Vauvavuoden kehotilinpäätös

Ipana täytti vuoden (jo pari kuukautta sitten, krhm). Annoin synttärilahjaksi vieroituksen tissimaidosta. Nyt ollaan tavallaan lähtöpisteessä, siinä vajaan kahden vuoden takaisessa tilanteessa, jonka tajusin olevan ohi tikkuun pissittyäni. On taas vain minä ja mun keho. Kukaan ei enää pidä kehoani majanaan tai eväsrasianaan. Kenenkään muun terveys ei ole enää suoraan riippuvainen siitä, mitä minä syön tai juon tai miten liikun.

Ja voinpa kertoa, että on ollut aika ihmeellisen ihana tunne kohdata tuo karkumatkalla ollut kehonsa taas. Nähdä pitkästä aikaa peilistä itsensä sellaisena kuin sen on tottunut näkemään. Muistaa että niin tosiaan, tällaiseen menopeliin olen tottunut. Vetää urheilurintsikat päälle ja todeta että kas, eihän minulla tosiaan oikeasti olekaan tissejä. Ottaa spontaanit juoksuaskeleet ja huomata, ettei ajatus juoksulenkistä olekaan mahdoton. Sovittaa kaupassa vaatteita miettimättä, miten venynyt vatsanahka niihin sopii tai miten tissin saa kaivettua esiin sen uumenista. Maistaa, miten jäätelö maistuu taas jäätelöltä ja olut oluelta.

Vähän niin kuin olisi palannut pitkältä matkalta kotiin.

Toki tuo matka on jättänyt kehoon jälkiä. Konkreeteimpana siisti, lähes huomaamaton arpi alavatsalla, muistona siitä, kun pylly edellä maailmaan pyrkinyt rääpäle tempaistiin leikkaushaavan kautta ulos. Mutta on siellä muitakin jälkiä. Kehoni ei ole enää samankokoinen kuin se oli ennen raskautta. Erityisesti jalat tuntuvat kutistuneen, ja ainut vähänkään perusteltu selitys sille voisi olla, että kuluneen vuoden aikana olen kävellyt enemmän ja pyöräillyt vähemmän kuin ehkä ikinä ennen. Tai sitten vuoden ikään asti kestänyt osittainen imetys oli suosituksista huolimatta tälle kropalle liikaa, eikä ruokahalu enää pysynyt imetyksen kuihduttavan vaikutuksen kyydissä mukana. Tiedä häntä.

Samalla tavalla tisseistäni näkee, sen tarkempiin yksityiskohtiin menemättä, että aktiivisina maitohanoinahan nuo ovat toimineet. Niistä näkyy, mihin niitä on käytetty. Elämä jättää jälkensä. Eikä siinä ole mitään murehdittavaa. Tärkeämpää on, että kehoni on sopeutunut ja toiminut niissä lajeissa, mihin sitä olen tarvinnut. Toivottavasti sopeutuu ja toimii jatkossakin.

Yleisö on katsonut myös asiakseen ottaa kantaa vauvavuoden jättämiin jälkiin kehossani. Olen kuullut kehoni palautumisprosessin aikana kommentteja siitä, miten olen hyvässä kunnossa ja ei ole kyllä raskauskiloja jäänyt ja eipä uskoisi että sinulla on tuon ikäinen lapsi. Olen ollut aika hämilläni näistä ihailulla sävytetyistä kommenteista. Ihan niin kuin olisin tehnyt jonkinlaisen uroteon.

