Tästä tuli tahottomasti taas joku maratonpostaus. Jos et jaksa lukea, niin tärkein viesti löytyy lopusta – kato ees se!
***
Sitten listan kimppuun…
- Suorituskeskeisyys
- Egoistinen minä-keskeisyys
- Läskifobia ja ihmisvihamielisyys
- Terveysfasismi
- Auktoriteetti-lähtöisyys
- Kaksinaamaisuus (valheellisuus)
- Ulkokultaisuus – etenkin sosiaalisessa mediassa
- Kaupallisuus
- Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu
- Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen
Tulikos tässä nyt kaikki…? 😉 Ei saakeli, komea kympin lista tosta vaan nakuteltuna.
Hakeuduin eräopasopintojen pariin pitkälti siitä syystä, että olen olin todella leipiintynyt hyvinvointiskeneen, jolle olen aikalailla vahingossa päätynyt. Valitettavasti puoli vuotta valmistumisen jälkeen olen taas aika ärsyyntynyt. Rakastan kyllä omia duunejani (nyt kun uupumus alkaa väistyä), mutta ympäristö, jossa toimin, kaipaa radikaalia uudistumista.
Meillä on Suomessa muutamia ihania toimijoita, jotka korostavat tasapainon ja rentouden tärkeyttä hyvinvoinnissa. Näitä toimijoita tulee kyllä koko ajan lisää, mutta valitettavasti usein olen huomannut, että kyseessä on näennäinen kokonaisvaltaisuus tai rentous.
Oikeasti henkilö tai taho edustaa tai myy sitä samaa dieetti- ja kontrollikuraa kuin ennnenkin, mutta vaan eri paketissa. Suuri massa on vielä aivan kujalla ja lähinnä provosoivat kehon, syömis- ja liikuntatottumusten sekä oman elämän kriittistä katsetta ja sitä myöten pahoinvointia.
Otetaaanpa noi syyt vielä tarkempaan syyniin.
1. Suorituskeskeisyys
En ihmettelisi, jos joku päivä luen uutista mittarista, joka kerää dataa saunomisesta, kassajonossa seisomisesta tai seksisuorituksesta. Hienoa, jos joku saa näistä mittareista sisältöä ja onnellisuutta elämään, mutta ne eivät missään nimessä ole edellytys terveellisen elämäntapojen polulla. Toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen datahärpäkkeeseen kiinnittymistä, että MIKSI he tekevät niin ja MITÄ he tiedolla tekevät.
Pidin Farmasian päivillä kriittisen puheenvuoron aiheesta ja sitä varten pengoin tutkimuksia. Mittaaminen lisää terveystekoja, kuten liikuntaa, mutta tutkimusten mukaan se vie siitä ilon eikä kannusta jatkamaan tapaa pidemmän päälle. Sen sijaan, että meille kaupataan aina uutta vempainta ja lisädataa, pitäisi oikeasti tutkia sitä, onko sillä mitään merkitystä terveydelle – henkiselle tai fyysiselle. Se, että joku toimittaja testaa laitteita ja kirjoittaa niistä muka-kriittisen arvion ei ole tieteellinen tutkimus.
Ja kuinka ironista on, että me mittaamme palautumista? Eikö se palautuminen nimenomaan pitäisi olla joutilaisuutta ja luovuutta?
2. Egoistinen minä-keskeisyys
Vaikka olet arvokas ihminen, olet samalla hiekkahippu Saharassa – tai pitäisikö puhua mikromuovihippu valtameressä? Se olisi ehkä kuvaavampaa tässä tilanteessa. Kun omasta kehosta tulee loputtoman parantelun kohde, jonka palvomiseen ja hiomiseen uhrataan tunteja ja taas tunteja päivistä ja viikoista, voidaan pohtia, mistä nuo tunnit ovat pois? Ehkä perheen ja ystävien parista? Ehkä mieltä virkistävän harrastuksen parista? Ehkä paheellisesta, mutta ah niin vapauttavasta, juhlimisesta? (Toki saa juhlia ilman paheitakin! 😉 )
Tämä ei tarkoita, etteikö omasta hyvinvoinnista pidä pitää huolta. Ehdottomasti pitää, se on suorastaan pakollista. Mutta jos puhutaan terveydestä ja hyvinvoinnista, se ei asu punttisalin nurkassa eikä hyvinvointispaan hierontatuolissa. Jos jälleen katsotaan dataa, niin onnellisuus ja tyytyväisyys elämään asuu ihmissuhteissa ja yhteisöllisyydessä. Jos oikeasti on huolissaan terveydestä, kannattaisi kalenteriin merkitä ystävätapaamiset ja treffi-illat kumppanin kainalossa ja vasta sitten treenihetket. Toki nämä hetket voi yhdistää, jos se on luontevaa ja kivaa.
