Tuuliajolla

Olen viime aikoina pyöritellyt niin isoja asioita päässäni, että en ole ihan varma, osaanko pukea ajatuksiani sanoiksi vaiko enkö. Mutta yritetään.

Olen ollut kovassa asiakastyörumbassa koko kevään — varmaan osittain kiitos kirjani. Vastaanotoilla on ratkottu vatsa- ja suolistovaivojen lisäksi muitakin pulmia. Olipa syy mikä tahansa, niin kantavana keskustelujen teemana on syöminkien lisäksi ollut kiire ja jotenkin semmoinen elämän päämäärättömyys. Ei tietenkään jokaisen kanssa, mutta hyyyyvin monen.

”Mä tekisin noin, kun sä ehotat, mutta ei mulla oo kärsivällisyyttä. Mä nyt vaan oon tämmönen.”
”En mitenkään pysty syömään ateriaa 20 minuuttia! Ei se aina ole itsestä kiinni oma ajankäyttö.”
”Sihteeri/pomo on täyttänyt kalenterin ihan täyteen. En mä pysty itse tähän vaikuttamaan.”

Julkisesti on reposteltu sillä, kuinka iso paha ruokateollisuus päättää, mitä kansalaiset syö ja siten pilaa heidän terveyden.

Ihmiset. Meillä on (ehkä/mahdollisesti) tämä yksi elämä. Miksi ihmeessä sen uhraa siihen, että toiset saavat päättää, mitä SINÄ sillä teet? Mitä SINÄ päätät ja miten SINÄ toimit?

Jos oikein muistan, ehtoonsa viimeisillä metreillä olevat ovat vastanneet kyselyyn, mitä tekisit toisin, että eivät niin välittäisi, mitä muut ajattelevat ja että olisivat eläneet enemmän omannäköistä elämää kuin sellaista, jota heidän on oletettu elävän.

Uuh, nyt siirrytään sitten vielä vaikeampiin pohdintoihin. Elikäs, jos nyt sitten on on niin, että ihminen viipottaa tuuliajolla ja tuntee, että jatkuvasti on oman elämänsä pässi, jota muu ohjaa narussa, niin kysymys herää miksi. 

Mikä voima saa meidät alistumaan siihen, että joku muu sanelee ulkopuolelta, että näin pitää elämää elää? Tämän ja tämän verran tehdä töitä, istua johonkin muottiin: näyttää hoikalta (ja menestyneeltä), omistaa omakotitalon, kaksi autoa ja viettää lomat ulkomailla.

Näitä kaikki saa haluta, ja siinä, että ne asiat saavuttaa, ei ole mitään väärää. Usein vaan hinta on se, että sitä käyttää vähintään puoli elämää materiaalisen hyvän metsästämiseen vain tajutakseen loppupeleissä, että nämä asiat eivät tuo onnea tai mielenrauhaa.

Väitän, että isona syynä on se, että ihmiset eivät tunne omia arvojaan — monesti eivät tunne edes itseään. Potilastyön suurimpia oivalluksia itselleni onkin ollut, että elämässä kannattaa tehdä aktiivisesti työtä sen eteen, että tajuaa, kuka on ja arvostaa sitä, eikä yritä niin kovasti olla jotain muuta. Hauska oli huomata tässä männä päivänä, että Maaret Kallio oli pohdiskellut näitä samoja ajatuksia blogissaan Lujasti lempeä.

Tuntuu myös, että ihmiset ovat hyvinkin vihamielisiä itseään kohtaan: ”En ole hyvä.” ”En uskalla.” ”En osaa.” Ja jos ihminen ei osaa olla edes sille lähimmälle tyypille hyvä, armollinen ja kannustava, niin mitenkähän tuo empatia-kyky muita ihmisiä kohtaan rinnassa sykkii? Ei kovin voimakkaasti, kun rasistista ja homofobista keskustelua seuraa. Rakkautta ja myötätuntoa on vaikea osoittaa, jos sitä ei tunne edes itseään kohtaan.

Otetaanpa sitten tämän abstraktin horinoinnin joukkoon vähän oman elämän esimerkkejä. En halua antaa itsestäni mitään zen-henkistä mietiskelijä -kuvaa, kun en sellainen ole. Itse olen joutunut kohtaamaan itseni pakon edessä. Silloin, kun koko minuus musertui masennuksen takia sirpaleiksi.

Muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut, kuin alkaa rakentamaan minuutta mieleisekseen. Itse lasken masentumisen parikymppisenä elämääni eniten rikastuttavimmaksi kokemukseksi. Tarkalleen ottaen episodeja oli kolme, mutta mielessäni jotenkin koen tämän ajanjakson isona suurena transformaationa.

En toivo kenellekään näin ikäviä asioita, mutta tiedän myös, miten paljon hyvää ja kaunista voi tuskasta ja kivusta seurata. Se on muuttanut käsitykseni elämästä ja arvoistani lopullisesti (tai ainakin hyvin, hyvin pysyvästi).