Koska en koe tehneeni mitään urotekoa. Olen vain elänyt elämää, nauttinut siitä ja antanut kehon palautua omaa tahtiaan, pakottamatta. Kyllä, kävelin paljon, osittain siksi, että autottomalle perheelle kävely oli ainut etenemisvaihtoehto ja osittain siksi, että olisin tullut hulluksi, jos olisin kökkinyt koko päivän neljän seinän sisällä. Kyllä, palasin myös salitreenin pariin heti kun jälkitarkastuksessa sain luvan palata. En kuitenkaan joutunut järjestämällä järjestämään aikaa treenille enkä kokenut uhraavani aikaa perheeltä lähtemällä salille. Päinvastoin, koin, että vauvavuoden aikana aikaa ja energiaa salitreenille oli jopa enemmän kuin ennen, kun työ ja/tai opiskelu ei haitannut harrastuksia. Salitreeni oli kaikinpuolin ja kaikille osapuolille tervetullut poistuminen ihan vain itsensä kanssa ulkomaailmaan.

Toista on varmasti sitten, kun pitäisi viettää kahdeksan tuntia päivästä työmaalla ja työmatkan, kauppareissun ja ruuanlaiton jälkeen miettiä, viettäisikö nämä loput pari hereilläolotuntia lapsensa kanssa vai rautoja kolistellen.

Jännä nähdä, minkälaista treeniä sitä tulevaisuudessa tekee.

Nimim. Matkalla työhaastatteluun.

-K

Mistä on pienet interventiotutkimukset tehty?

Vihdoin vähän ravitsemusasiaa tähän blogiin. 😉

Screen Shot 2015-03-12 at 13.12.02

Tänään to 12.2.2015 on uutisoitu laajasti siitä, miten suositusten mukainen ruokavalio voi suojata muistia. Näin kertoo laaja, suomalainen interventiotutkimus FINGER, jonka tuloksia julkaistiin maineikkaassa The Lancet – lehdessä.

Olen tästä uutisesta enemmän kuin iloinen, sillä olen itse ollut kyseisen tutkimuksen ravitsemusasiantuntija Seinäjoen pisteessä. Muita tutkimusyksikköjä oli Oulussa, Kuopiossa, Turussa, Vantaalla ja Helsingissä. Tuntuu vilpittömästi hienolta tietää, että on ollut osana näin hienoa tutkimusta.

Interventiotutkimuksen tekemiseen, ainakin FINGERin tapauksessa, tarvitaan ohjaajia. Motivoivia ja innostavia, asiantuntevia ammattilaisia, jotka saavat tutkittavat innostumaan elämäntapamuutoksista. Seinäjoella interventioporukka koostui kahdesta laboratoriotyöntekijästä, kahdesta psykologista sekä fysioterapeutista (yhdestä, jos oikein muistan).

Mutta tietääkö tätä kukaan? Ei.

Pronutritionist-blogista bongasin uutisoinnin yhteydessä myös kalvosarjan, joka muistuttaa sitä, jonka näin Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä viime syksynä. Jo tuolloin minua vaivasi, että kiitos-kalvolla ei ole mitään mainintaa kenttätyöntekijöistä. Kommenttipuheenvuorossani kerroin yleisölle lyhyesti, mitä tutkimuksen teko oli siellä tutkittavien kanssa toimiessa ja miten kivaa työskentely tutkittavien kanssa oli.

Jokaisen toimijan nimeä ei kalvolle olis tarvinnut tikistää, mutta lyhyt ”kiitos kaikille kenttätyöntekijöille sekä TUTKITTAVILLE hitonmoisesta panostuksesta” (tästä kohta lisää) olisi ollut paikallaan.

Vaikka virallisilta toimijoilta ei kiitosta tulisikaan, haluan minä nostaa hattua kaikille kenttätyöntekijöille, eli laboranteille, ravitsemusasiantuntijoille, psykologeille ja fyssareille, kaikissa FINGER-tutkimuskeskuksissa. Ilman meitä noin hienoa tutkimusta ei olisi koskaan tehty. Mahtavaa, iloitaan siitä!

Tutkimuksia tehdään ihmisiä ja yhteiskuntaa varten, ei siksi, että tutkijat saavat nimensä julkaisuun. Siksi toivoisin, että myös uutisoinnissa ja kiittelyssä muistettaisiin käytännön työntekijöitä. Tämä näin yleisenä huomautuksena, ei mitenkään tähän tutkimukseen vain kohdistettuna.

