Kiitos kaikille ihanista kannustussanoista ja kiitos, että ootte avautunut mulle teidän omista tuntemuksista viime postauksen jälkeen. Jaettuna nämä kokemukset tuntuu jotenkin niin paljon paremmin hallittavilta. Jotenkin se, että myös myöntää tilanteen, keventää painolastia harteilla kummasti.
Aivan päätön määrä duunia saada itseni niin taloudellisesti kuin elämänhallinnallisesti kasaan ja pitää vaan hyväksyä, että osa päivistä on helpompia ja osa vaikeampia. Tänään on ollut ”seinät kaatuu päälle”- päivä, mutta yritän tällaisissa hetkissä hahmottaa, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat seuraavat stepit. Lisäksi huusin raivopäisesti isälleni, joka vaan yrittää auttaa, mutta joskus se vaan tuntuu siltä, että joku hengittää niskaan ja menen vain lukkoon. Asiaan saattaa vaikuttaa PMS-oireet, jotka itselläni ovat vallan todelliset. Se, että kuppi menee nurin on yleensä osoitus siitä, että olen vielä myrskyn silmässä.
Tässä oli kyllä paljon selkeämpiä päiviä kirjoittamisen jälkeen. Siksipä nakutan täällä taas, ns. huonona päivänä, jäsennelläkseni ajatuksia jälleen kerran. Ajattelin, että olisi hyvä hahmottaa, miten stressi konkreettisesti ilmenee. Kerron tässä nyt omia kokemuksiani ja jätän tiedeviittaukset myöhempiin ajankohtiin.
Olen miettinyt, että aika moni oire, johon olisi pitänyt reagoida, oli sellainen, jota monesti ihannoidaan. Siksi sitä kai on niin vaikea tajuta, että tämä ei ole normaalia tai ok. Kiireen tuntu ja vaikkapa lievä ärtyisyys, kun joku keskeyttää muka työhön keskittymisen (oikeasti yrittää siinä hetkessä vaan saada ajatuksia johonkin loogiseen järjestykseen).
Vihaan kiireen alleviivaamista ja valitettavasti olen sortunut tähän lukemattomia kertoja. Tai sitten se vielä typerämpi tapa, kiireen kieltäminen. Olen myös sortunut siihen, että peittelen kiirettä. ”Ei tässä mitään…. mitä nyt deadlinet paukkuu ja työt unohtuu elimistön hälytystilalta, mutta eipä tässä hätiä mitiä…”
Ongelmana ei sinällään ole välttämättä kiire. Se on kiireen tuntu, joka lisää paniikkia ja paniikki vaan heikentää työtehoa. Jossain kohti tulee sitten oikeasti ongelma siitä, että pitäisi saada jotain aikaiseksi, mutta ei sumuisilta ajatuksiltaan tai ihan konkreettisesti väsymykseltään kykene. Työn ei kuulu tuntua raskaalta muutamia päiviä tai korkeintaan viikkoa pidempään. Se on vankka mielipiteeni asiaan tänään.
Kun tilanne käy oikein pahaksi, elimistöni on minua viisaampi. Saan aina flunssan, kun kierrokset ovat todella liian kovat. Opiskeluaikoina ja aiempina vuosina nuo sairaspäivät tai -viikot ovat toimineet kunnon herättelijöinä, mutta jostain syystä en oikein oppinut läksyäni viimeisten vuosien aikana. Tai ehkä tajusin, mutta en osannut muuttaa tapojani.
Helppouslööppien mukaan liikunta auttaa kaikkeen. Masennukseen, ärtyvään suoleen, diabetekseen… Ja kyllä, kun liikun enemmän olen yleensä paremmalla tuulella ja jaksan paremmin. Ongelmaksi omalla kohdalla nousi se, että otin aivan mittasuhteettomat paineet siitä, että minun pitäisi hoitaa itseäni – selkääni ja hartioitani – lihaskuntoa harjoittamalla. En kuitenkaan mitenkään saanut raivattua kalenteriin aikaa harrastukselle, koska kun prioriteettilistalla on hoitaa juoksevat työprojektit kuosiin, sitä energiaa järjestää ns. privakalenteria ei vaan enää ollut. Iltaan painottuvat työpäivät eivät suoranaisesti auttaneet asiaa, vaikka muuten rytmi sopikin minulle.
