Vuosi metsässä ja oman pään sisällä

Blogiin paluu on suurin piirtein yhtä helppoa kuin graduaineiston pariin paluu kahden vuoden tauon jälkeen. 😀 Lupasin itselleni jossain vaiheessa, että lakkaan selittelemästä täällä joka kerta, miksi en kirjoita tänne. Ajattelin, että sehän se vasta tympeää sisältöä blogiin onkin.

Ehkä olisi pitänyt. Rohkeasti kirjoittaa, että nyt väsyttää ja tästä tulee sekavaa. Koska luulen, että osasyy sille, että päästin itseni mielenterveydellisesti huonoon jamaan, oli se, että en ole uskaltanut purkaa kaikkea mitä viime vuosien saatossa on tapahtunut.

En ole uskaltanut kohdata sitä tosiasiaa, että olen täysin uupunut, vailla suuntaa työelämässä, epämotivoinut aika monenkin asian suhteen, niin stressaantunut, että en tunnista itseäni ja täysin jumissa ajatusteni kanssa.  Ollut kateellinen muille, potenut aivan täysin syyttä ihan karmivaa huijarisyndroomaa, joka oli niin paha, etten todellakaan tajua, miten olen niiden tuntemusteni kanssa kirjoittanut jotain niin priimaa kuin Superhyvää keholle. (Pahin aika oli ennen kirjan kirjoittamista.) Ajattelin myös, että ketä kiinnostaa tässä infoähky-maailmassa, mitä joku ravitsemusterapeutti blogiinsa kirjoittelee.

Kaikki tuntui merkityksettömältä, vaikka tiedolla älysin, että tein ja teen arvokasta työtä. En vaan saanut tyydytystä, en hyvää oloa. Kehuista ja kiitoksista olen tietoisella mielellä aina tietenkin ollut kiitollinen, mutta ihmettelin monta kertaa, että eikö tämän pitäisi tuntua paremmalta. Missä on aiemmin tuntemani ”jes”-fiilikset?

Olen seurannut tuoretta mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkosta  sosiaalisessa mediassa hyvän tovin ja tänään hän postasi aiheesta  mielenterveyden näkymättömyys ja se, miten jokainen meistä voi tehdä osansa näiden asioiden tuomiseksi näkyväksi. Tämä on minun tarinani. Se on pitkä ja todennäköisesti lähinnä ystävät jaksavat lukea sen loppuun. 😀 Mutta kirjoitan tämän nyt itseäni varten. Niin kuin olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin.

Muutos ajattelussa on alkanut toki aikoja sitten, ei vuosi sitten, kuten otsikko antaa ymmärtää. Muistan miettineeni joskus 1,5 vuotta sitten Helsingin keskustan asunnossani, että eräopasvuoden jälkeen en missään nimessä halua palata sen hetkiseen elämään (tässä kohti jo tiesin, missä vietän seuraavan vuoden). Vastaanottotyöni oli antoisaa, mutta tuntui, että työ ei anna minulle yhtä paljon kuin aiemmin. Olen aina rakastanut työtä ravitsemusterapeuttina ja etenkin potilastyötä. Fiksumpi olisi ehkä tajunnut jo tuosta, että itse työssä ei ole ongelma, vaan tavassa tehdä sitä.

Kaipuu suunnanmuutokseen oli ollut suuri jo pitkään. Luulen, että sen takia alitajuntaisesti hakeuduin eräopaskouluunkin. Ja mikä vuosi siitä tulikin! Ajattelin  – täysin harhaisesti –  että mukava lepovuosi ja siinä sivussa ammatti, joka turvaa vähän selustaa, jos totaalisesti alkaa duunit maistua puulta. Vuosi lähti käyntiin intensiivisesti ja ei-suunnitelmien mukaisesti. Tavoite nimittäin oli ollut, että minulla olisi ennen koulun alkua kirjakässäri kasassa. Ei ollut, koska paahdoin uupuneena kolmatta kirjaa, missä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään järkeä, mutta eipä sitä enää auta katua, kun vasta vuosi tapahtumien jälkeen tajuan, miten loppu olin jo lähtökohtaisesti.