Otan nyt riskin ja avaan suuni. (Ei tule varmaan kellekään ystävälleni ja blogia seuraavalle yllätyksenä, että tykkään puhua vaikeista asioista.)

Tarkoitukseni ei ole vähätellä tutkijoiden panosta, ei missään nimessä. He ovat ansaitteet tulla arvostetuiksi ja kiitellyksi hyvästä työstä. Ei sitä The Lancetiin ihan joka päivä pääse! Tutkimusasetelma on erinomainen ja tulokset uraa-uurtavia – onnea tutkimustiimille!

Mutta. Kliinikkojen työtä arvostetaan aivan liian vähän ravitsemusalalla. Väitän, että maassa on akatemiamafia ja ilman akateemisia suorituksia olet vähän semmoinen B-luokan alan tekijä. There, I said it. Tältä se minun näkövinkkelistä on näyttänyt. Saa olla eri mieltä, etenkin, jos vielä ilmaisee sen kommentti-osioon. 😉 (Tästä aiheesta tulossa ihan oma postaus pian.)

Millaista oli tehdä FINGER-tutkimusta?

Haluan päättää postauksen iloisiin tunnelmiin ja muistella FINGER-työstentelyä. Olen kiitollinen, että PÄÄSIN työskentelemään tässä tutkimuksessa (kiitos, THL ja Hjelt-instituutti, että palkkasitte minut!). FINGER on ehdottomasti ollut yksi ihanimmista työtehtävistäni ikinä.

Ennen kaikkea haluan muistella tutkittavien panosta. Pohjanmaalla oli hillittömät välimatkat, mutta niin vaan tulivat tutkittavat useiden kymmenien kilometrien päästä useita kertoja viikossa milloin jumpalle, milloin aivoja harjoittamaan tehtävien parissa ja milloin ravitsemusryhmään tai -yksilökäynnille. He tulivat, koska tykkäsivät tulla. Totta kai välillä joku sanoi, että huh, huh, pitääpäs täällä rampata, mutta toisaalta he viihtyivät hirmu hyvin jumpparyhmissä ja olivat selvästi innoissaan ravitsemusryhmistä.

Mitä ravitsemusryhmissä tehtiin? Keksittiin yhdessä keinoja, miten syödä hyvin. Jaettiin ruokamuistoja. Vaalittiin hyvää ruokahenkeä ja iloa syömisestä.  Maisteltiin, erottaako suolan näkkäreistä ja kokeiltiinpa sitä, miltä linssit maistuu (maistui kaikille, santsikierros oli suosittu myös).

Itselleni oli todella mielenkiintoista päästä seuraamaan noin 80 henkilön ravitsemustilaa noin 1,5 vuoden ajan. Ja konkreettisesti nähdä, miten kolesterolitasot laskevat ja verenpainetasot ovat terveellisimmällä tasoilla. Moni hoikistui ja innoistui liikunnasta.

Tein töitä päivätyöni päälle ja kun raahustin naapuritaloon tutkimuskeskukseen neljän maissa olin aina vähän, että apua, kun väsyttää. Poistuessani seiskan kasin maissa uhkuin kuitenkin intoa: Miten voi olla näin mahtava ammatti ja miten voi tutkittavat olla noin huippuja! (Huom. en suinkaan tehnyt jatkuvasti tämmöisiä työpäiviä, vaan tutkimusviikot menivät ryppäinä.)

Liikuttavimmat muistamiset olen saanut FINGER-tutkittavilta. Isännät ojensivat Jussi-paidoissaan paketit itsekaadettua hirveä pakasteena joululahjaksi ja toinen herra toi ämpärillisen omenoita.

