Kalorikone ja muita väärinkäsityksiä

Hiljaista ollut. Lähinnä töissä ja blogissa. Ihan ymmärrettävää. Kuka sitä haluaa roikkua netissä keskellä kesää? Öööh, minä. Vedän henkeä. Tänä viikonloppuna en matkusta, en muuta. Tämä taitaakin olla tämän kesän ainut paussi-viikonloppu.

***

Viime viikon mökkireissulla oli lomalukemisena eräs naistenlehti (sori, TAAS tulee TÄSTÄ aiheesta juttua) ja sen sisältämä artikkeli, jossa ystäväni Jatta oli ravitsemusasiantuntijana. Positiivista: Oli otettu pätevä ravitsemusammattilainen analysoimaan pikaruokien ja ravintoloiden tarjontaa. Vähemmän positiivista: Sisältö ihan kaikkea muuta kuin, mistä oli haastiksessa ja jälkipuinnissa puhuttu. Huvittavinta on, että kun tuntee ihmisen ja hänen ammattitaidon, jutun kommentit on ihan absurdeja – ei Jatta KOSKAAN sanoisi noin! 😀 Siten on vaikea tajuta logiikkaa, millä näitä juttuja välillä väännetään.

Päätettiin juhannuksena sit Katrin ja Jatan kanssa tehdä tää juttu uudestaan. Jutussa oli siis tarkoitus arvioida raflan suosituimman annoksen sekä näennäisterveellisen annoksen eroja. Näennäisterveellisyys ei aina tarkoita, että ravitsemustutkija Puhkala olisi sen valinnut. Saati syönyt.

Aakkosravintola ABC

Vastakkain lohisalaatti ja wieninleike. Jatan sensuroimaton ja muokkaamaton arvio: ”Wieninleike maistui eltaantuneelta, ei mitään hyvää. Lohisalaatti oli kuiva, muuten maistui kyllä. Majoneesia oli annokseen laitettu mukaan oikeasti liikaa. Paitsi, että lohi oli niin kuivaa, että olisin sen itse syönyt.”

Jatta lehden mukaan suosittelee perunan vaihtoa paahdettuihin kasviksiin. I think not. Todistettiin Katrin kanssa, kun samainen tutkija pisteli uusia perunoita hyvällä ruokahalulla rantakalliolla napaansa.

Joka korttelin Kotipizza

Kana-cotzone vs. (the feared, the mighty) Lihamonsteri. Jatta: ”Cotzone oli helvetin pahanmakuista. Kuiva, ei muistuttanut pizzaa. Kun menee pizzalle, pitää ottaa pizzaa. Salaatti kuoren sisällä outoa. Lihamonsteri maistui vain suolalle. Annoksessa on huikeat 18 g suolaa. Järkyttävän suolaista. Jos oisin itse valinnut, olisin ottanut Salmionen (lohta). Siinäkin tosin on paljon suolaa.”

Ketjuravintoloiden ravintola, Rosso

Vastakkain lautasella broileria ja Rosson caponataa (Leenan kommentti: pitänee päivittää ruokasanasto) sekä Al Capone – pizza (kinkku, sinihomejuusto, ananas). Jatta: ”Ensinnäkään ravintolan annokset eivät ole mitään toimistonaisen annoksia. Kaikissa on yli 1000 kcal/laaki. Kaikki myös hirveän suolaista. Pizza oli maultaan hyvä, broiler ja caponata suolainen eikä mikään makuhermoja järistyttävä.”

Vegesalaatissa on ain 210 kcal eikä proteiinia, joten se ei lehden mukaan ole oikeaoppinen ateria. No, se ei ole sitä millään muullakaan mittarilla mitattuna.

Hesburger – makuelämysten ääripäät

Kerrosateria vs. kanawrapateria. Namnam. Tai sitten ei. Jatan kommentit: ”Kerrosateria oli maultaan oikein  hyvä, kun taas kanakääryle oli hirveän makuinen!” Katri kommentoi rantakalliolla maatessa tähän väliin, että hampurilaispaikassa voi OIKEASTI vaihtaa ne ranskikset ssalaattiin ja limun maitoon ja avot, alkaa olla ihan erinäköinen ateria. Täysipainoinen taisi olla termi, jota Katri tässä kohti käytti. Ja ei, kukaa meistä kolmesta ei väitä, että hampurilaisateria sinällään on kovin täyspainoinen, mutta Katrin ehdotuksilla se varmasti pitäisi ainakin nälkää paremmin.

Jattan ”arviossa” hän informoi, että pussillisessa caesarkastiketta on 106 kaloria. Uuu, pelottavaa. Tsissus, se kastike lienee terveellisin osa Hesen ”tuore”salaattia…

Sämpylää Subwayn tapaan

Grillattu kana vaiko Italian B.M.T. (salamia, kinkkua, pepperonia). Jatta: ”Toimittaja ehdottaa Subwayn tarjoiltavia ilman kastiketta – nehän on ihan hirveänmakuisia ilman sitä! Öljy kastikkeissa tuo tunnetusti maut esille. Jos pitäisi valita, ottaisin kanan tai kasvispihvin täytteeksi. Subwaylle erikoismaininta vähäsuolaisuudesta.” Leenan kommentti tähän suolaisuuteen: Jos laskennallisiin listoihin on uskominen.

Jatan arvio – kohdan alle on tullut tässä kohti juttua siitä, että vegesalaatissa on ilman juustoa ja kastiketta vain 52 kaloria. Tässä kohti ei tiedä, itksikö vai nauraisi… Päätettiin nauraa. 😀

Muutenkin ammattilainen repii juttua lukiessa pelihousuja: Tiesittekö, rakkaat lukijat, että Lihamonsterissa on kokonaiset 1731,30 kcal?! On muuten todella tärkeä muistaa pilkun jälkeen ilmoittaa kaksi desimaalia, ettei nyt kukaan vain aattele, että tämä olisi terveellistä ja kevyttä syötävää! Jatta muuten ei koskaan puhu kaloreista ja niiden perusteella ei kuunaan olla yhteisiä muonitushetkien ruokia valittu. Ja niitä hetkiä on  yhteiseloon jokunen kerta mahtunut.

