Minä, minä, mutta entä me?

Miten se mitä minä teen heijastuu muihin?

Televisiotähtiä. Turhia julkkiksia. Fitnessbeibejä. Dopingia käyttäviä urheilijoita. Sekoilevia teinejä. Tai henkilöitä, joissa yhdistyy nämä kaikki piirteet. Kaikki janoavat kapeaa valokeilaa, sellaista, joka kohdistuu vain yksilöön. 

Yksilö valokeilassa on esimerkki, malli, osoitus siitä, että on tehnyt jotain niin, että muut ihailevat tai kadehtivat – eikä aina ihan järkevistä syistä. Yksilön takana, siellä minne valokeila ei yletä, löytyy kuitenkin joukko muita. Yksilö ei olisi erikoinen ilman joukkoa. 

Todellisuus löytyy joukosta ja joukon muodostamien ihmisten välisistä kontakteista – fyysisistä ja henkisistä. Voimme tuntea henkistä yhteenkuuluvaisuutta Internetin, TV:n tai aikakauslehden välityksellä johonkin, joka ei välttämättä edes tunne meitä. Valokeilassa pällistelevä laulaja voi tuntua meistä sieluntoveriltamme, vaikka emme ole häntä koskaan tavanneet. 

Yksilö on yhteisöjensä peili. Hän heijastaa yhteisiä ajatuksia, haluaa erottua, mutta toisaalta huomaa kaipaavansa sulautumista joukkoon – ei aina jaksa olla yksin, olkoonkin, että on ihailtuna valokeilassa.

Teinit, nuo brutaalilla tavalla rehelliset ja avoimet esiaikuiset ovat hyvä joukko tutkailla ihmisten kaipuuta joukkoon ja vaikeutta vetää rajaa yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välille. Lähtökohtaisesti kukaan teini ei halua olla yksin, kaikilla pitäisi olla luotettavia ystäviä muutama ja lisäksi bonusta olisi, jos hänellä olisi löyhempi verkosto kavereita, joukko.

Teinille on tärkeää olla yksilö, minuus kehittyy ja rakentuu, haluaa tulla huomatuksi. Ennen ehkä (?) enemmän tekojen takia, nykyään tuntuu riittävän ulkoinen habitus. Tosiaalta teinin kauhistus on erottuminen joukosta, sitä, että joutuu silmätikuksi ilman lämpöä säteileviä spot-valoja.

Aikuiset toimivat aivan samoin, mutta ajelehtivat turhan kauas joukosta. Aikuinen pärjää, vaikka töissä olisi huonompikin työyhteistö: Elantoahan sitä vain tehdään. Aikuinen pärjää sinkkuna: Kyllä nykyihmisen pitää osata tulla toimeen omillaan ja osata kaikkea remontoinnista kukkamaan laittoon. Tietenkin. Olisihan se hullua ajatella, että kotitaloudessa olisi kaksi aikuista, jotka toisivat omat erikoistaitonsa pottiin ja täten arki – ja elämä yleensä – olisi hieman jouhevampaa.

Yksilöllisyyden jankuttaminen on ajanut ihmiset syviin poteroihin. Joskus tuntuu, että vihamielinen joukko, yhteisö, on heittänyt yksilön poteroon. Suorita, ole kaunis, treenaa, syö juuri prikuulleen näin. Poterossa murjottaa syömishäiriöinen ahdistunut ihminen, jonka lihassyyt erottuvat turhankin hyvin.

Poteroa tuskin pääsis syntymään, jos yhteisön viesti olisi jotain sinne päin, että ole kiitollinen terveydestäsi ja vaali sitä, muista, että ehdottomuus on hölmöä ja että syö niin, että voit hyvin.

Siksi se, miten sinä ajattelet ja mitä sinä teet, vaikuttaa siihen, miten kaikki muut reagoivat ja toimivat. Rohkeita joukkuepelaajia tässä maailmassa ovat ne, jotka hyppäävät oravanpyörästä, kääntyvät ympäri ja ojentavat käden ja huikkaavat muillekin, että tulkaa tekin sieltä pois. Muuten pyörän pyöriminen ei lopu koskaan.

***
Näiden sanojen alkuperä on täysi mysteeri. Löysin tämän koneeltani päiväkirjojen ja kaiken maailman omaterapiapohdintojeni kansiosta. En muista yhtään milloin tämän olen luonut, enkä muista, missä tilanteessa. Dementian alkua ehkä, mutta toistaalta allekirjoitan ajatukset edelleen. Hassua kyllä, tänään luin Hyvejohtajuus.fi (yksi lempiblogeistani) samanhenkisen (mutta toki paljon syvällisemmän) jutun yksilön ja yhteisön dynamiikasta. 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s