Oma osuuteni tutkimusta loppui viimeiseen yhteiseen ravitsemuskertauskertaan. Muistelen lämmöllä  – ja liikuttuneena – kun Mediwestin luentosali on viimeistä paikkaa myöten täynnä eri ryhmien (yhteensä 8, jos muistan oikein) tutkittavia. Vaikka itsestä tuntui, että jaksaako ne enää tätä ravitsemusasiaa, mutta voi pojat, kyllä he vaan jaksoivat ja osallistuivat aktiivisesti sillä viimeiselläkin luennolla.

Mistä on pienet  – tai vähän suuremmatkin – interventiotutkimukset  tehty?

Hyvän suunnittelutyön, riittävän budjetin ja taitavan tutkijatyön lisäksi kenttätyöläisten tiimityöstä ja hyvästä hengestä sekä ennen kaikkea tutkittavien omistautumisesta tutkimukselle.

 

Jälkikirjoitus:
Mietin koko aamupäivän, viitsinkö lykästä tätä postausta tänään ja tähän ilouutisen perään.  Juttelin ennen jutun kirjoittamista tutkijaystäväni kanssa ja kysyin, mitä mieltä hän on. Halusin nimenomaan tutkijan kommentit näkemykseeni. Hän totesi, että ajattelussani on vinha perä ja hän kannusti herättäämään tästä keskustelua. 

Turhien murheiden vuodet

Täytän tänään 32 vuotta. Ei, tämä ei ole kuitenkaan se postauksen arvoinen tieto. 😉 Siskoni oli kaivellut kuvia onnittelusähköpostin kylkiäisiksi. Sieltä löytyi tämä otos.

Aavikkotreeenit

Olen kuvassa 10-vuotias. Ilme ei ehkä ole kuvauksellisin ja ei välitä sitä riemua, joka syntyy, kun saa kirmata Namib-aavikolla (se on mahtavaa! Poskien puna sentään osoittaa vauhdin hurmaa. 😀 ). Hetken aikaa tutkin kuvaa häkeltyneenä. Mutta enhän minä ole tässä ylipainoinen! Päinvastoin, aika varsamaiseltahan tuossa näytän. Aloin itkeä (#leenanaamuitkut). Siksi, että muistan, mitä olen ajatellut itsestäni tuolloin ja jonkun aikaa sitä ennen ja sen jälkeen. Että olen ylipainoinen ja iso. Ruma.

Näytin kuvaa Katrille (virtuaalisesti valitettavasti tämän välimatkan takia). Hän totesi: ”Meni just pohja siltä, että oot ollut lapsena pyöreä!” Kuten esimerkki osoittaa, lapsena on täysin suojaton ja kykenemätön suodattamaan kauneusihanteita. Kehonkuva on ollut täysin epärealistinen.

Synttärinä sitä aina pohtii, mitä kaikkea on vuosiin mahtunut ja millainen olen missäkin iässä ollut. Se, että poskeni olivat lapsenpyöreät, sai minut ajattelemaan, että olen myös muilta kehonosiltani vääränlainen. En ole aina ollut näin hyvällä itsetunnolla varustettu (no, kukapa olisi). Olen kiitollinen siitä polusta, jonka olen kulkenut, jotta olen päässyt eroon tuollaisista ajatuksista.

Samalla olen surullinen. En halua, että kukaan lapsi kärsii huonosta olosta, koska tuntee, ettei sulaudu joukkoon ja ole normaali (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). Siksi tulen jatkossakin olemaan hyvin anti-fitness ja anti-ulkonäkö. Ulkonäkökeskeiset lajit ja ajattelu saavat minut  voimaan pahoin, sillä tiedän, miten ne vaikuttavat niihin, jotka eivät pysty niiden välittämää viestiä ja ajattelumaailma suodattaman. Eli erityisesti lapset ja nuoret (ja aika monet aikuisetkin…).

