”Sut mä haluun mun ryhmään.”

Saatoin pari kuukautta sitten uhota, että kirjoitan blogipostauksen kerran viikossa. Viime postauksesta on jo reilusti yli kuukausi aikaa. Joko tämä tarkoittaa sitä, että rima tuli nostettua liian korkealle, tai sitä, että alan kohta tykittää hitonmoisella vauhdilla tekstiä saadakseni rästit kiinni. Tai sitten sitä, että olen ollut kuluneen syksyn niin innoissani, että en ole tiennyt, miten sen saisi parhaiten purettua tekstin muotoon.

Viime jaksossahan kerroin teille, että salitreeni oli nyt toistaiseksi tässä. Juuri nyt tässä elämäntilanteessa teen treenini mieluummin jossain muualla kuin kuulokkeiden taakse sulkeutuneiden yrmykatseisten fitnesspakaroiden seassa. Jätin kuitenkin kertomatta, että en ihan pelkän leikkipuiston varaan ole jättänyt treeniäni. Nimittäinpä kuulkaa, olen aloittanut yleisurheilu-urani Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämässä aikuisten yleisurheilukoulussa.

Ja olen aivan järjettömän innoissani tästä! On tainnut täälläkin olla jo joskus puhetta, että minulla ei ole koskaan ollut omaa lajia. En ole koskaan kokenut olevani hyvä missään urheilulajissa. Ja olen kärsinyt siitä pienen ikäni. Olisin aina halunnut olla sellainen cool sporttimimmi, mutta sen sijaan päädyin hyppimään tasatakaetua* kansallispuku päällä Löylypäivillä**. Sittenhän minusta kasvoi sellainen perusjumppapirkko, joka veivasi ryhmäliikuntatunneilla vuosikausia, siirtyi jossain vaiheessa salitreenin pariin, yritti vähän jotain lenkkejäkin joskus juosta, mutta oli kuitenkin varsin onnellinen, että liikunnan harrastamiseen on niin paljon mahdollisuuksia, vaikkei olekaan sitä omaa lajia.

Kunnes viime vuosina en enää olekaan ollut. Liikunnan harrastaminen ilman omaa lajia on tuntunut vähän tyhjältä. Ja siksi juuri olen alkanut kyseenalaistaa, miksi lähteä yksin vaikka sinne salille puurtamaan, jos ja kun ei yhtään kiinnosta, ei minua eikä varsinkaan ketään muutakaan. Olen kaivannut jonkinlaista yhteisöä harrastamisen ympärille. Että jotain muutakin kiinnostaisi, mitä teen ja miksi teen. Ja sanottakoon nyt suoraan, että kyllähän sitä kiinnostaisi kokeilla, voisiko sitä olla jossain lajissa edes vähän hyvä.

Tänä syksynä päätin, että nyt jos koskaan ja ilmoittauduin Jyväskylän kenttäurheilijoiden järjestämään aikuisten yleisurheilukouluun. Johan tässä ollaan veteraani-iässä, mitä tulee Suomessa käytäviin kilpailuihin. Ja kansainväliselle tasolle on aikaa vielä muutama vuosi treenata, ennen kuin on täysi-ikäinen niihin kisoihin.

Mutta miksi juuri yleisurheilu? No siksi, että joukkuelajeihin koen olevan vaikea päästä sisään, kun ei ole taustaa, ja toisaalta pelkäisin olevani joukkueen heikoin lenkki enkä sietäisi sitä yhtään. Esteettinen urheilu ei kiinnosta sen esteettisyyden vuoksi vaikka esim. tanssiminen sinänsä kiinnostaisikin. Telinevoimisteluun tms akrobatiasettiin tai toisaalta mihinkään kamppailuhenkiseen olen vain yksinkertaisesti liian jalat maassa viihtyvä arkajalka. Yleisurheiluun kynnys oli sopivan matala: jos mokaan, mokaan vain oman suoritukseni, ei tarvitse ommella esiintymisvaatteita eikä seistä päällään.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti.

Etsin jotain aiheeseen sopivaa kuvaa. Tämä nauratti. (Kuva nyysitty täältä.)

Homma starttasi juoksulla. Pikajuoksun tekniikkaa ja samalla vähän makua aidoista, kestävyysjuoksusta ja kilpakävelystä. Etukäteen aavistelin, että juoksu on vähiten todennäköisesti se mun juttu. Enhän saanut kesällä edes 9-vuotiasta serkkupoikaani pihalla kiinni.

Toisin kävi. Tiistain treeni-illasta tuli uusi viikon kohokohta. Eikä vähiten siksi, että valmentajaksemme saimme aivan ihanan ukon, joka tsemppasi, kannusti ja jakoi upeasti huomiota jokaiselle yleisurheilukoululaiselle. Kehuja sateli suuntaan jos toiseen, myös minulle. Uskalsin jopa varovaisesti ajatella, että olisipa kiva treenata näin enemmänkin. Mutta ei kai minusta nyt sentään juoksijaa. Onhan täällä varmaan moni muu paljon nopeampi kuin minä.

