Liikkeelle kuin lapsi

Elämä on epäreilu peli. Lapsilla ja nuorilla on paljon kivammat liikuntasuositukset kuin aikuisilla. Ja etenkin paljon kivammat liikuntaan liittyvät kysymykset fysioterapeutin vastaanotolla. Kuulkaas vaikka.

Lapsilta udellaan: Tykkäätkö liikkua? Onko koulun liikuntatunnit kivoja? Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä? Oletko joka päivä koulun jälkeen pihalla?

Aikuisilta sen sijaan: Onko liikuntaharrastuksia? Tuleeko hyötyliikuntaa, esim. työmatkaliikunta, pihatyöt?

Hehehetkinen. Jos minä olisin fysioterapeutin vastaanotolla oleva aikuinen, haluaisin kyllä kuulla edellä esitetyistä kysymyksistä ensimmäiset. Jotakuinkin tähän tapaan:

Ensinnäkin. ”Tykkäätkö liikkua?” Aika oleellinen asia. Onko liikunta kivaa? Tämän pitäisi olla ensimmäinen kysymys, mitä kysytään kaikilta, ikään katsomatta. Jos liikunta ei ole kivaa, siitä pitäisi ensin tehdä kivaa. Löytää lajeja, joiden pariin voi innostua. Huomata, että liikkua voi monella tavalla, ja valita sieltä se kiva tapa. Minä en ainakaan usko, että kenelläkään on niin hyvin niskasta otteen saavat sormet, että pelkästään niiden puristusvoimalla jaksaa liikkua riittävästi. Mutta kun se on kivaa, sitä tulee tehtyä. Tehokkain laji on kuitenkin se, mitä jaksaa harrastaa säännöllisesti. Ja vuosikausia.

Toiseksi. ”Onko koulun liikuntatunnit kivoja?” Tai kun aikuisilta kysytään, pitäisi kai kysyä menneessä aikamuodossa: olivatko. No niin, päästään ikuisuusaiheeseen siitä, miten koulun liikuntatunnit ovat traumatisoineet suhtautumisen liikuntaan. Maailman paskin tekosyy. En jää pidemmäksi aikaa ruotimaan aihetta, vaikka ruodittavaa varmasti riittäisi, vaan tyydyn toteamaan, että enpä minäkään niistä jokaisesta koulun liikuntatunnista nauttinut. Siinä vaiheessa, kun koululiikunta oli osaltani ohi, muistan mielessä tuuletelleeni, että jes, nyt saan liikkua loppuelämäni ihan just sillä tavalla millä haluan. Ja niin olen tehnytkin.

Mutta tämän aiheen voisi kääntää toiseen näkökulmaan. Mitäpä jos aikuisiltakin voitaisiin kysyä liikuntatunneista jotain, ihan nykyisessä aikamuodossa. Koulun liikuntatuntien henkisiä, ”kaikkia lajeja on pakko kokeilla” -viikkotunteja en lähtisi rakentamaan työpaikoille, mutta mielestäni jokaisella työntekijällä, alasta riippumatta, pitäisi olla oikeus käyttää työajasta vähintään tunti tai kaksi viikossa liikkumiseen. Haluamallaan tavalla. Liikuntailtapäivät, tyky-päivät ja muut ovat jo ihan hyvä alku. Viikoittain toistuvina niillä voisi jo olla merkitystä hyvinvointiinkin. (Tämän idean kehittelyssä on toki vielä pari muuttujaa, kuten miten asiaa valvottaisiin, että ne duunarit ihan oikeasti käyttävät annetun ajan liikkumiseen, miten järjestettäisiin liikuntamahdollisuuksia niin, että jokainen löytäisi mieleisensä tavan liikkua, kuka tämän lystin maksaisi jne, mutta eihän kukaan meistä ole seppä syntyessään – joten eipä vaadita ideoiltakaan liikoja.)

Sitten se pahin: ”Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä?” Juniorit yleensä vastaavat korkeintaan kaksi tuntia, ja äiti nyökyttelee usein vieressä, että vähän sitä kyllä joutuu rajoittamaan. Korkeintaan kaksi tuntia päivässä on ilmeisen hyvin juurtunut pelisääntö nykynaperoilla (tiedä sitten ketä tästä on kiittäminen, epäilen vahvasti koulumaailmaa). Mutta kukahan rajoittaisi meidän aikuisten ruutuaikaa? Varsinkin niiden, jotka ovat työnkuvansa takia pakotettuja nököttämään valtaosan työpäivästään ruudun takana? Aloitettaisiinko vaikka sillä, että sellaisia työnkuvia ei saisi olla? Vähintään puolet päivästä pitää olla jotain muuta kuin ruutuaikaa? Työkoneen ruutu pimenee automaattisesti, kun sallittu aikamäärä koneella kirjautuneena täyttyy? (Villi idea taas, raakileasteella, saa käyttää / ottaa kehittelyyn!)