Masennuksen jälkeen tunnistan itseni paremmin ja koen, että elän omannäköistä ja -kokoista elämää. En ole kiinni materiassa, vaan ritän paraikaa vieläkin karsia kamojani muuton jäljiltä.  En liioin statuksissa. Pyrin kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti, vaikka se vaatiikin välillä alitajunnan oikkujen aktiivista tiedostamista. Omistan kauniita ja kalliita asioita, mutta loppupeleissä pystyn elämään ilman yhtäkään niistä. Rakastan ammattiani ja ravitsemustiedettä, mutta loppupeleissä nekään eivät määritä minua. Aitous, rakkaus, toisista huolehtiminen (itseään uhraamatta), perhe ja ystävät. Siinäpä ne tärkeimmät onkin.

Yritän myös kovasti elää sen mukaan, että nämä ajatukset on läsnä jokaisessa päivässä. Vaikka eipä silti, huonoa omatuntoa poden ennen kaikkea siitä, että en ehdi nähdä ystäviä tasapuolisesti, viettää aikaa sisarusten lasten kanssa tai jos olen  ollut vähemmän läsnäoleva asiakkailleni.

Sen sijaan en osaa potea kovin suurta huonoa omatuntoa tai harmia siitä, että kaikki yritysjutut ei aina ole ihan prikuulleen kondiksessa tai että en elä sellaista elämää, kuten suurin osa tämänikäisistä ystävistäni (parisuhde/perhe, omistusasunto, ehkä mökki, you know the drill).

Olen oppinut myös yhden muunkin hienon jutun masennuksesta. Opin sen myötä (ja sen jälkimainingeissä useiden vuosien ajan) pikku hiljaa siirtymään oman elämäni kippariksi. Minä päätän, mitä teen ja mihin haluan mennä. SItten vaan tehdään kovasti töitä, että sinne päästään. Aina välillä on päämäärätön olo, mutta pääasiassa koen, että arvojeni ohjaama suunta on selvillä.

(Tämä siis pätee lähinnä työhön ja yleisesti elämän suuntaan — parisuhdepuolella tämä taktiikka ei sitten olekaan toiminut ollenkaan. Sillä sektorilla päteekin jotkin ihan muut luonnonvoimat, kuin mitä minä pystyn tajuamaan. 😉  )

Siksi olen vähän kyllästynyt kuuntelemaan, kun ihmiset sanovat, että eivät pysty valitsemaan ja päättämään asioistaan. On eri asia, että ei uskalla tai kokee tarvitsevansa siihen apua, kuin olla tekemättä vain siitä syystä, että ei muka pysty.

Päätä itse. Päätä, mitä ostat kaupasta. Päätä, mitä syöt. Päätä, miten vietät vapaa-aikasi. Päätä, että aina muut eivät mene kaikessa edelle. Päätä opetella olemaan terveesti itsekäs. Päätä uskaltaa. Päätä rakastaa. Päätä olla empaattinen. Mutta ennen kaikkea, ennen mitään muuta…

Päätä, että opettelet tuntemaan itsesi. Silloin ei ole niin helposti elämän tuulien ja toisten mielipiteiden riepoteltavana.

Aiempia aiheeseen liittyviä postauksia:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/03/08/sossota-itsellesi/

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Tuuliajolla

  1. Koskettavaa pohdintaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän omat arvot ohjaavat sitä mihin aikansa ja energiansa käyttää, ja on todella vaikeaa toimia arvojensa vastaisesti koska se vain tuntuu niin väärältä ja pahalta. Ja kuinka hyvä ja tasapainoinen olo tulee siitä, kun pystyy elämään arvojensa mukaista elämää merkittävässä määrin.

    Syömiseen liittyen koin yhden ahaa-elämyksen oman elämänsä kipparuuden tärkeydestä kun juttelin lounastamisesta töissä. Aina vähän väliä yksi jos toinenkin työkaveri väittää että ei vain ehdi käydä lounaalla kun on niin paljon kokouksia ja töitä. Että kyllä mä muuten mutta kun mun kalenteri on niin täynnä/se täytetään niin täyteteen. Haloooo!!! Miten tervettä on arvostaa itseään niin vähän, että luopuu tällaisten ”paineiden” takia sellaisesta perustavanlaatuisesta fysiologisesta tarpeesta kuin syömisestä?! Ja on vaarallista ajatella että okei, mä sinnittelen ilman lounasta nämä pari kiireistä viikkoa….yhtäkkiä voi huomata että parista viikosta on tullut 5 vuotta, sinut on irtisanottu tuotannollis-taloudellisista syistä ja sitten voikin pohtia kotisohvalla että oliko se sen arvoista; en suonut itselleni puolen tunnin fysiologisesti välttämätöntä ravitsemistaukoa koska ”joku muu” muka päätti niin. Osahan tätä ilmiötä on varmasti sitä että on niin muka-hienoa korostaa omaa tärkeyttä sitä kautta että koko ajan korostaa kuinka kiireinen on eli ei ehdi edes syödä töissä.

    En tiedä olisiko yhtä reteetä elvistellä että koska olen niin sairaan kiireinen, olen alkanut käyttää vaippoja töissä kun en ehdi edes vessassa käydä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s