Neljän viikon juoksukoulun viimeisellä kerralla tuo intoa puhkuva valmentaja markkinoi omaa valmennusryhmäänsä vieressä seisovalle juoksukoulutoverille. Havahduin kuuntelemaan tarkemmin, kun kesken paasauksensa ukon etusormi osoitti minua ja totesi, että tämä muuten koskee sitten myös sinua. En muista ukon puheista enää muuta kuin, että kestävyyttä löytyy, vahvuusalue vois olla 400 metristä eteenpäin, treenit on maanantaisin ja torstaisin klo 19, toinen juoksuryhmä treenaa klo 16 ja tottakai sinnekin saa mennä, kyllä niilläkin treeneillä voi päästä pitkälle mutta tämä klo 19:n ryhmä on mun valmentama ja ehkä vähän kovatasosempi ja eihän siinä muuta tarvii tavotella kun lähteä katsomaan että mikä se oma taso on. Ja vielä lopuksi kävi muistuttamassa, että sut mä kyllä haluan sinne mun ryhmään.

Minut. Joku haluaa minut, koska ajattelee, että minä voisin olla hyvä. Joku tarjoaa minulle yhteisöä, jossa käydä treenaamassa. Joku on kiinnostunut siitä, miten treenaan. Joku haluaa nähdä, mikä se minun taso on.

Lupasin mennä, kunhan tämä syksyn setti on ensin käyty loppuun. (Ja jos ruuhkavuosiaikataulut ja kukkaronnyörit kestää.)

Voi veljet. Ensi kesänä haastan kyllä sen serkkupojan juoksukisaan.

-Katri

* tasatakaetu = polkan perusaskelikko

** Löylypäivät = kotipitäjän kesäjuhlat

Mainokset

Hei, ei olekaan pakko mennä salille!

Leena on minulle jo pitkään kitissyt, kun ei ole intoa/halua/motivaatiota/järkeä käydä salilla. Kun tuntuu, että salillakäymisestä on tehty jonkunsortin kansalaisvelvollisuus, kun kaikki käy salilla, kapinahenki nostaa päätään: jos kaikki muutkin niin sitten en minä ainakaan. Ja mitä tulee kaupallisiin jäsenyyssaleihin, miksi käydä paikassa, joka sotii omaa arvomaailmaa vastaan? Olen tavallaan ymmärtänyt Leenan pointin, mutta kuitenkin itse sinnikkäästi tuupannut itseäni sinne salille, kun se nyt on tässä viime vuosina ollut se, mitä olen tottunut ja vaihtelevissa tiineysolosuhteissa myös pystynyt tekemään. Miettinyt, että kun niiltä kehonmuokkausintoilijoilta ja laihdutusmainoksilta vaan sulkee silmänsä niin ihan kiva paikkahan se on.

Eikä siinä mitään, kävisin varmaan edelleen rimpuilemassa leuanveto-, punnertamis- ja yhden jalan kyykky -haaveideni parissa, jos olisi aikaa. Mutta kun aurinkoisena ja lämpimänä lokakuun sunnuntaina ensimmäistä kertaa koko viikkona olisi ollut aikaa, toisena vaihtoehtona oli lähteä koko perheen kanssa ulos. En keksinyt yhtään hyvää syytä valita salia.

Seuraavana päivänä Leena avautui ensin privana ja sittemmin julkisesti täällä blogissakin Kauneus ja terveys -lehden kannesta, joka huusi: ”Pakko mennä salille! Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” Minulla on jo pitkään ollut periaatteena, että jos on pakko mennä salille tai jos on sellainen olo, että pitäisi mennä salille, on parempi jättää treeni väliin. Liikuntaharrastuksen on syytä olla sellainen, että sitä lähtee tekemään siksi, kun intoa ja halua on niin mahdottomasti, ettei vaan malta pysyä poissa tekemisen parista. Ei siksi, että on pakko tai pitäisi.

Totesin, että syksyisen arjen alettua salilla ei ole juuri tullut käytyä. Oikeastaan ollenkaan. Ei ole ollut aikaa, mutta ei myöskään tahtoa raivata sille aikaa. Eikä kyse ole nyt siitä uhrautuvasta äidistä, jolla ei ole tervettä itsekkyyttä ja joka tinkii omasta hyvinvoinnistaan, vaan siitä, että minulla ihan oikeasti tässä elämäntilanteessa on parempaakin tekemistä. Tekemistä, joka edistää hyvinvointiani taatusti salireissua kokonaisvaltaisemmin. Eikä sen silti tarvitse tarkoittaa että liikkuisin tippaakaan vähempää. Itse asiassa, tein pari päivää sitten lähipuistossa ihan tutun oloisen rimpuilutreenin.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Se siitä salijäsenyydestä.

-K

 

Muka-läskimaha ja muita muistoja 15 vuoden takaa

Järjestin yläasteen luokkatovereilleni luokkakokouksen viikko sitten lauantaina. Loin fb-tapahtuman, kyselin aika- ja paikkaehdotuksia, otin nopeat kopit ensimmäisistä ehdotuksista, varasin kabinettitilan ehdotetusta ravintolasta ja kutsuin paikalle myös ne loput, jotka eivät tuhlaa aikaansa facebookissa hillumiseen. Sain saaliiksi 13 luokkakaveria 19 mahdollisesta + luokanvalvojan .

