Äidille ja isälle ja kaikille niille, jotka miettivät, miten auttaa

2013-05-26 20.32.33

Tämä tuli vähän yllättäen. Tämä ylitsevuotava kiitollisuus, joka purkautuu tähän teksiin ja ja kaulalleni kyynelnoroina. Niinä kuuluisina onnenkyyneleinä (ystävät ja blogia pitkään seuranneet, en ole tämän itkun suhteen muuttunut miksikään blogitauon aikana).

Osallistuin ammatillisen kiinnostuksen takia tänään Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa ihastuttava psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä ja lopuksi keskustelimme aiheesta. Ensinnäkin, luento oli ihan törkeän hyvä ja sain siitä itselleni ammatillisesti ja ihan vaan ihmisenä todella paljon. Toiseksi, sain aiheita ainakiin kolmeen muuhun blogipostaukseen (so stay tuned). Kolmanneksi, tänään ymmärsin jotain isoa itsestäni ja koin ylitsevuotavaa kiitollisuutta vanhempiani kohtaan (kyllä, arvostan edelleen vanhempiani äärettömän paljon, jonka myös ystävät ja blogia pitkään seuranneet tietävät).

Palaan noihin asiasisältöihin myöhemmin, mutta nyt vaan halusin jakaa tämän tunnereaktion teidän kanssa. Koska siitä voi olla apua muillekin ahdistuneiden, masentuneiden (kuten minä), kriisissä kamppailevien tai syömishäiriöiden kanssa taistelevien läheisille. Tai oikeastaan meille kaikille, koska kukapa meistä ei joskus olisi itse kriisissä tai joutuisi sitä sivusta seuraamaan.

Keskustelun aluksi eräs paikalla ollut rouva kysyi, mitä vastaisi omaiselleen, joka hädissään ja epätoivoissaan soittaa – yleensä yöllä (kuten itsekin olen aikanaan tehnyt): ”Miten toimisin parhaiten?” Aivoissani alkoi kuulua kauhea surina. Muutuin observoivasta ravitsemusterapeutista masennusta sairastaneeksi entiseksi potilaaksi. Aloin miettiä äitiä ja isää.

Ja yht’äkkiä näin vaan kaiken selkeästi. Muistin, miten he minut kohtasivat, kun olin sairas. Olin hädissäni, masentunut, ajatuksissani itsetuhoinen, heikko, eksyksissä ja voin henkisesti todella pahoin. Tämä tapahtui parinkympin alkupuolella.

Miten helvetin hirveältä se on voinut vanhemmasta tuntua? Minulla ei ole omia lapsia, mutta jotenkin tästä keskustelusta sain kiinni siitä menettämisen pelosta ja epätoivosta, kun ei tiedä, miten auttaisi.

Ja mitä he sitten tekivät? Kuuntelivat. Olivat neuvomatta liikoja. Isä ajoi Leppävirralta Kuopioon ja vei minut ruokakauppaan, kun en sinne mitenkään olisi itse pelkotiloissani ja ahdistuneena voinut mennä. Hädin tuskin selvisin iskän kanssa, mutta selvisin. Mitä teki äitini, kun soitin huutoitkua sisältävän puhelun ahdistuneena? Kuunteli, sanoi, että koita rauhoittua. Hengitä. Sanoi, että tee ruokaa, syö. Mene käymään ihan vähän vaan kävelyllä. Mene suihkuun. Keitä teetä. Tee jotain, mikä edes hieman helpottaa.

Avasin tämän illan tilaisuudessa suuni. Kerroin tämän. Että minusta tämä oli hirveän hieno tapa. Että he vaan olivat siellä. Tiesin aina, että se tukiverkko siellä löytyy ja he kuuntelevat. Silloinkin, kun itse itkin ja hoin pahaa oloani sikiöasennossa lattialla puhelimeen.

Lähimmäinen, ole vaan siellä. Se riittää. Kuuntele. Välitä. Rakasta. Ja muista, on enemmän kuin ok, että tulee toivoton olo. Ei se haittaa. Se on täysin normaalia. Muista, että aina on toivoa. Asiat muuttuu. Joskus muutos vie pitkän ajan, joskus se on nopeampaa.

Myös meille ammattilaisille varmasti tulee niitä hetkiä vastaanotolla, että tarinat ovat todella karuja ja tuntuu, että mitä tässä sanoisi. Aina ei tarvitse sanoa mitään. Ole ihminen ihmiselle. Se ei vaadi yhtäkään tutkintoa eikä diplomia erityistaidoista. (Tästä tuli puhe myös luennolla tänään.)

Soitin äidilleni äsken tilaisuudesta tullessani ja kiitin. Sanoin, että sanoo iskällekin. Iskälle kyllä laitan linkin heti, kun saan tämän julkaistuksi. Kysyin äidiltä, pelkäsikö hän koskaan. Pelkäsi. Mutta pelko tuli yleensä vasta puhelun jälkeen. Kysyin, että miten sinä pystyit niin mahtavasti ottamaan ne vaikeat tilanteet. Hän sanoi, että tajusi, että ei voi hätääntyä, koska minä olin hätääntynyt. Että ei se auta. Mutta kyllä hän pelkäsi. Sen minä tajusin kunnolla vasta tänään.