Syksyn tein univajeessa (kiitos kahdeksan kouluaamut) yllättävän vaativaa koulu, perjantait ja lauantait potilastyötä (koska vuosia elin niin, että jos kalenterissa oli tyhjää, se täytettiin työllä) ja kirjoitin kirjaa iltaisin.

Tässä tarinassa on monia kysymysmerkkejä. Kuten se, miten kukaan kesti minua ihmisenä? Olen aivan kamala ihminen väsyneenä ja olin väsynyt jota kuinkin koko vuoden, mutta syksy oli ehdottomasti pahinta aikaa. (Aikaisemmin nukkumaan meno ei onnistu, jos oma biologinen kello elää 00-08 elämää. Tästä olen marmattanut varmasti kaikissa sosiaalisen median kanavissa vuosien saatossa.)

Merkkejä on ollut ilmassa varmasti niin kauan kuin olen yrittäjyyttä harrastanut. Kyllä, harrastanut. Ajauduin yrittäjäksi, mikä ei välttämättä ole minulle edes paras työmuoto. En ole ihan varma vielä, koska olen tässä nyt vasta viime viikkoina koulun loppumisen jälkeen päässyt kiinni pahan olon lähteisiin. Mennään siihen kohta.

Muistan, kun eräs tapailemani tyyppi tykkäsi loikoilla ja makoilla ihan vaan huvikseen. Paikalleen asettuminen oli minulle vaikeaa ja siinä sitten jotenkin vertaillessa tajusin, että jeesus, enkö minä koskaan ole tekemättä jotain ”kehittävää” tai edistä työtä jotenkin. Jo ennen yrittäjyyttä sain kuulla eksältäni, että teen liikaa työtä ja olen stressantunut. Isäni on ollut hyvin huolissaan vuosia ja aina sanonut, että jarruta.

Kuuntelinko? En oikeastaan. Tämä kiire nyt kuuluu yrittäjyyteen. Pitää takoa kun rauta on kuumaa. Potilaita on jonoksi asti! Imartelevaa? Kyllä. Ja siksi niin vaarallinen polku lähteä seuraamaan.

Sitten se kaikista oleellisin ja suurin syy: Minä rakastan työntekoa ja olen loputtoman kiinnostunut tieteestä, viestinnästä ja ihmisistä sekä ympäristöstä, jossa elämämme. Maailman muuttamisesta paremmaksi.

Pulma vaan on siinä, että rakastamaansakin asiaa joutuu annostelemaan. En voi juoda liikaa kahvia, koska minua alkaa närästää. Sama juttu punaviinin  kohdalla. Sen lisäksi olen toki myös vaatinut itseltäni kohtuuttomia. Joku asia pitää selvittää loppuun asti. Lukea tutkimuksia, kaivella lisätietoa, tutkia, josko joku netissä olisi joskus tästä kirjoittanut jotain tolkullista. Kaikki tämä vie aivan järkyttävästi aikaa ja energiaa. Kassavirtoja se ei kerrytä, kuten yrittäjyydessä pitäisi.

Närästyksen sijasta työn liika-annostelu on tainnut tehdä sen, että pari sulaketta on vintiltä simahtanut ja nyt käyn puolitehoilla. Sulakkeiden vaihtamisprosessi on vasta käynnistynyt, koska jos ihan rehellisiä ollaan, viime vuosi oli aika rasittava sekin. Antoisa, opettava, yhteisöllisyyttä ja uusia taitoja antava – ehdottomasti. Mutta kokonaisuudessaan aikamoinen selviytymisräpellystarina, jossa toki oli vähän vahvempiakin juonenkäänteitä. (En varmaan ole ikinä ollut yhtäjaksoisesti niin onnellinen kuin maaliskuun hiihtoharjoittelussa opiskeluystäväni Katin kanssa.)