Kotona kahden tunnin pelisäännön pitäisi koskea ihan yhtälailla aikuisia kuin lapsiakin, sekä lapsellisissa että lapsettomissa talouksissa. Ruutuajasta pitäisi puhua samalla lailla aikuisten kuin lastenkin kanssa. Ruutuajan pitäisi olla termi, josta jokainen aikuinenkin tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Ja hei, kun siellä koneella/television ääressä ei saisi roikkua kahta tuntia pidempään päivässä, aikaa voisi yllättäen jäädä vaikka ruuanlaittoon ja liikkumiseen, jotka tunnetusti ja helposti syrjäytetään ajanpuutteeseen vetoamalla!

Viimeiseksi: ”Oletko joka päivä koulun (tai aikuisilla töiden) jälkeen pihalla?” Perskannikkaat ylös penkistä/sohvalta ja nenänpää raittiiseen ulkoilmaan (parveketta ei lasketa). Tekemään jotain, vaikka puolen tunnin kävelylenkki, jos ei muuta. Oisko aika hyvä sääntö tämäkin, täh?

-K

Ei muumitaloa lukita yöksi

Polkupyöräily on hieno laji. Varsinkin paikasta toiseen siirtymisen muodossa – olivat ne matkat sitten inhimillisiä tai eivät. Tämän vuoksi minäkin omistan kaksi polkupyörää. Jäänne niiltä ajoilta, jolloin elin elämääni kahdella paikkakunnalla ja molemmilla piti päästä kulkemaan omin reisi- ja pakaravoimin. Kahden pyörän taktiikka on osoittautunut hyödylliseksi myös aikoina, jolloin olen suht visusti pysytellyt yhdellä ja samalla paikkakunnalla: kun toisessa pyörässä on jokin ongelma, toinen toimii. Aina pääsee eteenpäin. Tärkeä juttu elämässä.

Jaoin syksyllä elämäni taas kahdelle paikkakunnalle. Saarijärvelle siirtyneen elämänpuolikkaani mukaan lähti luonnollisesti myös toinen polkupyöristäni. Ja tietenkin se uudempi/parempi koska a) Saarijärvellä on pidemmät, päivittäiset ja useammin toistuvat siirtymävälimatkat (esim. asunnolta töihin/kauppaan/salille/kahvakuulatunnille/mihin vaan), b) Saarijärvellä on uudet maisemat joihin voisi olla vaikka kiva tutustua pyöräillen ja c) ei kai sitä pyörää Saarijärvellä varasteta, vaikka välillä joutuisi pitämään yönkin yli pihalla, kun hyvin on säilynyt isompienkin kaupunkien vilskeessä, mm. viime kesänä Aurajoen rannassa.

Eipä. Reilut pari viikkoa harjoittelua takana ja minulla oli enää yksi pyörä. Se huonompi. Yritin lohduttaa itseäni miettimällä, kuinka monta vuotta olen fillarilla rullaillut päivittäin menemään ja kuinka en pääsääntöisesti ikinä ole pyörän omaa, kiinteää lukkoa järeämmin pyöriäni mihinkään sitonut. Että johan se oli aikakin minunkin kokea tämä. Ja Jäi kuitenkin vielä se toinen pyörä! Mutta sapettihan se silti. Sillä rahallisella menetyksellä niin väliä, mutta kun pitäisi päästä kulkemaan! Siellä ja täällä. Fillaroinnin haittapuolet, osa 1: se voidaan varastaa.

Karkulainen.

Karkulaiseni. Ei mikään täydellinen yksilö, mutta tämänhetkisiin tarpeisiini juuri sopiva. Arvon ymmärsi vasta kun sen menetti.

Saarijärven poliisiaseman palvelu sen sijaan ei sapettanut. Nettisivuillaan lupaavat palvella maanantaisin, torstaisin ja perjantaisin klo 8 – 16. Minä asioin rikosilmoituksen merkeissä tiistai-iltapäivänä puhelimitse n. klo 16.09 ja paikan päällä keskiviikkona. Jonottamatta ja odottamatta. Ei se kai ole niin justiinsa noitten aukiolojen kanssa.

Rikosilmoitusta tehdessäni poliisisetä oli epäileväinen pyörän löytymisen suhteen: ”Kuulostaa sellaiselta pyörältä, ettei tule enää kylillä vastaan. On varmaan jo pakattu auton kyytiin ja matkalla markkinoille.” Minun mielestäni kuulosti (hyvin ymmärrettävästi) siltä, ettei poliisi varsinaisesti ota asiakseen pyörän etsimistä. Kai sitä sentään maalaispoliisillakin on parempaakin tekemistä. Tiedä sitten, ottivatko vai eivät, mutta vajaan parin viikon päästä soittivat kuitenkin kertoakseen, että olivat löytäneet karkulaiseni. Oletettavasti pyörä ei kuitenkaan ihan kirjaimellisesti ollut kylällä pyörinyt vastaan. Niin tai näin, pisteet (tästäkin) Saarijärven poliisille.