Toimittajan pakonomainen tarve ”keventää” annoksia on suorastaan vanhanaikaista ja ahdasmielistä. Korjausehdotuket eivät mitä ilmeisemmin päätyneet painoon asti. Kuten Jatta lopuksi totesi, onpa hyvä, kun lounaan jälkeen tarvitsee hetken päästä korjata energiavajetta jollain Mars-patukalla. Kukaan meistä kolmesta ei muuten ole mikään kalorikone, syödään ruokaa ei ruoan energiaa.

Yhtä asiaa jäimme pohtimaan: Eikö tässä maassa ole YHTÄÄN niin kunnianhimoista keittiömestaria, että tekisi meille terveellistä ja herkullista ruokaa, jota voi syödä JOKA PÄIVÄ hyvällä ruokahalulla?

2013-01-17 13.01.48

Kädenvääntöä urheilusta

Kävin jääkiekon MM-kisojen aikaan kädenvääntöä avopuolisoni kanssa aiheesta urheilu ja sen tarpeellisuus. En ollut itsekään ihan täysin sitä mieltä, mitä esitin olevani, mutta tärkeintähän oli tietysti saada toinen tappelemaan vastaan. Ihan hyvä vääntö saatiin. Tässä otteita taistelun kulusta.

Lähtötilanne: Olimme juuri olleet katsomassa Suomen peliä erään toverin järjestämässä kisakatsomossa. Katsomon kisaeväinä oli lähinnä kaljaa ja sipsiä. Tallustelimme hiljaksiin kotiinpäin.

Avausrepliikkini: ”Ei tossa urheilussa kyllä noin niinku kansanterveydellisesti oo oikeen mitään järkeä.”

Kysyvä katse (oletettavasti ei edes kuullut lausetta, veikkaan, että mietti omaa mennyttä uraansa kiekkoilijana).

Selvennys: ”Niin. Mieti nyt vaikka tätäkin iltaa. Joukkueellinen jannuja hikoilee kentällä ja vähintään puolet suomen kansasta nököttää television ääressä katsomassa sitä. Eikö ois parempi, että se kansakin hikoilis eikä vaan jumittais sohvalla.”

Selvästi alkaa jo raksuttaa. Sanoja ei kuitenkaan vielä muodostu.

Jatkoa selvennykselle: ”Ja jos nyt vaikka miettii ton meijänkin kisakatsomon kisaeväitä niin eipä niillä varsinaisesti kansanterveyttä kohennetta. Enkä usko että oli kovin poikkeukselliset kisaeväät. Jossain juottolassahan mekin oltas tota peliä oltu kattomassa jos ei tuolla. Eikä ne yleensä oo ollu kovin tyhjiä pelien aikaan. Puhumattakaan kaikista makkara-, karkki- ja virvoikemyynneistä urheilutapahtumien yhteydessä paikan päällä.”

Ilmeestä näkee, että ei ihan olla samalla aaltopituudella. Vasta-argumentin muodostumiseen tarvitaan kuitenkin vielä yksi, ah niin herkullinen syöttö:

”Voiskin miettiä, et onko koko huippu-urheilussa mitään järkeä niinku yleisesti terveyden kannalta. Mieti, jos kaikki se raha, mikä nykyään pistetään huippu-urheiluun, laitettaiskin vaikka siihen, että saatais koko kansa liikkeelle, sohvan pohjalta ylös, autonratista fillarin selkään, pleikkarin äärestä pihapeleihin jne. Eikö oiskin järkevämpi sijottaa yksittäisien urheilijayksilöiden sijaan vähän isompaan joukkoon ihmisiä?”

Ilmeisesti ei olisi. Perhesovun säilyttämiseksi en edes yritä asettaa sanoja avopuolisoni suuhun eli tehdä (muka) suoria lainauksia hänen väittämistään (kun en niitä kuitenkaan ihan suoraan muista). Seurasi kuitenkin paljon perusteluja siitä, miten nuoret urheilijat tarvitsevat huippu-urheilijoita esikuviksi ja miten omaa jääkiekkoharrastusta ei varmasti olisi ollut, jos ei olisi voinut haaveilla pelaamisesta NHL:ssä, ja miten kaikki silloiset joukkuekaverit edelleen urheilevat jollain tavalla, vaikkei sitä omaa lajia ja tavoitetta välttämättä enää olekaan, ja miten siten huippu-urheilu omalta osaltaan liikuttaa kansaa, varsinkin sitä nuorta osaa kansasta.

Hmm, ihan hyviä perustelujahan sillä. Tätä en tietenkään myöntänyt vaan jatkoin inttämistä siitä, mitä se tekee nuoren urheilijan pään ja lopulta alempienkin kehonosien terveydelle kun ei pärjääkään ja kuinka moni oikeasti jatkaa urheilua sen jälkeen kun ei enää pärjää ja miten paljon enemmän kuitenkin on niitä, jotka ei pärjää kuin niitä jotka pärjää ja mitä jos alun perinkään ei olisi edes tarvinnut pärjätä missään vaan olisi voinut vaan liikkumisen ilosta liikkua. Ja hei, muista, että edelleen mietitään ei yksilön vaan koko kansan näkökulmasta.

Vääntö jatkui puolin ja toisin koko kotimatkan. Yhteisymmärrys taisi jäädä saavuttamatta, mutta kumpikaan ei kuitenkaan joutunut nukkumaan yötään sohvalla. Tosin yhteisymmärrys jäi saavuttamatta myös oman pääni sisällä. En voi väittää, että olisin pienillä aivoillani pyöritellyt tätä aihetta niin paljon ja ottanut joka näkökulman huomioon, että uskaltaisin ehdottomasti olla niin jyrkästi sitä mieltä, mitä edellä kuvailemassani kädenväännössä väitin olevani. Periaatteessa ymmärrän avomieheni esiintuomat pointit ja toki myös urheilun merkityksen jonkinlaisena kansallisidentiteetin kohottajana. Enkä voi kieltää, etteikö urheilun seuraaminen, televisiosta tai varsinkin paikan päällä, olisi minustakin pääsääntöisesti mieluisaa tekemistä. Ehkä olen vain katkeroitunut epäurheilija (kuten on jo aikaisemminkin ollut puhetta), jolla ei ole sitä omaa lajia, jossa edes jollain tasolla pärjäisi ja jonka parissa saisi onnistumisia esimerkiksi kisakentillä, ja siksi jaksan tästä aiheesta kiukutella. Mutta seison kyllä silti sanojeni takana, varsinkin mitä tulee katsomoeväiden laatuun ja penkkiurheilun passivoittaviin lieveilmiöhin. Jotain ristiriitaista tässä on.

