Asioita, joita ei sanota ääneen

”En siis oikeasti halua mitään vakavaa.”

Lue: Oikeasti janoan rakkautta, niin, että sieluuni sattuu, mutta en tiedä, mitä se tarkalleen ottaen on, mutta sen tiedän, että se voi sattua.  Siksi satutan itse mielummin kuin tulen satutetuksi. En anna itsestäni mitään, koska en tiedä itsekään, mitä antaisin.

”Mä oon tosi ilonen sun puolesta. Ei mua haittaa, että sä sait sen paikan, jota molemmat haettiin.” 

Lue: Oikeasti vituttaa niin paljon, että pakko lähteä rähisemään miehelle tai vetää perseet.

”Wau! Ootsä käynyt noin monessa maassa Aasian reissulla! Ja voit vasta-alkajien surffikisankin Thaimaassa, oh-hoh!” 

Lue: Oikeasti… miten kellään on varaa tommoseen  reissuun? Ja miks Maija on noin törkeen lahjakas kaikessa ? Kaikki lajit, mitä se alottaa, se on yht’äkkiä joku Suomen mestari tai puoli-pro. Raivostuttavaa.

”Onnea ihanalle pariskunnalle!”

Lue: Oikeasti, miksi näiden kaikkien ystävien on näin helppo löytää poikaystäviä ja puolisoja? Yksi jää sinkuksi ja hetken päästä se on unelmaparisuhteessa ja toinen perustaa perheen vuoden sisään. Itsehän ajauduin puolittaisiin suhteisiin, jotka ulospäin näyttävät jännittäviltä ja hauskoilta, mutta oikeasti kuollettavat kaikki tunteeni ja tekevät minut surulliseksi.

”Hah, onpa hän varsinainen persoona!”

Lue: Oikeasti, miten helvetissä toi lapsi saa pompotta aikuisia noin?  Varsinainen herranterttu. Vapaakasvatus, ennenkään oo toiminut.

”Kiitos näistä hienoista vuosista ja oikein ihanaa jatkoa kaikille!” 

Lue: Sillat – palakaa.

”Hah, no, just, heh heh…”

Lue: Oikeasti, miksipä luulet, tuntematon setä kännissä, että mua kiinnostaa kuulla sun mielipidettä kehostani? Tiiätkö, miten helvetin kyllästynyt voi olla tähän seksistiseen maailmaan, jossa ihmiset käyttäytyy kuin kiimakauden eläimet? Vailla tunnetta, vailla sielua.

”Tajuun, että sulla on ollut rankkaa. Ja sä tarttet omaa aikaa, kyl mä senkin näen.”

Lue: All emotionally- and time-challenged men should wear a warning sign attached to their forehead.

”Joo, kyllä tää tästä. Tarttee vaan lepoa ja pitää aatella positiivisesti!”

Lue: Oikeasti väsyttää ja välillä ihan pelottaa, miten asiat ratkeaa. Pää on sekaisin ja mikään ei suju.

***

Tutustuinpa tuossa eräänä vuonna, olisiko ollut neljä viisi vuotta sitten, elämäni käänteentekevään kirjaan. Ei, se ei ollut tieteellistä faktaa tykittävä teos, ei maailmankirjallisuuden merkkiteos, ei esikoiskirjailijan nerouden näyte. Se oli self-help – kirja, joihin suhtauden edelleenkin puolittaisella inholla, mutta koska olen saanut yhdestä kirjasta merkittävää apua elämässäni, en voi dissata alaa ihan kokonaan.

Se kirja käsitteli varjominää. Sitä sisäistä pirulaista, joka sihisee kiukkuisena negatiivisia ajatuksia mielen täydeltä ja joka saa epäilemään niin itseään kuin muitakin. Semmonen vihulianen.

I swear, taivas aukeni sieluni sopukoihin. Tästäkö tässä on kyse! Tätäkö saatanan kätyriä vastaan sitä on taistellut koko ikänsä?! Yrittänyt olla kunnollinen ja kiltti ja sitten onkin hetken päästä riehuttu ja raivottu niin, että hävettää. Jotenkin kontrolloimattomalla tavalla. Itseäkin pelottaa, en hallitse itseäni. Enhän minä ole tuollainen? Epärationaalinen ja ilkeä?