Mielenkiintoisinta tarinassa oli mielestäni, että paikalliset poliisisedästä lähtien kysyivät ihan tosissaan, oliko pyöräni varkaushetkellä lukittuna. Kyllä, kyllä se oli! Eipä olisi tullut mieleenikään jättää lukitsematta. Ei kai kukaan hölmö jätä? Ilmeisesti meillä täällä maalla (heh) aika monikin. ”Aina mulla pyörä on lukitsematta tossa terveysaseman pihassa!” ”Meillä on kolme ulko-ovea talossa ja niistä ehkä yks on joskus lukossa, kun ei olla kotona!” ”Auto on aina kotipihalla lukitsematta ja avaimet siellä sisällä.” Että silleen. Ymmärtänette muumitaloviittaukseni otsikossa.

Fillarini tosiaan varastettiin lukittuna ja oli edelleen löytymishetkellä lukittuna, vaikkakin lukkoa oli selvästi yritetty aukaista ja se oli kiinteältä paikaltaan irti revittynä, iloisesti pinnojen välissä roikkuen. Tallessa pitämäni avain, jota en uskonut enää koskaan tarvitsevani, kääntyi nätisti lukossa, mutta lukko oli ja pysyi kiinni. Mieltä ylentävä hetki, varsinkin kun poliisisetä oli varta vasten kysynyt, onko minulla avain tallessa, että voidaan varmistaa omistussuhteeni löytötavaraan. Rehellisyyttäni ei onneksi kuitenkaan epäilty: ”On varmaan se lukkomekanismi tuhoutunut, kun ovat yrittäneet saada sitä auki”.

Tunnistuslommo, jonka kerroin poliisille jo puhelimessa. Sittemmin olen napannut talteen myös rungon alta löytyvän numerosarjan. Helpottanee tunnistusta jatkossa. Suosittelen tämän toimenpiteen suorittamista kaikille pyöräileville lukijoilleni.

Tunnistuslommo, jonka kerroin poliisille jo puhelimessa, vaikka se avain tallessa olikin. Sittemmin olen napannut talteen myös rungon alta löytyvän numerosarjan. Helpottanee tunnistusta jatkossa. Suosittelen tämän toimenpiteen suorittamista, rakkaat kanssapyöräilijät.

Eivät olleet pitkäkyntisten kynnet tehonneet lukkoon, mutta eivätpä meinanneet tehota poliisin voimankäyttökeinotkaan. Metrin mittaiset pihdit antoivat periksi, lukkoon ei tainnut tulla jälkeäkään. Kulmahiomakoneella, jota kai kansanomaisesti rälläkäksikin kutsutaan, lukko viimein pistettiin palasiksi (vinkkinä kaikille pyörävarkauksia suunnitteleville). Poliisin toimesta, edelleen. Ei kai sitä nyt hädässä olevaa neitoa lähetetä yksin lukitun pyörän kanssa maailmalle.

Siitä se lukko lähti. Elämä jättää jälkensä. Pyöräänkin.

Siitä se lukko oli revitty irti. Elämä jättää jälkensä. Pyöräänkin. (Rälläköimisprojektista ja palasiksi saadusta lukosta en valitettavasti tohtinut ottaa kuvaa.)

Mutta eiväthän ne pyöräilymurheet tähän loppuneet. Veljeni sattui käymään sen yksipyöräisen pariviikkoisen aikana kylässä ja katsoi asialliseksi (v*ttuiluksi) tuoda tuliaisiksi astetta järeämmän lukon vastaisuuden varalle:

Nimi kertoo kaiken.

Nimi kertoo kaiken oleellisen.

Pakettiin kuului kiinnitysvälineistö, jolla lukon saa näppärästi ajon ajaksi kiinni esim. pyörän runkoon ja on siten helposti napattavissa lukitsemishetkellä:

Lukko ja kiinnitysvälineistö kokonaisuudessaan.

Lukko ja kiinnitysvälineistö kokonaisuudessaan.

Mutta. Fillarinikin on nimensä mukainen:

Liian jätti ei mahdu reikään.

Liian jätti ei mahdu reikään. Tiedättehän.

Tämän tarinan opetus oli: lukitkaa pyöränne, ottakaa pyöränne runkonumerot talteen ja jos tuotte minulle uuden pyörän lukon, katsokaakin, että kauppaan kuuluu myös lukon paikalleenasennus. Avuttoman prinsessan rooli kun ei oikein istu tähän tyttöön. Vai osaisikohan poliisi auttaa?

-K