Itseni tuntien veikkaan, että ihan hetkeen en ole yliviivaamassa tätä aihetta agendaltani. 😉

Sössötä itsellesi

1926640_10151878483480800_2029616763_n

Puhu itsellesi kuin puhuisit vauvalle. Tai ota käyttöön se ääni, jolla puhut koiranpennuille. Raavainkin mies ainakin vähän pehmentään äänenpainoaan näissä tilanteissa.

Miksi ihmeessä?

Koska meillä on paha tapa puhua itselle sättien, käskyttäen tai vain rumasti. Sisäinen ääni mäkättää:

”Olet tyhmä.”

”Vitsi, vähänkö hävettää, kun olit noin kömpelö!”

”Oliko pakko heittää huonoja vitsejä työkavereille?!”

”Et sinä kuitenkaan kellekään kelpaa.”

”Koita nyt ryhdistäytyä!”

Olin hurmaavan joogaopettaja Kylli Kukkin aamujoogassa ja luennolla viime sunnuntaina Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyillä Joogafestivaaleilla. Kylli on tunnettu itsensä hyväksymisen ja rakastamisen sanansaattajana. Olin lukenut hänestä useita lehtijuttuja, mutta nyt kun olen nähnyt hänen livenä, niin täytyy kyllä sanoa, että tämä nainen on Viron lahja Suomen ja toivottavasti muidenkin maiden kansalaisille!

Kylliin oli helppo samaistua, sillä hänen viestinsä on hyvin samaa kuin mitä pyrin itse omalla työlläni ja ihan vaan elämänasenteellani levittämään eteenpäin.

Olet hyvä sellaisena kuin olet. Itsensä rakastaminen on avain kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Pidä itsestäsi huolta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Rakkaudella.

Unohda negatiiviset ajatukset siitä, ettet kelpaa ja siksi sinun pitää puristaa irti itsestäsi kaikki niin töissä kuin treeneissäkin.

Kyllillä oli hauska sanoma: Sössötä itsellesi. Eli tee niin kuin tuossa alussa kirjoitin. Hössötä ja sössötä, ole kiltti itsellesi. Sättiminen ja mäkättäminen ahdistaa ja pitkään jatkuttuaan johtaa siihen, että ihminen kokee olevansa peura ajovaloissa 24/7. Elimistö on hälytystilassa, mieli on sumussa. Luovuus, jota monessa työssä tarvitaan, ja tehokkuus, jota kiireinen elämäntyyli vaatisi, karkaa ulottumatomilta. Elimistössä alkaa kiristellä ja kivistellä. Silloin on vaikea olla tyytyväinen, iloinen ja tehdä hyviä asioita itselleen tai läheisilleen.

Tämä viesti sopii mielestäni loistavasti naistenpäivään. Varsinkin vastaanotoilta olen oppinut, että  naisilla on todella paha tapa olla itselleen ilkeitä ja lisäksi he asettavat muiden tarpeet liian helposti omien edelle.

Hiljennetään se sättivä sisäinen ääni ja kokeillaanpa sen sijaan sanoa itselle erityisesti tänään vaikkapa näin:

”Vau, teinpä mä hyvää ruokaa tänään! Nappisuoritus!”

”Oooh, olenpas minä säteilevä!”

”Olen upea ja hyvä ihminen.”

”Olen hyvä ja hauska tyyppi.”

”Nyt jätän nämä tiskit hetkeksi tähän ja lähden pitämään itsestäni huolta salille tai menisikö sittenkin lenkille…?”

”Voi, olipas rankka työvuoro! Nyt on aika ottaa rennosti ja hemmotella kehoa ja mieltä levolla, hyvällä kirjalla viltin alla ja ehkäpä hyvällä viinillä tai bissellä!”

Muista (ote kokoelmasta ”Vessan seinien viisauksia”):

1743745_10151892420225800_1102038916_n

Anna itsellesi vielä iso…

1377349_10151667095345800_656811956_n

Hyvää naistenpäivää kaikille!