Kyllä minä olen. Se on vähän niin, että me kaikki olemme ikäviä ja negatiivisiä nillittäjiä. Mitä enemmän sitä kieltää varjominän olemassaolon, sitä varmemmin sen paskiaisen ärsyttää siihen pisteeseen, että se räjähtää jollain ”jännittävällä” tavalla kaiken kansa ihmeteltäväksi. Ennemmin tai myöhemmin. Joillain siihen menee viikkoja, jollain vuosia, joillain vuosikymmeniä. Pullotettu viha kerää paineetta,  ja kun sisältö alkaa riittävästi käymään, poksahtaa.

Lakkasin olemasta pelkästään kiltti tyttö. Hyväksyin sen, että olen ihan hirveä ämmä välillä. Ihan hirveä. Ja välillä kateellinen muille. Ja se on ihan fine. Kirjassa puhutaan siitä, että kun varjominän tunnistaa ja kohdistaa siihen kaiken valon, se vie siltä voimaa. Se, että minä tunnistan nämä negatiiviset ajatukseni ja hyväksyn, että oikeasti, en aina ole iloinen ystävän puolesta enkä varsinkaan jaksa aina ymmärtää äijiä, joka pelaavat suhdepelejä, on  minun tapani kanavoida pettymystä ja ärsytystä. Viedä niiltä voimaa. Tuoda ne pinnalle, katsastella niitä, että mistä tää nyt kumpuaa ja todeta, että kylläpäs nyt harmittaa. Ja sitten antaa olla. Sekään ei auta mitään, että jumittaa negatiivisissa harmituksissa. Acknowledge, evaluate and pass along.

Tuo arviointi-vaihe onkin aika kriittinen. Sillä kirjan väite on, että meitä ärsyttää muissa omat paskat piirteemme. Olin ensin skeptinen tälle ajatukselle, mutta mitä enemmän sitä pohdin ja olen seuraillut, sitä enemmän sen allekirjoitan. Toisessa ärsyttää menestyminen – koska itse janoaa sitä niin kovasti. Toisessa ärsyttää arvaamattomuus – koska itse on jumissa kunnollisen kansalaisen roolissaan ja se tuntuu välillä vankilalta. Toisessä ärsyttää kiltteys – koska itse on stressaantunut ja ollut ilkeä muille ja se harmittaa (”miten tuo toinen nyt on noin enkeli!”).

Loin päässäni myös konkreettisen hahmon omalle varjominälleni. Se on coolein mielikuva, johon minun aivoni pystyvät. Minun varjominäni on kaksi verenhimoista vahtikoiraa hihnassa, molemmilla sivuillani. Niillä on suupielet ikävästi vetäytyneitä ja ne ärisevät ja haukkuvat. Minä seison tässä mielikuvassa ylväästi pitäen hihnoista kiinni, enkä todellakaan hymyile (paitsi välillä vähän pirullisesti). Taivas on synkkä pilvistä ja on pimeää. Tämä on varjominäni. Ne kaksi rakkia, jotka raatelevat paloiksi uhkatekijät.

Paitsi, että eivät raatele, koska minä hallitsen niitä ja ne tottelevat vain minua. Varjominä suojelee myös minuutta. On ihan oikein sisällään miettiä, että toinen on ääliö, jos käyttäytyy törkeästi tai uhkaavasti itseään kohtaan.

Varjominä-ajattelu ei ole opettanut minulle ylistämään räyhäämistä ja ikävänä ihmisenä olemista, ei suinkaan. Se on opettanut minulle rehellisyyttä ja avoimuutta. Itsestäni, ihmisistä ja ihmissuhteista. Aika hiton moni ihminen yrittää niin kauheasti pullottaa ikäviä tunteita ja epävarmuutta, joten he ovat koko ajan vähän rauhattomia. Ehkä he pelkäävät, että salaisuus paljastuu. Joku todella näkee ja ymmärtää mistä on kyse. Ja jos totuus paljastuu… se pitää kohdata itsekin.

Soundtrack varjominä-visiolleni:

***

Tämän jutun keksin viime yönä, kun pyörin sängyssä unta odotellen varmasti parisen tuntia. Erikoismaininta loppuinspiraatiosta Maria Veitolalle, jonka haastiksen luin työpaikalla kevään akkainlehdestä. Maria siinä toteaa, että äijien on ok olla ärhäköitä, mutta naisien pitää aina varoa, kun muuten pidetään ikävänä ja hankalana ihmisenä. Tunnistin niin nuo kokemukset (fanitan Mariaa kyllä muutenkin, hieno nainen).

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Asioita, joita ei sanota ääneen

  1. Paluuviite: The new normal is… | Se erilainen fitness – blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s