Katu-uskottavaa välipalaa lapsille

Neljä vuotta sitten harkitsin graafikon uraa ja tuunasin Vanhempainliiton Kotirintama-kampanjan  pelottelujulisteita uusiksi. Olin tyytyväinen lopputulokseen, esimerkkinä tämä:

Samassa jutussa pohdin sitä, miksi lapsille on tarjolla kaiken maailman epäterveellistä mössöä liikuntatapahtumissa ja huvipuistoissa. Mielikuvat siitä, mikä on juhlaruokaa ja ruokaa, joka yhdistyy kivoihin tapahtumiin, luodaan lapsuudessa. Niiden mielikuvien pulmalliin ruokailutottumuksiin johtavia tapoja sitä sitten esimerkiksi ravitsemusterapiassa yritetään purkaa aikuisena.

Sitten on lapsille markkinointi. Siihen pätee kyllä samat säännöt kuin aikuisillekin markkinointiin, mutta Kuluttaja-asiamies on antanut oman linjauksensa, jonka suositukseksi tulkitsen. Siinä annetaan muun muassa hyviä esimerkkejä siitä, mitkä mainonnan keinot on tulkittu hyvän maun ja lasten edun vastaisiksi. Esimerkeistä löytyy muun muassa seuraava:

Makeisia mainostettiin tekstillä ”Karkilla saat kavereita.” Kuluttaja-asiamies piti mainosta hyvän tavan vastaisena, kun siinä annettiin ymmärtää, että karkkia ostamalla välttyy yksinäisyydeltä. (KA 1996/40/0989)

Tämä tapaus on vuodelta 1996. Nyt, 21 vuotta myöhemmin, erään hyvin laajalevikkisen lastenlehden takakannessa komeilee tämä:

Mistähän sitä aloittaisi tämän ruotimisen? Mainos on ilmeisesti tarkoitettu aikuisille, mutta joku firmasta on keksinyt, että eiköhän osteta paikka suosituimmasta lastenlehdestä, kuulkaas!

Kyseisen lehden levikki on 300 000 ja lehden nettisivujen mukaan sitä lukee viikottain yli miljoona suomalaista. Kohderyhmänä siis pitäisi olla lapset, mutta tämä mainos ei todellakaan näytä lapsille suunnatulta tai sitten tässä halutaan korostaa jotain ikiaikaisia ”näin kasvat raavaaksi mieheksi lihaa syömällä” -myyttiä. Joka on hengenvaarallinen. Kirjoitin Feminismiä pojille -kirjoituksessa aiheesta, mutta otetaanpa kertauksen vuoksi nosto sieltä.

Se, että pojat kasvaa ajatukseen, että liha on miehistä ruokaa ja kasvikset naismaista sievistelyä, vaurioittaa poikien fysiologista terveyttä. Ihan samalla tavalla kun ei markkinoida tupakkaakaan, pidän hyvin kyseenalaisena, että prosessoitua lihaa saa tällä tavoin ”katu-uskottavana” ja coolina mainostaa. Prosessoitu liha on yhdistetty muun muassa suolistosyöpiin, ylipainoon ja diabetekseen. Ei yhtään sen parempi kuin keuhkosyöpä, jota yleisimmin tupakointi aiheuttaa.  Puhun pojista, koska en parhaalla tahdollanikaan saa tätä ajateltua tytöille tai naisille kohdistettuna.

Toiseksi vaihtokauppa: karkkia ei voi aina syödä, mutta Villen voima-jörkkiä (hyvä jeesus, mikä nimi…) voi. Paitsi että ei. Tässä ratsastetaan vuoden 2017 supervillityksellä eli sokerikammoisuudella. Vaihto karkista prosessoituun lihaan ei ole hyvä vaihtokauppa. Voima-jörkki koostuu n. 30 % rasvasta (josta tyydyttynyttä 1/3) ja 27 % proteiinista ja noh… suolasta.  Siinä on hulppeat 3 % suolaa. Suolaa, joka siis kulkee terveyspiireissä ”silent killer” -nimellä ja aivan syystä. Suola on verenpaineen merkittävin taustatekijä ja siten sydän- verisuoni- ja aivoterveyttä vaurioittava ravintoaine. Sitä pelättyä sokeria tosiaan ei ole nimeksikään (hurraa… 😛 )

Sitten vielä tämä tunteisiin vetoava mielikuvamarkkinointi. Ole katu-uskottava. Minusta tämä ei paljon eroa tuosta tapauksesta, jossa vuonna 1996 kuluttaja-asiamies katsoi, että ”karkilla saat kavereita” ei ole asiallista markkinointia. Lasten maailma on pahimmillaan hyvin raadoillista hyväksyntä-kamppailua, jota tällainen miehinen pönkitys ei ratkaise vaan pahentaa.

