Pieni on kaunista?

Havahduin pohtimaan tätä aihetta, kun tajusin tuijottavani erään heittolajia tosissaan harrastavan naisihmisen figyyriä. Tuijotuksessani oli, myönnetään, hitunen kateutta (”vau, miksi minä en näytä tuolta”), mutta suurimmaksi osaksi vilpitöntä ihailua (”vau, näyttääpä tuo tyttö hyvältä”).  Ei, korjaan, upealta. Ne hartiat, reidet, pakarat, käsivarret… Oli pakko vilkaista vielä toisenkin kerran.

Mitämitämitä täällä tapahtuu? Minä, joka pienen ikäni olen kriiseillyt omista liian isoista reisistäni ja liian isosta vyötäröstäni ja liian isoista hartioistani ja liian isoista sormistani/käsistäni ja joskus ihan vaan liian isosta yleisolemuksestani, jos en ole osannut paremmin kriiseilyäni kohdistaa. Minä, joka olen surullisena vertaillut bussissa vieressä istuvan tytön reiden paksuutta omaani, niin missien kuin urheilijoidenkin paino- ja pituustietoja omiini ja hävennyt, jos jokin vanha vaate ei ole enää mahtunut päälleni. Minä, joka aina olen tullut siihen tulokseen, että olen yksinkertaisesti liian iso, ja kadehtinut kaikkia pieniä, siroja ja hoikkia vartaloita, varmana siitä, että koolla on todella väliä. Ja nyt se sama minä katsoo ihaillen/kadehtien vartaloa, joka onkin taatusti kookkaampi kuin omani.

Strong is the new skinny. Niinpä niin. Olenko minäkin vain tämän nykyisen muoti-ilmiön uhri?

En halua olla. Olen alusta asti vetänyt mielessäni isoja punaisia henkseleitä lausahduksen päälle ja ollut sitä mieltä, ettei ole yhtään terveempää pakonomaisesti tavoitella strongia vartaloa kuin skinnyä. Lausahdushan nostaa lihaksikkaan ja voimakkaan näköisen vartalon tavoittelun samanlaiseksi kaikille pakolliseksi, utopistiseksi ihanteeksi, jollainen sirous ja hoikkuus on tähän asti vuosikausia ollut? Kyllä en tykkää. Ongelmaa ei minun mielestäni voida ratkaista muuttamalla sen muotoa.

Mutta on siinä muoti-ilmiön ajatuksessa kieltämättä jotain, mihin voin helposti samaistua. Reiteni eivät enää ole isot vaan vahvat. Hartiani saattavat olla luontaisesti suht leveät, mutta ei haittaa, näyttävätpähän vahvemmilta kuin ehkä ovatkaan (hähää!). Vyötärössäni ei edelleenkään ole naisellista kapeutta, mutta olen ymmärtänyt, että se on ominaisuus, jota ei treenaamalla tai syömisellä sen enempää kuin syömättömyydelläkään voi saavuttaa. Lisäksi nykyään osaan olla jopa ylpeä, jos kanssani samanpituinen mies painaa vähemmän kuin minä. Ja vaatteiden pieneksi jääminenhän kertoo lähinnä kehityksestä, eikö? 😉 Saatan olla edelleen naiseksi iso, mutta olen sitä ylpeänä. Liian iso en sen sijaan aio olla enää ikinä.

Olen puhunut paljon tästä aiheesta, omasta koostani ja hoikkuuden ihannoinnista äitini kanssa. Aiemmin keskustelut ovat olleet lähinnä äidin sovittelevia järkipuheyrityksiä tyttären maailmanlopun luokan kehokriiseihin (äiti on ihan tyhmä eikä tajuu, junou), mutta nykyään keskusteluiden sävy on muuttunut vähän tasapainoisemmaksi (oho, kyllähän se äitikin tajuu!). Viime aikoina on pohdittu äidin kanssa mm. sitä, miten ennen vanhaan (eli silloin kun äitini oli nuori) kauneusihanne tosiaan oli hoikka ja siro ja miten naisen lihaksikkuus oli lähinnä yhtä tavoiteltavaa kuin tissit miehellä. Ja miten tämä sukupolvien välinen näkökulmaero näkyy äitini ikäluokan ja sitä vanhempien ihmisten asenteissa edelleen. Valitettavasti. Hyväkuntoisiksi luokitellaan ne, jotka eivät ole kerryttäneet liikaa vuosirenkaita vyötärölleen. Naiset piipertävät pikkuruisia annoksia samalla kun pelkäävät perseen levahtamista. Hoikkuus on hyve, sekä miehillä että varsinkin naisilla. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, onko siellä nahan ja luun välissä jotain toimivaakin kudosta.

Jonkinlaista kauhun tasapainoa tähän hommaan kaivataan. Ei liiallista lihasten ja lihasmassan ihannoimista, mutta sen hyväksymistä, että niitä saa olla. Ja jos niitä on, pitääkin olla vähän iso. Ja se näyttää hiton hyvältä. Kaikkia meitä ei ole luotu keijukaisiksi. Onneksi.

-K

***

Heh, otsikko ei tosiaan viitannut pieneen eli vähäiseen kirjoitteluni määrään viime aikoina, vaikka niinkin voisi (ihan aiheesta) luulla. 🙂 Ehei, tätä tekstiä on kypsytelty jo pidempi tovi, mutta eihän tuohon Leenan tykityksen väliin ole ehtinyt mitään julkaista. No, nyt näyttämö on yksin minun! Rimaa alemmas ja tekstiä kehiin. Tästä se lähtee. Tai lähti jo. Niin ja ainiin, kiitos Leena. Meijän tulee ikävä sua!