Intensiivisen vuoden jälkeen pudotus elämään, joka ei enää ole se sama, jonka jätin taakseni oli melkoinen shokki. Kaksi viikkoa lähinnä itkeskelin mökillä ja aloin kerrata suolisto-tutkimuksia gradua varten. Olin kärttyisä etenkin vanhemmilleni, mistä pahoittelut (taas). Halusin olla yksin. Kuuntelin My shit therapis says – äänikirjan ja aloin tajuta, miten paskaan jamaan olen itseni päästänyt (jota totta kai myös ruoskin itseäni). Kipuilin sen kanssa, että masennusoireilu  puski kovastikin pintaan. Itsetuhoiset ajatukset pulpahtivat satunnaiseti päähän, mikä on aina varsin vittumaista, mutta onnekseni olen näiden demonien kanssa sillä tavalla sinut, että osaan laittaa niille vastaan. Olen aina halunnut taistella sitä vastaan, että masennus määrittäisi minua. Heinäkuussa oli kuitenkin päiviä, jolloin ajattelin, että olen taas tulossa hulluksi. Edellisestä masennusepisodista olikin jo kymmenen vuotta. (Mielenterveyspotilas – ex tai nyk –  saa viljellä mustaa huumoria – sitä ei missään muulla areenalla enää sallita, mutta omassa blogissani sitä puolustan  henkeen ja vereen.)

Olo on tässä kivojen kesän festarireissujen takia tasaantunut ja olen onneksi päässyt paremmin käsiksi tunteisiini ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat johtaneet tähän pisteeseen. Niitä olen tuossa kuvaillut jo edellä. Liikaa intoa, liikaa työtä, liikaa stressiä. Olen lukenut stressistä ja uupumuksesta ärtyvän suolen yhteydessä ja kuten aina ennenkin, tieteestä saan lohtua ja oivalluksia myös itseni kohdalla. Osa putkiaivoisuudesta tutkimusten perusteella tuntuu kuuluu ärtyvän suolen neurologisiin poikkeavuuksiin. Ystäväni Doris aina sanoo, että minulla on oravan keskittymiskyky, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että todella monella oravalla on myös ärtyvä suoli ja pään piuhat vähän sinne päin. Sitten tulee sairauden hermostuneisuus ja masentuneisuus sekä katastrofi-ajattelu. Siihen päälle vähän stressiä ja voila! Ei ihme, että sulakkeet on vähän kärtsäilleet ja elämänhallinta on uriltaani!

Mutta oikeasti. Olen tutustunut kunnolla stressin oireistoon ja tajunnut, että todella moni noista negatiivisista fiiliksistä suunnanmuutosta etsiessa saattaa oikeasti puhtaasti olla sitä, että en vaan ole stressisekavuuksiltani pystynyt ajattelemaan kunnolla. Organisointikykyni on ollut heikko ja täysin ulkoisten apujen, kuten kalenterin varassa. Luovuus, jota olisin tarvinnut tekstin tuottoon tai nettikurssin tekoon? Ei sitä ollut. Tekstit on puristettu ulos ja ajatukseni tukeutuivat pitkälti ajatuksiin, jotka olin joskus vähemmän nurkkaan ajettuna tuottanut (luojan kiitos olin tehnyt muistiinpanoja vuosien saatossa. ) Stressaantunut elimistö toimii hyvin eri tavalla ja tuo tila vaikuttaa kaikkeen. Eikä sen tarvitse olla mitään yli-inhimillistä tykitystä 24/7, mutta pitkään jatkuessa pienikin jäytävä kiireen tunne alkaa näkyä niin fyysiessä terveydessä kuin mielenterveydessäkin.