Kuluttaja-asiamies ei katso myöskään hyvällä, jos epäterveellisiä ruokia markkinoidaan julkkiksilla tai lasten ja nuorten idoleilla. En tiedä, onko näyttelijä, ravintoloitsija Ville Haapasalo nykyidoli, mutta tokihan hänestä rennon jätkän mielikuva välittyy ihan vaan mainoksenkin perusteella. Ja kyllä, jos hän rennon jätkän imagolla markkinoisi terveellisiä vaihtoehtoja, olisin ihan tyytyväinen, koska minulla ei sinällään ole mitään vastaan markkinoinnin keinoja, jos niitä käytetään yleisen hyvän ajamiseen – ja siinä sivussa rahan tekemiseen.

(Saman firman, eli Deliciestin lapsille suunnatut rahkavälipalat, joista Maiskuiksi kutsuvat ja jotka piirroshahmoin ovat koristelleet, on muuten ravitsemuksellisesti kaikkea muuta kuin hyvä välipala. Sanoi mainosteksti mitä hyvänsä. )

Lapsille hyviä välipaloja ovat (off the top of my head pikaisesti lueteltuna):

  • Hedelmät ja marjat
  • Kasvispalat (juurespalat kunniaan!)
  • Täysjyväviljatuotteet, kuten puurot, leivät, näkkärit, vähäsokeriset välipalapatukat, tolkullisesti sokeria sisältävät myslit ja murot, weetabix
  • Maustamattomat  tai kevyesti sokeroidut maitotuotteet tai vastaavat vegaaniset vaihtoehdot (sokeroidut, koska ei nyt terveysfasisteja sentään olla)
  • Proteiinia itse suosisin ekovaihtoehdoista eli esim. vapaankanamunat, tofu, muut kasviproteiinit, vaikkapa hummus voileipien välissä (luettelen nämä siitäkin huolimatta, että joku siellä nyt sanoo, että meidän lapset ei syö)
  • Pähkinät ja siemenet sekä näistä tehdyt patukat ja palat (joissa vähän enemmän sokeria, mutta edelleen, eipä mennä sille paniikkilinjalle)
  • Ja tokihan jätskiä tai leivonnaisia voi olla myös välipalana silloin tällöin! Heittona, että vaikkapa joitain kertoja kuussa (ja toki useammin aterian kylkiäisenä jälkiruokana kohtuu annoksina).

Voima-jörkkiä en kyllä tyjyn suolapitoisuutensa ja rasvaisuutensa takia olisi lasten suuta kohti ohjaamassa… Enkä kyllä aikuistenkaan. Mutta tämä on mielipide! Kukin aikuinen päättäköön omalta kohdaltaan mitä tekee.

Ai, mikä (Sanoma Magazinen julkaisema) lehti onkaan kyseessä?  Oma veikkaus pelkän mainoksen perusteella oli, että TM. Ei ollut. Oli tämä:

Mainokset

Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Liiduilla piirtävät lifecoachit

Vietin maanatai-iltapäivän leikkipuistossa alle kouluikäisten kanssa. Tunnen oloni aina hyvin kotoisaksi tässä porukassa – todennäköisesti eskaritädin hommat on jättänyt jälkensä. Touhuiltiin vähän kaikenlaista. Lapset piirteli katuliiduilla (no, ehkä minäkin yhden kiven graffitteja tuunasin ja piirtelin tapani mukaan sydämiä asvalttiin) ja Katrin kanssa hypittiin portaita ja yhden jalan hyppyjä, samalla kun rupateltiin lasten kanssa.

Lapsilla on paljon opittavaa ihmisenä olosta ja aikuisten hommiin kuuluu tietysti näyttää hyvää esimerkkiä. Lapsena on monta tehtävää. Opetella syömään monenlaista ruokaa. Oppia sitomaan kengännauhat. Treenata tunteiden hallintaa ja säätelyä, jotta jokainen epämiellyttävä tilanne ei aiheuta kilareita, huutoa ja yleistä älämölöä. Eilen yksi sanoi, että ei leiki toisen kanssa, koska se on heittänyt joskus mutavelliä päälle. Totesin, että kyllä mekin Katrin kanssa välillä kinataan ja kiusataan toisiamme ja silti ollaan ystäviä. (Plus, että Katri pakotti heräämään 5.30 aamujumppaan, mikä on vähän sama asia.)

Vaan kyllä meillä aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta.

Jokainen lapsi, joka siinä skeittipuistossa kohdallemme tuli pyörähtämään muisti ylpeyttä uhkuen mainita, minkä erikoistaidon omaa.