Vai onko? Mitä mieltä te, rakkahat blogin lukijat, olette? Onko huippu-urheilu kaiken liikkumisen suola vai ovatko istuma-asentoa tukevat kisakatsomot kisaeväineen tie suoraan turmioon?

-K

P.S. Niinä hetkinä, kun pitää tehdä valintoja, lähteäkö itse liikkumaan vai katsomaan, kun joku toinen liikkuu, valitsen kyllä ensimmäisen vaihtoehdon. Esimerkiksi silloin jääkiekon MM-kisojen aikaan se vaihtoehto oli yllättävän hyvä. Ikinä ei ole ollut Jyväsjärven rantaraitilla ja salilla yhtä hiljaista kuin Suomi-Slovakia puolivälieräpelin aikaan.

Paras treenikaveri kuolaa ja haisee pahalle…

…sekä heiluttaa innolla häntää, että ”joko mennään, joko mennään?!” (vähän niinku Katri miinus häntä).

Olen koiraihmisiä. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Kissoja en tajua. Ihan ok, mutta en vaan pääse samalle aaltopituudelle niiden kanssa. Ottaisin kyllä kissan, jos asuisin maalla ja tarvitsisin rotantappajaa. Mutta koirat. Ihania. Innokkaita. Energisiä.

Olin puoliksi hampaaton kissamaiset silmälasit omaava ekaluokkalainen, kun perheeseemme saapui  musta karvakäärö, jolla oli valkoinen tähti rinnassa. Nimesimme ihanuuden Romimeiramiksi.

Romi oli aika persoona. Labradorinnoutajaksikin ajateltuna sillä oli järjetön vietti syödä ihan mitä tahansa. Ikimuistoisimpia herkkupaloja oli 12 raakaa kananmunaa, kynttilöitä sekä islantilainen haiseva mädätetty kala, jonka se vintiö nappasi keittiön pöydältä. Koira haisi pahalle. Pitkään. Toisaalta tämä temppu pelasti meidät erikoiselta kalakulinarismilta.

Romi rakasti pikkuemäntänsä tapaan porkkanaa.  Oli ihan turha yrittää hiipiä jääkaapille ilman, että koira olisi kuullut porkkanapussin rapinan ja rynnännyt paikalle ruskeine nappisilmineen. Romi oli myös virallinen muurikkalettujen testaaja, sillä ensimmäinen (se, joka menee aina pilalle) lettu meni aina koiralle. Romi oli oli myös oikein hyvä luuttuamaan – piirre, jota äitini ei jotenkin osannut arvostaa. Kuulemma lattia oli limainen kuolasta.

Opiskelin ennen koiran tuloa kirjaston koirakirjasta, että labradorinnoutajia pitäisi lenkkeilyttää 10 km päivässä. Järkytyin. Koko ajan pitäisi olla lenkillä. Poden vieläkin vähän huonoa omatuntoa, ettei Romi varmaan ikinä käynyt moisilla lenkeillä. Omakotitaloasuminen vähän pelasti, kun pihassa saattoi heitellä palloa ja juosta naapurin pellolla (oho, oiskohan saanut?). Isossa perheessä onneksi oli muitakin lenkittäjiä.

Väittäisin kuitenkin, että Romin takia olen ekaluokkalaisesta lähtien ollut jonkinasteinen lenkkeilijä. Ensin tietty lyhyempiä lenkkejä, myöhemmin 5-7 km metsälenkkejä. Uskon, että hyvä peruskuntoni on osittain Romin ansioita. Vieläkin itkettää, kun ajattelen, miten ilolla musta koira mönki valkoisessa lumihangessa aurinkoisena talvipäivänä. Onnesta sekaisin. Sai hepulijuoksukohtauksia. Pienenä Romi korvasi myös ponin. Hyppyytin sitä takapihalla esteiden yli, kun ei ollut ponia, millä pomppia. Ja koirahan hyppi.

Romi ikääntyi ja kävely kävi vaikeammaksi. Itse jaksoin aina vain pidempiä kävelylenkkejä, koiralle kävi päinvastoin. Romin päästyä 14-vuotiaaksi päätin muidenkin perheenjäsenten puolesta, että nyt oli aika päästää dementoitunut, kuuro ja puolisokea daami lepoon mökin multaan. Itse olin kasvanut koiran kanssa yliopistoa käyväksi opiskelijaksi. Ikävä ei varmaan mene koskaan pois. Onhan se ”vaan” koira, mutta rakkauden kohde siltikin.

Romista ei ole digitaalisia kuvia, mutta toisesta elämäni koirasta on. Tein gradua Tansaniassa 2008 ja heinäkuu meni talovahtina. Kun silloinen poikaystäväni ilmoitti, että talossa on myös koira lenkkeilytettävänä, olin onnesta soikea – ”oma” koira kokonaisen kuukauden! Siinä missä Romi oli omapäinen ja vähän huonosti koulutettu, luotin hoitokoiraani enemmän kuin yhteenkään ihmissieluun vielä tähän päivään mennessä. Jos voi olla eläinsielunkumppaneita, niin Kastania (en koskaan oppinut kirjoitusasua – näin lausutaan suomeksi) oli minulle juuri sitä.Mieleeni ei tullutkaan, että koira ei tottelisi ja etteikö sitä voisi lenkkeilyttää ilman hihnaa. Tietenkin pystyi! Kyllähän se tajuaa, mihin mennään ja että vierellä pitää kulkea!