Edes jäsenyydet eivät minua saaneet kuntosalille eivätkä tanssitunneille. Molempia maksoin täysin turhaan puoli vuotta. Näin pitkään, koska varmaan odotin aina jotain ihmettä, että joku päivä saisin vain harrastukset rullaamaan.
Tavallaan jopa kuuntelin kehoa, en vaan ajatuksen tasolla sitä tajunnut. Kehoni nimittäin sanoi jyrkän ei lihaskuntohumpille ja sykkeen nostoille. Lihakseni tuntuivat salin jälkeen siltä, kun ne olisivat tulehtuneet. Hirveä kipu, jäykkyys ja polte. Tässäkin kohtaa sairas stressaantunut mieleni ajatteli, että syy on se, että käyn salilla liian vähän. Jos kävisin useammin, eivät lihakset olisi niin kipeät. Näinhän kaikissa opuksissa ja fitfit-nettisivuilla sanotaan. Tänä päivänä ajattelen kyllä niin, että tuo kipu ja oireilu oli kaikkea muuta kuin normaalia lihasten kipeytymistä.
Mainittakoon vielä, että pitkistä suht rauhallisista kävely- ja hiihtolenkeistä kehoni ei koskaan ole ollut pahoillaan. Siinä mielessä olen onnekas. Tiedän nimittäin ystäviä, jotka eivät ole uupumukseltaan edes ulos postilaatikolle selvinneet. Sekin on ihan mahdollinen skenaario, jos ei tajua jarruttaa ja muuttaa kurssia.
Olen narskutellut opiskeluajoista lähtien, mutta oireilu on pahentunut viime vuosina. Välillä kävin voice massagessa, joka auttoi kyllä, mutta fiksu rouva, joka minua hoiti, antoi kyllä ymmärtää, että itsehoitoon pitäisi panostaa enemmän. Hänen hierontansa ei olisi se, joka tilanteen laukaisisi. Ja hän oli ihan oikeassa siinä. Oli tosin ihana saada pahimmat jumit sulamaan hänen vastaanotoillaan.
Stressaantuneena ajatukseni kulku on poukkoilevaa tai ajatukseni pyörivät luupilla ja minun on vaikea keskittyä. Kaverit hankki stressi-vuosinani ADHD-diagnooseja, mutta jotenkin sumun läpi tajusin, että minulla ei kyllä kyse ole siitä vaan ihan tilanteen aiheuttamista ongelmista. Hötteröiset ajatukseni johtivat muun muassa siihen, että mieleni totaalisesti sulki yhden työtehtävän kuukaudeksi pois mielestäni. Pahoittelin tapahtunutta yritykselle vuolaasti ja jätin veloittamatta jo tehdystä työstä, koska minulla oli siitä niin karmea olo. Onneksi he olivat ihan hirveän ymmärtäväisiä. Se inhimillisyyden sieto heiltä jää ikuisesti mieleeni.
Katsoin juuri erinomaisen dokumentin One nation under stress, jossa puhuttiin siitä, miten stressi ensimmäisenä iskee ihmisen empatiakeskukseen. Onnekseni asiakastyössä pääsee harjoittamaan empatiataitojaan, mutta myönnän, että olen tuntenut suurta turhautumista ns. hyvinvointi-alan (en voi ikinä kirjoittaa sitä ilman ns.-etuliitettä) toimista. Epäreiluuden ja kateuden tunteet eivät mitenkään ole olleet vieraita. Siksi olen vähän yrittänytkin rajata omaa tietouttani siltä sektorilta.
Empaattisten ajatusten harjoittaminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on poistaa niitä tekijöitä empaattisen ajattelun tieltä, jotka ovat se todellinen ongelma. Varmaan tästä syystä stressaantuneen ihmisen voi olla vaikea päästä sisälle positiivisen psykologian sanomaan (joka ei siis ole sitä, että itkun läpi hymyillään). Eipä silti, fokuksen vieminen positiivisiin asioihin tutkitusti on hyvästä, mutta nyt mietin, että sitä ennen sille jatkuvalle elimistön hälytystilalle pitäisi tehdä jotain.
