Pieni on kaunista?

Havahduin pohtimaan tätä aihetta, kun tajusin tuijottavani erään heittolajia tosissaan harrastavan naisihmisen figyyriä. Tuijotuksessani oli, myönnetään, hitunen kateutta (”vau, miksi minä en näytä tuolta”), mutta suurimmaksi osaksi vilpitöntä ihailua (”vau, näyttääpä tuo tyttö hyvältä”).  Ei, korjaan, upealta. Ne hartiat, reidet, pakarat, käsivarret… Oli pakko vilkaista vielä toisenkin kerran.

Mitämitämitä täällä tapahtuu? Minä, joka pienen ikäni olen kriiseillyt omista liian isoista reisistäni ja liian isosta vyötäröstäni ja liian isoista hartioistani ja liian isoista sormistani/käsistäni ja joskus ihan vaan liian isosta yleisolemuksestani, jos en ole osannut paremmin kriiseilyäni kohdistaa. Minä, joka olen surullisena vertaillut bussissa vieressä istuvan tytön reiden paksuutta omaani, niin missien kuin urheilijoidenkin paino- ja pituustietoja omiini ja hävennyt, jos jokin vanha vaate ei ole enää mahtunut päälleni. Minä, joka aina olen tullut siihen tulokseen, että olen yksinkertaisesti liian iso, ja kadehtinut kaikkia pieniä, siroja ja hoikkia vartaloita, varmana siitä, että koolla on todella väliä. Ja nyt se sama minä katsoo ihaillen/kadehtien vartaloa, joka onkin taatusti kookkaampi kuin omani.

Strong is the new skinny. Niinpä niin. Olenko minäkin vain tämän nykyisen muoti-ilmiön uhri?

En halua olla. Olen alusta asti vetänyt mielessäni isoja punaisia henkseleitä lausahduksen päälle ja ollut sitä mieltä, ettei ole yhtään terveempää pakonomaisesti tavoitella strongia vartaloa kuin skinnyä. Lausahdushan nostaa lihaksikkaan ja voimakkaan näköisen vartalon tavoittelun samanlaiseksi kaikille pakolliseksi, utopistiseksi ihanteeksi, jollainen sirous ja hoikkuus on tähän asti vuosikausia ollut? Kyllä en tykkää. Ongelmaa ei minun mielestäni voida ratkaista muuttamalla sen muotoa.

Mutta on siinä muoti-ilmiön ajatuksessa kieltämättä jotain, mihin voin helposti samaistua. Reiteni eivät enää ole isot vaan vahvat. Hartiani saattavat olla luontaisesti suht leveät, mutta ei haittaa, näyttävätpähän vahvemmilta kuin ehkä ovatkaan (hähää!). Vyötärössäni ei edelleenkään ole naisellista kapeutta, mutta olen ymmärtänyt, että se on ominaisuus, jota ei treenaamalla tai syömisellä sen enempää kuin syömättömyydelläkään voi saavuttaa. Lisäksi nykyään osaan olla jopa ylpeä, jos kanssani samanpituinen mies painaa vähemmän kuin minä. Ja vaatteiden pieneksi jääminenhän kertoo lähinnä kehityksestä, eikö? 😉 Saatan olla edelleen naiseksi iso, mutta olen sitä ylpeänä. Liian iso en sen sijaan aio olla enää ikinä.

Olen puhunut paljon tästä aiheesta, omasta koostani ja hoikkuuden ihannoinnista äitini kanssa. Aiemmin keskustelut ovat olleet lähinnä äidin sovittelevia järkipuheyrityksiä tyttären maailmanlopun luokan kehokriiseihin (äiti on ihan tyhmä eikä tajuu, junou), mutta nykyään keskusteluiden sävy on muuttunut vähän tasapainoisemmaksi (oho, kyllähän se äitikin tajuu!). Viime aikoina on pohdittu äidin kanssa mm. sitä, miten ennen vanhaan (eli silloin kun äitini oli nuori) kauneusihanne tosiaan oli hoikka ja siro ja miten naisen lihaksikkuus oli lähinnä yhtä tavoiteltavaa kuin tissit miehellä. Ja miten tämä sukupolvien välinen näkökulmaero näkyy äitini ikäluokan ja sitä vanhempien ihmisten asenteissa edelleen. Valitettavasti. Hyväkuntoisiksi luokitellaan ne, jotka eivät ole kerryttäneet liikaa vuosirenkaita vyötärölleen. Naiset piipertävät pikkuruisia annoksia samalla kun pelkäävät perseen levahtamista. Hoikkuus on hyve, sekä miehillä että varsinkin naisilla. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, onko siellä nahan ja luun välissä jotain toimivaakin kudosta.

Jonkinlaista kauhun tasapainoa tähän hommaan kaivataan. Ei liiallista lihasten ja lihasmassan ihannoimista, mutta sen hyväksymistä, että niitä saa olla. Ja jos niitä on, pitääkin olla vähän iso. Ja se näyttää hiton hyvältä. Kaikkia meitä ei ole luotu keijukaisiksi. Onneksi.