Lenkkeilimme joka päivä, ja siinä missä Kastania avasi minulle ovet turvalliseen lenkkeilyyn vähän turvattomillakin kujanpätkillä (kaikki pelkää koiraa, olkoon minkälainen puudeli vaan), minä treenasin rekun todella hyvään kuntoon. Koira, joka oli tottunut lähinnä pihavahdin hommiin ja pikku lenkkeihiin kortteilin ympäri selvästi nautti pitkistä lenkeistä.  Tullessa ”kotiin” se taas pinkoi paikalle häntä heiluen ja onnellisena.

Hyöty- ja paikasta-toiseen-liikkumis-liikunta jäi Tansaniassa aika vähiin, vaikka henkeäni uhmaten (liikenne aika killeri) pyöräilinkin paikasta toiseen. Punttiksella hikoilu oli ihan jees, mutta ei se voittanut lenkkeilyä. Koiran kanssa lenkkeilessä tulee nähtyä paikkoja ja fiilistelyä. Ajattelu selkeytyy. On kiva, kun on seuraa, vaikkei tämä seura puhukaan. Ehkä juuri siksi. 😉

Olen reissunaisia tätä nykyä. Koko ajan junassa, bussissa tai joskus jopa lentokoneessa. Koska muistoissani kummittelee 10 km päivittäiset lenkit, olen luvannut itselleni, että koiraa en hanki ennen kuin voin taata, että koira saa ansaitsemansa koiran elämän. Jos kuitenkin joku tietää rekkusen, joka Kotkassa kaipaa lenkkiseuraa, ottaisin lenkittäjän pestin ilolla vastaan. 🙂 Paras palkkio on haiseva, kuolaava ja iloinen lenkkikaveri.

kastania

Kastania ❤

Raja menee ruohonleikkurissa

Toukokuinen vanhempieni luona vierailu oli loistavasti ajoitettu. Äitillä oli silloin työn alla kasvimaan alkumuokkaus. Tarkoittaen maan jyrsintää, tasoitusta sekä suurimpien rikkaruohojen ja kivien poistoa ennen kylvöjä. Jes, pääsee tämäkin kaupunkilaistunut maalaistytär välillä hikoilemaan muuallakin kuiin salilla! Käsiini iskettiin ensimmäisenä se jyrsin, vaikka meillä päin jyrsintä on perinteisesti ollut miesten töitä. Teoriassa jyrsintä tarkoittaa kasvimaan pohjan rikkomista ja pehmentämistä. Käytännössä jyrsintä oli itsepäisen koneen kanssa taistelua. Käännökset oli pahimpia. Ja koko alue piti jyrsiä kahteen kertaan! Selvisin siitä kuitenkin. Kuin mies.

Jyrsimen kanssa viettämäni yhteisen taipaleen aikana ehdin tuumailla monenmoista. Ensimmäinen ajatukseni oli lähinnä, että miksi taistelen tällaisen kaupunkimiljööseen paremmin sopivan leikkikaluhenkisen vekottimen kanssa, kun talossa on kolme toimivaa traktoriakin. Seuraava ajatukseni oli, että samaa hommaa on taidettu ennen jyrsimiä ja traktoreita tehdä jollain vähemmän itsepäisellä välineellä, puhtaalla mies- ja naisvoimalla. Ja vähän äitin kasvimaata isommalla pinta-alalla. Aloin samantien arvostaa käsissä pitelemääni arvoesinettä ja sen asettaman fyysisen haasteen tasoa. Rajansa sillä luomuliikunnallakin.

Vai onko? Onko bensalla toimiva jyrsin juuri yksi niistä paholaisen keksinnöistä, jotka vievät meitä taas askeleen verran kauemmas siitä ruumiillisesta työstä, jota ihmiskeho niin kovin kaipaa? Olisiko sittenkin pitänyt tarttua naisvoimalla toimivaan kuokkaan ja ottaa koko kasvimaallisen verran iloa irti hartiavoimillaan? Mitä koneita voidaan pitää järkevinä ruumiillisen työn helpottajina ja mitä sitten taas sohvaperunoiden elämää jo liiaksikin silottavina masiinoina? Tarkalleen ottaen milloin oli se ennen, kun kaikki oli paremmin?

Jyrsimen tahdittama visiittini – ja siten myös edellä esitetty pohdintani – sai jatkoa edellisen viikon aikana. Äitini toipui leikkauksesta, ja minä supertyttärenä (eli kesätyöttömänä lapsena) saavuin hätiin tyhjentämään ja täyttämään astianpesukonetta, käymään kaupassa, imuroimaan, tekemään ruokaa, hoitamaan sitä kasvimaata ja, niin, leikkaamaan ruohoa. Se kun on meillä päin ollut yhtä lailla naisten hommia kuin kaikki muutkin edellä mainitut. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että äiti ei anna isälle lupaa ostaa päältä ajettavaa ruohonleikkuria vaan haluaa ottaa hyötyliikunnan ilon irti työnnettävällä ruohonleikkurilla laajalla pihanurmialueellamme. Ja nyt kun äiti on toipilas, hyötyliikunnasta pääsee (tai joutuu) nauttimaan joku muu.

Isä yritti saada minua puolelleen päältä ajettavan ruohonleikkurin suhteen. Vaan ei onnistunut. Siinä ruohonleikkuria lykkiessäni tulin siihen tulokseen, että ruohonleikkurin suhteen raja on ainakin helppo vetää. Onko oikeastaan mitään naurettavampaa, että istumatyötä päivän tehnyt toimistotyöläinen istahtaa työpäivänsä päätteeksi päältä ajettavan ruohonleikkurin kyytiin, siihen työmaalta tuttuun tappavaan istuma-asentoon  ja huristelee menemään? Jonka päätteeksi voi sitten lähteä lenkille. Jos enää jaksaa. Tai varsinkaan ehtii.

Päältä ajettavat ruohonleikkurit osuvat minun arvomaailmassani samaan kategoriaan kuin sähköavusteiset polkupyörät: sopivat hyvin niille, joiden toimintakyky on esimerkiksi sairauden, vamman tai iän myötä vähentynyt sen verran, etteivät oikeasti pärjää ilman tekniikan tuomaa apua. Terveet, nuoret ja vähän vanhemmatkin jalat sen sijaan on luotu liikkumaan ja hartiavoimat tarttumaan haasteisiin. Jos ei jaksa tallailla nurmikkoaan päästä päähän ja ristiin rastiin kerran viikossa, lienee syytä muuttaa kerrostaloon.

