En kokenut olevani tarpeeksi sairas

Kävin starttaamassa uuden vuoden Lääkäripäivillä. Luennoitsijana. Kerroin siellä tämän tarinan.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

***

En osaa sanoa, milloin sairastuin syömishäiriöön. Tunnistan ensimmäiset syömishäiriöoireet jo aika varhaisesta lapsuudesta. Muistan esimerkiksi miettineeni, etten halua istua sylissä, jos vaikka sylissäpitäjän mielestä olen painava. Muistan käyneeni 7-8-vuotiaana koiramme kanssa kävelylenkillä ja miettineeni, että pitää lenkkeillä, ettemme kumpikaan lihoisi. En ikinä ollut ylipainoinen tai pyöreä lapsi, mutta koin silti käynnit kouluterveydenhoitajalla mittauksineen ja punnituksineen ahdistaviksi. Muistan, kun terveydenhoitaja näytti kasvukäyriäni. En muista minne niillä käyrillä sijoituin, mutta muistan miettineeni, että painon pitäisi olla sen nollalinjan alapuolella. Että sillä puolella olisi jotenkin turvallisempaa.

Olen miettinyt paljon, mistä nuo lapsuusajan vääristyneet ajatukset ja lihomisen pelko johtuvat. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen hyvin tavallinen, tasapainoinen ja terve. Vanhempani eivät ole eronneet. Minua ei ole ikinä kiusattu koulussa, enkä ole kokenut muutakaan fyysistä enkä henkistä väkivaltaa. Kuten jo sanoin, en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä edes pyöreä, vaan hyvin tavallisen kokoinen lapsi. Pitkäksikin aloin kokea itseni vasta yläasteelle siirtyessäni. Olin kyllä se syömishäiriölle tyypillinen kympin tyttö koulussa, mutta sitäkään minulta ei kotona ikinä vaadittu, eikä koulumenestykseeni kiinnitetty ikinä liikaa huomiota.

Koen, että eniten vaikutti yksinkertaisesti se, miten lihavuudesta ja laihuudesta puhuttiin – kotona ja oikeastaan kaikkialla. Lihavia ihmisiä kauhisteltiin (miten tuokin on itsensä päästänyt tuon näköiseksi?), laihtumista ja hoikkuutta ihailtiin ja kiiteltiin, omia vatsamakkaroita tai lisääntynyttä painoa surkuteltiin ja itseä soimattiin liikakiloista, vaa-alta käytiin aamulla katsomassa, saako leivän päälle laittaa rasvaa jne. Haluan korostaa, että kukaan lähipiirissäni ei ole ollut mikään superlaihduttaja eikä toisaalta edes laihduttamisen tarpeessa, vaan tämä kaikki oli sellaista ohimennen tapahtuvaa, satunnaista, muiden silmissä ehkä täysin harmitonta käyttäytymistä. Mutta jostain syystä tämä muka-harmiton läskivihapuhe sai minut ajattelemaan jo lapsena, että lihava ihminen on epäonnistunut ja huono ja pienuus ja laihuus ovat tavoiteltavia asioita – varsinkin tytölle.

Syömishäiriöni näkyvät oireet puhkesivat varsinaisesti yläasteelle siirtymisen jälkeen. Yksi laukaiseva tekijä oli paha akne, josta kärsin jo ala-asteen lopusta asti. Sen lisäksi siis, että koin olevani vääränkokoinen, koin olevani aknen ansiosta myös rumin ihminen maailmassa. Kaikkialla puhuttiin, että rasvainen ruoka aiheuttaa finnejä ja kyllä sen sitten naamasta näkee, jos on syönyt suklaata. Ahdistuin ajatuksesta, että ihmiset ajattelevat kukkivan naamani perusteella minun syövän jatkuvasti sipsejä ja suklaata. Että ihmekös tuo, että on tuon näköinen ja kokoinen. Siksi aloin vältellä rasvaisia ruokia, jätin leipärasvan pois leivältä, valitsin kaikista mahdollisista tuotteista sen rasvattomimman vaihtoehdon.