-K

***

Heh, otsikko ei tosiaan viitannut pieneen eli vähäiseen kirjoitteluni määrään viime aikoina, vaikka niinkin voisi (ihan aiheesta) luulla. 🙂 Ehei, tätä tekstiä on kypsytelty jo pidempi tovi, mutta eihän tuohon Leenan tykityksen väliin ole ehtinyt mitään julkaista. No, nyt näyttämö on yksin minun! Rimaa alemmas ja tekstiä kehiin. Tästä se lähtee. Tai lähti jo. Niin ja ainiin, kiitos Leena. Meijän tulee ikävä sua!

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”Pieni on kaunista?

  1. Siis omalla kohdallanihan tämä aiheen pyörittely kesän ajan tarkoittaa sitä, että olen iloinnut kropastani entistä enemmän! Ihan mahtava sellaisena kun on. Sovituskopit on just jees. 😀

  2. Tää teksti olisi hyvin voinut tulla mun suusta.. eikun siis näppäimistöstä.. tai siis mun päästä. Miten sen nyt heittäisi. En mäkään oikein PERIAATTEESSA tykkää Strong is the new skinny-lauseesta, mutta toisaalta – olen 30 vuotta ollut väärän kokoinen, väärän pituinen ja väärän sitä ja väärän tota.. ja yhtäkkiä bang boom – kuulunkin just ihan siihen ryhmään mitä tavoitellaan (okei en nyt NIIN strong ole kuitenkaan, mutta juunou – olen aina ollut kookkaampi ja voimakkaampi kun kaikki ystäväni – mukaanlaskettuna miespuoliset.. ) Ja melkein yhtäkkiä olenkin enemmän okei oman kropan kanssa. Jäntskää. Siis tosi kivaa, mutta jäntskää kuitenkin. En kuitenkaan ole täydellinen, mutta sekin on ihan okei sekin.

    Mut kuitenkin. Sairaan hyvää tekstiä, se oli se pointti 😀

    • Kiitti! Pointista ja kommentista. 🙂 Tiiä sitte vaa, että kumpi oli muna ja kumpi kana, oman kauhun tasapainon saavuttaminen vai tää muoti-ilmiö. Jossain vaiheessa muistan aatelleeni, että hei, tää on mun juttu, älkää tehkö siitä mitään ilmiötä! Mut en oo ihan varma et olinko sittenkin vaan jo sillon osa sitä ilmiötä.

      • Haha niinhän se voi myös olla! Eikö olekin kauheaa, että yhtäkkiä löytää sen tasapainon, kun on vuosikausia ollut epätasapainossa? Eiku siis kivaahan se on haha. Joo siis, mutta mä muistutan aina itseäni siitä, että olin jo hyvässä vauhdissa ennen kun tästä tuli muoti-ilmiö.. Et niinkun kaikki muut matkii mua haha. Miten niin mun egossa on jotain vikaa?

  3. Musta alkaa vähän tuntuu, että tää touhu menee siihen, että `Ronnie Coleman is the new skinny` ja lihastalkoot menee ihan överiksi. Mää oon ihan samaa mieltä siitä, että liiallinen bikinifitness-kisaajan kropan tavottelu on yhtä paha, kun liiallinen laihduttaminen. Aina joku vetää niin yli, ettei se ole enää tervettä.

    Mun jotenkin sieppas, kun uusimmassa Fit-lehdessä (mielestäni kehno lehti muutenkin) oli Anna Virmajoen ruokailuista ja siitä kuinka hän syö jopa 10 krt päivässä kellon tarkasti omasta eväboksista ja vaikka jäistä kanaa, jos tarve vaatii. Ei siinä sinällään mitään ongelmaa, mutta mielestäni siinä jutussa ei tarpeeks korostettu sitä, että hän on ammattilaisurheilija, jonka työtä on sen kylmän kanan syöminen ja jatkuva kehonmuokkaus. Että ei se ole se tyyli, joka kuuluu tavallisen ihmisen elämään. Jotenkin ahdistaa ajatella että nuoremmat lukijat kuvittelee, että elämä on yhtä sakrifaissii ja jäisen kanan syömistä, koska ihana Annakin tekee niin.

    • Jäistä kanaa, joo-o. En oo minäkää ruokani suhteen turhan ronkeli, mutta silti (tai ehkä just siks) tää eväsboksikanamaailman ihannoiminen ei aukee mulle yhtään. Toistaiseksi jaksan uskoa, että se (kauhun) tasapaino on löydettävissä jostain muualta kuin keittiövaa-alta. Kiitos kommentista, musta tuntuu ja mua sieppaa ja ahistaa ihan tismalleen samat jutut. Vaikka en tiennytkään kuka on Ronnie Coleman (nyt tiedän, googletin) enkä ollut lukenut uusinta Fit-lehteä (en kyllä juuri niitä vanhojakaan).

  4. Paluuviite: “Onpas sulla iso maha!” | Se erilainen fitness-blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s