3. Läskifobia ja ihmisvihamielisyys
Välillä terveydenhuollossa (joka on hyvinvointiskenen konservatiivisempi sisar) törmää niin julkeaan läskifobiaan ja ihmisvihamielisiin kommentteihin, että en voi kun ihmetellä, miten näitä kommentteja esittävien on koskaan edes tehnyt mieli hakeutua auttamisalalle.
Olen kuullut tosi masentavia tarinoita siitä, miten hoitohenkilökunta on pitänyt vähän niin kuin toivottomana keissinä, johon ei paljon kannata resursseja ja aikaa uhrata (mm. syömishäiriöpuolella).
Aina on toivoa. Aina. Ihan sama miten kauan joku on sairastanut tai ihan sama, minkä ikäinen hän on tai mitä hän sairastaa.
Enkä puhu nyt siitä, että uskon ihmeparantumisiin terminaalisairauksista, mutta toiveikkuuden mukana tulee paljon muutakin. Sen myötä oma katse sairastavaa kohtaan pysyy inhimillisenä, toverillisena, auttavaisena ja arvokkuutta huokuvana. Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan nykyään liian vähän. Kyllä, rakkaudesta. Ei mikään laimea velvollisuudentunto tai sääli. Auttajat, aina kun meinaa läikähtää säälin puolelle, kannattaa muistaa, että osat voisi olla toisin päin. Haluisitko silloin sääliä vai toiveikkuutta?
4. Terveysfasismi
Ravitsemus- ja liikuntatieteen syöpä, varmaan muidenkin lääke- ja terveystieteiden. Ihmiset, jotka lähtökohtaisesti ovat tosi kiinnostuneita terveydestä hakeutuvat alalle, josta valmistuu ammattiin, jossa kohtaa ihmisiä, jotka eivät ole samanlaisia hiihtoheikkejä tai suunnistussanneja. Sitten maristaan, miksi ihmiset eivät pidä itsestään huolta ja mitä tämä kaikki maksaa yhteiskunnalle.
Mä en voi tajuta, miten tämä tulee niin totaalisena yllätyksenä monelle, että kaikkien ihmisten elämän keskiössä ei ole terveys? Että se nyt vaan ei ole se juttu, joka on mielen päällä 24/7, edes siellä taustalla. Ehkä itse pystyn sit samaistumaan muihinkin kuin terveysintoilijoihin koska jos vaihtoehtoina on ilta pubissa ystävien kanssa vs. lenkki, niin kaikki (ainakin) lähipiiristä tietää, mistä mut löytää. (En kannusta kännäämiseen, dahaa, mutta hyvä bisse kivassa baarissa on kyllä elämäni suurimpia nautintoja.)
5. Auktoriteetti-lähtöisyys
Aina joku mystinen optimaalista utopiaa edustava auktoriteetti tuntuu olevan se, joka ohjailee terveys- ja hyviinvointialaa. Oli kyseessä sitten asiantuntija terveyshuollossa tai oman elämänsä ristiriitainen ravitsemusguru. Ohjeita, sääntöjä, riskipuhetta. Liian vähän kannustamista omien hyvien tapojen löytämiseen, voimaannuttamista ja luottamista, että tyyppi osaa. Terveystapojen polku ei ole koskaan lineraarinen tai tasainen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Siksi tarvitaan tsemppareita ja mahdollistajia, ei ylhäältä-alas ohjeistavia puhuvia päitä.
6. Kaksinaamaisuus ja valheellisuus
Monella, joka esiintyy hyvinvoinnin ammattilaisena, ei ole ihan kaikki hyvinvoinnin palaset omassa elämässä kunnossa. Eikä siinä mitään, se on suorastaan normaalia. Mutta se on ongelma, jos yrität feikata täydellistä ja kaikki vähääkään rosoinen jää tarinasta pois. Imago on suorastaan valheelline ( kts. seuraava kohta).
Tai sitten heillä esiintyy noita ylläolevia ongelmia läskifobiasta yleiseen ihmisvihamielisyyteen. Tarkoitus ei ole aina auttaa, vaan hyötyä muiden hädästä.
Ja vaikka tarkoitus olisi auttaa, niin jokaisen palveluntarjoajan pitäisi olla riittävän kriittinen siinä, että se, mitä tarjoaa on turvallista ja toimivaa. Esimerkiksi dieettikauppiaat harvoin tuntuvat tajuavan, miten suuri haitta ääridieeteillä voi olla ihmisen pitkäaikaiselle terveydelle sekä syömissuhteelle. Esiinnytään auttajana, todellisuudessa huseerataan vähän sinnepäin ja samalla voidaan tehdä aikamoista damagea.
