Kyllä maalla on mukavaa?

Leena on postaillut hurjaa tahtia. Kyllä huomaa, kumpi meistä on töissä ja kampi lomailee… Eikun, mites päin se menikään? 😉 No, pieni lusikallinen välillä minuakin tähän soppaan, olkaahan hyvät.

***

Riskeeraan taas parisuhteeni, ja aloitan tarinan kertomalla avopuolisostani. Vietin kesän toista työleiriä (jo kuukausi sitten) vanhempieni luona tämän paljasjalkaisena kaupunkilaisena syntyneen ja varttuneen puolisoni kanssa. Ohjelmassa oli lähinnä peruna- ja kasvimaan perkaamista sekä sitä surullisen kuuluisaa ruohonleikkuuta. Nenähän sillä allergisella raukalla oli koko ajan tukossa ja paarmat jättivät jälkeensä valtavia pahkuroita. Kitisemättä selvisi urakasta, mutta onnellisena lähti junalla kotiin paria päivää minua aikaisemmin. Ja kuin pisteeksi reissulle totesi, ettei häntä kyllä haittaisi asua vaikka loppuelämäänsä kerrostalossa.

Jaha. Että älä edes kuvittele haaveilevasi maalle muuttamisesta, niinkö?

No haaveilenko minä? En oikein tiedä. Olin aina kuvitellut olevani maalaisihminen. Kunnes elämä vei minut muutama vuosi sitten niin syvälle maaseudun syövereihin, että olin tukehtua. Sieltä selvittyäni olen vetänyt raitista kaupunkilaisilmaa keuhkoihini syvin ja nautiskelevin hengenvedoin. Miksi näin? Mikä saa maalaislapsen kääntymään pesunkestäväksi citywomaniksi? Eikö siellä maalla olekaan mukavaa?

Suurin syy, miksi maaseudun tervehenkinen ilmapiiri ei minua enää vedä samalla tavalla puoleensa, on se, että no, se ilmapiiri siellä ei ehkä olekaan niin tervehenkinen kuin miltä mielikuvissa näyttää. Tätä tervehenkistä mielikuvaa vastaan taistelee kahdella eri maalaiselämän näköalapaikalla viettämäni vuodet. Ensimmäiset n. 18 vuotta elämästäni pienessä kylässä, jossa lähimmät työ- ja harrastusmahdollisuudet sekä kaupat ja muut palvelut olivat reilun 10 kilometrin päässä kohtuullisen kokoisessa kaupungissa. Toiselle näköalapaikalle, rehellisesti sanottuna keskellä-ei-mitään sijaitsevaan pikkutaajamaan minut vei muutaman kaupungissa vietetyn opiskeluvuoden jälkeen silloinen parisuhteeni. Lisäksi ammatillista näkökulmaa tuo vuoden takainen sijaisuuteni, jossa työalueena oli koko Keski-Suomi kaikkine pikkukuntineen.

Tervehenkisen ilmapiirin pahin saastuttaja on auto. Eihän niissä autoissa sinänsä mitään vikaa ole, näppäriä pelejä aina ajoittain, mutta päivittäiseen riippuvuussuhteeseen en auton kanssa yksinkertaisesti halua – nyt tai koskaan. Toisin sanoen haluan, että työpaikkani, harrastukseni ja ruokakauppani ovat saavutettavissa pyörällä tai kävellen ympäri vuoden. Maaseudulla asuessa tämä ei toki ole mahdotonta, jos osaa sijoittua oikein. Ja jos ei ole liian kranttu työpaikastaan, harrastuksistaan ja ruokakaupastaan.

Vanhempieni sijoittuminen ei läpäisisi seulaa. Ei vaikka reilun 10 km:n etäisyyttä palveluista voikin pitää jo varsin inhimillisenä moneen muuhun maaseutuasumisen välimatkaan verrattuna. Puolet siitä matkasta on kuitenkin pimeää ja varsinkin talvisin huonokuntoista tietä, joten ympärivuotisen työmatkaliikunnan toteuttaminen kävisi turhan ikstriimiksi. Kesäisin maito ehtisi hapantua ennen kuin pyörä olisi sotkettu kauppareissulta kotiin. Siinä pari syytä näin ens hätään, miksi tilanjatkajan titteli ei ole tulevaisuuden haavelistallani.

Lapsinäkökulmasta katsottuna ei juuri paremmalta näytä. Ala-asteella koulumatka oli kolmisen kilometriä, joka kyllä pääsääntöisesti pyöräiltiin päivittäin (kylän lapset eivät tosin pyöräile enää, kyläkoulu lakkautettiin muutama vuosi sitten), mutta yläasteelta eteenpäin bussi vei ja toi. Bussipysäkille oli matkaa ehkä 200 metriä. Harrastuksiin tai muihin rientoihin piti aina vinkua vanhemmilta kyytiä. Hurraa arkiliikunta vaan joo sullekin, niin.

Entäs sitten vuoteni siellä toisella näköalapaikalla, pikkutaajamassa, kaukana isoista kaupungeista. Siellä työ-, kauppa- ja harrastusmatkat (tai ainakin osa niistä) olisivat monella olleet helpostikin käveltävissä/pyöräiltävissä. Harva niitä silti käveli tai pyöräili. Kun kerran oli se auto pihassa. Ja kyllä, lähes jokaisella oli, sillä eihän sieltä pikkutaajamasta päässyt pois ilman omaa autoa. (Okei, nyt vähän liioittelin, ajoihan sieltä päivittäin kokonaiset kaksi bussivuoroa kylän läpi, toinen toiseen ja toinen toiseen suuntaan. Ei tosin ehkä lauantaisin.) Muut tunnistettiin kylänraitilla autosta, minut silloisen parisuhteeni kaupan päällisenä kulkevasta koirasta, joka kulki käden ja hihnan jatkeena.

Harrastusmahdollisuuksien suhteen osaisin nykyään suhtautua maalla asumiseen jo suopeammin. Silloin aikanaan olin liikuntaharrastuksissani hyvin ryhmäliikuntaorientoitunut ja koin maaseutuasumisen karsivan mahdollisuuksiani liikkumiseen tuntuvasti. Varsinkin sen jälkeen kun olin tottunut ison kuntokeskuksen lukuisiin päivittäisiin vaihtoehtoihin (ja siihen että ne ovat polkupyörämatkan päässä). Nykyään osaisin olla tyytyväinen, jos vähintään pyöräiltävissä olevan matkan päässä minua odottaisi muutamat käsipainot ja tangot. Kahvakuulat ja taljat muuttaisivat tilanteen tyytyväisestä jopa ilahtuneeksi. Ja jos ei kylästä löytyisi näitä kriteereitä täyttävää salipahasta, jonkinlaisen vähintään alkeellisen koti-/kellari-/pihakuntosalin rakentaminen onnistuisi minun tarpeilleni jo suht pienellä budjetilla. Mutta tämä taso tosiaan vaatii jo aikamoista itseorientoitumista liikunnan suhteen. Vähemmän itseorientoituneen on helppo todeta, että kyllä minä muuten, mutta kun ei ole mahdollisuuksia. Ja niitä vähemmän itseorientoituneita taitaa kuitenkin olla vielä toistaiseksi enemmistö, asuinpaikasta riippumatta.

No entäs lenkkeily/pyöräily/muunlaisilla välineillä eteneminen? Sitähän voi harrastaa missä vain, milloin vain (jos vain on ne välineet, millä edetä). En tiedä, kultaako aika nyt muistot, kun väitän, että mahdollisuudet olivat maalla vähintään yhtä hyvät kuin kaupungissa. No joo, joskus saattoi käydä vähän yksitoikkoiseksi, kun tie vei tuonne ja takaisin, mutta harvoinpa sitä täällä kaupungissakaan lenkkimaastoja jatkuvasti vaihtelee. Pimeys ja liukkaus sen sijaan ovat, ja varsinkin tuolla työelämän puolella olivat, usein kuultuja perusteluja sille, ettei voi lähteä lenkille. Eikä voi pyöräillä tai kävellä tai päästää lapsia menemään itsekseen muutaman kilometrin välimatkaa. Hmm, taitaa ne pisteet mennä tässäkin kaupunkiasumiselle 1 – 0, vaikka jo vähän eksyttiin takaisin sinne arkiliikuntanäkökulman puolelle.

Pelkästään liikunnan vähäisyyteen vetoaminen ei minusta ikinä ole ollut hyvä perustelu ylipainolle tai lihavuudelle. Oma kiistaton osuutensa sillä kuitenkin on. Ja siksi minua ei ainakaan yhtään ihmetytä, että lasten ylipainoisuuden yleisyydessä on jo havaittu alue-eroja; maalla asuvat lapset ovat lihavampia kuin kaupungeissa. Enkä olisi kyllä ihmetellyt, jos sama alue-ero oltaisi havaittu myös aikuisväestön keskuudessa.

Sillä samaan tulokseen oli helppo päätyä ihan vain pitämällä näkökykyisiä silmiään auki. Varsinkin mainitsemistani näköalapaikoista jälkimmäisellä.

-K

P.S. Huomenna rallikansaa karkuun, minnekäpä muuallekaan kuin Lapin Löylypäiville. Että missä sitä mukavaa olikaan?