Painorauhaa ja rakkautta

Huikeat lukijamäärät ollunna viime päivinä ja palaute on ollut mielenkiintoista. Perustiistaiangsti voi joskus olla luovaakin näemmä. Kiitos kommenteista ja tykkäyksistä. Arvostamme. Ja sitten taas sorvin ääreen ja asiaan. 😉

***

Silloin kun minä olin pieni, eli  reilut parikymmentä vuotta sitten, äiti, hoitotäti ja kaikki muutkin aikuiset opetti, että lihavia ihmisiä ei saa osoitella eikä heille saa nauraa. Ylipaino tuskin oli heidän vikansa, luultavasti heillä oli jokin sairaus. Muistelen, että sitä sääntöä myös noudatettiin ja kunnioitettiin. Siksi olen surullinen, että niin moni potilaistani on kokenut kaikenlaista syrjintää. Osoitella ja nauraa saa, sitä varten on ainakin tusina telkkariohjelmiakin kehitetty. Vai pitäisikö sanoa pitää nauraa. Jos  et naura, et tajua, että televisiossa äheltävät pullukat ovat ihan itse naurettavuutensa aiheuttaneet syömällä ja mässäilemällä. Ja paskanmarjat. Eivät tasan tarkkaan ole.

Olen siirtynyt toistaiseksi pääsääntöisesti sairaalatyöhön, mutta elämäni opettavaisinta aikaa niin ravitsemusterapeuttina kuin ihmisenäkin on olleet nämä 2,5 vuotta, jotka olen saanut tehdä työterveyshuoltoa. Olen tavannut niin häkellyttävän hienoja ihmisiä, että sanat ei oikein riitä. Aika moni on stressaantunut. Aika moni on väsynyt. Aika monella on painonhallintaongelmia. Aika moni on ylipainoinen ja lihava. Aika moni ei tajua, miten hienoja ihmisiä he ovat. Kauniita, kokoon katsomatta. Nokkelia ja osaavia, koulutustaustasta riippumatta.

Sosiaalisesti on ihan hyväksyttyä purkaa turhaumia juoksemalla maratoneja 17 kertaa vuodessa tai pumppaamalla hauiksen niin suureksi, että se kooltaan vastaa jonkun toisen reittä. Itsekuria ja jämptiyttä työnantajalle viestität pitämällä itsesi ”kuosissa”. Burn-out ja masennus ja näitä seuraavat downshiftaus ja valaistuminen kuuluvat nekin lähinnä listalle ”must do” työuran aikana. Ainakin mikäli median luoma kuvaa on uskominen.

Mutta annas olla, kun otetaan käsittelyyn työelämän paineiden purkaminen syömisen ja sohvalla makaamisen keinoin. Ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä, ei. Laiska. Henkisestikin. Saamaton. Varmasti epäluotettavakin ja huono työntekijä. Epäkiinnostava suhdemielessä. Aika moni on niin pinnallinen, että suoraan ilmoittaa, että ei ole kiinnostunut toisesta naisena tai miehenä, koska henkilön ulkoinen olemus ei vastaa tiettyä olettamusta, millainen seksuaalisesti vetoava ihminen on.

Työkaverin tai sukulaisen painoa ja lounastarjotinta kommentoidaan.
”Jaa, etkö sä enempää syö?” ”Mitä sää voit mättää noin paljon ja silti olla noin hoikka?” ”Onko sulla anoreksia?” ”Maija on suvun serkuksista aina ollut tukeva.”  On aivan yhtä epäkorrektia kommentoida ruokamääriä, vähäisiä tai suuria määriä, kuin kanssaihmisen kokoa. Normaalipainoinen ja hoikka asiakas valitti, että on aivan kyllästynyt anorektikko-kommentteihin. Taustalla taisi lisäksi olla lähinnä kateus siitä, että hän oli onnistunut pysymään samassa painossa kymmenen vuotta. Ylipainoisille saatetaan vaatekaupassa ohimennen sähähtää ”läski!”.

Ylläpidä siinä sitten hyvää itsetuntoa. Itsetuntoa, joka olisi tärkeä elämän aikataulujen järkeistämisessä ja ehkä siinä rauhallisessa painonpudottamisessakin, jos on tarvetta. Terve itsekkyys, josta äskettäin kirjoitin. Ihan tosi, en ole vielä tavannut sellaista ihmistä, joka viihtyisi merkittävästi ylipainoisena ainakaan vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa olisi kiva liikkua ripeämmin, pysyä juoksevien lasten perässä ja vaikka leikata ne varpaankynnet ilman, että joutuu pidättämään hengitystä leikkuuprosessin ajan (asiakkailta opittua arjen kuvausta). Ongelmana vaan nyt on se, on aika hankala lähteä hiomaan painonpudotussuoritustaan siltä pohjalta, että ajattelee, että ei osaa tai ansaitse mitään parempaa.

Penskasta otsaan lyöty leima laiskasta pullukaista istuu sitkeässä. Ja tiedän, mistä puhun. Voi olla, että olen tästä aiemminkin kirjoittanut. Sain kuulla ala-asteen lopulla läski-huuteluita pojilta. Olin jonkun verran pyöreä. Vanhemmat sisarukset olivat muuttaneet pois, isä asui töiden vuoksi maailmalla ja äiti touhusi paljon töissä. Niinpä minä ja rakas koirani Romi oltiin paljon kahdestaan. Ruokapuoli hoitui siinä 11-vuotiaana napostellen ja herkuttelu-hetkiä oli paljon. Muistan usein ostaneeni pizzeriasta pizzaa, tilille riisisuklaalevyjä ja sipsipussi meni perjantaisin. Söin tunteisiin. Olin hämilläni uudesta elämäntilanteesta, minulla oli ikävä kaikkia ja kaikkea ja lisäksi olin tylsistynyt. Olisin toivonut, että kotona olisi ollut enemmän väkeä ja minulla kivaa tekemistä.

Tajusin sitten itse, että en voi jatkaa samaa rataa. Siitä alkoi sitten vuosien treenaus kohti kohti kohtuuta. Vuosia syöminen oli tasapainoilua – saanko syödä tämän, jos äsken söin tuon. Pituuskasvu muutti kehoa ja läski-huutelut jäi. Henkisesti olen silti aina suurempi kuin oikeasti olen. Kuvia katsoessa ihmellen aina, että olenko tuo oikeasti minä. Toivon, että kenenkään muun ei tarvitsisi kantaa mukanaan läski-leimasimen jättämää näkymätöntä jälkeä.

Painoon vaikuttaa siis yksilön kokemukset ja normien aiheuttamat käsitykset siitä, mikä on suotavaa. Työterveydessä tulee jatkuvasti myös vastaan toinen äärettömän tärkeä seikka. Työaikasuunnittelu. Olen puhissut tästä asiasta jo keskusteluissa niin paljon, että pitää jakaa se täällä blogissakin. Kuvitellaan, että olet myyjänä marketissa. Työaika ”poikkeukselliset” 6 tuntia. Tauko 12 minuuttia. Kaikki meistä tietää, että nykyinen ruokakauppa on poikkeuksetta urheilustadionin kokoinen, joten päästääksesi tuolla 12 minuutin tauolle käytät aika roiman osan kävelemällä taukopaikalle. Siellä sitten vessakäynti (”kiva, joku on just vessassa”)  ja ”lounaan” syöminen 5 minuutissa. Kotiin päästyä tyhjennätkin sitten ruokakaapin ja jääkaapin moneen otteeseen. Kaupasta olet ”osta 4 maksa 3 ”- tarjouksia hyödyntäen ostanut makeisia ja kaikkea maan ja ylimmän hyllyn välillä. Niin, miksiköhän työpaikalla on monella paino-ongelmia? Nivelongelmia? Kipuja? Särkyjä? Pahaa mieltä?

Eli kaikki, jotka hetkeäkään ajattelette, että lihavat ihmiset ovat vaan tyhmiä ja laiskoja ja saamattomia painonhallinnan kanssa, hävetkää. Näin ei ole. Näin ei todellakaan ole. Jokainen voi osaltaan vaikuttaa siihen, että jätetään aikuisten ihmisten ateriat ja painonmuutokset kommentoimatta. En tykkää edes siitä, että kommentoidaan, että ”oletpa sinä laihtunut!” Ihan kuin ihminen olisi samalla muuttunut jotenkin persoonana ja olisi nyt jotenkin parempi, ”uudistunut”. Vastustan myös sitä, että terveydenhuoltokin vielä jumittaa painonseurannassa terveyden mittarina. Aika moni asia jää huomioimatta, jos onnistunut painonpudotus tarkoittaa vähentynyttä painoa. Siksi toivon, että lähdetään oikeasti paneutumaan ylipainon syihin ilmiönä eikä junnata yksilöiden vyötärönympäryten syynäämisessä. Painorauhaa ja lähimmäisen rakkautta voi onneksi harrastaa ilman suurempia paneutumisia. Alkaen nyt.

DSC00608

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s