Päiväni arjen anarkistina

Kaikki alkoi siitä, kun ostin juoksukengät, joilla en aio juosta metriäkään. Mutta kun ne olivat mukavat, kevyet, jalkaan ja ennenkaikkea tyyliini sopivat. Ja kivan väriset. Myyjän kanssa yhdessä tuumailtiin, että ei niiden kanssa varmaan ole pakko juosta, vaikka ovatkin juoksukengät. Helpottava tieto, varsinkin kun ottaa huomioon, että aion pitää niitä päivittäin, kunnes taas tarkenen paljasjalkapopojeni kanssa.

Tämmöset! (Kuvaushetkellä olin jo yökkärit päällä joten tämän todellisempaan käyttötilanteeseen en pystynyt venymään.)

Tämmöset! (Kuvaushetkellä olin jo yökkärit päällä joten tämän todellisempaan käyttötilanteeseen en pystynyt venymään.)

Naureskelin kassalla myyjälle, että muuten täydelliset, mutta eivät kyllä nyt yhtään sovi tähän takin väriin. ”Tuolla niitä takkeja on uusia”, myyjä totesi ja viittasi epämääräisesti myymälän toiseen päähän. Hehheh, ajattelin, mutta päätin säästää myyjäparan narinalta siitä, miten kaikissa kivoissa takeissa on aina liian lyhyet hihat minulle. Kävelin kuitenkin myymälän toiseen päähän, ihan vain törmätäkseni täydelliseen takkiin. Täydellisen väriseen, jossa on täydellisen pitkät hihat ja joka istuu muutenkin paremmin kuin mikään takki pitkään aikaan. Kaiken lisäksi vielä täydellisesti yli puoleen alennettu hinta.

Ja täydellisesti miesten osastolta.

Onneksi olen ennenkin ostanut miesten vaatteita, joten en hätkähtänyt tätä. Myyjä mainosti naisten versioita kyseisestä takista. ”Kyllä tässä naistenkin mallissa on hihoissa hyvin mittaa, ja nämä istuu naisille vyötäröltä paremmin.” Olin oikeastaan jo ostopäätökseni tehnyt, mutta mielenkiinnoista vedin naisten (rumanvärisen) takin niskaani. Ei ollut huonon mallinen sekään, mutta sekä hihat, hartiat että vyötärö olivat mielestäni miesten takissa istuvammat (tiedä sitten, kertooko tämä enemmän minun vai tekstiiliteollisuuden käsityksestä miesten kehonrakenteesta). Onneksi se miesten malli tosiaan oli paremman värinenkin.

Kotiin päästyäni totesin, että lounaaltahan tässä vasta ollaan tulossa, mutta nälkä on taas ja salillekin ajattelin vielä jaksaa. Tavanomaiseen ruokarytmiini olisi tässä vaiheessa kuulunut kahvin tahdittama välipalahenkinen ratkaisu, mutta vatsani lähettämässä  nälkäviestissä luki aika selvästi, että älä yritä, ei riitä! Yleensä kaksi lämmintä ruokaa päivässä riittää. Tänään ei riittänyt. Onneksi oli eilisillan ruuanjämät jääkaapissa, jotka saatoin kiskoa napaani sen välipalahengen ja kahvin (ja suklaan) lisäksi. Enemmän onneksi kukaan ei pakota syömään joka päivä samalla kaavalla.

Kun olin ravinnut itseni, aloin tehdä lähtöä salille. Kauhistelin ääneen, että ai niin, tänään pitäisi kyykätä enemmän kuin ennen. Mitähän siitä tulee, en kyllä varmaan jaksa, varsinkin kun on eilinen mave-treeni alla, enkä yleensä käy tälleen kahtena päivänä peräkkäin salilla, vähän väsyttääkin. ”Hah. No et varmasti jaksakaan, jos lähdet yrittämään tuolla asenteella”, lällättelin itselleni.

Jaksoin. (Itselleen) *ittuilun kasvattavaa vaikutusta ei käy kieltäminen.

-K

P.S. Olen hirveän huono anarkisti-tyylisten sivistys(?)sanojen kanssa. Kävin varmuuden vuoksi (taas) tarkistamassa urbaanista sanakirjasta, ettei otsikointi mene aivan metsään. Urbaani sanakirja viittasi Hikipediaan ja määritteli anarkistin näin: Anarkisti on sellainen henkilö, joka ei syö puuroaan vaan räjäyttää sen. Kuulosti sopivalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s