Liikkeelle kuin lapsi

Elämä on epäreilu peli. Lapsilla ja nuorilla on paljon kivammat liikuntasuositukset kuin aikuisilla. Ja etenkin paljon kivammat liikuntaan liittyvät kysymykset fysioterapeutin vastaanotolla. Kuulkaas vaikka.

Lapsilta udellaan: Tykkäätkö liikkua? Onko koulun liikuntatunnit kivoja? Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä? Oletko joka päivä koulun jälkeen pihalla?

Aikuisilta sen sijaan: Onko liikuntaharrastuksia? Tuleeko hyötyliikuntaa, esim. työmatkaliikunta, pihatyöt?

Hehehetkinen. Jos minä olisin fysioterapeutin vastaanotolla oleva aikuinen, haluaisin kyllä kuulla edellä esitetyistä kysymyksistä ensimmäiset. Jotakuinkin tähän tapaan:

Ensinnäkin. ”Tykkäätkö liikkua?” Aika oleellinen asia. Onko liikunta kivaa? Tämän pitäisi olla ensimmäinen kysymys, mitä kysytään kaikilta, ikään katsomatta. Jos liikunta ei ole kivaa, siitä pitäisi ensin tehdä kivaa. Löytää lajeja, joiden pariin voi innostua. Huomata, että liikkua voi monella tavalla, ja valita sieltä se kiva tapa. Minä en ainakaan usko, että kenelläkään on niin hyvin niskasta otteen saavat sormet, että pelkästään niiden puristusvoimalla jaksaa liikkua riittävästi. Mutta kun se on kivaa, sitä tulee tehtyä. Tehokkain laji on kuitenkin se, mitä jaksaa harrastaa säännöllisesti. Ja vuosikausia.

Toiseksi. ”Onko koulun liikuntatunnit kivoja?” Tai kun aikuisilta kysytään, pitäisi kai kysyä menneessä aikamuodossa: olivatko. No niin, päästään ikuisuusaiheeseen siitä, miten koulun liikuntatunnit ovat traumatisoineet suhtautumisen liikuntaan. Maailman paskin tekosyy. En jää pidemmäksi aikaa ruotimaan aihetta, vaikka ruodittavaa varmasti riittäisi, vaan tyydyn toteamaan, että enpä minäkään niistä jokaisesta koulun liikuntatunnista nauttinut. Siinä vaiheessa, kun koululiikunta oli osaltani ohi, muistan mielessä tuuletelleeni, että jes, nyt saan liikkua loppuelämäni ihan just sillä tavalla millä haluan. Ja niin olen tehnytkin.

Mutta tämän aiheen voisi kääntää toiseen näkökulmaan. Mitäpä jos aikuisiltakin voitaisiin kysyä liikuntatunneista jotain, ihan nykyisessä aikamuodossa. Koulun liikuntatuntien henkisiä, ”kaikkia lajeja on pakko kokeilla” -viikkotunteja en lähtisi rakentamaan työpaikoille, mutta mielestäni jokaisella työntekijällä, alasta riippumatta, pitäisi olla oikeus käyttää työajasta vähintään tunti tai kaksi viikossa liikkumiseen. Haluamallaan tavalla. Liikuntailtapäivät, tyky-päivät ja muut ovat jo ihan hyvä alku. Viikoittain toistuvina niillä voisi jo olla merkitystä hyvinvointiinkin. (Tämän idean kehittelyssä on toki vielä pari muuttujaa, kuten miten asiaa valvottaisiin, että ne duunarit ihan oikeasti käyttävät annetun ajan liikkumiseen, miten järjestettäisiin liikuntamahdollisuuksia niin, että jokainen löytäisi mieleisensä tavan liikkua, kuka tämän lystin maksaisi jne, mutta eihän kukaan meistä ole seppä syntyessään – joten eipä vaadita ideoiltakaan liikoja.)

Sitten se pahin: ”Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä?” Juniorit yleensä vastaavat korkeintaan kaksi tuntia, ja äiti nyökyttelee usein vieressä, että vähän sitä kyllä joutuu rajoittamaan. Korkeintaan kaksi tuntia päivässä on ilmeisen hyvin juurtunut pelisääntö nykynaperoilla (tiedä sitten ketä tästä on kiittäminen, epäilen vahvasti koulumaailmaa). Mutta kukahan rajoittaisi meidän aikuisten ruutuaikaa? Varsinkin niiden, jotka ovat työnkuvansa takia pakotettuja nököttämään valtaosan työpäivästään ruudun takana? Aloitettaisiinko vaikka sillä, että sellaisia työnkuvia ei saisi olla? Vähintään puolet päivästä pitää olla jotain muuta kuin ruutuaikaa? Työkoneen ruutu pimenee automaattisesti, kun sallittu aikamäärä koneella kirjautuneena täyttyy? (Villi idea taas, raakileasteella, saa käyttää / ottaa kehittelyyn!)

