Ylipainostigma haittaa terveyttä

 

Tämä mainio infograafi ansaitsi oma foorumin. Sanoma menee vähän hukkaan Instagramissa tai Twitterissä minikokoisena kuvana.

Briteissä oli viime viikolla iso kohu siitä (siellä tästä aiheesta puhutaan usein), miten aamutelevisiossa kannustettiin ihmisten ruoskimiseen ja mollaamiseen, jotta nämä laihtuisivat. Tämä on a) paskamaista käytöstä b) johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vain pahentaa paino-ongelmaa.

Tämä on ehkä ajankohtainen muistutus laihdutusohjelmien luvattuna aikakautena. En edes uskalla katsoa Suomen suurin pudottaja – ohjelmaa, koska mulle tulee ohjelmista niin paha mieli.

Yleisesti ottaen vihaan kaikkia televisioformaatteja, jotka perustuvat terveyspornoon – toisten kärsimyksellä reposteluun ja mässäilyyn. Ketään ei saa piinaamalla tai syrjimällä laihaksi.

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

  1. Tykkäätkö itsestäsi?
  2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
  3. Nukutko hyvin?
  4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
  5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
  6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Break the bloody mold

Taisin edellisenkin Älä mahdu muottiin – kuvan kohdalla korostaa, että minulle tämä ajatus on muutakin kuin kehon kuvaan liittyvä juttu (sitä se myös on kuvaajien Niina Stoltin ja Mirkku Merimaan mielestä). Koska let’s face it, olen saanut kauneusihanteisiin suht hyvin istuvat geenit, oppinut suht mutkattomat liikuntatottumukset sekä keho- ja ruokasuhteeni ovat kunnossa. Omat kipuni olen kipuillut ja työstänyt etenkin jälkimmäisiä seikkoja paljon vuosien saatossa. Selluliitit ja ekat harmaat aiheutti lähinnä päivän tai kahden päivittelyn ja sitten olin, että excuse me, mulla on tässä muutakin tekemistä ja miettimistä.

Se ”muu” tässä onkin  se, mikä edustaa itselleni sitä todellista kapinahenkeä.  Ei, mulla ei ole vakkari asuntoa, kun en oikein tiedä, missä asuisin. Ei, mulla ei ole ”omaa” perhettä enkä koe itseäni vajaaksi mitenkään. Olen 36-vuotias ja vielä on perheenperustamispaniikki kokematta. Ei, mulla ei ole vuosiin ollut kasista neljään duunia. Totta kai tulee päiviä, että näitä kysymyksiä pohtii, mutta pääasiassa tallustan tyylilläni levollisin mielin.

Ammattipuolella mun multitalenttius vasta ”ongelma” onkin, kun en istu mihinkään muottiin. Laillistettu ravitsemusterapeutti (joka puhuu todella paljon muustakin kuin ravitsemuksesta vastaanotoilla ja luennoilla), tietokirjailja (suolisto, eettiset ja ekologiset kysymykset ja kehoaktivismi ja kaikkia kehoja kunnioittava terveyskäsitys), FODMAP-asiantuntija, eräopas. Mun elämää helpotti melkoisesti David Epsteinin Range-kirja, jonka tuossa juuri kuuntelin. Mä en suostu pyytämään anteeksi,  että olen kiinnostunut monesta asiasta.  Onnekseni tämä oma laaja-alainen ongelmanratkaisutaipumukseni on juuri se, jota tarvitaan monimutkaisten sairauksien (ärtyvä suoli, muut suolisto-aivo-yhteyteen liittyvät toiminnot) ja ympäristökysymysten käsittelyyn ja käytännön ratkaisujen jalostamiseen.

Olen törmännyt ikäväkseni jonkinmoiseen vähättelyyn siitä, että en olen ”vain” ravitsemusterapeutti. For the last time (oikeesti saan selittää tän ehkä tuhat kertaa vielä…), ravitsemusterapeutin työ on vaativaa, soveltaa työtä, eikä sovi niille, jotka haluaa kertoilla vaan faktatietoja kuulijoille.  Se on sitä, että tajuaa, että empatia ja toivo ovat työkalupakin tärkeitä työkaluja tiedon ohessa. Ruohonjuuritason työ pitää kiinni erilaisissa näkökulmissa ja lisää ymmärrystä siitä, miten tietoa saa jalostettua todellisiksi terveysteoiksi. Miten puhua tieteestä niin, että sitä ymmärtää vaikka kuusivuotiaskin (ei, se ei tee sinusta ”tyhmää” vaan taitavan viestijän).  Lisäksi työ on välillä salapoliisihommia ja siksi suorastaan jännittävää! (Tämä ei koske pelkkää potilastyötä, vaan voi olla monelaista muutakin ravitsemusasiantuntijatyötä.)

Yritän olla identifioitumatta liiaksi ammattiini, mutta tänään haluan nimenomaan korostaa sitä. Koska mulla on maailman siistein, erittäin haastava ja siten myös erittäin antoisa ravitsemusalan ammatti, jossa saa ja pitää käyttää omaa ajattelua. Yhtä innolla odotan, että pääsen tekemään eräoppaan monipuolisia ja raskaita työtehtäviä joku päivä kunnolla.

Valetaan omat muottimme. Siten solahdamme niihin varmasti ilman suurempia kipuiluja. Muottia kannattaa myös muovata vuosien mittaan, jos se ei enää tunnu omalta. Luo sellainen muotti, jota pystyt ensisijaisesti itse arvostamaan.

P.S. Kirjoitin tämän osittain sen takia, että mulla on ihana harjoittelija Elina hommissa ja paljon olen pohtinut tässä sitä ammattikuvaa, jota opiskelijoille välitän. Mä haluan, että meidän ammattikunta pääsee työelämässä sille kuuluvaan arvoon, mutta se arvostus lähtee ensin sisäpiiristä ja siitä, että saadaan hyvä, rohkea tekemisen meininki ammattilaisten keskuuteen.

P.P. S. Vähän kehoasiaakin! 😀 Jos kuitenkin oman kehon kanssa on vaikeuksia kaveerata, kirjakaupoista löytyy nyt Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – opus, jonka kehotarinat  voivat auttaa katsomaan omaa kehoaan suopeammin.  Lisää #älämahdumuottiin – proggiksesta täällä.