Tosin lammas olisi kyllä ekologisempi vaihtoehto. Meidän nurtsi söi käsittelyssäni kerralla reilut kaksi tankillista bensaa.

-K

Tehdäänkö vallankumous?

Olen lukenut. Olen yrittänyt lukea istumatta. Ei ihan helppoa. Kirjotan tätäkin istuen. Tosin niin, että näyttö on matalalla ikkunalaudalla ja minä kökötän mytyssä sen edessä.

Facebookissa liikkui joskus meidän blogin alkumetreillä huhtikuussa mainos Arto Pesolan kirjasta Luomuliikunnan vallankumous – Sohvan pohjalta taisteluvoittoon, ja minä innostuin sen ennakkotilaamaan. Pyrin joko lainaamaan kotimaiset liikunta- ja ravitsemuskirjat het’ alkuunsa tai sitten jos on kovin varma olo, tilaan ne itselleni. Keräilen asiakkaille lukulistoja, joista voisi olla apua syventämään motivaatiota ravitsemus- ja liikuntatottumusten muutokselle. No, Pesolan kirja tulla tupsahti toukokuussa postiluukusta ja aloitin luku-urakan.

Luomuliikunnan vallankumous paljastui pian varsinaiseksi anti-istumisteokseksi. Podin huonoa omatuntoa, jos istuin ja luin. Totta kai olen aina tajunnut, että 8 tuntia töissä + löhöilyt päälle ei voi olla hyvästä, mutta Pesolan tutkimuksiin perustamat teesit ja ajatukset on karua luettavaa. Junamatkoja on taas kertynyt ja koska siellä on oikeasti vähän vaikea seistä Pendolinon keikkuessa sinne tänne, luin pääosin istuen, mutta niin, että se ei ollut pois liikkumisesta tai hyötyliikunnasta. Välillä tosin lisäsin jännitystä elämään ja  luin kirjaa paikallisjunassa seisten. Välillä oli kyllä otettava tukea seinästä tai penkistä. Ei se ole ihan tasaista menoa sekään.

Dataa istumisen haitoista riittää: tuki- ja liikuntaelinsairauksia, kohonnut riski kroonisiin sairauksiin. Viesti on siis: istu niin vähän kuin mahdollista. Ilman maanvetovoimaa vastaan taistelua ei kroppa vaan pitkällä aika välillä voi hyvin. Pesola myös pohtii istumisen sosiaalisia merkityksiä – pomojen tuolit on komeita, neuvotteiluissa pyydetään aina istumaan alas, ihan kuin se olisi suurempikin kunnioituksen ele. Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan havahtua siihen, että tätä maailmaa ei ole luotu seisoskeluun. Tästä on omakohtaisiakin kokemuksia eräältä kesältä, kun selkäni meni niksnaks ja olin käytännössä istumakiellossa. Onneksi olin kesätöissä Unnukan matkailukeskuksessa myymässä kippoa ja kappoa, siitä työstä kun ei hyötyliikuntaa puuttunut ja tiskin takanakin pääosin seistiin. Vapaa-ajalla ei ollutkaan sitten ihan niin yksinkertaista. Könötin konttausasennossa telkkaria katsoen ja taisinpa syödä seisten. Onneksi oli hyvä fyssari, joka auttoi saamaan selän kuntoon mainioilla ohjeilla (kiitos Pulmulle! 🙂 ).

Samaa luomuliikuntaviestiä välittää Daliah Javne, lastentarhaopettaja ja liikuntapäiväkodinjohtaja, jonka haastattelun löysin jokanaisen vakiolukemistosta, eli Pilttipiiri-lehdestä (kesäkuu 2013). Lapsille pitäisi antaa mahdollisuus liikkua mahdollisimman monipuolisesti ja niin, että muksu saa kokeilla rajoja. Lihaskunto ja tasapaino kehittyy, kun lapsi saa itse kavuta vaikkapa syöttötuoliin. Muksahdukset ja kopsahdukset kuuluvat asiaan. Vaarallisempaa on, jos lapsen ei anna liikkua. Tästä olen ihan samaa mieltä. En vieläkään tajua, miksi sisätiloissa ei saa juosta. Lempivinkkini on, että pääalaspäin roikottelu on hyvästä aivoille. Lapsia kuulemma kandee kieputella ja käännellä. Heti kun flunssa hellittää, menen roikkumaan johonkin leikkipuistoon pääalaspäin. Voisin kyllä opetella myös päälläseisonnan ihan vaan huvikseni. Joogassa niskahartiaseisonta onkin  jo tullut tutuksi. Tekee hyvää.

Vaan istumisesta ja luomuliikunnan vallankumouksesta. Hommahan on niin, että ohjatut liikunnat tai se, että salilla käy 4 x 1,5 h ei oikein riitä kompensoimaan sitä istumismäärää, jolle altistumme. Sillä sitähän se on, haitalliselle passiviteetille altistumista. Itse ainakin suhtauden kotitöihin, asioilla käymiseen ja kaikenlaisen kuljeskeluun vieläkin suuremmalla innolla. Tähän asti olen ollut työmatkakävelyn ja -pyöräilyn suuri kannattaja, mutta nyt myös tajua, miksi kuntoni pysyy hyvänä, vaikka urheiluharrastuksille ei viime vuosina ole ollut niin paljon aikaa kuin toivoisin. Ennen: ”Ei jaksa leipoa.” Nyt: ”Hah, jälleen hyvä tekosyy olla istumatta!”

Luomuliikunnan vallankumous, meitsi ainakin on valmis. Mites muut?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rouvalla on rivakka aamulenkki rekun kanssa Perthissä.

Terkkuja päättäjille – ja meille, jotka heitä valitsee

”Syyllistämisen ja elämäntapamoralismin sijaan on parempi panostaa riskiryhmien tunnistamiseen ja varhaiseen tukemiseen sekä terveellisempien liikunta- ja ruokailuvaihtoehtojen edistämiseen.