Samalla laihduin. Kappas, tämähän kävi helposti. Onnistuisinkohan laihtumaan vielä vähän lisää. Ja lisää. Ja aina vaan vähän lisää. Tästä lähti todellinen syömishäiriön kuherrusvaihe. Itsetuntoni nousi kohisten, kun laihtumiseni huomattiin ja koin jokaisen kommentin positiiviseksi ja ihailevaksi, oli se sitä tai ei.

Akneeni rasvan karsiminen ei auttanut, se parani vasta rajulla lääkityksellä, mutta laihduttaminen ja rasvakammo jäi. En koskaan lopettanut syömistä kokonaan, kävin mm. aina nauttimassa koululounaan, mutta syömiseni oli hyvin kurinalaista ja sääntöjen värittämää. Ja niukkaa. Samalla pyrin epätoivoisesti olemaan liikunnallinen ihminen, mikä näyttäytyi hyvin sekavana enemmän on enemmän -liikuntakäyttäytymisenä.

Äitini huolestui laihtumisestani ja ensimmäinen hoitokontaktini oli, kun äitini vei minut 16-vuotiaana gynekologille, kun 12-vuotiaana normaalisti vaikkakin epäsäännöllisinä alkaneet kuukautiseni olivat olleet yli vuoden poissa. Vastaanotolla kyllä puhuttiin syömisestäni, mutta ratkaisuksi puuttuviin kuukautisiini sain vain e-pillerireseptin.

Toinen hoitokontaktini oli lukion kouluterveydenhoitaja, joka kutsui minut luokseen, kun minulle nimettömäksi jäänyt opettaja oli kiinnittänyt huomiota kuihtuneeseen olomuotooni. Keskustelu terveydenhoitajan kanssa oli hyvä, sanoin paljon ääneen asioita, joita en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa ääneen tai edes itselleni. Terveydenhoitajakin ilmeisesti katsoi tilanteen kuitenkin olevan hallinnassa – varsinkin kun kerroin hänelle gynekologikäynnistä ja että olen äitini kanssa jutellut asiasta.

En oikeastaan tiedä, mikä oli se ratkaiseva tekijä tai mitä konkreettisesti tein, mutta painoni lähti pikkuhiljaa lukion loppuvaiheesta alkaen nousemaan. Ehkä jollain tasolla ymmärsin, että olen vähän liian laiha ja en voi jatkaa näin. Fyysisen vointini parantuessa ihmiset ympärilläni ilmeisesti totesivat, että vaara ohi ja ongelma selätetty. Minä itsekin ajattelin, että no niin, nyt en enää ole liian laiha. Vaara ohi ja ongelma selätetty.

Sitä mitä en ajatellut, ja mitä kukaan ei minulle koskaan sanonut, oli, että minä en pelkästään ollut liian laiha, vaan suhtautumiseni ja ajattelumaailmani syömisen ja liikunnan suhteen oli täysin vääristynyt – sen jälkeenkin kun en enää ollut vähän liian laiha. En tunnistanut enkä tunnustanut omaa tilaani syömishäiriöksi, en kokenut olevani tai olleeni tarpeeksi sairas. Mutta ei sitä toisaalta tehnyt kukaan muukaan. Myönsin kyllä, että ehkä tosiaan olin vähän liian laiha, mutta hei, en ole enää. En ymmärtänyt, että painon palautuminen normaalille tasolle ei tarkoita ongelman poistumista.

Siksi päänsisäinen sekasorto pääsi jatkumaan vuosikausia. Jatkuvat syyllisyyden tunteet siitä, kuinka paljon voin syödä, kuinka paljon pitäisi liikkua, kuinka paljon minun pitäisi painaa, näytänkö lihavalta, olivat läsnä ihan joka ikinen päivä. Arvotin itseäni ja kehoani edelleen syömisen, liikkumisen ja laihuuden kautta. Paljon voi toki pistää nuoruuden ja tyhmyyden piikkiin, mutta koen silti, että puuttuva itsensä ja kehonsa arvostus ja laihuudelle rakennettu itsetuntoni vaikuttivat mm. ajoittain aika lailla vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen, kun hain hyväksyntää ja arvostusta itselleni ja keholleni muiden ihmisten kautta. Ehkä tästä samasta syystä ajauduin myös toistuvasti epäonnistumaan parisuhteissa, kun koin, että minun odotetaan olevan tai minun pitäisi olla jotain enemmän (laihempi, naisellisempi, sopivampi) kuin mitä olen. Pelkäsin aina, etten riitä sellaisena kuin olen.

