Ei työt tekemällä lopu

…tokaisi entinen työkaverini joulu-/kesätyöpaikallani Kivikylän kotipalvaamolla ja patisti minut kahvitauolle. Oma ajatukseni oli, että jos vielä nää ulkofileet tästä pistän pakettiin ja sitten meen pitämään tauon. Niinpä niin, eihän ne ulkofileet siihen olisi loppuneet. Todennäköisesti ennen tauolle ehtimistäni joku olisi läiskäissyt seuraavat ulkofileenjötkäleet pilkottavaksi ja pakattavaksi. Hanskat (hetkeksi) tiskiin ja tauolle.

Olen aina ollut työntekijänä tunnollinen. Olen huono huutelemaan omien työntekijän oikeuksieni perään työpaikalla. Töihinhän mennään tekemään töitä! Ilmeisen täydellistä ainesta siis terveydenhuoltoalalle?

Olen tämän syksyn viettänyt harjoittelemalla tulevaa ammattiani julkisen terveydenhuollon ruohonjuuritason näköalapaikalla eli perusterveydenhuollossa eli suomeksi sanottuna terveyskeskusmaailmassa. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan toteavani työtovereiden työmoraalista, että hei, himmatkaa vähän! Tyypit kun on silleen, että ”ehdinhän mä sen asiakkaan nopeesti tossa ruokiksella/puhelinajalla kattoa”, ”olin taas ottanut neljä asiakasta aamupäivään, että mikä kahvitauko?”, ”on kaikki eilisen asiakkaat kirjaamatta ku oli vähän kiire aikataulu” ja ”no oon tullu omalla ajalla jo seittemäksi töihin, että ehdin mukaan potilaiden aamutoimiin”. Ja kun ylitöitä ei saa tehdä, niitä tehdään pimeästi. Toisin sanoen jäädään työpaikalle työajan jälkeen ja tehdään hommat valmiiksi, eikä kirjata niitä ylimääräisiä työpaikalla vietettyjä tunteja mihinkään ylös. Kun esimies on lomalla, voi hyvin tulla tekemään rästitöitä jo ennen työajan alkua, kun siitä ei ”jää kiinni”. Kylläpä kuulkaa on tätä seuratessa tullut liukuhihnahommia ja kellokorttia ikävä.

Julkisen terveydenhuollon puolella paineet kasvaa. Koko ajan pitäisi tehdä vähemmällä henkilöstömäärällä enemmän, tehokkaammin ja paremmin. Työntekijät sopeutuvat paineisiin edellä kuvaamallani tavalla: uhraavat omasta selkänahastaan. EI NÄIN!

Kaverit hei. Pari simppeliä käytännön esimerkkiä tähän kärkeen. Jos ylitöitä tehdään, ne merkitään ylös, ja niistä saadaan asianmukainen (tai edes jonkinlainen) korvaus. Jos niitä ei merkitä, ylempi taho kuvittelee, että työ on ehditty tehdä normaalin työajan aikana. Ja vaatii vähintään sitä samaa jatkossakin. Työ tehdään juuri niin hyvin kuin se on annetun työajan puitteissa mahdollista. Enempään ja parempaan tarvitaan lisää aikaa tai rahaa, mielellään molempia. Ja toinen. Jos puolen tunnin ruokatauko ei kuulu työaikaan, silloin ei kanneta mukana työpuhelinta (tai ei ainakaan vastata siihen), jutellaan työkavereiden kanssa kaikesta muusta paitsi työstä ja todellakin käytetään se koko palkaton puoli tuntia johonkin muuhun kuin työn tekemiseen, vaikka lounas olisikin kadonnut napaan 15 minuutissa.

Tulevana terveydenhuollon tupla-ammattilaisena alavalinta on alkanut viimeistään viime aikoina mietityttää. Harjoittelijan näkökulmasta on hyvä huudella, miten asiat pitäisi hoitaa, mutta entä sitten, jos joskus se sama ”enemmän, paremmin, korkeammalle” -naru kiristää omaa kaulaa? Riittääkö tätä samaa uhoa silloinkin? Onko tästä alalleni hyvin tyypillisen nöyrästä ja tunnollisesta työntekijästä iskemään tositilanteessakin nyrkkiä pöytään? Haluanko oikeasti tulevaisuudessa tätä alaa pyörittävän oravanpyörän kyytiin?

Kuluneen syksyn aikana karu todellisuus työssäkäyvän arjen aikatauluista on iskeytynyt tiskirätin lailla vasten kasvoja. Jos työpäivään menee matkoineen yhdeksästä kymmeneen tuntia vuorokaudesta, ei arki-iltoihin jää yhtään liikaa aikaa, jos ja kun haluaa ravita itsensä terveellisellä, suht kotikutoisella ruualla, harrastaa arkiliikunnan lisäksi jotain muutakin liikuntaa ja olla tinkimättä riittävistä yöunista. Ettäkö pitäisi vielä jotain ekstratyötunteja tehdä? Kiitos ei kiitos. Elämässäni on tärkeämpiäkin juttuja.

Kuten uni, ruoka ja liikunta. Olisikohan niitä liukuhihnakellokorttihommia vielä tarjolla?

-K

P.S. Kaksi 13 opintopisteen harjoittelua. Yksi opintopiste vastaa 27 tunnin työpanosta. Työtunneiksi muutettuna 2 x 13 op tarkoittaa siten 702 tuntia. Aikaa 2 x 8 viikkoa, yhteensä 16 viikkoa. Työtunteja jää siten viikkoa kohti mukavasti vähän vajaa 44. Käytännössä tarkoittaa, että täysituntisten työviikkojen jälkeen pitäisi omalla ajalla ehtiä pakertaa harjoittelukertomusta ja muita mukavia kirjallisia tehtäviä. Että onko se sitten kumma, jos tällä alalla selkänahka on kovilla, kun sitä näköjään jo opiskeluaikana vaaditaan?

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Ei työt tekemällä lopu

  1. Tuntuu siltä, että aina löytyy niitä jotka ovat valmiita tekemään työtä juuri kuvaamallasi tavalla. Jos itse haluaa pitää kiinni oikeuksistaan, niin onko sitten työnantajan silmissä huono työntekijä? Onneksi itse en ole vielä törmännyt tuohon, että tehdään salaa ylitöitä. Toivottavasti asiat joskus muuttuisivat terveydenhoitoalallakin. Lisää liksaa ja lisää hoitajia kiitos. Terv. entinen opiskelukaverisi, vastavalmistunu kätilö.

  2. Paluuviite: Ettei vaan sattuis mitään | Se erilainen fitness-blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s