Peili, ystäväni

Työpaikkani salille hankittiin pari kuukautta sitten peili, jotta asiakkaat voivat tsekata tekniikkaa ja oikeita liikeratoja salitreeniä tehdessään. Harva asiakas vieläkään käskemättä parkkeeraa peilin eteen treenaamaan. Enkä usko, että pääasiallisena syynä olisi se, että haluaisivat sulkea silmänsä vääriltä liikeradoilta tai etteivät olisi kiinnostuneita oikeasta tekniikasta. Peili nyt vain on niin ahdistava. Siitähän näkee oman kuvansa, hyvänen aika sentään. Itsensä hikisenä, punaisena, äheltävänä. Armottomissa treenivaatteissa, jotka eivät jätä yhtään ylimääräistä möhkyrää ja muhkuraa piiloon.

Alkuun hämmennyin tästä ”apua, peili!” -ilmapiiristä joka välittömästi valtasi työmaasalin. Varsinkin kun salilla kävijät eivät ole millään tavoin valikoitunut keho-ongelmainen otos ihmiskunnasta, vaan kyseessä on ihan tavallisia aikuisia ihmisiä. Tämä pisti kuitenkin miettimään omaa suhdettani peiliin. Aloin ymmärtää.

Pidin itseäni 14-vuotiaana maailman rumimpana ihmisenä. Aknen runtelemat kasvot, liian leveä vyötärö, ruma vatsa, liian isot reidet, liian isot jalat oikeastaan kokonaisuudessaan. En oikeastaan muista olleeni mihinkään kehoni kohtaan tyytyväinen. Vihasin katsoa itseäni peilistä ilman aknenäppyjä peittävää kosmetiikkaa tai ilman löysää, ylileveää paitaa, joka peittäisi keskivartalon inhottavuudet ja joka loisi illuusion kapeammista kintuista.

En tänä päivänäkään tiedä, miltä ihan oikeasti näytin tuolloin. En muista ikinä katsoneeni itseäni tuohon aikaan peilistä alasti, alusvaatteissa, uimapuvussa tai edes kesäisen vähissä vaatteissa (koska sortsien pukeminen oli mielestäni pahinta, mitä minulle ja niille maailman rumimmille jaloille olisi voinut sattua). Olin mielestäni ennenkaikkea iso. Ällöttävän iso.

Vaan mitä sanoo todellisuus? Olin kyllä silloin 14-vuotiaana jo kasvanut tähän täysipituiseen, reilusti yli 170-senttiseen varteeni. Peilin lisäksi vihasin katsoa omaa painolukemaani, enkä siksi ole aivan varma tarkasta strategisesta painomitastani tuohon aikaan. Muistelen kuitenkin, että painoni on siihen aikaan ollut, korkeimmillaankin, jotakuinkin 5 kiloa vähemmän, kuin mihin biologinen normaalipainoni nyt aikuisiällä on asettunut.

Toisin sanoen en siis oikeasti ollut ollenkaan iso. Ehkä ikäisekseni pitkä. Ja ylipäänsä naiseksikin aika pitkä. Mutta en muuten. Siksi minusta olisi äärettömän kiehtovaa päästä kohtamaan nyt, tällä järjellä ja tällä kehotyytyväisyydellä se peilikuva, jota niin syvästi silloin vihasin. Nähdä ne maailman rumimmat jalat, jotka nykyään pukisin enemmän kuin mielelläni vähän useamminkin kuin kerran kesässä sortseihin (tahtoo lisää sortsikelejäää!).

Okei, jatketaan aikamatkaa. Tuli laihtuminen ja jatkuvat body checkingit (onko tälle järkevää suomenkielistä termiä?) jokaisesta mahdollisesta peilistä, näyteikkunasta, autonikkunasta jne, kun piti tarkistaa, että onhan vatsa edelleen yhtä littana kuin kotoa lähtiessä. Olin yhtä riippuvainen peilistä kuin vaa-asta, jolta piti aina käydä tarkistamassa, ettenhän vain ainakaan ole yhtään lihonut. Koska sehän se sittenkin olisi pahinta mitä ihmiselle voisi sattua.

Luulin peilin olevan ystävä, vaikka todellisuudessa se oli pahin vihollinen. Se joka aina kertoi, että kyllä sillä yhdellä kadun kulkijalla oli kapeampi vyötärö tai sirommat jalat. Aina oli jotain, johon ei voinut olla tyytyväinen. Sarjassamme tyytyväisyys tappaa kehityksen ja muita sairaita motivaatiolauseita.