En tiedä missä olisin nyt, ellen olisi päässyt opiskelemaan ravitsemustiedettä. Valtaosa opiskeluajasta meni edellä kuvaamallani tavalla sekoillen eikä ruokakeskeinen ja kaloritietoinen opiskeluala sitä ainakaan helpottanut. Mutta vihdoin viimeisenä opiskeluvuonna vuorossa oli ravitsemusterapia syömishäiriöiden hoidossa. Luin ennenkuulumattomalla opiskeluinnolla Syömishäiriöiden ravitsemushoito -kirjan kannesta kanteen ja ymmärsin, että tämä kirja kertoo minusta. Eikä pelkästään minusta silloin kun olin vähän liian laiha, vaan minusta monta vuotta sen jälkeen ja oikeastaan vähän vieläkin. Ymmärsin, että olen sairastanut syömishäiriön, enkä ole vieläkään päässyt kokonaan eroon oireista.

Ymmärsin, että minä ymmärrän paljon enemmän syömishäiriöistä, kuin moni opiskelutoverini, joka ei ole sairautta kokenut. Samalla syttyi valtava palo auttaa muita. Hakeuduin mukaan Syömishäiriöliiton vertaistuki- ja vapaaehtoistoimintaan, ja oikeastaan voi sanoa, että lopullinen toipuminen lähti vasta siitä, kun pääsi pohtimaan muun muassa näitä samoja asioita, mitä olen edellä kertonut, muiden saman tai vastaavan kokeneiden kanssa. Tässä vaiheessa puhuin syömishäiriöstäni paljon myös perheeni, erityisesti äitini ja siskoni kanssa, ja koin nämä tukiverkostot ja keskusteluyhteydet niin hyviksi, etten tässäkään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi hakeutua mihinkään varsinaiseen hoitoon syömishäiriöni vuoksi. Pitkään kuitenkin luulin, että syömishäiriöstä ei pääse koskaan kokonaan irti, kun tuntui, että mitä pidemmälle pääsee toipumisen tiellä, sen sairaampi tajuaa olleensa.

Nyt olen 29-vuotias, ja uskallan sanoa olevani toipunut syömishäiriöstä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tasapainoisessa parisuhteessa, jossa en ajattele, että minun pitäisi olla mitään muuta kuin mitä olen. Kuukautiseni palautuivat säännöllisiksi e-pillereiden lopettamisen jälkeen, mutta vasta sitten kun painoni nousi biologiselle normaalipainoalueelle – ei painoindeksin määrittelemälle normaalipainoalueelle, ja olen kohta 1-vuotiaan tyttären äiti. Osaan suhtautua painolukemaani neutraalilla mielenkiinnolla (ahaa, tänään tällainen lukema), enkä lähde vertailemaan sitä eiliseen, huomiseen, viime vuoteen enkä seuraavaan vuoteen. Jos jokin vanha vaate ei mahdu minulle, en jää märehtimään sitä, vaan hankin uuden, sopivammankokoisen vaatteen. En ajattele, että kehoni on tai että sen tarvitsee olla kenenkään muun mielestä täydellinen. Koska minulle se on täydellinen, juuri tällaisena, juuri sellaisena kuin se on.

Tämä oli minun tarinani. En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai kenen olisi pitänyt tehdä jotain toisin tai olisiko kenenkään tarvinnut tehdä mitään toisin. Mutta olen miettinyt, että jos olisin ollut enemmän sairas, jos olisin sairastunut kunnolla, olisinkohan voinut päästä vähemmällä?

-Katri

Mainokset

11 kommenttia artikkeliin ”En kokenut olevani tarpeeksi sairas

  1. Olin Katrin kanssa samaisilla lääkäripäivillä. Tällä kertaa en kuitenkaan ollut matkassa mukana pelkästään lapsenvahtina. Tilaisuuden juontajan mukaan olin Katrin ”tukihenkilö”. Itse koin enemmän olevani siellä kertomassa läheisen, ts. siskon näkökulman Katrin tarinaan.

