Kadonneiden lihasten jäljillä

14940179_10153877979795800_5880203972737241372_o

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

”Sut mä haluun mun ryhmään.”

Saatoin pari kuukautta sitten uhota, että kirjoitan blogipostauksen kerran viikossa. Viime postauksesta on jo reilusti yli kuukausi aikaa. Joko tämä tarkoittaa sitä, että rima tuli nostettua liian korkealle, tai sitä, että alan kohta tykittää hitonmoisella vauhdilla tekstiä saadakseni rästit kiinni. Tai sitten sitä, että olen ollut kuluneen syksyn niin innoissani, että en ole tiennyt, miten sen saisi parhaiten purettua tekstin muotoon.

Viime jaksossahan kerroin teille, että salitreeni oli nyt toistaiseksi tässä. Juuri nyt tässä elämäntilanteessa teen treenini mieluummin jossain muualla kuin kuulokkeiden taakse sulkeutuneiden yrmykatseisten fitnesspakaroiden seassa. Jätin kuitenkin kertomatta, että en ihan pelkän leikkipuiston varaan ole jättänyt treeniäni. Nimittäinpä kuulkaa, olen aloittanut yleisurheilu-urani Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämässä aikuisten yleisurheilukoulussa.

Ja olen aivan järjettömän innoissani tästä! On tainnut täälläkin olla jo joskus puhetta, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lajia. En ole koskaan kokenut olevani hyvä missään urheilulajissa. Ja olen kärsinyt siitä pienen ikäni. Olisin aina halunnut olla sellainen cool sporttimimmi, mutta sen sijaan päädyin hyppimään tasatakaetua* kansallispuku päällä Löylypäivillä**. Sittenhän minusta kasvoi sellainen perusjumppapirkko, joka veivasi ryhmäliikuntatunneilla vuosikausia, siirtyi jossain vaiheessa salitreenin pariin, yritti vähän jotain lenkkejäkin joskus juosta, mutta oli kuitenkin varsin onnellinen, että liikunnan harrastamiseen on niin paljon mahdollisuuksia, vaikkei olekaan sitä omaa lajia.

Kunnes viime vuosina en enää olekaan ollut. Liikunnan harrastaminen ilman omaa lajia on tuntunut vähän tyhjältä. Ja siksi juuri olen alkanut kyseenalaistaa, miksi lähteä yksin vaikka sinne salille puurtamaan, jos ja kun ei yhtään kiinnosta, ei minua eikä varsinkaan ketään muutakaan. Olen kaivannut jonkinlaista yhteisöä harrastamisen ympärille. Että jotain muutakin kiinnostaisi, mitä teen ja miksi teen. Ja sanottakoon nyt suoraan, että kyllähän sitä kiinnostaisi kokeilla, voisiko sitä olla jossain lajissa edes vähän hyvä.

Tänä syksynä päätin, että nyt jos koskaan ja ilmoittauduin Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämään aikuisten yleisurheilukouluun. Johan tässä ollaan veteraani-iässä, mitä tulee Suomessa käytäviin kilpailuihin. Ja kansainväliselle tasolle on aikaa vielä muutama vuosi treenata, ennen kuin on täysi-ikäinen niihin kisoihin.

Mutta miksi juuri yleisurheilu? No siksi, että joukkuelajeihin koen olevan vaikea päästä sisään, kun ei ole taustaa, ja toisaalta pelkäisin olevani joukkueen heikoin lenkki enkä sietäisi sitä yhtään. Esteettinen urheilu ei kiinnosta sen esteettisyyden vuoksi vaikka esim. tanssiminen sinänsä kiinnostaisikin. Telinevoimisteluun tms akrobatiasettiin tai toisaalta mihinkään kamppailuhenkiseen olen vain yksinkertaisesti liian jalat maassa viihtyvä arkajalka. Yleisurheiluun kynnys oli sopivan matala: jos mokaan, mokaan vain oman suoritukseni, ei tarvitse ommella esiintymisvaatteita eikä seistä päällään.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti. (Kuva nyysitty täältä.)

Homma starttasi juoksulla. Pikajuoksun tekniikkaa ja samalla vähän makua aidoista, kestävyysjuoksusta ja kilpakävelystä. Etukäteen aavistelin, että juoksu on vähiten todennäköisesti se mun juttu. Enhän saanut kesällä edes 9-vuotiasta serkkupoikaani pihalla kiinni.

Toisin kävi. Tiistain treeni-illasta tuli uusi viikon kohokohta. Eikä vähiten siksi, että valmentajaksemme saimme aivan ihanan ukon, joka tsemppasi, kannusti ja jakoi upeasti huomiota jokaiselle yleisurheilukoululaiselle. Kehuja sateli suuntaan jos toiseen, myös minulle. Uskalsin jopa varovaisesti ajatella, että olisipa kiva treenata näin enemmänkin. Mutta ei kai minusta nyt sentään juoksijaa. Onhan täällä varmaan moni muu paljon nopeampi kuin minä.

Neljän viikon juoksukoulun viimeisellä kerralla tuo intoa puhkuva valmentaja markkinoi omaa valmennusryhmäänsä vieressä seisovalle juoksukoulutoverille. Havahduin kuuntelemaan tarkemmin, kun kesken paasauksensa ukon etusormi osoitti minua ja totesi, että tämä muuten koskee sitten myös sinua. En muista ukon puheista enää muuta kuin, että kestävyyttä löytyy, vahvuusalue vois olla 400 metristä eteenpäin, treenit on maanantaisin ja torstaisin klo 19, toinen juoksuryhmä treenaa klo 16 ja tottakai sinnekin saa mennä, kyllä niilläkin treeneillä voi päästä pitkälle mutta tämä klo 19:n ryhmä on mun valmentama ja ehkä vähän kovatasosempi ja eihän siinä muuta tarvii tavotella kun lähteä katsomaan että mikä se oma taso on. Ja vielä lopuksi kävi muistuttamassa, että sut mä kyllä haluan sinne mun ryhmään.

Minut. Joku haluaa minut, koska ajattelee, että minä voisin olla hyvä. Joku tarjoaa minulle yhteisöä, jossa käydä treenaamassa. Joku on kiinnostunut siitä, miten treenaan. Joku haluaa nähdä, mikä se minun taso on.

Lupasin mennä, kunhan tämä syksyn setti on ensin käyty loppuun. (Ja jos ruuhkavuosiaikataulut ja kukkaronnyörit kestää.)

Voi veljet. Ensi kesänä haastan kyllä sen serkkupojan juoksukisaan.

-Katri

* tasatakaetu = polkan perusaskelikko

** Löylypäivät = kotipitäjän kesäjuhlat