Mielenterveys ei yeensä vaan näy ulospäin. Siksi se on niin hyvä kätkeä itseltäkin tiedostamattoman mielen uumeniin. Mielenterveys ei aina heijastu edes työn jälkeen. Olen kaiken tämän kahjouden keskellä kirjoittanut omasta mielestä sekä saatujen kirjapalautteiden perusteella erinomaisia opuksia ja asiakkaat ovat kiitelleet avusta, jota olen heille antanut. Luentopalautteet ovat vuodesta toiseen olleet oikein hyviä.

Pulma onkin enemmän ollut siellä privapuolella. Vapaa-aika on ollut vaan makaamista ja sarjoja, mutta tämä ei tietenkään ole erityisesti palauttanut. Tosin sitä ei myöskään ole tehnyt liikunta tai riittävä yöuni. Olen pitänyt myös kiinni kaverisuhteista ja vaikka niistä on iloa ja ne ovat kannatelleet pinnalla, ovat nekin olleet varmasti laadultaan vähän sitä ja tätä. Olen ollut paikalla, mutta olenko aina ollut läsnä? Hmmm…. en varmasti aina. Koska uupumus on eri asia kuin väsymys.

Yksi syy, miksi lähdin eräopaskouluun on se, että koen vahvasti, että olemme luoneet epäinhimillisen työelämän mahdottomine aikataulu- ja tulosvaatimuksineen. Halusin jotain maanläheisempää, konkreettisempaa ja minulle terveellisempää. Itsekkäistä syistä, kyllä! Ja se ei ole huono asia. Koko elämäni olen jotenkin ajatellut, että minun pitää olla hyödyksi. Nyt opetellen sitä, kaikki, mitä teen ei tarvitse hyödyttää ketään. Tai jos totta puhutaan, huuliharpun soiton opettelu ja kuun kraatereiden opiskelu on vain näennäisesti turhaa – kaikki se on jotain, mitä aivoni ja mielenterveyteni tarvitsevat toipuakseen ja joka sen takia on prioriteetti-listalla hyvinkin korkealla.

Aaaaargh, onhan tämä haavoittuvuutensa näyttäminen aina yhtä karseaa, mutta tiedän, että tämä on hyväksi. Sinällään ihan naurettavaa, koska mä vihaan semmosta keinotekoista sisältöä, mitä some on täynnä, niin en kai mä sitä itsekään halua tuottaa? Mielummin tämmöstä verta, hikeä ja kyyneliä – settiä. 😀 Joka tuntuu tehoavan, koska tämä myös herättelee huumorintajuani kätköistään!

Jokaisessa meissä asuu henkinen mörökölli. Huikeista kuvankäsittelytaidoista on kiittäminen opiskeluystävääni Mikkoa. (Tää tuli vastaan sopivaa kuvaa etsiessä ja alkoi naurattaa. )

Sitä voi ajatella, että ovatko tietokirjani (jotka ovat borderline selfhelpiä – ironista, kun sitä genreä vähän kummaksun 😀 ) valheellisia, kun tässä se nyt puhuu mielenterveysongelmista. Ei vähimmässäkään määrin. Tietokirjat ovat ensisijaisesti sitä, tietoon sekä ammattitaitoon perustuvaa faktuaalista tietoa. Tässähän voi jopa todeta, että olen kirjoittanut sellaisia kirjoja, joista voin itsekin saada apua.  Niiden innostamana luon itselleni uutta nahkaa enemmän omien arvojeni ja tutkitun tiedon pohjalta! Sehän on suorastaan iloinen ja riemullinen ajatus! Ja self loven täydellinen täyttymys. 😀

Myönnetään. Luonnolla on ollut iso rooli siinä, että olen taas alkanut tuntea oloni itsekseni.

Yksi kommentti artikkeliin ”Vuosi metsässä ja oman pään sisällä

  1. Paluuviite: Merkkejä, kun menee päin mäntyä | Se erilainen fitness -blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.