7. Ulkokultaisuus
Tämä tietysti näkyy etenkin somessa. Ymmärrän, että halutaan pitää imagosta kiinni ja antaa puhtoinen ja hyveellinen kuva, mutta ongelma on se, että ihmiset saavat käsityksen, että elämä on pelkästään sitä.
Taisi Elina Tanskanen sanoa eräässä Ensitreffit alttarilla jaksossa, että jos parisuhteissa jättää kertomatta asioita, toinen osapuoli alkaa helposti kutoa mielessään tarinaa ja teoriaan peittämään tuota aukkoa. Siinä aika helposti lähtee ajatus epäilyksen ja kysymysten poluille, vaikka siihen ei edes olisi syytä. Sama ilmiö tuntuu olevan läsnä tässä some-imagon tapauksessa.
Olen vaihteeksi karsinut läjän some-tilejä, joissa ei ole mitään inhimillistä, vaan pelkkää ihanaa, onnistumista ja hurmosta. TYLSÄÄ! Ei mun elämä ainakaan oo tommosta ja katalogimaisuuteen en someminuuttejani tuhlaa. Tilit, joista voin oppia ajattelua, asioita ja inhimillisyydestä, jäävät.
8. Kaupallisuus
Tämä liittyi tohon suorituskeskeisyyteen osittain. Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää tällä hetkellä geeni- ja suolistomikrobistotestipatteriston, joita lääkäritkin (HELVETTI VIE!) mainostavat. Ne eivät ole vielä luotettavuudessa sillä tasolla, että niistä satoja euroja maksavista testeistä olisi kauheasti iloa. En myöskään saa näistä testeistä riittävästi tietoa yrityksiltä, mikä on minusta todella epäilyttävää.
Farmasia päivien esitykseen luin myös siitä, että muuttaako riskitieto ihmisten terveyskäyttäytymistä. NO, EI MUUTA.
Arvatkaa mikä muuttaa? Esimerkiksi se, että liikunta koetaan mukavaksi. Ja sitä ei voi tuntea mukavaksi esimerkiksi isommassa kehossa elävät, jos he joutuvat kuntoilemaan ja liikkumaan läskifobisessa ja ahdasmielisessä ympäristössä (tästä olen Superhyvää keholle – kirjoitellut).
9. Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu
Pakko vähän omaakin alaa kritisoida, kun en oo aiemmin sitä tehnyt. 😉 Hyvinvointiala voi olla hullu, mutta välillä oon kyllä hajoilemassa oman alani kanssa. Ja kerrataan taas: Asiat ovat ehdottomasti menossa parempaan suuntaan. Mulla oli maailman ihanin harkkari Elina alkusyksystä, enkä malta odottaa, että hän ja hänen kaltaisensa siirtyvät työelämään. Ja onhan paljon ihania kollegoita alalla jo nyt!
Tiedenaisissa on hauskuutta ja kepeyttä, jota ravitsemusviestintä kipeästi kaipaa (minun keskittyessä kritisoimiseen 😀 ehheheh, en sentään koko ajan).
Musta tuntuu, että ravitsemusalalla on välillä turhankin tarkkaa se, mistä saisi puhua. Sain suht mehevän Twitter-sanailun aikaiseksi, kun intoilin suomalaisesta puolukka-uutisesta, mutta muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että kyllä ei pitäisi yksittäisestä ruoka-aineesta tällä tavalla kirjoittaa – ihmiset saa nyt väärän käsityksen puolukan roolista terveydelle. PUOLUKAN! Mikä vika on viestiä kiinnostavasta suomalaisesta tutkimuksesta? Uutinen nimenomaan kuvasi minusta oikein selvästi mitä tuloksia on saatu ja mitä vielä pitää tutkita lisää. Ja jos nyt jollain lähtee ajatus sille linjalle, että ”onpas puolukka todettu tosi terveelliseksi, alanpa syödä sitä päivittäin”, niin ihan hirveän huolissani en osaa olla. Riskit puolukan ongelmakäytölle ovat marginaalisen pienet.
Sama vegaaniruokavaliota esittelevän Game Changer – dokkarin kohdalla. Ihmiset kiinnostuvat kasvissyönnistä, kun jotkut urheilijat kertovat omaa kasvissyönti-tarinaa. Dokkarin ei ole tarkoitus olla vertaisarvioitu tutkimus – dahaa. Twitterissä kommentoin, että minä rakastan historiallisia dokumentteja, mutta en ikimaailmassa ajattele, että dokumentissa kerrottu näkemys olisi joku absoluuttinen totuus aiheesta. Järkytän nillittäjiä myös sillä, että tietokirjailjoiden kurssilla muistutettiin, että vaikka tarkoitus on rakentaa oma kirja tiedon varaan, kirja on lopulta oma näkemys ja tulkinta, ei kiveenhakattu totuus aiheesta. Siihen siis kannustetaan viestintämaailmassa.
10. Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen
Jos yhtään olette seuranneet juttujani tässä kymmenen vuoden somettelun aikana tiedätte, että rakastan terveyttä ja terveystutkimuksia. Ensijaisesti koska ne ovat niin jännittäviä!
Mun hyvinvointialan kritiikki kumpuaa isolta osin siitä, että olen todella ylpeä meidän alasta ja siitä potentiaalista, jota se edustaa. Siksi minusta on surullista ja hirveää, että kaikki pseudotieteellinen soopa ja ihmisvihamielinen terveyskäsite heikentävät myös tutkitun tiedon sanomaa ja potentiaalia.
Ravitsemus- ja terveyssalan osaajat voisivat aidosti parantaa ihmisten elämää ja onnellisuutta, jos keinot ja motiivit ovat (tutkitust) kohdillaan. Sekä siinä sivussa pelastaa maailman kasvisvoittoiseen ruokavalioon kannustamalla – aika jees sanoisin!
Herrajeesus, miksi en osaa kirjoittaa lyhyemmin tänne blogiin… 😀 Tulipahan kerralla taas tuuletettua aivoja!
Sitten loppuun uusin mottoni elämässä! (Vanhat on kaikki sisällytetty Superhyvää keholle – kirjaan. 😀 ) Tämä pätee, oli kyse sitten työnteosta tai terveyskäyttäytymisestä. Se on tämä:
Riittävän hyvä on täydellinen.
Se erilainen fitness -blogi 
Kiitos Lensku.
Puut sanoiksi monien mietteet.
Itse en valitettavasti jaksa nousta barrikadeille, koska loan heitossa ei ole voittajia.
Perustin Alfidon reilut 5 ja puoli vuotta sitten juurikin vastaiskuksi kehon palvonnalle. Pointtina, että jokaisen tulisi voida hyvin sellaisena kuin on.
Terveys on tänä päivänä noussut (turhaan) lähes kultin asemaan. Moni seuraa kultin karismaattista johtajaa sen kummemmin kyseenalaistamatta hlöä vaikuttimia ja tavoitteita.
…koska heille luvataan paikka valittujen joukossa.
Itse olen myös alunperin ravitsemusterapeutti. Vaikka teen enää harvakseltaan yksityisellä puolella ohjauksia, selvältä näyttää että jaksamisen ja palautumisen tukeminen on iso asia. Tämä ei tosiaan tarkoita automaattisesti esim. laihduttamista.
Itseasiassa laihduttaminen voi stressaantuneelle ja huonosti nukkuvalle hlölle olla se viimeinen niitti, joka katkaisee kamelin selän.
Koska ammattietiikankin puolesta terveydenhuollon ammattilaisten pitäisi katsoa isoa kuvaa eli asiakkaan etua pitkässä juoksussa, on toki erittäin valitettavaa, että kuluttajille tarjotaan niin paljon turhia lupauksia dollarin kuvat silmissä kiittäen.
Jokainen on lopulta vastuussa lähinnä itselleen siitä, millaisena ihmisenä haluaa itsensä muistettavan.
Kiitos kommentista! Yritän ajatella tämän itse kyllä muuna kuin loan heittona. Joukossa on aika monta kohtaa, joihin voidaan vaikuttaa ja kritiiikkini olen pyrkinyt perustelemaan. Suurin osa mun kritiikistä on aidosti sellaista, jota on tutkittu (mm. noi viestiintätyylin ja mittaamisen vaikutus terveyskäyttäytymiseen). Oon melko varma, että tajuan, mitä tarkoitit, mutta tämä nyt selvennyksenä muille.
Mutta hyviä ajatuksia sulla tossa!
Pari päivää sitten luin Javiera Marchant Aedon Insta-stoorya ja aika horror-kokemuksia oli myös terveydenhuollon puolelta. Itse näen sen niin, että hyvinvointi-bisnestä ylläpitää toimimaton julkinen terveydenhuolto ja sen asennevammat ihmisiä ja ihmisyyttä kohtaan. Osittain, ei nyt sentään täysin. Tajuan, että osittain on tekijöiden työpaineista kiinni ne pulmat, mutta sehän nyt ei ole niiden potilaiden vika (paitsi, silloin kun kuormittavat tahallaan akuutteja palveluita, vaikka ei pitäisi).