Ja voi jehna miten mahtavan illan! Olemme napanneet peruskoulun päättötodistukset käpäliimme kunnioitettavat 15 vuotta sitten ja silti juttu jatkui niin kuin ei oltaisi hetkeä oltu erossa (hmm, vai voikohan tästä päätellä, että juttujen taso ei ole viidessätoista vuodessa juuri kohentunut…). Olen fiilistellyt onnistunutta luokkakokoustamme koko viikon. Mahtavia ihmisiä, upeita kohtaamisia, kovaäänistä naurua. Ihan niin kuin silloin ennen.

Nää tyypit! <3

Nää tyypit! ❤

Tosiaan. Illan aikana toistui useasti, että et se ole sinäkään mihinkään muuttunut. Kenenkään elämäntarina ei päässyt yllättämään. Kaikki olivat ihan niin kuin silloin ennen.

Ai oikeastiko? Ai minäkinkö?

Teki mieli huutaa, että hei, ihanko tosissanne väitätte, etten ole muuttunut mihinkään. Ettekö te muista sitä epävarmaa, itseään rumana ja lihavana pitävää Katria, joka piiloutui telttapaitojen syvyyksiin, ettei kukaan näkisi minkäkokoinen ja -näköinen olen siellä sisällä? Joka pörrötti tukkansa mahdollisimman pöyhkeäksi, jotteivät kasvot näyttäisi pyöreiltä? Joka vihasi aknen runtelemia poskiaan niin syvästi, että lintsasi liikuntatuntien uimahallikerralta, kun ei halunnut näyttäytyä kenenkään edessä ilman tasoittavaa kosmetiikkaa? Sekö minä olen edelleen?

Tavallaan lohdullista. En ole muiden silmissä ollut se surkimus, joka olin itselleni. Muut näkivät minut kaiken sen ulkonäköepävarmuuden ja -tuskan takaa. Mutta silti surullista. Koska kaiken saatavilla olevan faktatiedon valossa tiedän, etten ole voinut olla niin iso ja ruma kuin kuvittelin.

Olen monesti miettinyt, että haluaisin kohdata yläasteikäisen itseni. Nähdä näillä silmillä ja tällä ymmärryksellä, kuinka ne reidet ei olleet ainakaan yhtään paksummat kuin nykyäänkään. Pistää sen katsomaan kokovartalopeiliin ilman telttasuojaa, ja nähdä, millanen se mukaläskimaha oli, koska sitä en koskaan silloin uskaltanut tehdä. Kertoa sille, että tuut 15 vuoden päästä painamaan monta kiloa enemmän kuin nyt (ja syömään täysrasvaista juustoa) ilman, että se ahdistaa sua yhtään. Ja etenkin näyttää sille, että hei, kato mua, sä oot kolmekymppisenä näin upea, vaikket muutu yhtään! Aika mageeta, eiksje?

– Katri (joka pukeutuu itsensä kokoisiin, istuviin vaatteisiin ja kantaa kehoaan ylpeydellä, joka kävi (taas) ajamassa hiuspinta-alastaan n. kolmasosaan kolmen millin siilin eikä kasvot näytä silti yhtään pyöreiltä ja joka on sittemmin käynyt uimahallin lisäksi täysin vapaaehtoisesti ja monesti jopa ilolla ilman peittävää kosmetiikkaa mm. kaupassa, koulussa, töissä, juhlissa ja yöelämässä.)

P.S. Yksi luokkatovereistani tuli paikalle grammantarkasti mitatut eväät muovirasiassa. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella. En heti ajatellut, että vääräuskoinen pitää käännyttää vaan ennemmin että ”toi nyt ei vaan vielä oo tajunnut, miten sairasta toi on, sääli sille, ehkä sekin vielä joku päivä tajuaa” -meiningillä. Ei tullut enää sitä samaa angstia, joka olisi tullut muutama vuosi sitten (esim. tämän blogin synnyinhetkinä). Haittaakse?

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä lapset, tehkää perässä!

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

Sairaan terve elämä

Tämä kirjoitus on SEFB:n vastaus Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n perinteiseen(?) Älä laihduta -päivän blogihaasteeseen.

***

Älä laihduta -päivän 2016 teema. Sairaan terve elämä. Minua pyydettiin alustamaan aiheesta osana Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n vuosikokousviikonlopun ohjelmaa huhtikuun puolivälissä. Ensin olin, että joojoo, totta kai voin puhua. Sitten (n. viikkoa ennen h-hetkeä) iski paniikki, että mitä sanottavaa tai mitä varsinkaan uutta sanottavaa mulla muka tästä aiheesta on. Kunnes lopuksi tajusin, että sanottavaahan on vaikka ja kuinka paljon, ja vaikka itsestä välillä tuntuu, että eikö-tästä-jo-ole-jauhettu-tarpeeksi-settiä, niin ei ole. Siksi näitä päiviä, näitä teemoja ja näitä haasteita tarvitaan. Kiitos Syömishäiriöliitto-SYLI ry!

