Ravitsemusterapeutit – mihin v***uun niitä tarvitaan?

VAROITUS: Seuraava teksti tulee sisältämään kirosanoja. Isä, älä lue. Toinen varoitus: voin olla lauhkea ja leppoisa ravitsemusterapeutti, mutta muuten… nyt riitti. Ei heikkohermoisille.

***

Ravintoterapeutti, diplomiravitsemusterapeutti, ravintovalmentaja, ravintoneuvoja. Jossain siellä joukossa Valviran laillistama ravitsemusterapeutti. Mitähän vittua sitä tälläkin ammatilla oikein tekee, kun tuntuu, että kukaan ei oikein usko, että osaa mitään tehdä, ajattelee kriittisesti tai on pätevä ottamaan vastuuta toisten ihmisten elämästä ja ennen kaikkea sen jatkumisesta? Kun eihän kukaan edes tajua, mitä teen työkseni. Ammattiylpeys, terve kunnianhimo ja lojaalisuus oman ammattikunnan sisällä tuntuvat nekin olevan harvinaista herkkua.

Oma ammattikunta

Yksi suuntaus puhisee, että töitä on kauhesti, ei mitenkään pysty tekemään näin paljon. Toinen puoli tekee pätkää, pitkää ja lyhyttä, sijaistaa, matkustaa ihan idioottimaisia työmatkoja työn perässä. Koulutetaan personal trainereita ravitsemuksesta, jospa ne auttaisi tämän kauhean lihavuusepidemian parissa! En tiedä, missä vika, mutta tämän kevään trendi tosin on yksityispuolella on ollut nimenomaan personal trainereiden asiakkaat, jotka ovat saaneet aivan DORKIA ravitsemusapuja tai jotka kokevat, että eivät vaan saa riittävästi tämän ammatiryhmän ravitsemusohjauksesta. Helvetinmosita damage controlia. Sen että on käynyt viikonloppukursseja ei omien kokemuksieni mukaan riitä oikein siihen, mitä nyt yritetään – ottaa vastuuta jostain, mihin ei ole rahkeita.

Paskan ammatti-itsetunnon omaavia on läjä päin. Mistähän nisästä sitä itsetuntoa lypsäisi? Lääkisläiset on lääkäreitä ensimmäisestä kurssista lähtien, ravitsemusterapeutti saa kuullaa yksityisellä lääkäriasemalla potilaalta, että lääkäri oli kehottanut olemaan menemättä vastaanotolle: ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä. Nä-nä-nää – potilas oli eri mieltä.

Ollaan totaalisen unohdettu, että taustalla on 5 vuoden akateeminen koulutus. Akateeminen nyt sinällään on sanahelinää, mutta siinä ois semmoinen pieni twisti, että se tarkoittaa, että pitäisi olla myös rahkeita kriittiseen ja analyyttiseen pohdintaan ainakin oman alan asioissa. Mielellään kyllä vähän laajemminkin. Se tarkoittaa sitä, että ei omaksu kaikkea mitä yliopistossa syötetään kuin jumalan sanaa eikä liioin sitä, mitä turuilla ja toreilla puhutaan. Siihen tarvittaisiin kyllä myös koulutuksen uudistamista. Vaadin argumentoinnin kursseja pakolliseksi. Ei tällä alalla muuten pärjää. Jos tätä alaa nyt siis lainkaan tulevaisuudessa tarvitaan.

Eikä sitten takerruta lillukan varsiin. Kuulinpa tarinaa kollegasta, joka kieltäytyi ryhmän vetämisestä sillä perusteella, että hän koki syvän ristiriidan siinä, että eräs ryhmän vetäjistä (lääkäri) olisi rajannut leipäsiivujen määrää kolmeen. Ravitsemusterapeutti koki, että oon ammattieettisesti väärin neuvoa potilaita syömään vähemmän kuin kuusi siivua leipää, kun niin oli koulussa (joka pitäisi kai nimittä yliopistoksi) opetettu. Toivon, että tarinan selittää rikkinäinen puhelin – efekti. Jos ei, toivon, että lopetetaan koko ammattikunta, jos se ei kykene muuhun kuin pohtimaan leipäsiivujen lukumäärää.