    ***

    Olemme siskoni kanssa aina olleet läheisiä, mutta ainakin minusta tuntuu että mitä vanhemmiksi olemme kasvaneet, sitä läheisemmiksi olemme tulleet. Meillä on ollut hyvin samanlainen kasvuympäristö ja ikäerommekin on vain kolme vuotta. Tyypillisenä pikkusiskona usein matkin ja ihailin isosiskoani. Kun siskoni oli laihimmillaan (en osaa sanoa että sairastui syömishäiriöön, koska se on niin epämääräistä), minä olin noin 12‒13-vuotias. Siis ns. pahimmassa iässä: oma keho muuttui ja itsetuntoni oli koetuksella.

    Muistan olleeni kateellinen siskolleni, joka kykeni kurinalaisesti liikkumaan paljon ja syömään niukasti. Itse en moiseen pystynyt, ja siitä tuli ajoittain paha mieli. Muistan aikoja – varmaankin siskoni rasvakammoisuuden pahimpia aikoja – jolloin olen ottanut siskostani mallia ja jättänyt esimerkiksi voileipäni voitelematta. Toisaalta kuitenkin, varsinkin kun siskoni oli todella laiha, tajusin, että siskoni käyttäytymisessä on jotain mätää. Äitinikin kanssa muistan asiasta keskustelleeni ja todenneeni jonkun keskustelun päätteeksi, että ”äiti älä pelkää – en mä lakkaa syömästä”.

    Muistan myös melko kirkkaasti hetken, kun äiti on antanut luettavakseni jonkun lehtiartikkelin, jossa käsiteltiin ortoreksiaa. Tähän mennessä siskoni käyttäytymiselle tai oireille oli vaikea löytää mitään selitystä, mutta tuo artikkeli avasi silmäni. Kuulin ensimmäisen kerran sanan ortoreksia, ja artikkelissa kuvaillut oireet täsmäsivät ainakin minun näkökulmastani suoraan siskoni oireisiin. Tuntui jotenkin helpottavalta löytää edes jokin selitys.

    Kun siskoni saavutti painoa eikä näyttänyt enää sairaalta, ajattelin hänen ns. parantuneen. Ei siitä enää puhuttu. Moneen vuoteen. Muistan kyllä useat itkunsekaiset hetket, kun sisko on kokeillut jotain vanhoja vaatteitaan ja todennut ne liian pieniksi, ja samalla hänen peiliin kohdistuvan katseensa ja siitä paljastuvan itseinhon. En kuitenkaan osannut yhdistää sitä syömishäiriöön, koska siskohan oli terveenkokoinen ja -näköinen! Vasta paljon myöhemmin, voisi jopa sanoa että viime aikoina, siskoni kertoessa minulle ajatuksistaan ja tuntemuksistaan näiden noin kymmenen vuoden aikana, olen alkanut ymmärtää miten pitkät juuret nuo kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat ehtivätkään kasvattaa.

    Vaikka itselläni omaan kehooni suhtautuminen on ollut ehkä terveempää kuin siskollani, täytyy sanoa että vasta siskoni kanssa käymieni viime aikasten keskustelujen kautta olen itsekin ymmärtänyt ja oppinut paljon siitä, miten omaan kehoon ja syömiseen tulee suhtautua. Uskon että monellä muullakin, ”terveellä” – siis kellä tahansa – on samankaltaisia asioita käsiteltävänään.

    • Kiitos Elisa, oon vieläkin ihan fiiliksissä tosta ”miten pitkät juuret nuo kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat ehtivätkään kasvatta” -kohasta. Se sanoo niin paljon, ikään kuin tiivistää koko meidän yhteisen puheenvuoron pointin. Kiitos tästä, kiitos uskaltautumisesta lavalle Lääkäripäivillä ja kiitos siitä, että oot jaksanu kuunnella ja ymmärtää. Saat oppia mun kantapään kautta jatkossakin, ei tartte omaa uhrata! 🙂

  2. Löysin blogin sattumalta ja täytyy sanoa että: Kiitos!
    Tärkeitä aiheita, mukava kirjoitustapa sekä samansuuntaisia ajatuksia ja kokemuksia.
    Jatkakaa samaan malliin!