Sairaan terve elämä. Miksi tämä teema? Olen jo monina vuosina ollut mukana kampanjoimassa Älä laihduta -päivän puitteissa ja joka vuosi vahvemmin on tullut se tunne, että päivän nimessä on jotain harhaanjohtavaa. Eräs ravitsemusterapeuttikollega sanoi jo vuosia sitten, että hänestä laihduttaminen alkaa olla vähän passé (ranskaa, wikisanakirjan mukaan tarkoittaa ikivanhaa, mennyttä, kulunutta, jep, tarkistin googlesta, että ymmärsinkö oikein). Ja oikeassahan tuo oli. Laihduttaminen ei enää ole pitkään aikaan ollut koko kansan juttu. Tilalle on tullut kiinteytymisen / kiristymisen / lihaserottuvuuden lisäämisen / kehonkoostumuksen muokkaamisen tavoittelu. Halutaan satsata ulkonäköön vahvuuden ja hyvinvoinnin kautta, ei hoikkuuden. Mutta yhtä kaikki, ulkonäkö on panoksena.

Miksi näin? Siksi että elämme olet mitä syöt ja syöt mitä olet -kulttuurissa. Tästä aiheesta puhui Nuorisotutkimusseuran kulttuuritutkija Anne Puuronen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä jo vuonna 2012. Puurosen mukaan terveyden merkitys on kulttuurissamme ylikorostunut. Terveyskäsitysten mukaan elämisestä ja terveellisten elämäntapojen noudattamisesta on tullut yksilöllinen ja sosiaalinen hyve, mikä pahimmillaan näyttäytyy samankaltaisena kurinalaisuutena ja tunnustuksellisuutena kuin yksilölle asettuu hänen eläessään jonkin uskonnon oppien mukaan. Ruokalautasella ratkotaan elämän arvovalintoja yhä enenevässä määrin.

Toisena selittävänä tekijänä Puuronen mainitsi medikalisaation yleistymisen erityisesti ravitsemuksen kentällä. Medikalisaatiolla tarkoitetaan sairauden ja terveyden leiman sekä lääketieteellisen hoidon ulottumista yhä arkipäiväisempiin ilmiöihin. Kun ennen vanhaan pieraisi, sanottiin oho, ja jatkettiin elämää. Nykyään kun pieraisee, on välittömästi vähintään laktoosi-intoleranssi. Noin niinkuin helppona esimerkkinä.

(Puurosen puheenvuoro on näköjään jäänyt harvinaisen hyvin mieleen. On muistaakseni ainut Valtakunnallisten ravitsemuspäivien puhuja, jonka esitykseen olen omissa esityksissäni ikinä viitannut. En tosin ihan hirmu aktiivinen päivien kävijäkään ole ollut…).

Miten tämä terveyden kulttuurinen ylikorostuminen ja laihduttamisen tilalle tullut kehonkoostumuksenmuokkaamisbuumi sitten näkyy käytännössä? Esimerkiksi ehdottomien ton-päätteisten ruokavalioiden lisääntymisenä. Räjähdysmäisesti lisääntyneinä laihduttajien (aka kehonkoostumusta muokanneiden) sankaritarinoina ennen- ja jälkeen-kuvineen. Hyvinvointibisneksen raadollisuutena: ”anna meille rahaa, me annamme sinulle ruokavalion ja/tai liikuntasuunnitelman, jolla saat itsellesi terveen elämän ja kaupan päälle ihannevartalon”. Terveysterrorismina, jota omienkin alojeni ihmiset (terveisiä vaan ravitsemusterapeutti- ja fysioterapeuttikollegat!) liikaa harrastavat. Fitness-lajien suosiona (joka joko on jo vähän hiipumassa, tai sitten pylly-pose-kuviin alkavat turtua joko kuvien ottajat, katsojat tai molemmat). Kurinalaisuuden palvomisena ja pitäisi-kulttuurina (”ei kyllä pitäisi tätäkään syödä”, ”pitäisi liikkua enemmän”, ”minulla on niin huono itsekuri”, jne).

Ja näkyy varmasti monessa muussakin. Nämä tulivat itselleni ensimmäisenä mieleen.

Missä menee raja? Milloin terveestä tulee sairaan tervettä eli ei enää yhtään tervettä vaan sairasta? Onko jokaisella fitnessurheilijalla muka syömishäiriö? Milloin ehdoton ton-ruokavalio on oikeasti perusteltu ja hyvinvointia lisäävä? Eikö se lihavuus kuitenkin ole terveysriski ja laihtuminen siksi ihan hyvä juttu? Mutta kun se maidoton/viljaton/elämänhaluton/jne-ton ruokavalio vaan toimii, mikset säkin kokeilisi? Mutta entäs sydän- ja verisuonitaudit ja diabetes ja KANSANTERVEYS!?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta. Sen sijaan huomaan palaavani yhä ja aina vaan uudestaan Syömishäiriön ravitsemushoito -kirjassa (Viljanen ym. 2005) esitettyihin listauksiin, joissa kerrotaan, mikä on normaalia ja mikä epänormaalia syömistä (tsekkaa listat ja lähdeviite kokonaisuudessaan esim. tästä Leenan muinaisesta kirjoituksesta). Ja miettiväni, milloin epänormaalista syömisestä tuli normaalia? Tsekatkaa vaikka alla olevat poiminnat ja peilatkaa siihen, miten ruuasta ja syömisestä nykyään lähes kaikkialla puhutaan:

Normaalia on

  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää.
  • syödä herkkuja ilman, että muusta ruoasta täytyy vähentää.
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä.
  • syödä toisinaan pikaruokaa.
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla.
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä.