YK:n julistus ei tyydy vain toteamaan tilanteen vakavuutta vaan kehottaa hallituksia toimintakeinoihin, joilla tarttua kroonisten sairauksien hoitoon kansallisella tasolla. Tärkeimpinä ohjeina julistuksesta nousevat neuvonnan lisääminen, taloudelliset ohjauskeinoit, terveellisten elintarvikkeiden aktiivinen edistäminen sekä terveydenhuollon ja palvelujen saatavuus kaikille.”

Sirpa Pietikäinen, IBD – Crohn ja Colitis ry:n jäsenlehti 2/2013

***

Ennaltaehkäisy, vaikuttava terveyspolitiikka, resurssien järkevä kohdentaminen. All I ask for. Tarvitaan aika hemmetin paljon järeämpiä keinoja tämän terveyskatastrofin etenemisen estämiseen kuin se, että yksittäisiä ihmisiä ohjeistetaan laittamaan ääntä kohden lisää (kalliita) kasviksia tai lähtemään (työuupuneena) lenkille. Ei mulla sitten muuta tänään. 😉

Oravanpyörästä oman kehon kuunteluun – urheiluravitsemuksen lyhyt oppimäärä

Alla oleva teksti on julkaistu uunituoreessa Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n jäsen- ja tiedotuslehti SYLILLISESSÄ 2/2013, joka on luettavissa kokonaisuudessaan täällä ja jonka teemana on tällä kertaa liikunta. Lehdestä löytyy paljon (muitakin) hyviä tekstejä ja mm. kannanotto, kuinka puuttua syömishäiriöön sairastuneiden liialliseen liikkumiseen.

***

”Sä voisitkin suunnitella mulle ruokavalion.” Usein kuultu lause, kun kerron olevani koulutukseltani ravitsemusterapeutti. Yleensä kuvioon liittyy jonkinlainen, uskallanpa sanoa jopa kehokeskeinen urheilu- tai kuntoilutausta. Rasvaa pitää tiristää pois ja lihasmassaa saada lisää, ja siihen kaivataan suunniteltua ruokavaliota. Kuinka paljon mitäkin ja mihin aikaan vuorokaudesta. Ruokaohjeet ja ostoslistatkin mielellään mukaan. Keittiövaa-at on ilmeisesti jo kaivettu esiin.

Pettymys tai ainakin ihmetys on yleensä suuri, kun vastaan, että ei, en minä suunnittele ruokavalioita. Minä voin kyllä yhdessä kanssasi pohtia, minkälaiselta ruokavaliosi nykyään näyttää ja mitä parannettavaa siellä on. Mutta en minä ole mikään automaatti, jolta saa kellon- ja grammantarkan ruokavaliosuunnitelman, kunhan vain syöttää iän, pituuden, painon, sukupuolen ja fyysisen aktiivisuuden määrän. Ei se mene niin.

Ja silti tuntuu menevän. Henkilökohtainen personal trainer ei ole enää mikään harvojen ja valittujen (lue: rahassa kylpevien) juttu, vaan yhä arkipäiväisempi ilmiö. Personal trainer suunnittelee tavoitteisiin sopivan liikuntaohjelman lisäksi ruokavalion, eikä treenaajan tarvitse muuta kuin noudattaa annettuja käskyjä. Rahkaa kuluu, ja meijereillä on toimitusvaikeuksia. Sääliksi käy niitä mummoja, joiden rahkapullat jää tämän buumin takia leipomatta.

Missä vaiheessa tästä kaikesta tuli normaalia, jopa ihannoitavaa? Missä vaiheessa tiukkoja ruokavaliosuunnitelmia ja ruoka-annosten punnitsemista on alettu pitää normaalina syömiskäyttäytymisenä? Missä vaiheessa rahkasta tuli suomalaisten peruselintarvike?

En halua kyseenalaistaa personal trainereiden ammattitaitoa ja tiedän, että he tekevät hienoa, tuloksellista ja yksilöllistä työtä, johon julkisen terveydenhuollon puolella rahkeet eivät riitä. Silti korvassani särähtää kuin pahanlaisen riitasoinnun lailla konsanaan, kun kuulen sanayhdistelmän ”pt:n suunnittelema ruokavalio”. Miksi personal trainerit ovat lähteneet niiksi automaateiksi, jollaiseksi minä en ammattini puolesta tai siitä huolimatta ryhtyisi edes pitkin hampain?

Siksi, että ihmiset haluavat tuloksia ja suunnitellut ruokavaliot laskettuine kilokalori- ja ravintoainesisältöineen ovat ainoa keino edes jollain tavalla taata niitä tuloksia. Siksi, että personal trainerin palvelut ovat kalliita, ja jos ei kilot karise, rasvaprosentti pienene tai ympärysmitat muutu haluttuun suuntaan, kato käy asiakaskunnassa. Siksi, että treenistä halutaan kaikki hyöty irti eikä riittävän hyvä ravinto enää riitä. Pitää olla optimaalista.

Kaikki tämä on johtanut siihen, että liikkumisesta tehdään tavantallaajalle entistä hankalampaa. Mitä pitää syödä ennen treeniä, mitä sen jälkeen? Mitä jos palautusvälipala unohtui kotiin, onko koko treeni pilalla? Pitäisikö varmuuden vuoksi napata välipalaksi kuntosalin aulatarjonnasta joku patukka tai pirtelö? Hiilareita vai protskua vai molempia? En yhtään ihmettele, jos näitä kysymyksiä pyöritellessään päättää, että turvallisinta on jäädä kotisohvalle katsomaan jääkiekkoa. Sitten ei ainakaan ole niin nuukaa, mitä syö.

Miten sitten pitäisi syödä? Lakkaa viisastelemasta ja ala iskeä faktoja pöytään, niinkö? Saamanne pitää.

Ennen treeniä kannattaa tankata sen verran hyvin, että jaksaa. Maha kuristen treeni ei kulje, muttei myöskään silloin, kun ruoka vielä hölskyy mahassa treenin aikana. Syö riittävästi ja treeniin nähden riittävän ajoissa. Mikä kenenkin kohdalla on riittävästi ja riittävän ajoissa, sen joutuu valitettavasti opettelemaan itse. Muista kuitenkin, että energiavarastot täytetään pääaterioilla (aamupala, lounas, päivällinen) ja ne ovat treeninkin kannalta päivän tärkeimmät ateriat. Välipaloilla vain täydennetään tarvittaessa kokonaisuutta.

Treenin jälkeen syödään aina kunnon ateria. Palautusvälipalat ovat parhaimmillaankin vain hyvä ensiapu, varsinainen energiavarastojen täyttö tapahtuu pääaterialla/-aterioilla, kuten ennen treeniäkin. Nukkumaan ei saa mennä nälkäisenä. Iltapala on hyvä hetki paikata päivän aikana syntyneitä vajeita ja iltapalan annoskokoa säädellään nälkätuntemuksien mukaan.

Ei syödä ihan mitä tahansa. Monipuoliseen ja täysipainoiseen syömiseen ohjaa vanhan tutun lautasmallin lisäksi ajatus siitä, että joka aterialla on jotain jokaisesta osastosta:

– hyvälaatuista hiilihydraattia

– proteiinia

– hyvälaatuista rasvaa

– väriä.

Tätä sääntöä ei tarvitse noudattaa mustavalkoisesti. Jos jokin osasto jää jollain aterialla vähäisemmäksi, täydennetään seuraavalla.

Lepopäivinä tankataan. Lepopäivät ovat palautumista ja energiavarastojen täyttämistä varten. Riittävä ja monipuolinen syöminen on lepopäivinä vähintään yhtä tärkeää kuin treenipäivinäkin. Edellisen päivän huono syöminen heijastuu helposti tämän päivän treeniin ja jaksamiseen.

Täydellinen ruokavalio on epätäydellinen. Sataprosenttisen terveellinen ruokavalio ei ole sataprosenttisesti terveellisiä valintoja. Liikkujallakaan. Tai varsinkaan liikkujalla, jolloin kulutus on suurta ja ruokaa kuluu – tai ainakin pitäisi kulua – paljon.

Hifistelyjä voi tehdä sitten, kun edellä esitetyt suuret linjat ovat kunnossa. Voi tehdä, ei ole pakko. Omassa vaakakupissani ainakin rento, joustava, hauska ja pilkkuaviilaamaton ruokavalio painaa enemmän kuin haban ympärysmitan maksimaalisen kasvun optimointi.  Jos maailma kaatuu tyhjyyttään ammottaviin rahkahyllyihin, lienee paikallaan miettiä oman elämänsä arvojärjestystä.

Sainko tämän kuulostamaan helpolta? Hyvä, niin oli tarkoituskin. Helppoa se onkin, kun ei tee siitä liian vaikeaa. Helppoja ohjeita on helppo noudattaa. Kokeilkaapa alkuun vaikka loppuelämänne ajan.

Olen monesti tyytyväisenä miettinyt, että onneksi tämä fitness-buumi tuli vasta nyt. Joitakin vuosia sitten olisin itsekin ollut helppo saalis. Ajatella, joku olisi lyönyt lapun kouraan, että siinä sinulle treeni- ja ruokavalio-ohjelma, anna tyttö palaa! Yhteiskunta ympärilläni olisi nyökytellyt päätään, että vau, hienoa kun nuorella naisella on terveet tavoitteet. Minä olisin jatkanut kipittämistä oravanpyörässä enkä ehkä vieläkään olisi oppinut kuuntelemaan kehoani: milloin sillä on nälkä, milloin se on kylläinen, milloin se jaksaa treenata tai milloin tarvitsee lepoa.

-K

Painorauhaa ja rakkautta

Huikeat lukijamäärät ollunna viime päivinä ja palaute on ollut mielenkiintoista. Perustiistaiangsti voi joskus olla luovaakin näemmä. Kiitos kommenteista ja tykkäyksistä. Arvostamme. Ja sitten taas sorvin ääreen ja asiaan. 😉

***

Silloin kun minä olin pieni, eli  reilut parikymmentä vuotta sitten, äiti, hoitotäti ja kaikki muutkin aikuiset opetti, että lihavia ihmisiä ei saa osoitella eikä heille saa nauraa. Ylipaino tuskin oli heidän vikansa, luultavasti heillä oli jokin sairaus. Muistelen, että sitä sääntöä myös noudatettiin ja kunnioitettiin. Siksi olen surullinen, että niin moni potilaistani on kokenut kaikenlaista syrjintää. Osoitella ja nauraa saa, sitä varten on ainakin tusina telkkariohjelmiakin kehitetty. Vai pitäisikö sanoa pitää nauraa. Jos  et naura, et tajua, että televisiossa äheltävät pullukat ovat ihan itse naurettavuutensa aiheuttaneet syömällä ja mässäilemällä. Ja paskanmarjat. Eivät tasan tarkkaan ole.

Olen siirtynyt toistaiseksi pääsääntöisesti sairaalatyöhön, mutta elämäni opettavaisinta aikaa niin ravitsemusterapeuttina kuin ihmisenäkin on olleet nämä 2,5 vuotta, jotka olen saanut tehdä työterveyshuoltoa. Olen tavannut niin häkellyttävän hienoja ihmisiä, että sanat ei oikein riitä. Aika moni on stressaantunut. Aika moni on väsynyt. Aika monella on painonhallintaongelmia. Aika moni on ylipainoinen ja lihava. Aika moni ei tajua, miten hienoja ihmisiä he ovat. Kauniita, kokoon katsomatta. Nokkelia ja osaavia, koulutustaustasta riippumatta.

Sosiaalisesti on ihan hyväksyttyä purkaa turhaumia juoksemalla maratoneja 17 kertaa vuodessa tai pumppaamalla hauiksen niin suureksi, että se kooltaan vastaa jonkun toisen reittä. Itsekuria ja jämptiyttä työnantajalle viestität pitämällä itsesi ”kuosissa”. Burn-out ja masennus ja näitä seuraavat downshiftaus ja valaistuminen kuuluvat nekin lähinnä listalle ”must do” työuran aikana. Ainakin mikäli median luoma kuvaa on uskominen.

Mutta annas olla, kun otetaan käsittelyyn työelämän paineiden purkaminen syömisen ja sohvalla makaamisen keinoin. Ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä, ei. Laiska. Henkisestikin. Saamaton. Varmasti epäluotettavakin ja huono työntekijä. Epäkiinnostava suhdemielessä. Aika moni on niin pinnallinen, että suoraan ilmoittaa, että ei ole kiinnostunut toisesta naisena tai miehenä, koska henkilön ulkoinen olemus ei vastaa tiettyä olettamusta, millainen seksuaalisesti vetoava ihminen on.

