Muka-läskimaha ja muita muistoja 15 vuoden takaa

Järjestin yläasteen luokkatovereilleni luokkakokouksen viikko sitten lauantaina. Loin fb-tapahtuman, kyselin aika- ja paikkaehdotuksia, otin nopeat kopit ensimmäisistä ehdotuksista, varasin kabinettitilan ehdotetusta ravintolasta ja kutsuin paikalle myös ne loput, jotka eivät tuhlaa aikaansa facebookissa hillumiseen. Sain saaliiksi 13 luokkakaveria 19 mahdollisesta + luokanvalvojan .

Ja voi jehna miten mahtavan illan! Olemme napanneet peruskoulun päättötodistukset käpäliimme kunnioitettavat 15 vuotta sitten ja silti juttu jatkui niin kuin ei oltaisi hetkeä oltu erossa (hmm, vai voikohan tästä päätellä, että juttujen taso ei ole viidessätoista vuodessa juuri kohentunut…). Olen fiilistellyt onnistunutta luokkakokoustamme koko viikon. Mahtavia ihmisiä, upeita kohtaamisia, kovaäänistä naurua. Ihan niin kuin silloin ennen.

Nää tyypit! <3

Nää tyypit! ❤

Tosiaan. Illan aikana toistui useasti, että et se ole sinäkään mihinkään muuttunut. Kenenkään elämäntarina ei päässyt yllättämään. Kaikki olivat ihan niin kuin silloin ennen.

Ai oikeastiko? Ai minäkinkö?

Teki mieli huutaa, että hei, ihanko tosissanne väitätte, etten ole muuttunut mihinkään. Ettekö te muista sitä epävarmaa, itseään rumana ja lihavana pitävää Katria, joka piiloutui telttapaitojen syvyyksiin, ettei kukaan näkisi minkäkokoinen ja -näköinen olen siellä sisällä? Joka pörrötti tukkansa mahdollisimman pöyhkeäksi, jotteivät kasvot näyttäisi pyöreiltä? Joka vihasi aknen runtelemia poskiaan niin syvästi, että lintsasi liikuntatuntien uimahallikerralta, kun ei halunnut näyttäytyä kenenkään edessä ilman tasoittavaa kosmetiikkaa? Sekö minä olen edelleen?

Tavallaan lohdullista. En ole muiden silmissä ollut se surkimus, joka olin itselleni. Muut näkivät minut kaiken sen ulkonäköepävarmuuden ja -tuskan takaa. Mutta silti surullista. Koska kaiken saatavilla olevan faktatiedon valossa tiedän, etten ole voinut olla niin iso ja ruma kuin kuvittelin.

Olen monesti miettinyt, että haluaisin kohdata yläasteikäisen itseni. Nähdä näillä silmillä ja tällä ymmärryksellä, kuinka ne reidet ei olleet ainakaan yhtään paksummat kuin nykyäänkään. Pistää sen katsomaan kokovartalopeiliin ilman telttasuojaa, ja nähdä, millanen se mukaläskimaha oli, koska sitä en koskaan silloin uskaltanut tehdä. Kertoa sille, että tuut 15 vuoden päästä painamaan monta kiloa enemmän kuin nyt (ja syömään täysrasvaista juustoa) ilman, että se ahdistaa sua yhtään. Ja etenkin näyttää sille, että hei, kato mua, sä oot kolmekymppisenä näin upea, vaikket muutu yhtään! Aika mageeta, eiksje?

– Katri (joka pukeutuu itsensä kokoisiin, istuviin vaatteisiin ja kantaa kehoaan ylpeydellä, joka kävi (taas) ajamassa hiuspinta-alastaan n. kolmasosaan kolmen millin siilin eikä kasvot näytä silti yhtään pyöreiltä ja joka on sittemmin käynyt uimahallin lisäksi täysin vapaaehtoisesti ja monesti jopa ilolla ilman peittävää kosmetiikkaa mm. kaupassa, koulussa, töissä, juhlissa ja yöelämässä.)

P.S. Yksi luokkatovereistani tuli paikalle grammantarkasti mitatut eväät muovirasiassa. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella. En heti ajatellut, että vääräuskoinen pitää käännyttää vaan ennemmin että ”toi nyt ei vaan vielä oo tajunnut, miten sairasta toi on, sääli sille, ehkä sekin vielä joku päivä tajuaa” -meiningillä. Ei tullut enää sitä samaa angstia, joka olisi tullut muutama vuosi sitten (esim. tämän blogin synnyinhetkinä). Haittaakse?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s