”Sut mä haluun mun ryhmään.”

Saatoin pari kuukautta sitten uhota, että kirjoitan blogipostauksen kerran viikossa. Viime postauksesta on jo reilusti yli kuukausi aikaa. Joko tämä tarkoittaa sitä, että rima tuli nostettua liian korkealle, tai sitä, että alan kohta tykittää hitonmoisella vauhdilla tekstiä saadakseni rästit kiinni. Tai sitten sitä, että olen ollut kuluneen syksyn niin innoissani, että en ole tiennyt, miten sen saisi parhaiten purettua tekstin muotoon.

Viime jaksossahan kerroin teille, että salitreeni oli nyt toistaiseksi tässä. Juuri nyt tässä elämäntilanteessa teen treenini mieluummin jossain muualla kuin kuulokkeiden taakse sulkeutuneiden yrmykatseisten fitnesspakaroiden seassa. Jätin kuitenkin kertomatta, että en ihan pelkän leikkipuiston varaan ole jättänyt treeniäni. Nimittäinpä kuulkaa, olen aloittanut yleisurheilu-urani Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämässä aikuisten yleisurheilukoulussa.

Ja olen aivan järjettömän innoissani tästä! On tainnut täälläkin olla jo joskus puhetta, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lajia. En ole koskaan kokenut olevani hyvä missään urheilulajissa. Ja olen kärsinyt siitä pienen ikäni. Olisin aina halunnut olla sellainen cool sporttimimmi, mutta sen sijaan päädyin hyppimään tasatakaetua* kansallispuku päällä Löylypäivillä**. Sittenhän minusta kasvoi sellainen perusjumppapirkko, joka veivasi ryhmäliikuntatunneilla vuosikausia, siirtyi jossain vaiheessa salitreenin pariin, yritti vähän jotain lenkkejäkin joskus juosta, mutta oli kuitenkin varsin onnellinen, että liikunnan harrastamiseen on niin paljon mahdollisuuksia, vaikkei olekaan sitä omaa lajia.

Kunnes viime vuosina en enää olekaan ollut. Liikunnan harrastaminen ilman omaa lajia on tuntunut vähän tyhjältä. Ja siksi juuri olen alkanut kyseenalaistaa, miksi lähteä yksin vaikka sinne salille puurtamaan, jos ja kun ei yhtään kiinnosta, ei minua eikä varsinkaan ketään muutakaan. Olen kaivannut jonkinlaista yhteisöä harrastamisen ympärille. Että jotain muutakin kiinnostaisi, mitä teen ja miksi teen. Ja sanottakoon nyt suoraan, että kyllähän sitä kiinnostaisi kokeilla, voisiko sitä olla jossain lajissa edes vähän hyvä.

Tänä syksynä päätin, että nyt jos koskaan ja ilmoittauduin Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämään aikuisten yleisurheilukouluun. Johan tässä ollaan veteraani-iässä, mitä tulee Suomessa käytäviin kilpailuihin. Ja kansainväliselle tasolle on aikaa vielä muutama vuosi treenata, ennen kuin on täysi-ikäinen niihin kisoihin.

Mutta miksi juuri yleisurheilu? No siksi, että joukkuelajeihin koen olevan vaikea päästä sisään, kun ei ole taustaa, ja toisaalta pelkäisin olevani joukkueen heikoin lenkki enkä sietäisi sitä yhtään. Esteettinen urheilu ei kiinnosta sen esteettisyyden vuoksi vaikka esim. tanssiminen sinänsä kiinnostaisikin. Telinevoimisteluun tms akrobatiasettiin tai toisaalta mihinkään kamppailuhenkiseen olen vain yksinkertaisesti liian jalat maassa viihtyvä arkajalka. Yleisurheiluun kynnys oli sopivan matala: jos mokaan, mokaan vain oman suoritukseni, ei tarvitse ommella esiintymisvaatteita eikä seistä päällään.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti. (Kuva nyysitty täältä.)

Homma starttasi juoksulla. Pikajuoksun tekniikkaa ja samalla vähän makua aidoista, kestävyysjuoksusta ja kilpakävelystä. Etukäteen aavistelin, että juoksu on vähiten todennäköisesti se mun juttu. Enhän saanut kesällä edes 9-vuotiasta serkkupoikaani pihalla kiinni.

Toisin kävi. Tiistain treeni-illasta tuli uusi viikon kohokohta. Eikä vähiten siksi, että valmentajaksemme saimme aivan ihanan ukon, joka tsemppasi, kannusti ja jakoi upeasti huomiota jokaiselle yleisurheilukoululaiselle. Kehuja sateli suuntaan jos toiseen, myös minulle. Uskalsin jopa varovaisesti ajatella, että olisipa kiva treenata näin enemmänkin. Mutta ei kai minusta nyt sentään juoksijaa. Onhan täällä varmaan moni muu paljon nopeampi kuin minä.

Neljän viikon juoksukoulun viimeisellä kerralla tuo intoa puhkuva valmentaja markkinoi omaa valmennusryhmäänsä vieressä seisovalle juoksukoulutoverille. Havahduin kuuntelemaan tarkemmin, kun kesken paasauksensa ukon etusormi osoitti minua ja totesi, että tämä muuten koskee sitten myös sinua. En muista ukon puheista enää muuta kuin, että kestävyyttä löytyy, vahvuusalue vois olla 400 metristä eteenpäin, treenit on maanantaisin ja torstaisin klo 19, toinen juoksuryhmä treenaa klo 16 ja tottakai sinnekin saa mennä, kyllä niilläkin treeneillä voi päästä pitkälle mutta tämä klo 19:n ryhmä on mun valmentama ja ehkä vähän kovatasosempi ja eihän siinä muuta tarvii tavotella kun lähteä katsomaan että mikä se oma taso on. Ja vielä lopuksi kävi muistuttamassa, että sut mä kyllä haluan sinne mun ryhmään.

Minut. Joku haluaa minut, koska ajattelee, että minä voisin olla hyvä. Joku tarjoaa minulle yhteisöä, jossa käydä treenaamassa. Joku on kiinnostunut siitä, miten treenaan. Joku haluaa nähdä, mikä se minun taso on.

Lupasin mennä, kunhan tämä syksyn setti on ensin käyty loppuun. (Ja jos ruuhkavuosiaikataulut ja kukkaronnyörit kestää.)

Voi veljet. Ensi kesänä haastan kyllä sen serkkupojan juoksukisaan.

-Katri

* tasatakaetu = polkan perusaskelikko

** Löylypäivät = kotipitäjän kesäjuhlat

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ””Sut mä haluun mun ryhmään.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s