Omat eväät mukaan mummolaan

Kirjoitin taannoin väärinymmärretystä fitnesskritiikistä. Paria oikeaa fitnessblogia lueskeltuani on pakko vähän vetää sanojaan takaisin. Kyllä minä sittenkin olen huolissani myös niiden fitnessurheilijoiden terveydestä. Tässä pari esimerkkiä:

Ensimmäinen esimerkkitapaukseni kertoo blogissaan, miten elämänsä ensimmäisten fitnesskisojen jälkeen nälkä ja syöminen on lähtenyt lapasista kisojen jälkeen ja miten peilikuva näyttää (omasta mielestä) heti off-kauden alkumetrien jälkeen kamalalta, vaikka toisaalta tietää, että kroppa on edelleen melko lailla vähärasvainen. Hmm, eipä yllättänyt. Ei lapasesta lähteminen eikä se, että sinunkaupat uudenlaisen peilikuvan kanssa tuntuvat haastavilta. Dieetillä kiskaistaan kropasta rasvat minimiin, käytännössä tilanne on verrattavissa nälkiintymiseen. Nälkiintyessä elimistö luulee, ettei saa enää ikinä riittävästi ruokaa ja sitten kun saakin, ottaa kaiken menettämänsä takaisin ja tuplana. Vähän niinkuin varmuuden vuoksi, kun ei voi olla varma, joko huomenna se nälkiinnyttäminen taas alkaa/jatkuu. Hetki menee, ennen kuin elimistö alkaa uskoa, että tämä riittävän ruuan saaminen onkin perusolotila, eikä tässä tarvitsekaan enää tankata pahan päivän varalle. Kas kun hmiskeho ei olekaan tahdoton kone, jota voisi ohjailla, miten mielii.

Samalla nälkiintymisteorialla selittyy esimerkkitapaukseni dieetin aikana mainostama ennenkuulumaton kiinnostus leivontaa ja ruuanlaittoa kohtaan, vaikkei itse omia ruokatuotoksiaan dieetin vuoksi voinutkaan nautta. Nälkiintyessä ajatukset pyörivät ruuan ympärillä ja siksi kokkausinto lisääntyy. Ja kappas, sama oire eli lisääntynyt kiinnostus ruuanlaittoa kohtaan esiintyy myös tavallisten syömishäiriöoireiden listalla. Yhteisenä tekijänä itsensä nälkiinnyttäminen.

Surkuhupaisaa tässä on mielestäni se, että tämä sama esimerkkitapaus kirjoitti aikaisemmin haluavansa bloginsa avulla todistaa kauhisteleville kanssaihmisille, että ei tässä mistään syömishäiriöstä ole kyse. Sori, ei nyt oikein kyllä vakuuta. Varsinkin kun tuo itsensä näkeminen lihavana, toisin sanoen vääristynyt käsitys omasta kehosta kuulostaa jokseenkin tutulta. Viimeksi siitä taisi olla puhetta Syömishäiriöt – mistä on kyse? -yleisöluennolla.

Otetaanpa sitten esimerkkitapaus nro 2, joka tuskailee dieettinsä alkumetreillä, miten pöljää on ottaa omat eväät mummolaan, miten ei voi juhlistaa kesän juhlatilanteita asiaankuuluvalla tavalla (puhutaan yhden maljan nostamisesta tai yhdestä kakkupalasta, ei överiryyppäämisestä tai -mässäämisestä) ja miten on aina ollut lohtu- ja tunnesyöjä. Jaaha. No, hyviä uutisia, mummolareissulle omien eväiden pakkaamisen kuuluukin tuntua pöljältä, koska se on sitä. Pöljää. Ei normaalia syömiskäyttäytymistä. Sen sijaan normaaliin syömiskäyttäytymiseen kuuluu voida juhlistaa juhlatilanteita myös ruualla. Eli sillä maljan nostamisella tai kakkupalalla. Ei kaadu maailma eikä välttämättä edes kallistu. Lohtu-/tunnesyöjäksi tunnustautuminen on toki hyvää itsetutkiskelua, mutta kyllä se valitettavasti kertoo myös siitä, että ihmisen ja ruuan/syömisen välisessä suhteessa kaikki ei ole ihan kohdallaan. Vaikka toisaalta pidän kyllä erittäin terveenä merkkinä, että tunne-/lohtusyöjäksi tunnustautuva kyseenalaistaa näitä normaalista syömiskäyttäytymisestä poikkeavia käyttäytymismalleja, joita hänen valitsemassaan urheilulajissa vaaditaan. Ehkei sittenkään ihan menetetty tapaus.

Näistä suorista sanoista huolimatta buffinnosto molemmille, että rohkenette tuoda vaiettuja asioita esille. Ja tsemppiä jatkoon. Pitäkää pää kasassa. Ensisijaisesti se pää.

-K

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s