Julkinen kuva

Ehkä media ja julkisuus ovatkin ihan oikeassa – täysin turha ammattikunta. Lisäksi niitä on liian vähän. Jonot kasvaa, hoida enemmän. Perusterveydenhuollossa ei ole palveluita, kun ei ole ravitsemusterapeutin virkojakaan. Mitä niitä nyt palkkaamaan suotta, kyllä se sairaanhoitaja tai lääkäri voi ohjeistaa. Muiden asioiden ohessa siinä vartin vastaanottoajalla. Potilaita ravitsemuspulmineen siis kyllä on.

Tai sitten on näitä itseoppineita tai kirjekurssin käyneitä. Mitä sitä suotta käymään viisi vuotta yliopistoa, kun nämä asiat voi oppia helpommin ja nopeammin! Netissä voi surffailla ja käydä kursseilla. Lisäksi siellä yliopistossa voi oppia jotain fysiologiasta, anatomiasta ja ravitsemustieteen perusteista, mitkä nyt on tietenkin ihan perkeleestä ja täysin kerettiläistä oppia. MILLOIN TIETEESTÄ TULI NÄIN EPÄTRENDIKÄSTÄ JA MUSTA-TUNTUU-MUNASKUISSA-FIILIKSESTÄ TÄYSIN SALONKIKELPOISTA?

Milloin tämä terveydenhuolto muuttui sairaanhoidoksi tai paremminkin, saattohoidoksi? Semmoista raajahuoltoahan se on – tutki ja lääkitse sinä pää, minä tsekkaan toisen pään röörit ja tuubit. Ihminen ei elä lääkkeistä (sori, lääketeollisuus, tähän te ette koskaan pääse), kokeista, verinäytteistä, CPAP-laitteista tai pallottelusta vastaanotolta toiseen. Ihminen elää hyvästä ruoasta nautinnolla syötynä. Ja sillä muuten on ihan helvetisti väliä, mitä ruokaa sitä syö ja ennen kaikkea, miten sitä ruokaa syö ja miksi.

Ongelma ei suinkaan ole siinä, että ravitsemusterapeutteja on liian vähän. Ongelma on siinä, että ravitsemusterapeutteja ei ole riittävästi.

Kuka sitten arvostaa ravitsemusterapeuttia?

Minun asiakkaat. Ne huikeat ihmiset, jotka toivovat, että nähdään uudestaan seurantakäynnillä. Lahjovat hirvenlihalla ja omenoilla. Anoreksiapotilas, joka on väkrännyt omin kätösin joulukortin. Kaunein itselleni lausuttu kohteliaisuus on asiakkalta: ”Du är en otrolig speciell människa, vet du?” Itkin huuli vapisten, kun asiakas lähti.  Rakkauteni tähän alaan tulee onneksi sieltä ruohonjuuritasolta ja arjesta – kiitollisista asiakkaista, jotka uskaltavat jakaa elämäänsä edes hetken kanssani. Siitä, että saan oppia kohtaamiltani ihmisiltä elämää. Kun vakavasti sairaat ihmiset hymyilevät ja iloitsevat neuvoistani. Hymyilevät. Arvostavat pieniä asioita. Arvostavat minun työtäni ja kokemustani. Tämän arvostuksen otan nöyränä, mutta samalla ilolla ja ylpeydellä vastaan.

Enkä ole kokemuksieni kanssa yksin. Luulen, että joku muukin laillistettu ravitsemusterapeutti on kokenut onnen tunteita ja onnistumisia töissä. 😉

Eli jos päätetään lakkauttaa koko ammatti, olen kiitollinen, että sain opiskella kokonaiset kuusi vuotta hienoa alaa ja auttaa ihmisiä ja oppia vastavuoroisesti heiltä. Tehdä ihan helvetin haastavaa ja palkitsevaa työtä.