Tunnesäätelyn pulmia kuvastaa myöskin kolmisen vuotta sitten saamani paniikkikohtaus, joka oli ensimmäinen kymmeneen vuoteen. Erotilanteessa keskellä yötä saatu hypeventilaatio-paniikkiangsti viimeistään säikäytti eroa tehneen miehen, jos ei muu sitä ennen. 😀 (Edelleen, huumorin ilmestyminen epäkorrekteihin paikkoihin on yleensä merkki siitä, että kirjoittaminen auttaa. 🙂 )
Tällä viikolla havahduin siihen, etten muista juuri mitään Stranger Thingsin kakkoskauden juonesta. Katsoin kertausvideon. Etäisesti tuttuja tilanteita, mutta en saa sidottua kokonaisuutta yhteen. Katsoin kakkoskaudelta hajanaisesti jaksojen keskeltä joitain minuutteja, jotta pääsin jyvälle ja sain jotenkin virkistettyä muistiani. Oikeasti olisin voinut ihan hyvin katsoa kakkoskauden aivan hyvin uudelleen.
Tällä hetkellä minulla on myös nielemisongelmia, mikä on outoa ja uutta. Huomasin vasta yhtä stressiartikkelia lukiessani, että joskus sekin voi liittyä stressiin. Tiettävästi muita syitä ei pitäisi olla. Voi olla, että selkäsäryllä on myös jotain tekemistä asian kanssa. Ja kyllä, olen menossa pian lääkäriin, jos nämä eivät tästä ala asettua. 😀
Olen tuonut esille joitain hetkiä ja tilanteita sekä ajatusmalleja, joista olisi voinut tajuta, että minulla on oikeasti ongelma. Stressi on sanani niin tavallinen ja niin helppo heittää ilmoille, että en oikein tajunnut, miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa elämääni ja mielenterveyteeni. Kaikillahan on stressiä! Sehän on ihan normaalia!
Paitsi ei se ole. Se ei ole fysiologisesti ihmislapselle normaali tila mitenkään. Se on hälytystila, jonka tehtävä on pitää meidät hengissä vaaran uhatessa. Hälytysjärjestelmää vaan ei ole suunniteltu 24/7-toimintaan, vaan sen edessä pitää tuntea nöyryyttä. Se osoittaa meille rajat, joita pitää kunnioittaa tai hintana on joko fyysinen terveys tai mielenterveys. Pahimmillaan – ja tyypillisimmillään – molemmat.
Tämän tekstinkin rivien välissä on ehkä vähän semmoista henkeä, että olisinpa tajunnut aiemmin. Mutta siitä ei oikeastaan ole kyse. Olen tajunnut asian ja alkanutkin ratkaista sitä hitaasti. Ensinnäkin, halusin toisen ammatin, joka toisi vaihtelua sisähommiin (syyt: selkä, mielenterveys, luonto). Ja kas, minä hommasin sen. Kovalla työllä, mutta olen silti iloinen siitä. Henkisesti olen aloittanut siirtymän uudenlaiseen elämään jo vuosia sitten härdellin keskellä. Pois kaupungin keskustasta. Keskittymistä tiettyihin ammattiasioihin (vaikka ei aina ehkä siltä näytä, heh). Jumpat on ehkä jäänyt, mutta ihmissuhteista olen yrittänyt pitää kiinni. Onnekseni minulla on ystävinä ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itsensä. Yksi ihana kommentti tämän avautumisen keskellä oli tervetulotoivotus tulla makaamaan ystävieni kotiin sohvalle. Se on ehkä parasta, mitä nykyihmiselle voi näinä päivinä sanoa.
Kenties tämä muutoshitaus on hyvästä symbolisoimaan sitä tahtia, jolla olisi hyvä, että asioita tapahtuu. Pikku hiljaa, yksi tai mahdollisesti kaksi kerrallaan. Siinä on vielä opettelua, mutta sitähän tämä kaikki – opettelua.
Se erilainen fitness -blogi 