Paras treenikaveri kuolaa ja haisee pahalle…

…sekä heiluttaa innolla häntää, että ”joko mennään, joko mennään?!” (vähän niinku Katri miinus häntä).

Olen koiraihmisiä. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Kissoja en tajua. Ihan ok, mutta en vaan pääse samalle aaltopituudelle niiden kanssa. Ottaisin kyllä kissan, jos asuisin maalla ja tarvitsisin rotantappajaa. Mutta koirat. Ihania. Innokkaita. Energisiä.

Olin puoliksi hampaaton kissamaiset silmälasit omaava ekaluokkalainen, kun perheeseemme saapui  musta karvakäärö, jolla oli valkoinen tähti rinnassa. Nimesimme ihanuuden Romimeiramiksi.

Romi oli aika persoona. Labradorinnoutajaksikin ajateltuna sillä oli järjetön vietti syödä ihan mitä tahansa. Ikimuistoisimpia herkkupaloja oli 12 raakaa kananmunaa, kynttilöitä sekä islantilainen haiseva mädätetty kala, jonka se vintiö nappasi keittiön pöydältä. Koira haisi pahalle. Pitkään. Toisaalta tämä temppu pelasti meidät erikoiselta kalakulinarismilta.

Romi rakasti pikkuemäntänsä tapaan porkkanaa.  Oli ihan turha yrittää hiipiä jääkaapille ilman, että koira olisi kuullut porkkanapussin rapinan ja rynnännyt paikalle ruskeine nappisilmineen. Romi oli myös virallinen muurikkalettujen testaaja, sillä ensimmäinen (se, joka menee aina pilalle) lettu meni aina koiralle. Romi oli oli myös oikein hyvä luuttuamaan – piirre, jota äitini ei jotenkin osannut arvostaa. Kuulemma lattia oli limainen kuolasta.

Opiskelin ennen koiran tuloa kirjaston koirakirjasta, että labradorinnoutajia pitäisi lenkkeilyttää 10 km päivässä. Järkytyin. Koko ajan pitäisi olla lenkillä. Poden vieläkin vähän huonoa omatuntoa, ettei Romi varmaan ikinä käynyt moisilla lenkeillä. Omakotitaloasuminen vähän pelasti, kun pihassa saattoi heitellä palloa ja juosta naapurin pellolla (oho, oiskohan saanut?). Isossa perheessä onneksi oli muitakin lenkittäjiä.

Väittäisin kuitenkin, että Romin takia olen ekaluokkalaisesta lähtien ollut jonkinasteinen lenkkeilijä. Ensin tietty lyhyempiä lenkkejä, myöhemmin 5-7 km metsälenkkejä. Uskon, että hyvä peruskuntoni on osittain Romin ansioita. Vieläkin itkettää, kun ajattelen, miten ilolla musta koira mönki valkoisessa lumihangessa aurinkoisena talvipäivänä. Onnesta sekaisin. Sai hepulijuoksukohtauksia. Pienenä Romi korvasi myös ponin. Hyppyytin sitä takapihalla esteiden yli, kun ei ollut ponia, millä pomppia. Ja koirahan hyppi.

Romi ikääntyi ja kävely kävi vaikeammaksi. Itse jaksoin aina vain pidempiä kävelylenkkejä, koiralle kävi päinvastoin. Romin päästyä 14-vuotiaaksi päätin muidenkin perheenjäsenten puolesta, että nyt oli aika päästää dementoitunut, kuuro ja puolisokea daami lepoon mökin multaan. Itse olin kasvanut koiran kanssa yliopistoa käyväksi opiskelijaksi. Ikävä ei varmaan mene koskaan pois. Onhan se ”vaan” koira, mutta rakkauden kohde siltikin.

Romista ei ole digitaalisia kuvia, mutta toisesta elämäni koirasta on. Tein gradua Tansaniassa 2008 ja heinäkuu meni talovahtina. Kun silloinen poikaystäväni ilmoitti, että talossa on myös koira lenkkeilytettävänä, olin onnesta soikea – ”oma” koira kokonaisen kuukauden! Siinä missä Romi oli omapäinen ja vähän huonosti koulutettu, luotin hoitokoiraani enemmän kuin yhteenkään ihmissieluun vielä tähän päivään mennessä. Jos voi olla eläinsielunkumppaneita, niin Kastania (en koskaan oppinut kirjoitusasua – näin lausutaan suomeksi) oli minulle juuri sitä.Mieleeni ei tullutkaan, että koira ei tottelisi ja etteikö sitä voisi lenkkeilyttää ilman hihnaa. Tietenkin pystyi! Kyllähän se tajuaa, mihin mennään ja että vierellä pitää kulkea!

Lenkkeilimme joka päivä, ja siinä missä Kastania avasi minulle ovet turvalliseen lenkkeilyyn vähän turvattomillakin kujanpätkillä (kaikki pelkää koiraa, olkoon minkälainen puudeli vaan), minä treenasin rekun todella hyvään kuntoon. Koira, joka oli tottunut lähinnä pihavahdin hommiin ja pikku lenkkeihiin kortteilin ympäri selvästi nautti pitkistä lenkeistä.  Tullessa ”kotiin” se taas pinkoi paikalle häntä heiluen ja onnellisena.

Hyöty- ja paikasta-toiseen-liikkumis-liikunta jäi Tansaniassa aika vähiin, vaikka henkeäni uhmaten (liikenne aika killeri) pyöräilinkin paikasta toiseen. Punttiksella hikoilu oli ihan jees, mutta ei se voittanut lenkkeilyä. Koiran kanssa lenkkeilessä tulee nähtyä paikkoja ja fiilistelyä. Ajattelu selkeytyy. On kiva, kun on seuraa, vaikkei tämä seura puhukaan. Ehkä juuri siksi. 😉

Olen reissunaisia tätä nykyä. Koko ajan junassa, bussissa tai joskus jopa lentokoneessa. Koska muistoissani kummittelee 10 km päivittäiset lenkit, olen luvannut itselleni, että koiraa en hanki ennen kuin voin taata, että koira saa ansaitsemansa koiran elämän. Jos kuitenkin joku tietää rekkusen, joka Kotkassa kaipaa lenkkiseuraa, ottaisin lenkittäjän pestin ilolla vastaan. 🙂 Paras palkkio on haiseva, kuolaava ja iloinen lenkkikaveri.

kastania

Kastania ❤

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s