Kotona kahden tunnin pelisäännön pitäisi koskea ihan yhtälailla aikuisia kuin lapsiakin, sekä lapsellisissa että lapsettomissa talouksissa. Ruutuajasta pitäisi puhua samalla lailla aikuisten kuin lastenkin kanssa. Ruutuajan pitäisi olla termi, josta jokainen aikuinenkin tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Ja hei, kun siellä koneella/television ääressä ei saisi roikkua kahta tuntia pidempään päivässä, aikaa voisi yllättäen jäädä vaikka ruuanlaittoon ja liikkumiseen, jotka tunnetusti ja helposti syrjäytetään ajanpuutteeseen vetoamalla!

Viimeiseksi: ”Oletko joka päivä koulun (tai aikuisilla töiden) jälkeen pihalla?” Perskannikkaat ylös penkistä/sohvalta ja nenänpää raittiiseen ulkoilmaan (parveketta ei lasketa). Tekemään jotain, vaikka puolen tunnin kävelylenkki, jos ei muuta. Oisko aika hyvä sääntö tämäkin, täh?

-K

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Liikkeelle kuin lapsi

  1. Hyvä teksti! Meidän työpaikalla itseasiassa tuo yksi ideasi jo toteutuu; voimme käyttää yhden työtunnin viikossa liikuntaan. Kulunvalvontalaitteessa se on saanut nimen ”fyysisen aktiivisuuden lisääminen” eli sillä saa leimattua itsensä ulos tuntia aikaisemmin tai käyttää sen vaikka keskellä päivää. Valvontaa ei erityisemmin ole, eli perustuu luottamukseen ja jokaisen omaantuntoon. En tiedä onnistuisiko ideaa joka työpaikalla toteuttaa, mutta asenteista ja muutosvalmiudesta kaikki lähtee.

    Tuo ruudun pimeneminen olisi loistava idea myös, mutta ehkä siinä mennään sitten siihen, että kontrolloidaanko taas meitä tyhmiä ihmisiä liikaa. Ja auta armias kun on joku tärkeä työkeissi menossa ja ruutu pimenee. Voi käydä ruudulle huonosti. 😀 Vertauksena terveisiä ammattikuljettajilta kun ne niin tykkää tästä ajoaikalaista ja digipiirturin käytöstä: juuri kun olisi virkeä ja hyvä draivi menossa, niin ajoaika täyttyy ja on pakko pysähtyä kun laki niin sanoo. Tuijota siinä sitten 45 min kahvikuppia, niin eiköhän ala väsyttää ja hyvästi virkeys. Mutta hei, oisko tässä välissä sen liikunnan paikka? Tai vähintään pienen verryttelytuokion. Kuljettajilta muuten sellaisiakin terveisiä, että liikuntaa ois kiva harrastaa, jos joku siihen ohjaisi, miten, ja ryhmäliikunta olisi kivointa. Kaikille yksin liikkuminen ei ole mielekästä. Tärkeä kysymys myös siis olisi: tiedätkö missä voit liikkua? Onko sinulla ketään, joka voisi liikkua kanssasi? Puoliso, kaveri, työkaverit? Puulaakijoukkueet pinnalle 🙂

    • Vau, oon luullu, että työaikana liikkuminen on poliisien/palomiehien/puolustusvoimien tms. yksinoikeus (ja ollu tietenkin hurjan kateellinen niille). Hyvä kuulla, että muillakin aloilla työskentelevillä on toivoa. Ettei sen takia tarvii lähteä alaa vaihtamaan. 🙂
      Heh, ruudun pimeneminen olisi tosiaan ehkä vähän turhan radikaali ratkaisu. Varsinkin kun se holhoava terveysvalistus on kai jo todettu vähän tehottomaksi. Ja jos työnkuvia pitäisi muuttaa siten, että puolet työpäivästä olisi jotain muuta kuin koneella nököttämistä, miten se toteutettaisiin ilman, että tehokkuus kärsii? Niinpä. Kuten sanottua, nämä villit ideat vielä kaipaavat vähän kehittelyä.
      Tiedätkö missä voit liikkua, todella tärkeä ja hyvä kysymys, tosiaan. Haaste meille ihmisten liikuttajina työskenteleville on olla kartalla paikkakunnan mahdollisuuksista, osata madaltaa kynnystä lähteä kokeilemaan ja tarvittaessa luoda niitä mahdollisuuksia lisää. Kyllä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s