Työkaverin tai sukulaisen painoa ja lounastarjotinta kommentoidaan.
”Jaa, etkö sä enempää syö?” ”Mitä sää voit mättää noin paljon ja silti olla noin hoikka?” ”Onko sulla anoreksia?” ”Maija on suvun serkuksista aina ollut tukeva.”  On aivan yhtä epäkorrektia kommentoida ruokamääriä, vähäisiä tai suuria määriä, kuin kanssaihmisen kokoa. Normaalipainoinen ja hoikka asiakas valitti, että on aivan kyllästynyt anorektikko-kommentteihin. Taustalla taisi lisäksi olla lähinnä kateus siitä, että hän oli onnistunut pysymään samassa painossa kymmenen vuotta. Ylipainoisille saatetaan vaatekaupassa ohimennen sähähtää ”läski!”.

Ylläpidä siinä sitten hyvää itsetuntoa. Itsetuntoa, joka olisi tärkeä elämän aikataulujen järkeistämisessä ja ehkä siinä rauhallisessa painonpudottamisessakin, jos on tarvetta. Terve itsekkyys, josta äskettäin kirjoitin. Ihan tosi, en ole vielä tavannut sellaista ihmistä, joka viihtyisi merkittävästi ylipainoisena ainakaan vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa olisi kiva liikkua ripeämmin, pysyä juoksevien lasten perässä ja vaikka leikata ne varpaankynnet ilman, että joutuu pidättämään hengitystä leikkuuprosessin ajan (asiakkailta opittua arjen kuvausta). Ongelmana vaan nyt on se, on aika hankala lähteä hiomaan painonpudotussuoritustaan siltä pohjalta, että ajattelee, että ei osaa tai ansaitse mitään parempaa.

Penskasta otsaan lyöty leima laiskasta pullukaista istuu sitkeässä. Ja tiedän, mistä puhun. Voi olla, että olen tästä aiemminkin kirjoittanut. Sain kuulla ala-asteen lopulla läski-huuteluita pojilta. Olin jonkun verran pyöreä. Vanhemmat sisarukset olivat muuttaneet pois, isä asui töiden vuoksi maailmalla ja äiti touhusi paljon töissä. Niinpä minä ja rakas koirani Romi oltiin paljon kahdestaan. Ruokapuoli hoitui siinä 11-vuotiaana napostellen ja herkuttelu-hetkiä oli paljon. Muistan usein ostaneeni pizzeriasta pizzaa, tilille riisisuklaalevyjä ja sipsipussi meni perjantaisin. Söin tunteisiin. Olin hämilläni uudesta elämäntilanteesta, minulla oli ikävä kaikkia ja kaikkea ja lisäksi olin tylsistynyt. Olisin toivonut, että kotona olisi ollut enemmän väkeä ja minulla kivaa tekemistä.

Tajusin sitten itse, että en voi jatkaa samaa rataa. Siitä alkoi sitten vuosien treenaus kohti kohti kohtuuta. Vuosia syöminen oli tasapainoilua – saanko syödä tämän, jos äsken söin tuon. Pituuskasvu muutti kehoa ja läski-huutelut jäi. Henkisesti olen silti aina suurempi kuin oikeasti olen. Kuvia katsoessa ihmellen aina, että olenko tuo oikeasti minä. Toivon, että kenenkään muun ei tarvitsisi kantaa mukanaan läski-leimasimen jättämää näkymätöntä jälkeä.

Painoon vaikuttaa siis yksilön kokemukset ja normien aiheuttamat käsitykset siitä, mikä on suotavaa. Työterveydessä tulee jatkuvasti myös vastaan toinen äärettömän tärkeä seikka. Työaikasuunnittelu. Olen puhissut tästä asiasta jo keskusteluissa niin paljon, että pitää jakaa se täällä blogissakin. Kuvitellaan, että olet myyjänä marketissa. Työaika ”poikkeukselliset” 6 tuntia. Tauko 12 minuuttia. Kaikki meistä tietää, että nykyinen ruokakauppa on poikkeuksetta urheilustadionin kokoinen, joten päästääksesi tuolla 12 minuutin tauolle käytät aika roiman osan kävelemällä taukopaikalle. Siellä sitten vessakäynti (”kiva, joku on just vessassa”)  ja ”lounaan” syöminen 5 minuutissa. Kotiin päästyä tyhjennätkin sitten ruokakaapin ja jääkaapin moneen otteeseen. Kaupasta olet ”osta 4 maksa 3 ”- tarjouksia hyödyntäen ostanut makeisia ja kaikkea maan ja ylimmän hyllyn välillä. Niin, miksiköhän työpaikalla on monella paino-ongelmia? Nivelongelmia? Kipuja? Särkyjä? Pahaa mieltä?

Eli kaikki, jotka hetkeäkään ajattelette, että lihavat ihmiset ovat vaan tyhmiä ja laiskoja ja saamattomia painonhallinnan kanssa, hävetkää. Näin ei ole. Näin ei todellakaan ole. Jokainen voi osaltaan vaikuttaa siihen, että jätetään aikuisten ihmisten ateriat ja painonmuutokset kommentoimatta. En tykkää edes siitä, että kommentoidaan, että ”oletpa sinä laihtunut!” Ihan kuin ihminen olisi samalla muuttunut jotenkin persoonana ja olisi nyt jotenkin parempi, ”uudistunut”. Vastustan myös sitä, että terveydenhuoltokin vielä jumittaa painonseurannassa terveyden mittarina. Aika moni asia jää huomioimatta, jos onnistunut painonpudotus tarkoittaa vähentynyttä painoa. Siksi toivon, että lähdetään oikeasti paneutumaan ylipainon syihin ilmiönä eikä junnata yksilöiden vyötärönympäryten syynäämisessä. Painorauhaa ja lähimmäisen rakkautta voi onneksi harrastaa ilman suurempia paneutumisia. Alkaen nyt.

DSC00608