista ja kouluttajien mukaan ihan realistinen. Saimme myös arviointikriteerit. Aiheena oli lasten makeisten syönti ja sen huolestuttava lisääntyminen. Tehtävänä oli pohtia, kuinka saataisiin lapset syömään vähemmän karkkia.

Mallivastauksessa on hyviä pointteja: säännölliset ruoka-ajat, makeisautomaatit pois kouluista, vähemmän karkkimarkkinointia. Ja sitten siellä oli ehdotus, että karkkipäiviä pitäisi pitää. Yhdessä leikkivastauksessa ehdotettiin myös karkkilakkojen suosimista. Näin vanhakantaistako tämä touhu on?

Karkkilakko. Pidin sellaisen kerran ala-asteikäisenä. Koko lakon ajan haalin 1 m x 0.6 m laatikon täyteen karkkia. Silmät kiiluen katsoin täynnä olevia pusseja, purnukoita ja pötköjä. ”My precious.

Karkkipäivä. Joskus yritin. Ihan tuskaa. Lopetin. Aloitin tavan uudelleen. Tuskaa. Lopetin. Syyllistyin. Olin ehkä yläasteiässä.

Lukio oli aika rankkaa. Lähipiirissä syömishäiriötä sairastava, sen asian (tiedostamatonta) käsittelyä, viikot erossa perheestä, simputtava opettaja (jota kukaan muu ei muka huomannut), tunsin itseni tyhmäksi lukiossa. Karkkipäiväksi määräsin (tai sallin, miten sen nyt ottaa) itselleni perjantain – palkkioksi viikon läpi räpeltämisestä. Ostin herkut  karkkikaupasta koulun jälkeen. Säkkikourassa nälkäisenä kotiin. Söin. Syyllistyin, mutta ennen kaikkea tuli vaan fyysisesti aika karsea olo siitä sokerista. Totesin, etten taida edes tykätä karkista kauheasti.

Opetellessani vähän relaamaan syömisessä (joskus siinä opintojen alkuvaiheilla) ja päätin myös, että minun pitää opetella syömään karkkia – se ikään kuin olisi rennon syömisen merkki. Muuten ihan hyvä idea, mutta en edelleenkään kauheasti välittänyt karkista enkä siitä olosta, joka sen syömisestä seurasi. En potenut syyllisyyttä, koin vain, että tämä nyt ei sovi. Tajuamattani asiaa, olin aloittanut matkan kehoni kuuntelemiseen.

Huh. Ei voi kun todeta, että taas piti opetella tämäkin kantapään kautta. Nykyään syön karkkia, jos tekee mieli. Syön usein, mutta ehkä vähemmän kuin keskivertokarkillaherkuttelija (=tikkari kerrallaan, pari turkkaria angstihetkeen).  Jotain makeaa tai ”herkkua” (aika laaja käsite) syön kyllä joka päivä. Minä mitään karkkipäiviä tarvitse. Kehoni osaa kyllä pitää puolensa, etten vedä napaa täyteen sokeria.

En muutenkaan oikein usko karkkipäiviin. Koen, että se edustaa ulkoa tulleita ohjeita ja normeja, jotka eivät vielä ohjaa syömään oikein tai joustavasti. Lisäksi suurimmalla osalla vastaanotolla käyvistä näyttäisi käyvän niin, että mitä enemmän jotain itseltään kieltää, sitä enemmän sitä kaipaa ja asiaa miettii. ”My (denied) precious.”

2012-09-01 12.03.35

Jostain syystä ajattelen aina, että vinkura hammashahmo on sokeritoppa. Ihan kuin koskaan oisin oikeaa sokeritoppaa nähnyt. :E