Sen sijaan epänormaalia on

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia.
  • päättää elimistönsä puolesta, milloin on nälkä tai milloin on kylläinen.
  • tuntea itseinhoa ja syyllisyyttä poiketessaan tiukoista ruokasäännöistä.
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmassaan.
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi.
  • jättää terveys- ym. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliosta, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.

Milloin, miksi ja miten normaali syömiskäyttäytyminen ja sen myötä pollan terveys  jäi hyvinvointibisneksen, terveysterrorismin ja kansanterveyden jalkoihin?

-Katri

Kahden nälän ja rivien välistä

Kävin pari viikkoa sitten synnytyksen jälkitarkastuksessa. Jälkitarkastus tehdään synnyttäneille naisille 5 – 12 viikon kuluttua synnytyksestä, ja jos jälkitsekissä ei käy, ei saa vanhempainpäivärahaa. Toisin sanoen kyseessä on käytännössä pakollinen läpihuutojuttu, jossa tsekataan että kroppa on lähtenyt palautumaan niin kuin pitääkin ja isketään pillerit kouraan. (”Kohtu ei kiitä, jos oot puolen vuoden sisään taas raskaana.” Juu, kiitos ei kiitos, eikä kiittäisi kukaan muukaan. Anna tänne ne pillerit.)

Asiaan. Olen mielenkiinnolla seurannut molempien odotuksien ajan ja synnytyksien jälkeen, miten painooni ja kroppani ulkomuotoon ylipäänsäkin suhtaudutaan ja miten sitä kommentoidaan. Ylilyöntejä ei ole oikeastaan tullut ollenkaan. Pari kertaa olen huomannut ajattelevani että hopsista, jos en olisi näin sinut kroppani kanssa kuin olen, olisin saattanut jäädä märehtimään tuota lausahdusta, mutta kas, eihän tuo enää pistä kuin korkeintaan hymähtämään.

Jälkitarkastuksessa lääkäri katsahti minuun ja totesi hyvin neutraalisti sen tarkemmin painotietoja kyselemättä, että taidat olla aika entisissä mitoissa. Myönsin että jos en nyt ihan niin aika lähellä kuitenkin. ”Muista sitten syödä ja juoda riittävästi”, totesi lääkäri hyvin ykskantaan tähän. En melkein ollut uskoa korviani ja sain vaivoin hillittyä, etten tarjonnut ylävitosta lääkärille, että hei, juuri näin tää pitääkin hoitaa!

Ei ensimmäistäkään kauhistelun tai ihailun sävyä, että miten sitä nyt jo ollaan noin hoikassa kunnossa tai että oletpa hienoa työtä tehnyt kun et ole päästänyt itsellesi kertymään raskauskiloja. Sen sijaan neutraali havainnointi ja neutraalit ohjeet, miten pitää toimia, ettei (rivien välistä luettuna) muutu imetyksen riuduttamaksi äitiraunioksi. Koska (edelleen rivien välistä luettuna) se riutunut raunio ei ole yhtään sen terveempi tai ihailtavampi tai parempi ihminen kuin se, jolle tuli ja pysyi muutama ylimääräinen kilo.

Ja mitä tulee siihen syömisen ja juomisen muistamiseen. Lähes entiset mitat on saavutettu helvetinmoisella määrällä ruokaa (sis. maitoa ja gluteenia), suklaata ja tuplavaunujen työntämistä. Ajattelin jatkaa samaan malliin. Ja jos jossain kahden nälän välissä joskus ehdin, saatan käydä salillakin.

-Katri

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin 2015.

Ei ollut turha vuosi tämä. Blogi oli kyllä käytännössä kokonaan Leenan vastuulla, mutta vähemmän virtuaalisessa elämässä ehti tapahtua. Katsotaanpas.

Tammikuu: Ipana täytti vuoden. Tahtoo sanoa, että vapauduin tissibaarina toimimisesta. Kehoni, kokonaan itselläni. Viimeksi elin tällaisessa tilanteessa toukokuussa 2013. Eli ikuisuus sitten.

Helmikuu: Reilun vuoden kotiäitiyden jälkeen paluu ”työelämään”. Fyssariopintojen roikkumaan jäänyt syventävä harjoittelu käsittelyyn ja viideksi viikoksi yleissairaalapsykiatrian osastolle (ei potilaaksi vaan suorittamaan sitä harjoittelua, toim. huom.). Pääsin pois kotoa. Muiden (aikuisten!) ihmisten pariin. Samalla koin sanoinkuvaamatonta jälleennäkemisen riemua itseni kanssa. Kehoni, ajatukseni ja tunteeni, koko minuuteni ilman raskauden tai imetyksen tuomia muutoksia. Ihanaa olla taas minä!