  3. Myös minä törmäsin blogiisi sattumalta.. Tuntuu, että tekstissä kirjoitit minusta, tosin itse en ole ikinä ollut liian laiha. Elämääni ja olemistani on kuitenkin aina leimannut se, että olen tuntenut itseni vääränlaiseksi – liian isoksi. Olen harteikas ja suhteellisen pitkä nainen ja muutamia ylimääräisiä kilojakin löytyy. Kamppailen edelleen, jotta pystyisin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Harteikkuus kun ei laihduttamalla muutu. Parisuhteissani on myös ollut aina sellainen olo että en kelpaa tälläisenä kuin olen. Onneksi nykyinen mieheni arvostaa sekä rakastaa minua sellaisena kuin olen. Ehkä sen avulla pystyisin itsekin ajattelemaan niin.

    Kiitos mielenkiintoisesta blogista! Tykkään tavastasi kirjoittaa ja tulen varmasti jatkossakin seuraamaan kirjoituksiasi 🙂

    -J

    • Kiitos kommentista ja erityisesti kokemuksesi jakamisesta! Vertaistuessa on voimaa. Tsemppiä kamppailuun, uskon, että tulet vielä voittamaan sen taistelun! Ja lämpimästi tervetuloa blogin pariin jatkossakin. 🙂

  4. Kiitos Katri, että jaoit tarinasi.
    Samanlaisia kokemuksia täälläkin, itseasiassa melkein hämmentävän samanlaisia. Mutta niinhän se taitaa olla: luulee olevansa yksin ongelmiensa kanssa, vaikka samaan aikaan hiljaisuudessa hyvinkin moni kärsii samoista asiosta,

    Vaikea sanoa itsekään, miten ja kuka asiat olisi voinut tehdä toisin. Ja miten monta kertaa mietinkään sitä, että jos olisin sairastunut ”kunnolla”… Näin jälkikäteen mietittynä, ei kenenkään pitäisi joutua pohtimaan tuollaista! Miksi pitää mennä niin kamalan syvälle, ennen kuin saa apua? Sieltähän on vain vaikeampi päästä pois.

    Saavutin normaalipainon ja ennen kaikkea normaalit ajattelumallit läheisten ja omin voimin. Työtä se vaati, mutta se kannatti. Nyt olen kiitollinen, että kehoni ja mieleni jaksoi sen kaiken.
    Kiitos myös siskollesi hänen näkökulmastaan. Vasta näin jälkikäteen sitä ajattelee, minkälaisen myllyn läpi sitä laittaa perheenkin…

    Mitä itse aion tehdä tulevaisuudessa toisin? Pyrin siihen, etten KOSKAAN sano lasteni, kuullen negatiivisia asioita omasta tai muiden kehoista. Kehun peilikuvaani nyt ja tulevaisuudessa päivittäin, sillä sanojen voima on toisinaan uskomaton.

    Ihanaa kevättä teille!

    • Kiitos Stina kommentista ja viisaista sanoista! Ja samaa olen minäki miettinyt, että ainakin olen oppinut kaikkien näiden vuosien aikana, miten omaan kehoon kuuluu suhtautua ja miten kehoista, omasta ja muiden, tulee esim. lasten kuullen puhua. Että eipähän ainakaan tarvitse siirtää sitä samaa tuskaa omalle ipanalleen. Siinä mielessä harmi, että kaikki eivät ole tätä samaa polkua kulkeneet, sen verran sekopäistä tuntuu tuo tavallisten, terveiden ihmisten läskivihapuhe ja oman kehon parjaus olevan. Onneksi minun ei tarvitse olla se äiti, jonka lapsi/lapset vahtii, ettei äiti ainakaan syö yhtään pullaa (jep, tällaisen tapauksen bongasin facebookista).

      Ihanaa kevättä sinullekin, ja erityisen ihanaa, että tässä vaiheessa vuotta voi jo kevättä ruveta toivottelemaan! 🙂

  5. Paluuviite: Ihannepaino – kun normaali paino on liikaa | Se erilainen fitness-blogi

  6. Paluuviite: Peili, ystäväni | Se erilainen fitness – blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s