Tajusin jotain muutakin. Se, miten he kohtelivat minua on tehnyt minusta paljon paremman ravitsemusterapeutin kuin ilman tätä opetusta ja jonkinmoista mallioppimista. Sillä tajuan, että pysyn itsekin rauhallisena potilastilanteissa enkä (toivottavasti) ole tyrkyttämässä mitään dorkaa oppia siinä kohtaa.

Äiti ja isä, näistä opeista olen ikuisesti kiitollinen. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen rakkaudesta, huolenpidosta ja lehmänhermoista.

P.S. Mitä sanoo äitini, kun soitin hänelle viime syksynä hirveissä sydänsuruissa, ahdistuneena ja täysin eksyksissä siitä, mitä olin elämälläni tekemässä? Sanoi, että rauhoitu. Älä jää yksin kotiin. Mene sinne illan pariakroon. Ei se haittaa, vaikka silmät on vähän punaiset. Still works like a charm. I still need my mum. ❤

Mainokset

9 kommenttia artikkeliin ”Äidille ja isälle ja kaikille niille, jotka miettivät, miten auttaa

  1. Ihana teksti ja ihanat vanhemmat sinulla <3. Minusta on aina myös aivan huikeaa, kun joku uskaltaa avoimesti kertoa, että on ollut vaikeaa. Aika usein on nimittäin semmoinen fiilis, että varsinkaan psyykkisestä pahoinvoinnista ei saisi puhua julkisesti. Vaikkei sen tietenkään pitäisi mennä niin.

    • Kiitos, Leija! Minä huutelen tätä masennusasiaa aina harva se päivä just sen takia, että en voi sietää sitä, että porukkaa leimataan psyykkisten sairauksien takia. Ihan siksi, että niistä voi päästä aavemmille aukeille ja elämä voi helpottaa. Mua henkilökohtaisesti surettaa, että lääketieteellinen ajatusmaailma on eksynyt tavantallaajien elämään. Viesti on jotenkin aina se, että herkkyys sairauksille säilyy ja ei se koskaan mene OIKEASTI pois. Näin voi olla, mutta ei se sitä tarkoita, että pitäisi elää uutta masennus- tai muuta mielenterveyskautta odotellen. Siinä välissä eletään ja opetellaan olemaan onnellisia. Sitä paitsi, minä olen oppinut omasta sairastamisestani niin paljon, että voin nykyään todeta sen olleen siunaus eikä kirous. En tietysti toivo sitä kellekään, mutta se on auttanut paljon ammatissani, jotta pystyn samaistumaan muiden ihmisten vaikeuksiin.

  2. Paluuviite: Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö? | Se erilainen fitness – blogi

    • Hyvä, että tuot esille erilaisen näkökulman. Mun tarkotus on kuitenkin puhua asioista ja en oikein voi kenenkään muun kautta puhua, kuin omista lähtökohdista. Tämä sen takia, että mä olen myös lopenkyllästynyt siihen, kun tiedän, miten ongelmaiset ihmiset kiillottelee elämäänsä somessa. Mä en myöskään usko, että siitä on kauheasti heille hyötyä. Kulissien takana nimitäin henkinen taisto minän ja some-minän välillä voi olla todella raastavaa.

      Minun tarina tosiaan on se, että vaikeudet on tehnyt vahvemmaksi ja olisin paljon paskempi ihminen omia kokemuksiani. Sinun tarinasi voi olla erilainen. Kellekään en missään mielessä toivo samaa polkua, mutta tässä maailmassa, jossa materiaalinen menestyminen vielä jyllää, tekee ihan hyvää tuoda esille myös heikkouksia ja sitä, että toivoa on.

  3. ”Lähimmäinen, ole vaan siellä. Se riittää. Kuuntele. Välitä. Rakasta. Ja muista, on enemmän kuin ok, että tulee toivoton olo. Ei se haittaa. Se on täysin normaalia. Muista, että aina on toivoa. Asiat muuttuu. Joskus muutos vie pitkän ajan, joskus se on nopeampaa.”

    Kunpa useampi läheinen ymmärtäisi tämän; ole vaan läsnä, se riittää, muutos saattaa kestää pitkänkin ajan ja on normaalia tuntea toivottomuutta.
    Sairastavan (on se sitten masennus, syömishäiriö tai jokin muu psyykkinen sairaus) voi olla usein vaikea ottaa vastaan ohjeita läheisiltä, se saattaa vaan turhauttaa. Tämän vuoksi läsnäolo on tärkeää.
    Kiitos Leena tästä postauksesta, kiitos avoimuudesta!

  4. Toivon Lensku, että kaltaisiasi ravitsemusterapeutteja ja ylensä terveydenhuollon ammattilaisia osuu yhä useamman kohdalle. ❤ Useasti mietin, että se on aikamoista lottoa, kenelle esim. nuori pääsee hoitoon.

    • Kiitos tästä Saris! Ehkä muistan itsekin vielä niin elävästi nuoruuden kasvukivut, että siksi koen luentevaksi työskennellä nuorten parissa. Oma historiani ei määritä minua ammattilaisena, mutta se auttaa minua tajuamaan, että asiat eivät välttämättä ole oppikirjamaisia vaan paljon kompleksisempia. Toisaaalta omasta kokemuksesta tiedän, että synkimmistäkin aallokoista on mahdollista pulpahtaa pintaan. Aina on toivoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s