Maaliskuu: Harjoittelu loppui, kotiäitiys jatkui. Tulevaisuus näyttäytyi yhtenä isona kysymysmerkkinä. Oppari kummitteli takaraivossa. Kävin työhaastattelussa, joka ei oikeastaan ollut yhtään omaa alaani. En saanut paikkaa, mutta se joka sai, tarjosi minulle omaa entistä työtään. Joka oli paljon enemmän omaa alaani. Win-win! Eli voitto-voitto på finska eller hur?

Huhtikuu: Kävin pääsiäisenä juomassa päiväkaljat Kööpenhaminassa. Reissusta palauduttuani ihmettelin, miten vatsani oli aamulla aina sekaisin, oli yhtä aikaa nälkä ja silti ajatus syömisestä etoi. Miten lounasaikaa odottaessa nälän tunne alkoi olla minulle epätyypillisen sietämätön. Pistin kaiken uuden työn aiheuttaman jännityksen piikkiin, kunnes puolivälissä kuuta ajattelin, ihan vaan varmuuden vuoksi, poissulkea raskauden mahdollisuuden. Ja päädyin tuijottamaan epäuskoisena kahta viivaa testitikussa. Ei. Ei vielä. Älkää viekö kehoani! Älkää viekö mahdollisuutta päiväkaljoihin Kööpenhaminassa. Älkää viekö sitä minua, jonka vasta sain takaisin. Ei. Ihan. Vielä. Ei. Loppukuusta avopuolison kummallinen patti kainalossa osoittautui laskimoveritulpaksi. Vähän pelkokerrointa lisää tilanteeseen.

Toukokuu: Ei muistikuvia. Kalenterimerkintöjen mukaan tein töitä. Lisäksi varmaan yritin sopeutua ajatukseen siitä, että maha kasvaa, tissit turpoaa enkä tänäkään kesänä pääse nauttimaan festareista täysillä. Enkä seuraavana, koska imetän.

Kesäkuu: ”Tänä kesänä ehkä just voin sietää tän onnettoman kesäkelin. Kivampi sonnustautua kesäkuteita laajempiin vaateratkasuihin. Ja kun ei sinne terassillekaan oo poltteita.”

Heinäkuu: Ruisrock. Pakkohan sinne oli mennä kun tiesin, että ens vuonna on taas joku tissiriippuvainen, joka estää kolmen päivän urheiluloman Ruissalossa. Ruisrock 2017, mä niin lupaan, että en ole raskaana enkä imetä. Maltahan vain. Ja pahoittelut jo valmiiksi kaikille kanssafestaroijille. (Jostain syystä tää biisi alkoi soida päässä. En käsitä miksi.)

Elokuu: Kelit koheni, työt lisääntyi. Buukkasin itselleni syksyksi töitä kolmelle eri taholle ja lisäksi kävin sopimassa opparini ohjaajien kanssa deadlinen parin kuukauden päähän valmistumisenkiilto silmissä. ”Eihän tässä enää paljon oo hommaa.” (Eipä.)

Syyskuu: Aloitin kahden kuukauden pituisen koeajokierroksen ruuhkavuosibussin kyydissä. Herätys klo 6, omat aamutoimet, ipana hereille, potalle, vaatteet päälle, pyörän kyytiin ja hoitoon ja töiden kimppuun. Kun teki töitä yrittäjähenkisesti monelle eri taholle ja vähän myös itselleen (se oppari), kahdeksan tuntia alkoi jännästi tuntua aika lyhyeltä työpäivältä.

Lokakuu: Koeajo kiihtyi ja loppusuora läheni. Rakastin arkea, sen haasteita ja rutiineja, mutta olin samalla hyvin tietoinen, kuinka monta viikkoa ja päivää tätä settiä on enää jäljellä. Mietin, kauankohan jaksaisin, jos en tietäisi, että kohta tämä loppuu.  Loppukuusta jätin opparin arvioitavaksi.

Marraskuu: Äitiysloma alkoi. Ipana lopetti hoidossa. Kävin säännöllisesti ipanan kanssa Gaggatygeissä eli Jyväskylän voimistelijoiden telinesalin vapaalla/avoimella perhevuorolla, tsekkaa tarkemmin täältä, mistä on kyse (näitä lisää muillekin paikkakunnille, ellei ole jo!). Täytin 30 vuotta. Loppukuusta tuli odotettu tuomio opparista (erittäin hyvä muttei täydellinen). Kävin jättämässä tutkintotodistushakemuksen. Valmistumispäivämääräksi kirjattiin 25.11.2015.

Joulukuu: Supistukset alkoivat laskettuna päivänä, heti pian sen jälkeen kun olin käynyt noutamassa tutkintotodistukseni. Seuraavana aamuna puskin onnistuneesti ipana nro 2:n vatsanahan väljemmälle puolelle. Sanoinkuvaamaton voittajafiilis, kun tajuaa, että enää ei tarvitse ponnistaa! Sittemmin olen mm. nukkunut mahallani ja juonut yhden oluen. Todettakoon vielä, että pissa-kakka-puklu-tissimaitoarki on ollut aika erilaista, kun seurana on yksi taapero, mutta toistaiseksi olen pysynyt järjissäni.

Entä mitä mietin nyt, 1.1.2016 n. klo 0.13? Että tämän alkavan vuoden aikana saavutetaan (toivottavasti) taas tammi- ja helmikuun kohdalla kuvailemani ”kehoni, kokonaan itselläni” -tilanne. Ei paha. Ja että olisi tuolla jossain varmaan jotain kuvia, mitä voisin lisäillä tätä tekstiä elävöittämään, mutta menen ennemmin nukkumaan.

Hyvää yötä. Ja vuotta 2016.

-Katri

 

Peili, ystäväni

Työpaikkani salille hankittiin pari kuukautta sitten peili, jotta asiakkaat voivat tsekata tekniikkaa ja oikeita liikeratoja salitreeniä tehdessään. Harva asiakas vieläkään käskemättä parkkeeraa peilin eteen treenaamaan. Enkä usko, että pääasiallisena syynä olisi se, että haluaisivat sulkea silmänsä vääriltä liikeradoilta tai etteivät olisi kiinnostuneita oikeasta tekniikasta. Peili nyt vain on niin ahdistava. Siitähän näkee oman kuvansa, hyvänen aika sentään. Itsensä hikisenä, punaisena, äheltävänä. Armottomissa treenivaatteissa, jotka eivät jätä yhtään ylimääräistä möhkyrää ja muhkuraa piiloon.

Alkuun hämmennyin tästä ”apua, peili!” -ilmapiiristä joka välittömästi valtasi työmaasalin. Varsinkin kun salilla kävijät eivät ole millään tavoin valikoitunut keho-ongelmainen otos ihmiskunnasta, vaan kyseessä on ihan tavallisia aikuisia ihmisiä. Tämä pisti kuitenkin miettimään omaa suhdettani peiliin. Aloin ymmärtää.

Pidin itseäni 14-vuotiaana maailman rumimpana ihmisenä. Aknen runtelemat kasvot, liian leveä vyötärö, ruma vatsa, liian isot reidet, liian isot jalat oikeastaan kokonaisuudessaan. En oikeastaan muista olleeni mihinkään kehoni kohtaan tyytyväinen. Vihasin katsoa itseäni peilistä ilman aknenäppyjä peittävää kosmetiikkaa tai ilman löysää, ylileveää paitaa, joka peittäisi keskivartalon inhottavuudet ja joka loisi illuusion kapeammista kintuista.

En tänä päivänäkään tiedä, miltä ihan oikeasti näytin tuolloin. En muista ikinä katsoneeni itseäni tuohon aikaan peilistä alasti, alusvaatteissa, uimapuvussa tai edes kesäisen vähissä vaatteissa (koska sortsien pukeminen oli mielestäni pahinta, mitä minulle ja niille maailman rumimmille jaloille olisi voinut sattua). Olin mielestäni ennenkaikkea iso. Ällöttävän iso.

Vaan mitä sanoo todellisuus? Olin kyllä silloin 14-vuotiaana jo kasvanut tähän täysipituiseen, reilusti yli 170-senttiseen varteeni. Peilin lisäksi vihasin katsoa omaa painolukemaani, enkä siksi ole aivan varma tarkasta strategisesta painomitastani tuohon aikaan. Muistelen kuitenkin, että painoni on siihen aikaan ollut, korkeimmillaankin, jotakuinkin 5 kiloa vähemmän, kuin mihin biologinen normaalipainoni nyt aikuisiällä on asettunut.

Toisin sanoen en siis oikeasti ollut ollenkaan iso. Ehkä ikäisekseni pitkä. Ja ylipäänsä naiseksikin aika pitkä. Mutta en muuten. Siksi minusta olisi äärettömän kiehtovaa päästä kohtamaan nyt, tällä järjellä ja tällä kehotyytyväisyydellä se peilikuva, jota niin syvästi silloin vihasin. Nähdä ne maailman rumimmat jalat, jotka nykyään pukisin enemmän kuin mielelläni vähän useamminkin kuin kerran kesässä sortseihin (tahtoo lisää sortsikelejäää!).

Okei, jatketaan aikamatkaa. Tuli laihtuminen ja jatkuvat body checkingit (onko tälle järkevää suomenkielistä termiä?) jokaisesta mahdollisesta peilistä, näyteikkunasta, autonikkunasta jne, kun piti tarkistaa, että onhan vatsa edelleen yhtä littana kuin kotoa lähtiessä. Olin yhtä riippuvainen peilistä kuin vaa-asta, jolta piti aina käydä tarkistamassa, ettenhän vain ainakaan ole yhtään lihonut. Koska sehän se sittenkin olisi pahinta mitä ihmiselle voisi sattua.

Luulin peilin olevan ystävä, vaikka todellisuudessa se oli pahin vihollinen. Se joka aina kertoi, että kyllä sillä yhdellä kadun kulkijalla oli kapeampi vyötärö tai sirommat jalat. Aina oli jotain, johon ei voinut olla tyytyväinen. Sarjassamme tyytyväisyys tappaa kehityksen ja muita sairaita motivaatiolauseita.

Siitä alkoi pitkä tie, tai no, taistelu siihen, että peilistä todella tuli ystävä. Siinä matkan varrella ehdittiin kokea aika monet sisäiset itkupotkuraivarit, kun keho näytti kaikelta muulta kuin pitäisi. Tai siis, ”pitäisi”.  Kun päälle aiottu vaate ei näyttänytkään yhtään siltä, miltä oli ajatellut. Kun ryhmäliikuntatunnille mennessä piti valita treenivaatteet sen mukaan, että tietää joutuvansa katsomaan itseään peilistä koko tunnin ajan. Kun terve mieli yrittää pitää todellisuuden matkassa mukana ja todistaa, että olet ihan hyvänkokoinen, samaan aikaan kun sairas mieli osoittaa syyttävällä sormella jokaista epätäydellisyyden kohtaa peilikuvassasi.

Olen tämän kuvan napannut internetin ihmeellisestä maailmasta, mutta nyt en enää löydä alkuperäisille jäljille. Julkaisen sen silti. (Koska en jaksa itse alkaa nakertaa omenasta vastaavaa asetelmaa.) Tulkaa ja lyökää.

Päästään nykyhetkeen. Näen peilistä juuri sellaisen ihmisen, jollainen olen. Vaatteilla tai ilman. Ja olen tyytyväinen näkemääni. En haikaile enkä kaipaa mitään muuta. Näen peilistä, miten jokin vaate istuu päälläni erityisen hyvin, jokin toinen vaate huonommin. En enää koe, että vika olisi minussa tai että minun pitäisi muuttua, jotta vaate näyttäisi paremmalta. Jokseenkin järkevämpää suosia niitä hyvin istuvia vaatteita ja yksinkertaisesti olla ostamatta/käyttämättä niitä huonosti istuvia vaatteita. Näen peilistä myös, pysyykö lapatuki punnertaessa vasemmallakin puolella vai lähteekö olkapää karkaamaan kohti korvaa. En jää enää tuijottamaan, näyttääkö vatsani tässä treenipaidassa isolta tai näkyykö vatsamakkaroita kumartuessa.

Myönnän, että en edelleenkään nauti rintaliivien sovittamisesta räikeästi valaistussa sovituskopissa pms- (tai alkuraskaudesta johtuvien) turvotusten kanssa. Myönnän myös, että peilikuvat, joissa näytän mielestäni todellisuutta leveämmältä tai kapeammalta, hämmentävät minua. En kaipaa enää todellisuuden väärentäjiä, kun vihdoin olen päässyt eroon omasta päänsisäisestä väärentäjästä. Mutta enää nuo kokemukset eivät lannista minua. Saavat ennemmin vain hymähtämään. Ja jatkamaan elämää.

Peilittömyyttä pidetään jollain treenisaleilla merkkinä siitä, että hei, täällä ei olla ulkonäkökeskeisiä. Täällä ei pakoteta ketään katsomaan itseään peilistä. Täällä ei treenata siksi, että voidaan pullistella ja pyllistellä lihaksia peilin kautta. Täällä ei lisätä tuskaa ja ahdistusta siitä, miltä näyttää tänään päälle valitussa treenitopissa, onko naama punaisenlaikukas, valuuko ripsiväri tai onko tukka likainen, vaan täällä saa keskittyä tekemiseen.

Tavallaan tykkään tästä peilitön sali -ideologiasta. Mutta tavallaan tykkäisin myös siitä, että peili ei olisi kenenkään vihollinen. Että peilin välttelemisen sijaan kannustettaisiinkin rohkeasti peilin eteen. Kohtaamaan todellisuus ja hyväksymään se. Näkemään se upeus, mikä peilissä kurkistaa. Että peili ei tarkoittaisi ulkonäkökeskeisyyttä vaan sitä, että tietää ja tuntee kehonsa mutkat ja osaa katsoa niitä jokamiehen(janaisen)oikeuksiin kuuluvalla ylpeydellä.

Siinäpä minulle haastetta töihin.

Aiheeseen liittyen, pakko vielä kertoa tämä. Sanoin taannoin jyrkän ein avopuolisoni harmittomalle ja humoristiselle(?) tavalle jännitellä kotona peilin edessä lihaksiaan salitreenin jälkeen. En tiedä, oliko tämä hätävarjelun liioittelua, mutta halusin minimoida riskit, että ipanamme pitää peilin edessä pullistelua ihan normaalina toimintana tai ajattelee peilikuvan olevan hyväksyttävä vain silloin, kun se on käyty juuri pumppaamassa salilla. Eikä minua toisaalta itseänikään kiinnostanut seurata moista käyttäytymistä kodissani.

Ei tarvinnut toista kertaa huomauttaa asiasta.

-Katri