Minustako mörssäri?

Rapsa elokuisesta mörssäyskoulustani tulee myöhään (on pitänyt niin kiirettä paikallaan istumisen kanssa, junou) mutta onneksi milloinkaan. Olkaa hyvä.

***

Syksyt 1996 ja 1997. Ala-asteen 5. ja 6. luokka. Koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin treenataan mm. kuulantyöntöä (vai treenattiinko sitä jo 3. ja 4. luokalla?). Kun kisat on ohi, yleisurheilu unohdetaan seuraavaan syksyyn asti.

Syksyt 1998, 1999 ja 2000. Yläasteen liikuntatunnit. Muistanko oikein, että ehkä kerran syksyssä oli yleisurheilua? Olen saattanut siis koskea kuulaan tuolloinkin. Kiekkoa, moukaria tai keihästä en muista edes nähneeni. En ainakaan pidelleeni.

Kevät 2011. Tutustun fysioterapeuttiopinnot pari vuotta minua aikaisemmin aloittaneeseen kuulantyöntäjään Maarit Iso-Jaakkolaan.

Kesä 2013. Kysyn Maaritilta, opettaisiko hän minua joskus työntämään kuulaa, silleen niinku oikeesti. Maarit lupautuu välittömästi. Alkaa kaavailla kunnon heittokoulua, kuulan lisäksi kiekot ja moukarit kyytiin ja koutsausapua heittokaveriltaan moukarinheittäjä Johanna Salmelalta. Minua alkaa hirvittää. Eikö se kuula olisi riittänyt? En kuitenkaan tohdi perääntyä.

Loppukesä 2014. Viime kesällä sovittu ja pitämättä jäänyt heittokoulu tulee uudelleen puheeksi. Jottei tälläkin kertaa jäisi pelkäksi puheeksi, sovitaan saman tien, että ensi keskiviikkona klo 11.

Eräänä elokuisena keskiviikkona klo 11. Tallustelen perhoset vatsassa Viitaniemen kentälle. Maarit odottelee jo (kahvattomien) kuulien ja (ei jää-) kiekkojen kanssa. Mitähän tästä tulee? Onko tämä nyt sitä omalta mukavuusalueelta poistumista?

Paikalle tallustelu toimi hyvänä lämmittelynä, joten nivelten pyöritysten jälkeen voidaan käydä suoraan välineiden kimppuun. Lämmittelyksi viskotaan kuulaa kaksin käsin mm. taaksepäin pään yli. ”Yritä heittää sitä enemmän ylöspäin, kun nyt se lähtee suoraan maata kohti, kyllä me sit sanotaan, jos se meinaa tippua sun päähän, että väistä.” Okei, kiva. Enää ei pelotakaan yhtään.

Ja sitten asiaan. ”Näytäpä, miten sä työntäisit kuulaa. Joo, just tollanen mullihyppy. Toi on tosi tavallista.” En voi välttyä mielikuvalta nuoresta sonnista kuularingissä. Näettekö tekin sen? Jep, that’s me. Sulava kuin nuori sonni.

Maarit opettaa mullittoman suoritustekniikan, kuitenkin ilman pyörähtämistä (koska ei kaikki oikeatkaan kuulantyöntäjät pyörähdä). Napakka hypähdys ponnistavalta jalalta taaksepäin samalle jalalle. Kuula tosiaan saa vauhtinsa sieltä varpaanpäistä asti. Vaikka olen yleiseltä olemukseltani suhteellisen hätäinen ja nopealiikkeinen, tuntuu, että kaikki tuo räjähtävyys häviää silloin kun sitä tarvittaisiin.

Askeleet alkavat osua kohdilleen, vaikka se nuori sonni välillä pyrkiikin kehään. Vielä pitäisi saada loppukin kroppa mukaan hommaan. Ilmeisesti parjattu pyllistelykulttuuri on päässyt vaikuttamaan minuunkin, kun pylly tahtoo jäädä liian taakse eikä päästä keskikroppaa ojentumaan loppuun asti. Ajatuksen tasolla ymmärrän täysin Maaritin neuvot ja olen jopa hieman pettynyt, etten heti silmänräpäyksessä osaa käyttää koko kehoani oikein. Maarit muistuttaa sekä itseään että minua, että Katri tekee tätä ensimmäistä kertaa, ei saa vaatia liikoja. Kuulat lentelevät iloisissa ja vähemmän iloisissa kaarissa toistensa perään. Kunnes on aika vaihtaa välinettä.

Pitelen ensimmäistä kertaa elämässäni muuta kiekkoa kuin jääkiekkoa kädessäni. Ensin opetellaan oikeaa otetta. ”Kyllä se siinä pysyy kun heiluttelet sitä. Rennosti vaan. Ranne suorana.” Sitten ne askeleet. Pyörähdys pilkotaan kolmeen osaan. Ai tää ei ollutkaan sellanen päämäärätön piruetti, joka vaan pitäis jotenkin mystisesti osata pysäyttää oikeaan ilmansuuntaan? No eihän tässä sitten mitään hätää ole! Innostun hinkkaamaan askelia. Maarit näyttää peukkua. ”Hyvä, että kerrankin joku keskittyy näin täysillä tähän pyörähdystekniikkaan!”

Loppupeleissä pelkäämäni pyörähdys osoittautuu vahvuudekseni koko suorituksesta. Itse viskaamiseen sen sijaan tarvittaisiin, not-so-suprisingly, lisää rentoutta hartioihin ja rintaa auki. Miten sitä onkaan tällainen jäkittäjä?

 

Siitä se lähtee...

Siitä se lähtee…

...siinä se pyörii (hartiat korvissa ja ranne ei-kovin-suorana)...

…siinä se pyörii (hartiat korvissa ja ranne ei-kovin-suorana)…

...ja sinne se lähti!

…ja sinne se lähti!

Juuri kun epämukavuusalue alkaa muuttua mukavuudeksi, Maarit siirtää ohjausvuoron Johannalle. Johanna marssii kehään moukarien kanssa. Gulp.

Moukarin kahvasta kiinni ja pyörittelemään. ”Ei tarvii ihan niin taakse viedä käsiä, kämmenet voi pysyä siinä kasvojen edessä koko ajan, ja vaan se moukari kiertää takaa asti.” Nielin epäilykseni moukarin kalahtamisesta takaraivoon ja tein työtä käskettyä.

Ennen kuin lähdettiin pyörittämään moukarin lisäksi myös minua, harjoiteltiin moukarinheittoa pelkällä pyöritysvauhdilla. Jestas että jännitti päästää ekan kerran irti. Jälkikäteen voi vain miettiä että mikä siinä niin jännitti. Sekö että itse lähtee vahingossa mukana?

Pyörähdys pilkottiin taas kolmeen osaan. Kädet sektorin vasemmasta reunasta osoittamaan kohti oikeaa, oikea jalka koukkuun ylös ja pyörähdys vasemman kantapään varassa. Helppo homma. En muista, mitä termiä Maarit käytti, se ei ollut hoksaa eikä haltsaa, mutta jotain sinnepäin. Tai niin sen ainakin tulkitsin. Ilmeisesti en ole turhaan käynyt koreografisilla tunneilla aikanani, jalat toimii siten miten pää käskyttää.

No sitten. Neljä pyöritystä, pyörähdys ja irti. Ei enää yhtään niin helppo homma. ”Anna moukarin viedä!” huuteli Maarit tsempiksi. Jonkin aikaa kesti kropalla uskoa, että moukari lähtee juuri silloin oikeaan suuntaan, kun on selin heittosuuntaan. Että kun antaa sen moukarin viedä, se tosiaan menee sinne minne pitääkin. Kerran vain taisi lentää verkkoihin. (Vai oliko se kiekko, joka lensi sinne verkkoon?)

En jostain syystä onnistunut lataamaan videota tähän, joten joudutte tyytymään kuvatodisteeseen.

En jostain syystä onnistunut lataamaan videota tähän, joten joudutte tyytymään kuvatodisteeseen.

Ennen kuin ehdin innostua liikaa omista kyvyistäni lähteä moukarin vietäväksi, tuli puheeksi, että oikeat moukarinheittäjät pyörähtävät neljä kertaa. Kas niinpä tosiaan. Onneksi Maarit lohdutti, ettei hänkään pyörähdä kuin korkeintaan kaksi kertaa. Juu kiitos, yksi 360 astetta riittää minulle vallan hyvin. Joku niissä pyörähdyksissä kuitenkin kolahti. En ole varmaan päässyt tekemään tarpeeksi piruetteja pienenä (tai koskaan), kun olin niistä niin innoissani. Jälkikäteen harmitti, ettei kokeiltu kuulantyöntäkin pyörähdyksillä. No, ehkä ensi kerralla. Koska kyllä, tää ei saa missään tapauksessa jäädä once-in-a-lifetime-experienceksi!

Kaksi tuntia mörssäyskoulua ohi. Seuraavana päivänä oli keskikropassa ja varsinkin kyljissä mukavan murjottu olo. Jos en paremmin tietäisi, voisin luulla olleeni maalitauluna heittäjän roolin sijaan. Johan oli piristävän erilainen treeni! Kotona harjoittelin pyörähdyksiä vielä näytösluontoisesti sohvayleisölle. ”Kato ku mä osaan, näin!”

Sohvayleisöäni kiinnosti pyörähdystekniikkaa enemmän se, kuinka pitkälle kuulat, kiekot ja moukarit lensivät. Jouduin myöntämään, että ei mitään hajua. Moinen epäolennainen seikka ei tullut mieleenikään, eivätkä koutsinikaan ottaneet asiaa puheeksi. ”Täh, mitä järkeä koko touhussa on, jos ei tuloksia mitata?”

Niin. Jäin miettimään, olisiko monessa muussakin touhussa paljon enemmän järkeä, jos ei oltaisi niin hanakasti heti alusta alkaen mittaamassa tuloksia. Keskityttäisiin ensin tekniikkaan ja tekemiseen iloon. Mitä ikinä tehdäänkin, opeteltaisiin ensin tekemään kunnolla. Oltaisiin vilpittömästi onnellisia uuden taidon oppimisesta eikä mietittäisi, pitäisikö tällä tekemisen määrällä jo saavuttaa jotain enemmän ja miksen minä ole yhtä hyvä kuin tuo toinen.

Niin. Sitä minä mietin. Ja myös sitä, että jos sinulla on laji, jota haluat opettaa minulle, ilmianna itsesi. Lupaan lähteä oppimaan. Ja lupaan kirjoittaa raportin kokemuksistani korkeintaan puolen vuoden viiveellä.

Nöyrimmät kiitokseni vielä Maarit ja Johanna. Ensi kesänä jatketaan. Viimeistään. Otetaanko sitten se keihäskin?

-K

P.S. Mörssäri urbaanin sanakirjan mukaan: vanhanaikainen, suurikaliiperinen ja lyhytputkinen tykki, jolla ammutaan korkeassa yli 45 asteen kulmassa. Käytetään vertauskuvana korostamaan suurta kokoa, painoa ja tehoa. Hmm, en ihan vielä tunnista itseäni…

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s