”Mä osaan ajaa yhellä kädellä.”

”Mä uskallan ajaa noista portaista. *tups, tups, tups*”

Aah , miten virkistävää! Näinhän ne lapset tosiaan puhuu! Oon tosi taitava ja osaan vaikka mitä taitoja. Miten tämä aikuisille on paljon vaikeampaa?

Olen kärsinyt tässä jonkinmoisesta huijari-kompleksista siitä lähtien, kun olen kirjoja tehnyt ja vastaanottoajat on alkanut täyttyä mukavasti. Että olenko riittävän hyvä, jotta ihmisten kannattaa minua kuunnella?

Mun pitää selvästi itsekin treenata pokkana oman osaamisen alleviivaamista ja olla ylpeä omista taidoistani – ja ehkä ennen kaikkea asenteestani. Olen tosi kiitollinen, että eräs ystäväni esittelee minut Suomen johtavana ravitsemusasiantuntijana. Hän on pohjalainen, mikä selittää paljon. 😀 Toinen taas sanoi hinnoittelusta, että ”lähdet siitä, että oot priceless.”

Yritän parhaani mukaan treenata sitä, että osaan rehennelllä (terveellä ja realistisella tavalla tietty) osaamisellani. Täytyy sanoa, että nuorena tämä tuli helpommin, mutta nyt sitä joutuu tietoisesti harjoittelemaan, että tämä hehkutuksen taito ei ruostu ja katoa. Fakta kun on, että olen aika jees paketti sydäntä, tietoa, intuitiota ja hyväntahtoisuutta. Erityisosaamistakin on vaikka ja mistä.

Yhtä erityistaidoistani sain onneksi esitellä Optimoven aamun jumppatunnilla, kun ohjaaja Tommi kysyi, että osaako joku äänellä delfiinin lailla. Todistetusti osaan naksutella delfiini-ääntä myös lankutuksen aikana. 😀

Suosittelen lämpimästi nassikoiden seuraa myös meille, joilla ei omia muksuja ole.  Voi olla hyvinkin opettavaista. Ennen kaikkea hauskaa, vaikka sitä katuliitu pölyä onkin kaikki paikat täynnä. Tai ehkä just siks. Hyvä muistutus leikkimielisyyden säilyttämisestä ja hyvästä asenteesta.

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Älä välitä

Muistan ekalla luokalla ilmoittautuneeni liikka-kerhoon ja olin ihan paniikissa siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelotti ihan hirveästi, kun en tuntenut kerhosta muita. Olin kauhun kyllästämä ensimmäisenä kerhoiltapäivänä. Tämän lisäksi minulla ei joko ollut vielä rannekelloa tai en sitä löytänyt, joten olin ottanut mukaan herätyskellon näyttämään oikeaa aikaa, että en varmasti myöhästyisi kerhon alusta.

Kävikin niin, että jotain meni vikaan ja todella olin paniikista ja kellovarautumisistani huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. En vieläkään tiedä, kumpaa vai kumpaakin, sillä kerhoa en löytänyt. Enkä koskaan enää uskaltanut sinne mennä, saati, että olisin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tai en ainakaan muista, että olisin ikinä asiasta puhunut.

Koska hävetti. Enkö ollutkaan reipas koululainen, joka tekee kivoja asioita reippasti? (Leima, joka otsaani oli leimattu jo hyvin varhaisessa vaiheessa.) Että paljastuisin noloksi ja jotenkin yleisesti urpoksi. En edes liikka-kerhoon selvinnyt!

Ja sitten tulee se hulluin osa: Pelkään edelleen kaikkea uutta, etenkin, jos se liittyy asioihin, joita en osaa. Uusiin harrastuksiin lähden aina pelonsekaisin tuntein. Kuntosali ei ole vuosienkaan jälkeen muuttunut mieluisaksi paikaksi, koska joka kerta salille meno on pelon voittamista. Ei sen takia, että en osaisi toimia siellä. Sen takia, että en ole täysin päässyt typerästä piirteestä olla välittämättä muista.

Kyllä, olla välittämättä siitä, mitä joku ajattelee tekemisestäni ja toiminnastani. Tiedostan pelot täysin irrationaalisiksi ja typeriksi. Tajuan, että hermostunut lapsi minussa vaan ei meinaa unohtaa neuroosejaan. Osaan pelot myös lähes aina voittaa, mutta joka kerta ne on edessä.