Siitä alkoi pitkä tie, tai no, taistelu siihen, että peilistä todella tuli ystävä. Siinä matkan varrella ehdittiin kokea aika monet sisäiset itkupotkuraivarit, kun keho näytti kaikelta muulta kuin pitäisi. Tai siis, ”pitäisi”.  Kun päälle aiottu vaate ei näyttänytkään yhtään siltä, miltä oli ajatellut. Kun ryhmäliikuntatunnille mennessä piti valita treenivaatteet sen mukaan, että tietää joutuvansa katsomaan itseään peilistä koko tunnin ajan. Kun terve mieli yrittää pitää todellisuuden matkassa mukana ja todistaa, että olet ihan hyvänkokoinen, samaan aikaan kun sairas mieli osoittaa syyttävällä sormella jokaista epätäydellisyyden kohtaa peilikuvassasi.

Olen tämän kuvan napannut internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta nyt en enää löydä alkuperäisille jäljille. Julkaisen sen silti. (Koska en jaksa itse alkaa nakertaa omenasta vastaavaa asetelmaa.) Tulkaa ja lyökää.

Päästään nykyhetkeen. Näen peilistä juuri sellaisen ihmisen, jollainen olen. Vaatteilla tai ilman. Ja olen tyytyväinen näkemääni. En haikaile enkä kaipaa mitään muuta. Näen peilistä, miten jokin vaate istuu päälläni erityisen hyvin, jokin toinen vaate huonommin. En enää koe, että vika olisi minussa tai että minun pitäisi muuttua, jotta vaate näyttäisi paremmalta. Jokseenkin järkevämpää suosia niitä hyvin istuvia vaatteita ja yksinkertaisesti olla ostamatta/käyttämättä niitä huonosti istuvia vaatteita. Näen peilistä myös, pysyykö lapatuki punnertaessa vasemmallakin puolella vai lähteekö olkapää karkaamaan kohti korvaa. En jää enää tuijottamaan, näyttääkö vatsani tässä treenipaidassa isolta tai näkyykö vatsamakkaroita kumartuessa.

Myönnän, että en edelleenkään nauti rintaliivien sovittamisesta räikeästi valaistussa sovituskopissa pms- (tai alkuraskaudesta johtuvien) turvotusten kanssa. Myönnän myös, että peilikuvat, joissa näytän mielestäni todellisuutta leveämmältä tai kapeammalta, hämmentävät minua. En kaipaa enää todellisuuden väärentäjiä, kun vihdoin olen päässyt eroon omasta päänsisäisestä väärentäjästä. Mutta enää nuo kokemukset eivät lannista minua. Saavat ennemmin vain hymähtämään. Ja jatkamaan elämää.

Peilittömyyttä pidetään jollain treenisaleilla merkkinä siitä, että hei, täällä ei olla ulkonäkökeskeisiä. Täällä ei pakoteta ketään katsomaan itseään peilistä. Täällä ei treenata siksi, että voidaan pullistella ja pyllistellä lihaksia peilin kautta. Täällä ei lisätä tuskaa ja ahdistusta siitä, miltä näyttää tänään päälle valitussa treenitopissa, onko naama punaisenlaikukas, valuuko ripsiväri tai onko tukka likainen, vaan täällä saa keskittyä tekemiseen.

Tavallaan tykkään tästä peilitön sali -ideologiasta. Mutta tavallaan tykkäisin myös siitä, että peili ei olisi kenenkään vihollinen. Että peilin välttelemisen sijaan kannustettaisiinkin rohkeasti peilin eteen. Kohtaamaan todellisuus ja hyväksymään se. Näkemään se upeus, mikä peilissä kurkistaa. Että peili ei tarkoittaisi ulkonäkökeskeisyyttä vaan sitä, että tietää ja tuntee kehonsa mutkat ja osaa katsoa niitä jokamiehen(janaisen)oikeuksiin kuuluvalla ylpeydellä.

Siinäpä minulle haastetta töihin.

Aiheeseen liittyen, pakko vielä kertoa tämä. Sanoin taannoin jyrkän ein avopuolisoni harmittomalle ja humoristiselle(?) tavalle jännitellä kotona peilin edessä lihaksiaan salitreenin jälkeen. En tiedä, oliko tämä hätävarjelun liioittelua, mutta halusin minimoida riskit, että ipanamme pitää peilin edessä pullistelua ihan normaalina toimintana tai ajattelee peilikuvan olevan hyväksyttävä vain silloin, kun se on käyty juuri pumppaamassa salilla. Eikä minua toisaalta itseänikään kiinnostanut seurata moista käyttäytymistä kodissani.

Ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa asiasta.

-Katri

Advertisements

2 kommenttia artikkeliin ”Peili, ystäväni

    • Eipä kestä kiitellä, tai no, mitäs tässä suotta nöyristelemään, kun hyvin kestää ottaa kiitoksia vastaan, että ollapa hyvä vain ja kiitos itsellenne, kiva kuulla että viihdyt blogimme parissa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s