Kyllai o hyvä ruakka!

Joulunpyhinä ja välipäivinä olisi ollut aikaa kirjoitella. Vaan ei lähtenyt. Onneksi vanhan kansan mukaan paha Nuutti vie joulun pois vasta 13. päivä, joten lähdetäänpä jouluaiheisella avauksella tähän vuoteen.

***

Ensin minulta vietiin joulupukki. Pikkuhiljaa hävisi ilo koko joululahjasysteemistä. Ikkunoiden takana kurkkivissa tontuissa ja Korvatunturilla pakatussa joululahjareessä oli sentään jotain ideaa. Talvitakki päällä tavaratalojen materiaalihelvetissä hikoilemisessa sen sijaan ei. Onneksi lapsuudenkodissani suhtaudutaan materialistiseen jouluun yhtä innokkaasti kuin minäkin ja siksi jouluna keskitytään lahjojen sijaan siihen olennaiseen. Eli syömiseen.

Joskus tuli keskityttyä vähän liikaakin. Joulupöydän ääressä hoettiin, että jouluna saa yölläkin syödä ja kyllä joulupuuro sentään kuuluu keittää punaiseen maitoon. Ja ettei kukaan laske, kuinka monta kertaa hakee ruokaa lautaselleen lisää tai kuinka monta konvehtia nassuttaa menemään. Paitsi minä. Minä laskin. Niitä omia lautasellisia ja konvehteja. Mietin lautasmallia joulupöydässäkin ja laskeskelin, kuinka monta kilokaloria on yhdessä joulupiparissa. Silloin se oli sairasta. Nykyään se olisi ehkä vain tervettä fitness-elämäntapaa. Mutta ei siitä sen enempää.

Meillä syöminen on aina ollut tankkaamista. Tulee nälkä, syödään, nälkä menee hetkeksi pois. Äiti on kunnioitettavasti pyrkinyt siihen, että koko perhe syö samaan aikaan saman pöydän ääressä, mutta ei tuo ruokahetki ole ikinä mikään seurusteluhetki ollut. Kun katraalla on nälkä eikä ruoka suussa saa puhua, lienee sanomattakin selvää, että sanottavat säästettään tuonnemmaksi.

Jouluaaton aterialle kokoonnutaan perinteisesti ei pelkästään koko perheen vaan koko äidin puolen lähisuvun voimin, tätä nykyä saman pöydän ääressä istuu edustajia neljästä eri sukupolvesta. Voisi kuvitella, että tämä ainutlaatuinen hetki vuodesta poikkeaisi enemmänkin normaalista arjen yhteisestä ruokailuhetkestä. Rupateltaisiin iloisesti syömisen lomassa. Laskettaisiin haarukat välillä lautaselle. Maisteltaisiin, miten tämän vuoden ruokaviinivalinta ja kinkun paistoaste istuvat makynystyröissä yhteen. Vaan ei.

Rupattelun aiheet pysyvät vuodesta toiseen samana: ”Kinkust tul taas nii kypsää, et hajo kässihi, leikakka ite oma siivunne. Jonku miälest tämä kai on kuiva, mut mää kyl tykkän tämmösest ylikypsäst lihast.” Kukaan ei väitä vastaan. Piimäjuuston kovuusastetta analysoidaan porukalla: ”Oikke hyvä ja pehmiä o!” Joku on uskaltanut kokeilla jotain uutta: ”Kukas tämä o tehny, mitä tähä o laitettu, saank mää resepti?”. Kohteliaisuudesta tinkimättä: ”Tuank mää jollekki muullekki lissä maitto?” Ja tietenkin loppua kohden yleistyvät: ”Ai kauhja ko mää ole täyn, mut kyl mää silti vähä viäl hae lissä kon kerra vaa se joulu o vuades” ja ” Joko sää ny lopetis, joulunaha saa yälläki syäd!”

Haarukat lasketaan käsistä vain siksi aikaa, kun käydään täyttämässä lautanen uusintakierroksella. Kotikaljaa vahvempaa ruokajuomaa ei meidän joulupöydässä ole nähty – eikä varmasti nähdäkään. Maito se miehen ja naisen tiellä pitää. Aloittaessa oli nälkä, yleensä vähän tavanomaista kovempi, onhan ateriaa joutunut odottamaan normaaliin päivärytmiin verraten kamalan pitkälle iltapäivään. Lopettaessa olo on siten vastaavasti tavanomaista kylläisempi. Nälkä taltutettu (hetkeksi), tankkaus suoritettu, aikaa koko konkkaronkan kestitsemiseen kuluu, ehkä tunti. Jälkiruokakahvit juodaan sitten hetken päästä.

Näin siis meillä. Meillä ruokailu on tällaista. Arkena ja pyhänä. Siitä ei tehdä taidetta, ei sen ihmeellisempää kuin se on, mutta siitä osataan silti nauttia. Ja vaikkei syöminen sen ihmeellisempi sosiaalinen tapahtuma olisikaan, on sillä silti iso sosiaalinen merkitys. Minä ainakin pidän kamalan tärkeänä sitä, että vastapäätä istuu joku, joka syö samaa pöperöä kuin itsekin ja jolle voin (halutessani) tokaista: ”Kyllai o hyvä ruakka!” (Tai olla tokaisematta. Eihän sitä päivänselvyyksiä aina jaksa hokea.) Puhumattakaan siitä, että on joku, jonka kanssa voi yhdessä pähkäillä, mitäs sitä tänään syötäisiin. Yhdessä syötäisiin.

En ihan heti vaihtaisi ruokavaliosuunnitelmiin, keittiövaakojen kautta tarkasti punnittuihin muovirasia-annoksiin enkä mielivaltaisesti* milloin milläkin -ton-päätteellä varustettuun ruokavalioon. Siinä jää helposti yksi syömisen tärkeä osa-alue kokematta.

-K

*mielivaltaisesti = valittu vallitsevien trendien mukaan, ei näyttöä tarpeellisuudesta/toimivuudesta terveyden ylläpidossa tai sairauden hoidossa

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s