Menen uusiin harrastuksiin, mutta  kukaan ei taida tajuta, millaista henkistä tsemppausta ja itse-sparrausta nuo kerrat ovat. Joudun pakottamaan itseni ihmisten ilmoille jatkuvasti, koska jännitän myös noita katuja allani ja baareja, kahviloita ja muita julkisia tiloja. Jos jätän poistumatta kotoa (siis muutakin kuin töihin), se muuttuu päivissä ja viikoissa tosi raskaaksi. Se, mikä näyttää kaikista hyvin sosiaaliselta elämältä, on isolta osin aktiivisesti luotua. Koska pelkään, että se muuttuu vaikeaksi, jos jään kotiin kyhjöttämään ja typerät pelot ottaa vallan. (Onneksi olen myös jääräpäinen ja en suostu ikinä antamaan peloille periksi.  Ja tokihan kantapaikat ovat asia erikseen. Siksi Tavastia ja Brewdog ei enää herätä pelkoja. 😀 )

Hoitokeinoksi en ole keksinyt sen parempaa kuin hokea itselleni, että ketään ei kiinnosta, mitä minä teen. Koska tottahan se on. En minäkään pohdi etenkään vieraiden ihmisten tekemisiä tai päivittele! Ystävätkin tekee omat valintansa ja that’s it.

On tässä se hyvä puoli, että tämä irrationaalinen pelko auttaa ymmärtämään vaikkapa arkaa tai ikäviä katseita pelkäävää vastaanottotyössä. I get it. Ei ole helppoa etsiä uusi harrastus, opetella uusia taitoja tai löytää omanhenkistä seuraa.

Onnekseni on myös  paljon tilanteita, jolloin en todellakaan mieti, mitä minusta ajatellaan. Ilman, että psyykkaan itseäni. 😉 Työssäni olen aika sinut itseni kanssa ja semmoisia lamaannuttavia pelkoja ei juuri tule vastaan. Joitain kertoja kylläkin ja silloin tiedän, että työn laatuhan siinä kärsii, kun tehtävän loppuun vieminen on yhtä selviämistaistelua. Se harmittaa. Mutta on ymmärrettävää ja en nyt kauheasti itseäni jaksa niistä tilanteista soimata. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan 100-prosenttisen hyvää jälkeä.

Ja sitten on tämä elämä kokonaisuutena. Moni tuntuu elävän henkisessä lasitalossa ajatellen, että kaikki katsoo sisään pahansuopaisesti haluten hajottaa koko rakennelman. Jatkuva vatvominen siitä, mitä muut ajattelevat ja kuvitelmat siitä, että muut haluavat pahaa tai tuhota, vievät tolkuttomasti energiaa. Itselläni nämä vatvomiset liittyy – onneksi! – vain irrationaalisiin liikunta- ja kahvittelu-hetkiin eikä elämään kokonaisuutena! Yleisesti olen vähän silleen, että living the dream. 😀

On myös tilanteita, jolloin joku sanoo ilkeästi ja ne sanat jäävät sisään muhimaan. Syntyy pelkoja ja ajan saatossa sisällä porisee varsinainen myrkkykeitos. Sellainen, joka syövyttää minuutta, tekee araksi ja samentaa mielialan. Joskus sanomiset voi olla hyviäkin. Minulla reippaan leima on ollut kyllä ennen kaikkea rasite, vaikka vanhemmat varmasti tarkoittivat vaan hyvää kehumalla. Se oli ehkä kuitenkin liian iso kehu pienelle neuroottiselle mielelle. 😀

Siksi vinkki jännittäjältä: Älä välitä.

Tämä ei tarkoita, että ala kyyniseksi erakoks, joka pelkää ihmisiä ja korottaa individualismin ylimmälle korokkeelle. Tämä ei tarkoita, että jätä tekemättä asioita, jotka pelottaa. Tämä tarkoittaa vaan sitä, että ihminen tulee liian varovaiseksi, jos liikaa miettii sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä toimiiko normien tai neuroosien mukaan. Onko liian vanha tai vastaavasti liian kokenematon johonkin. Näyttääkö oudolta, tekeekö väärin vai oikein.

Nyt kun pelot on kirjoitettu auki, tuntuu muuten todella paljon kevyemmältä. Lisäksi ehkä piirun verran rohkeammalta tehdä valintoja, jotka vie eteenpäin. Vaikka taas pelottaa.

Ehkä se oli tämän sekavan sepostuksen tarkoitus. Auttajan tarvitsee joskus vissiin auttaa itseäänkin. 😉

Meijän Katri Aamulehdessä!

Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille! 

Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan

Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)

Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.

Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.

Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:

Taiteellisen sumuinen kuva.

Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.

Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:

”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”

Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus.   Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.

Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.

Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.

”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut  syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”

Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti.  Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain.  Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin.  Silleen aika kiva juttu.

Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”

Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:

”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.” 

Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…

Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.

Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.

Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.

Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin,  siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.

Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there.  Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.

SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)

Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää  siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.

Itepä sen sanoitte:

P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia  – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies.