Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Katu-uskottavaa välipalaa lapsille

Neljä vuotta sitten harkitsin graafikon uraa ja tuunasin Vanhempainliiton Kotirintama-kampanjan  pelottelujulisteita uusiksi. Olin tyytyväinen lopputulokseen, esimerkkinä tämä:

Samassa jutussa pohdin sitä, miksi lapsille on tarjolla kaiken maailman epäterveellistä mössöä liikuntatapahtumissa ja huvipuistoissa. Mielikuvat siitä, mikä on juhlaruokaa ja ruokaa, joka yhdistyy kivoihin tapahtumiin, luodaan lapsuudessa. Niiden mielikuvien pulmalliin ruokailutottumuksiin johtavia tapoja sitä sitten esimerkiksi ravitsemusterapiassa yritetään purkaa aikuisena.

Sitten on lapsille markkinointi. Siihen pätee kyllä samat säännöt kuin aikuisillekin markkinointiin, mutta Kuluttaja-asiamies on antanut oman linjauksensa, jonka suositukseksi tulkitsen. Siinä annetaan muun muassa hyviä esimerkkejä siitä, mitkä mainonnan keinot on tulkittu hyvän maun ja lasten edun vastaisiksi. Esimerkeistä löytyy muun muassa seuraava:

Makeisia mainostettiin tekstillä ”Karkilla saat kavereita.” Kuluttaja-asiamies piti mainosta hyvän tavan vastaisena, kun siinä annettiin ymmärtää, että karkkia ostamalla välttyy yksinäisyydeltä. (KA 1996/40/0989)

Tämä tapaus on vuodelta 1996. Nyt, 21 vuotta myöhemmin, erään hyvin laajalevikkisen lastenlehden takakannessa komeilee tämä:

Mistähän sitä aloittaisi tämän ruotimisen? Mainos on ilmeisesti tarkoitettu aikuisille, mutta joku firmasta on keksinyt, että eiköhän osteta paikka suosituimmasta lastenlehdestä, kuulkaas!

Kyseisen lehden levikki on 300 000 ja lehden nettisivujen mukaan sitä lukee viikottain yli miljoona suomalaista. Kohderyhmänä siis pitäisi olla lapset, mutta tämä mainos ei todellakaan näytä lapsille suunnatulta tai sitten tässä halutaan korostaa jotain ikiaikaisia ”näin kasvat raavaaksi mieheksi lihaa syömällä” -myyttiä. Joka on hengenvaarallinen. Kirjoitin Feminismiä pojille -kirjoituksessa aiheesta, mutta otetaanpa kertauksen vuoksi nosto sieltä.

Se, että pojat kasvaa ajatukseen, että liha on miehistä ruokaa ja kasvikset naismaista sievistelyä, vaurioittaa poikien fysiologista terveyttä. Ihan samalla tavalla kun ei markkinoida tupakkaakaan, pidän hyvin kyseenalaisena, että prosessoitua lihaa saa tällä tavoin ”katu-uskottavana” ja coolina mainostaa. Prosessoitu liha on yhdistetty muun muassa suolistosyöpiin, ylipainoon ja diabetekseen. Ei yhtään sen parempi kuin keuhkosyöpä, jota yleisimmin tupakointi aiheuttaa.  Puhun pojista, koska en parhaalla tahdollanikaan saa tätä ajateltua tytöille tai naisille kohdistettuna.

Toiseksi vaihtokauppa: karkkia ei voi aina syödä, mutta Villen voima-jörkkiä (hyvä jeesus, mikä nimi…) voi. Paitsi että ei. Tässä ratsastetaan vuoden 2017 supervillityksellä eli sokerikammoisuudella. Vaihto karkista prosessoituun lihaan ei ole hyvä vaihtokauppa. Voima-jörkki koostuu n. 30 % rasvasta (josta tyydyttynyttä 1/3) ja 27 % proteiinista ja noh… suolasta.  Siinä on hulppeat 3 % suolaa. Suolaa, joka siis kulkee terveyspiireissä ”silent killer” -nimellä ja aivan syystä. Suola on verenpaineen merkittävin taustatekijä ja siten sydän- verisuoni- ja aivoterveyttä vaurioittava ravintoaine. Sitä pelättyä sokeria tosiaan ei ole nimeksikään (hurraa… 😛 )

Sitten vielä tämä tunteisiin vetoava mielikuvamarkkinointi. Ole katu-uskottava. Minusta tämä ei paljon eroa tuosta tapauksesta, jossa vuonna 1996 kuluttaja-asiamies katsoi, että ”karkilla saat kavereita” ei ole asiallista markkinointia. Lasten maailma on pahimmillaan hyvin raadoillista hyväksyntä-kamppailua, jota tällainen miehinen pönkitys ei ratkaise vaan pahentaa.

Kuluttaja-asiamies ei katso myöskään hyvällä, jos epäterveellisiä ruokia markkinoidaan julkkiksilla tai lasten ja nuorten idoleilla. En tiedä, onko näyttelijä, ravintoloitsija Ville Haapasalo nykyidoli, mutta tokihan hänestä rennon jätkän mielikuva välittyy ihan vaan mainoksenkin perusteella. Ja kyllä, jos hän rennon jätkän imagolla markkinoisi terveellisiä vaihtoehtoja, olisin ihan tyytyväinen, koska minulla ei sinällään ole mitään vastaan markkinoinnin keinoja, jos niitä käytetään yleisen hyvän ajamiseen – ja siinä sivussa rahan tekemiseen.

(Saman firman, eli Deliciestin lapsille suunnatut rahkavälipalat, joista Maiskuiksi kutsuvat ja jotka piirroshahmoin ovat koristelleet, on muuten ravitsemuksellisesti kaikkea muuta kuin hyvä välipala. Sanoi mainosteksti mitä hyvänsä. )

Lapsille hyviä välipaloja ovat (off the top of my head pikaisesti lueteltuna):

  • Hedelmät ja marjat
  • Kasvispalat (juurespalat kunniaan!)
  • Täysjyväviljatuotteet, kuten puurot, leivät, näkkärit, vähäsokeriset välipalapatukat, tolkullisesti sokeria sisältävät myslit ja murot, weetabix
  • Maustamattomat  tai kevyesti sokeroidut maitotuotteet tai vastaavat vegaaniset vaihtoehdot (sokeroidut, koska ei nyt terveysfasisteja sentään olla)
  • Proteiinia itse suosisin ekovaihtoehdoista eli esim. vapaankanamunat, tofu, muut kasviproteiinit, vaikkapa hummus voileipien välissä (luettelen nämä siitäkin huolimatta, että joku siellä nyt sanoo, että meidän lapset ei syö)
  • Pähkinät ja siemenet sekä näistä tehdyt patukat ja palat (joissa vähän enemmän sokeria, mutta edelleen, eipä mennä sille paniikkilinjalle)
  • Ja tokihan jätskiä tai leivonnaisia voi olla myös välipalana silloin tällöin! Heittona, että vaikkapa joitain kertoja kuussa (ja toki useammin aterian kylkiäisenä jälkiruokana kohtuu annoksina).

Voima-jörkkiä en kyllä tyjyn suolapitoisuutensa ja rasvaisuutensa takia olisi lasten suuta kohti ohjaamassa… Enkä kyllä aikuistenkaan. Mutta tämä on mielipide! Kukin aikuinen päättäköön omalta kohdaltaan mitä tekee.

Ai, mikä (Sanoma Magazinen julkaisema) lehti onkaan kyseessä?  Oma veikkaus pelkän mainoksen perusteella oli, että TM. Ei ollut. Oli tämä:

Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Liiduilla piirtävät lifecoachit

Vietin maanatai-iltapäivän leikkipuistossa alle kouluikäisten kanssa. Tunnen oloni aina hyvin kotoisaksi tässä porukassa – todennäköisesti eskaritädin hommat on jättänyt jälkensä. Touhuiltiin vähän kaikenlaista. Lapset piirteli katuliiduilla (no, ehkä minäkin yhden kiven graffitteja tuunasin ja piirtelin tapani mukaan sydämiä asvalttiin) ja Katrin kanssa hypittiin portaita ja yhden jalan hyppyjä, samalla kun rupateltiin lasten kanssa.

Lapsilla on paljon opittavaa ihmisenä olosta ja aikuisten hommiin kuuluu tietysti näyttää hyvää esimerkkiä. Lapsena on monta tehtävää. Opetella syömään monenlaista ruokaa. Oppia sitomaan kengännauhat. Treenata tunteiden hallintaa ja säätelyä, jotta jokainen epämiellyttävä tilanne ei aiheuta kilareita, huutoa ja yleistä älämölöä. Eilen yksi sanoi, että ei leiki toisen kanssa, koska se on heittänyt joskus mutavelliä päälle. Totesin, että kyllä mekin Katrin kanssa välillä kinataan ja kiusataan toisiamme ja silti ollaan ystäviä. (Plus, että Katri pakotti heräämään 5.30 aamujumppaan, mikä on vähän sama asia.)

Vaan kyllä meillä aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta.

Jokainen lapsi, joka siinä skeittipuistossa kohdallemme tuli pyörähtämään muisti ylpeyttä uhkuen mainita, minkä erikoistaidon omaa.

”Mä osaan ajaa yhellä kädellä.”

”Mä uskallan ajaa noista portaista. *tups, tups, tups*”

Aah , miten virkistävää! Näinhän ne lapset tosiaan puhuu! Oon tosi taitava ja osaan vaikka mitä taitoja. Miten tämä aikuisille on paljon vaikeampaa?

Olen kärsinyt tässä jonkinmoisesta huijari-kompleksista siitä lähtien, kun olen kirjoja tehnyt ja vastaanottoajat on alkanut täyttyä mukavasti. Että olenko riittävän hyvä, jotta ihmisten kannattaa minua kuunnella?

Mun pitää selvästi itsekin treenata pokkana oman osaamisen alleviivaamista ja olla ylpeä omista taidoistani – ja ehkä ennen kaikkea asenteestani. Olen tosi kiitollinen, että eräs ystäväni esittelee minut Suomen johtavana ravitsemusasiantuntijana. Hän on pohjalainen, mikä selittää paljon. 😀 Toinen taas sanoi hinnoittelusta, että ”lähdet siitä, että oot priceless.”

Yritän parhaani mukaan treenata sitä, että osaan rehennelllä (terveellä ja realistisella tavalla tietty) osaamisellani. Täytyy sanoa, että nuorena tämä tuli helpommin, mutta nyt sitä joutuu tietoisesti harjoittelemaan, että tämä hehkutuksen taito ei ruostu ja katoa. Fakta kun on, että olen aika jees paketti sydäntä, tietoa, intuitiota ja hyväntahtoisuutta. Erityisosaamistakin on vaikka ja mistä.

Yhtä erityistaidoistani sain onneksi esitellä Optimoven aamun jumppatunnilla, kun ohjaaja Tommi kysyi, että osaako joku äänellä delfiinin lailla. Todistetusti osaan naksutella delfiini-ääntä myös lankutuksen aikana. 😀

Suosittelen lämpimästi nassikoiden seuraa myös meille, joilla ei omia muksuja ole.  Voi olla hyvinkin opettavaista. Ennen kaikkea hauskaa, vaikka sitä katuliitu pölyä onkin kaikki paikat täynnä. Tai ehkä just siks. Hyvä muistutus leikkimielisyyden säilyttämisestä ja hyvästä asenteesta.

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Älä välitä

Muistan ekalla luokalla ilmoittautuneeni liikka-kerhoon ja olin ihan paniikissa siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelotti ihan hirveästi, kun en tuntenut kerhosta muita. Olin kauhun kyllästämä ensimmäisenä kerhoiltapäivänä. Tämän lisäksi minulla ei joko ollut vielä rannekelloa tai en sitä löytänyt, joten olin ottanut mukaan herätyskellon näyttämään oikeaa aikaa, että en varmasti myöhästyisi kerhon alusta.

Kävikin niin, että jotain meni vikaan ja todella olin paniikista ja kellovarautumisistani huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. En vieläkään tiedä, kumpaa vai kumpaakin, sillä kerhoa en löytänyt. Enkä koskaan enää uskaltanut sinne mennä, saati, että olisin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tai en ainakaan muista, että olisin ikinä asiasta puhunut.

Koska hävetti. Enkö ollutkaan reipas koululainen, joka tekee kivoja asioita reippasti? (Leima, joka otsaani oli leimattu jo hyvin varhaisessa vaiheessa.) Että paljastuisin noloksi ja jotenkin yleisesti urpoksi. En edes liikka-kerhoon selvinnyt!

Ja sitten tulee se hulluin osa: Pelkään edelleen kaikkea uutta, etenkin, jos se liittyy asioihin, joita en osaa. Uusiin harrastuksiin lähden aina pelonsekaisin tuntein. Kuntosali ei ole vuosienkaan jälkeen muuttunut mieluisaksi paikaksi, koska joka kerta salille meno on pelon voittamista. Ei sen takia, että en osaisi toimia siellä. Sen takia, että en ole täysin päässyt typerästä piirteestä olla välittämättä muista.

Kyllä, olla välittämättä siitä, mitä joku ajattelee tekemisestäni ja toiminnastani. Tiedostan pelot täysin irrationaalisiksi ja typeriksi. Tajuan, että hermostunut lapsi minussa vaan ei meinaa unohtaa neuroosejaan. Osaan pelot myös lähes aina voittaa, mutta joka kerta ne on edessä.

Menen uusiin harrastuksiin, mutta  kukaan ei taida tajuta, millaista henkistä tsemppausta ja itse-sparrausta nuo kerrat ovat. Joudun pakottamaan itseni ihmisten ilmoille jatkuvasti, koska jännitän myös noita katuja allani ja baareja, kahviloita ja muita julkisia tiloja. Jos jätän poistumatta kotoa (siis muutakin kuin töihin), se muuttuu päivissä ja viikoissa tosi raskaaksi. Se, mikä näyttää kaikista hyvin sosiaaliselta elämältä, on isolta osin aktiivisesti luotua. Koska pelkään, että se muuttuu vaikeaksi, jos jään kotiin kyhjöttämään ja typerät pelot ottaa vallan. (Onneksi olen myös jääräpäinen ja en suostu ikinä antamaan peloille periksi.  Ja tokihan kantapaikat ovat asia erikseen. Siksi Tavastia ja Brewdog ei enää herätä pelkoja. 😀 )

Hoitokeinoksi en ole keksinyt sen parempaa kuin hokea itselleni, että ketään ei kiinnosta, mitä minä teen. Koska tottahan se on. En minäkään pohdi etenkään vieraiden ihmisten tekemisiä tai päivittele! Ystävätkin tekee omat valintansa ja that’s it.

On tässä se hyvä puoli, että tämä irrationaalinen pelko auttaa ymmärtämään vaikkapa arkaa tai ikäviä katseita pelkäävää vastaanottotyössä. I get it. Ei ole helppoa etsiä uusi harrastus, opetella uusia taitoja tai löytää omanhenkistä seuraa.

Onnekseni on myös  paljon tilanteita, jolloin en todellakaan mieti, mitä minusta ajatellaan. Ilman, että psyykkaan itseäni. 😉 Työssäni olen aika sinut itseni kanssa ja semmoisia lamaannuttavia pelkoja ei juuri tule vastaan. Joitain kertoja kylläkin ja silloin tiedän, että työn laatuhan siinä kärsii, kun tehtävän loppuun vieminen on yhtä selviämistaistelua. Se harmittaa. Mutta on ymmärrettävää ja en nyt kauheasti itseäni jaksa niistä tilanteista soimata. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan 100-prosenttisen hyvää jälkeä.

Ja sitten on tämä elämä kokonaisuutena. Moni tuntuu elävän henkisessä lasitalossa ajatellen, että kaikki katsoo sisään pahansuopaisesti haluten hajottaa koko rakennelman. Jatkuva vatvominen siitä, mitä muut ajattelevat ja kuvitelmat siitä, että muut haluavat pahaa tai tuhota, vievät tolkuttomasti energiaa. Itselläni nämä vatvomiset liittyy – onneksi! – vain irrationaalisiin liikunta- ja kahvittelu-hetkiin eikä elämään kokonaisuutena! Yleisesti olen vähän silleen, että living the dream. 😀

On myös tilanteita, jolloin joku sanoo ilkeästi ja ne sanat jäävät sisään muhimaan. Syntyy pelkoja ja ajan saatossa sisällä porisee varsinainen myrkkykeitos. Sellainen, joka syövyttää minuutta, tekee araksi ja samentaa mielialan. Joskus sanomiset voi olla hyviäkin. Minulla reippaan leima on ollut kyllä ennen kaikkea rasite, vaikka vanhemmat varmasti tarkoittivat vaan hyvää kehumalla. Se oli ehkä kuitenkin liian iso kehu pienelle neuroottiselle mielelle. 😀

Siksi vinkki jännittäjältä: Älä välitä.

Tämä ei tarkoita, että ala kyyniseksi erakoks, joka pelkää ihmisiä ja korottaa individualismin ylimmälle korokkeelle. Tämä ei tarkoita, että jätä tekemättä asioita, jotka pelottaa. Tämä tarkoittaa vaan sitä, että ihminen tulee liian varovaiseksi, jos liikaa miettii sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä toimiiko normien tai neuroosien mukaan. Onko liian vanha tai vastaavasti liian kokenematon johonkin. Näyttääkö oudolta, tekeekö väärin vai oikein.

Nyt kun pelot on kirjoitettu auki, tuntuu muuten todella paljon kevyemmältä. Lisäksi ehkä piirun verran rohkeammalta tehdä valintoja, jotka vie eteenpäin. Vaikka taas pelottaa.

Ehkä se oli tämän sekavan sepostuksen tarkoitus. Auttajan tarvitsee joskus vissiin auttaa itseäänkin. 😉

Meijän Katri Aamulehdessä!

Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille!