Kadonneiden lihasten jäljillä

14940179_10153877979795800_5880203972737241372_o

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

Mainokset

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä lapset, tehkää perässä!

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

Villejä muuvsseja ja väriestejuoksua

Katrin ja minun suunnitelmallinen liikunta on ollut katkolla pitkään. Katrilla muksujen takia, mulla töiden. Aloitin oman treenikauteni matkalla Marcialongaan rennolla otteella. Siksi väriestejuoksu. (Rehellisyyden nimissä: me saatiin liput sähköpostiin.)

Koska mun pitäs olla kirjoittamassa Ruokamysteerit-kirjan käsikirjoitusta, tässä tulee nyt lähinnä kuvia ja ranskalaisia viivoja.  Urputan ensin, kehun sitten.

Huonoa:

  • Miksi tämän nimi on Colour Obstacle  RUSH? Ensinnäkin, tuo rush menee sekaisin runin kanssa ja toisekseen väriestejuoksu on hauskempi ja selkeämpi nimi.
  • Harmillisesti tilaisuus Hervannassa. Minulla ei ole mitään Hervantaa vastaan, mutta se on vähän kaukana ja söi tunnelmaa, kun oltiin tavallaan keskenään keskellä lenkkipolkua.  Muissa kaupungeissa vissiin keskeisimmillä paikoilla tämä.
  • Kukaan ei juossut, vaikka jotenkin aateltiin, mikä teki temmosta niin hitaan, että sekin vähän söi tunnelmaa. Jos ei tarkoitus oo lenkkeillä vaan enemmän kiipeillä, niin voisko nämä esteet vaan laittaa johonkin isolle kentälle?
  • Esteet oli liian helppoja.
  • Radalla ei soinut musiikki ämyreistä. Taas vähän söi tunnelmaa.
  • Järkkärit ei kauheasti tunnelmaa radalla nostattaneet. Riehumista, ääntä, innostamista? Ehkä mun pitää mennä ens vuonna vapaaehtoiseksi hillumaan. 😀
  • Katri-raukka sai heti piston kylkeen alkulämpästä, niin meidänkin juoksut jäi vähän vajaiksi.
IMG-20160821-WA0013

Pistos. Molemmilla leffapahis-ilmeet. Taito se on sekin.

Hyvää:

  • Mahtavat t-paidat! Tekstit olivat ihan kuin Katrin ja mun pääkopassa kehitettyjä:  ”Don’t exist. Live.”  ”All for fun and fun for all.” ja ”Defy conventional.”
  • Huiput alkulämpän vetäjät ja muutenkin ihan kivaa purkkapoppia taustalla. No, ja näin uutena Antti Tuisku -fanina (kiitos Ilosaaren), niin hauskahan niitä oli tanssia ja pomppia alkuun. Katri tosin tanssi muutenkin koko ajan. 😀
  • Väriläiskintä oli hauskaa.
  • Vaikka reitti oli syrjässä, niin olihan se nyt nätti.
  • Seura. Olipa ihana nähdä pitkästä aikaa! Ihan sama mitä sitä tekee, niin hauskassa seurassa viihtyy.

Vessajono on ihan hyvä paikka briljenteerata tanssitaidoillaan. Mistään ei huomaa, että Katri kärsii festareiden puutteesta. Mutta tämä tilanne onneksi korjataan ensi vuonna Ruississa.

DSC_1437

Katri kysy, että otetaanko uimalasit vai laskettelulasit. Minä otin tämän osittain vinoiluna tarkoitetun kommentin tietenkin tosissani. Mutta oli sentään jotain rekvisiittaa, kun muuten ei ehditty panostaa.

 

DSC_1438

Oltiin silleen suht energisessa vedossa alusta asti.

 

IMG-20160821-WA0012

Tai no, ainakin Katri oli kuvista päätellen.

IMG-20160821-WA0014

DSC_1445

Pyydä tätä sitten poseeraamaan.

DSC_1457

Katrilla on tukassa tyylikäs oranssi-turkoosi pilkutus, itselläni on vaaleanpunainen sänki. Reilua.

DSC_1463

Myös baby ja babyn vankkurit saatiin värjättyä.

DSC_1461

Supernannylle kiitos avusta! Äitintyttöys iski onneks vasta paluumatkalla.

DSC_1458

Onnistuin jotenkin ohittamaan pahimmat väripöllähdykset, niin oma lookki ei oo ees kovin värikäs.

14068462_1791432674425457_7294033063871480683_o

Järjestäjän kuvan perusteella meillä oli myös reitillä ihan iloinen tunnelma.

DSC_1442

Tälle me irvisteltiin.

DSC_1444

Ravitsemusterapeutti Putkonen paheksuu elmukelmu-kikkailua. Tyypit, ei, just no.

IMG_20160820_171334

Hyvä reissu! Saimme myös uuden profiilikuvan vahingossa! Se komeilee profiilikuvana tuolla: https://www.facebook.com/SeErilainenFitnessBlogi/

Loppuun vielä jumppamaikka-fyssari-ravitsemusterapeutti Mikkilän muuvssit ja ei muuta kuin villejä tanssahteluja tänäkin viikonloppuna!

Leipä lihottaa

… koska sen avulla voi käydä näin:

katri ja maha korjattu 1

 

katri ja maha maha tekstit 2

 

Jos yhtään seuraatte, rakkaat lukijat, uutisia, niin ootte ehkä huomannut, että vilja puhututtaa taas. Vähän aikaa sitten oli maito. Että pitäisikö vältellä, parantua kaikesta ja ei sairastua mihinkään.

Katrille se leivän syönti tosiaan teki taas sen, että se lihoo. Koska kasvattaa vauvaa pötsissään. Taas. Keho tuntuu toimivan tälläkin ruokavaliolla ihan hyvin, koska pulla oli uunissa (pun unintended) ennen kuin hormonikierto oli toennut esikoisesta.

Emme usko ulkonäköpöllistelyyn, mutta ajattelimme silti (pienen pohdinnan jälkeen) hahmottaa, miten petollista se ns. virallisiin ravitsemussuosituksiin (iiik!!!) perustuva ruokavalio voikaan olla. Rappiotila ja keskivartalolihavuus vissiin tulee viiveellä?

Katri

katri motot

Leena

leenan motot

 

Valitettavasti tämän ruokavalion sivuoireena on tahatonta ja tahallista hönöilyä jatkuvasti.

 

DSC_1149

 

1437537888770

 

Saattaa aiheuttaa myös energianpurkauksia, jotka voivat kohdistua viattomiin, tikapuuttomiin lintotorneihin.

 

leena korjattu 1

 

Tai suunnittelemattomaan tasapainoharjoitteluun. (Kyllä, nuo raajat kuuluvat Katriin ihan oikeasti. Ei ole jatkettu millään, eikä ole photoshopattu.)

katri korjattu 5

Joskus voi myös seota jättiporkkanasta.

DSC_1119

Ei, tässä ei loppunut energia. Tässä nauratti lokin kakkoja väistellessä. Katso kohta hönöilystä. Also known as avustettu belfie.

IMG_1833

 

IMG_1834

Vitsillä sisään. Ja ulos.

Sain palautetta tällä kertaa puintikiireiden kanssa painivalta isältäni, että ei ole kuukauteen tullut uutta tekstiä. Piti oikein käydä tarkistamassa, että kuinka paljon isäni liioitteli. Ei yhtään. Yli kuukausi on jo mennyt. Jos isäni, joka ei tiettävästi ehdi itse lataamaan kahvinkeitintä kesken puintipäivän (kyllä, todistin tilanteen viikonloppuna), ehtii pitää kirjaa kirjoitustahdistani, enköhän minäkin ehdi tänne jotain jutella.

Asiaa on niin paljon, etten tiedä mistä alottaisin. Keksin taannoin hyvän vitsinkin, ja yritin sen ympärille kehitellä tarinaa aamuaerobisista, mutta jotenkin koko aihe on niin nähty ja kuultu, että teksti taitaa jäädä ikuiselle luonnosasteelle. Sanomani olisi kuitenkin ollut, että aamuaerobinen on ok, jos se tuntuu ok:lle. Itse olen aamuihminen ja voisin hyvinkin kuvitella reippaan aamukävelyenkin osaksi aamurutiineitani. Mutta niin kauan, kun elämässäni aerobista (eli kävelyä) tulee ihan arkiaktiivisuuden muodossa päivän aikana vähintään riittävästi, joskus liikaakin, niin ei. Lisäksi uskon, että yöunien tiristäminen viiteen tuntiin, että ehtii aamuaerobiselle ennen töitä, ei edistä kenenkään hyvinvointia.

Noin. Sehän kävi helposti, kun ei yritä liikaa. Niin ja se vitsi. Jos käy lenkillä aamupalaa hyvin todennäköisesti seuraavan aamukakan jälkeen, voidaanko puhua aamuaerobisesta tyhjällä mahalla, koska maha taas tuntuu tyhjältä?

Nyt kun on saatu se vitsi pois päiväjärjestyksestä, voidaan jatkaa vielä vähän ihan muuta asiaa. Luin joku päivä sitten, kun joku jossain sanoi (auttakee, näitä aihetta käsitteleviä tekstejä on taas männä päivinä vilissyt facebookin news feedissä sellaista tahtia, että ei ole tarvinnut miettiä, mitä siellä aamukakalla ollessaan lukisi), että kaikki, joiden mielestä kehonsa pitäisi hyväksyä sellaisena kuin se on, ovat itse hoikkia ja suht hyväkroppaisia ja että hyvähän siinä on huudella. Kalahti. Olen itsekin miettinyt, olisinko sanomani kanssa uskottavampi, jos olisin vaikka vähän, no, plösömpi. Ja hyväksyisinkö itseni sellaisena kuin olen, jos olisin jotain muuta, kuin mitä nyt olen?

En tiedä. Eikä onneksi tarvitsekaan tietää. Koska tiedän, että nykyisellä terveydentilallani, kun saan ja voin liikkua ja syödä itselleni mieleisellä tavalla, kehoni on ja tulee ainakin lähivuosien ajan olemaan kutakuinkin tällainen. Tällainen, minulle juuri sopiva, koska se on minulle mittatilaustyönä tehty. Tärkeintä on, että toimintaani eli syömisiäni, juomisiani, liikkumisiani ja ajatuksiani ei hallitse se, minkälainen kehoni on tai minkälainen sen pitäisi olla tai minkälainen haluaisin sen olevan. En pidä kehostani huolta siksi, että se näyttäisi hyvältä, vaan siksi, että arvostan sitä niin äärettömän paljon, että haluan pitää sen hyvinvoivana.

Siksi minun mielestäni jokaisen, vaikka reilusti ylipainoisenkin, pitäisi ensitöikseen oppia hyväksymään kehonsa ja tykkäämään siitä. Eikä oman kehonsa hyväksymisen ja siitä tykkäämisen tarvitse tarkoittaa sitä, että saa synninpäästön jäädä sohvanpohjalle vetämään berliininmunkkia kitaansa, koska tällanen mä oon. Ei. Omasta kehostaan välittäminen näkyy siinä, että haluaa tehdä sille hyvää. Arvostaa omaa kehoaan niin paljon, että haluaa tarjota sille parhaat mahdolliset olosuhteet terveeseen elämään. Koska jos kehoa ruoskitaan muutoksiin itseinhon ja kehonsa soimaamisen avulla, ne ruoskan jäljet jäävät näkyviin, vaikka keho kuinka muuttuisi juuri sillä toivotulla tavalla.

Loppuun vielä toinen kalahdus. Tai tämä on ehkä enemmän sellainen riemunälähdys, kun kalikka ei osunutkaan. Sami Sundvik uudelleenkirjoitti Iltalehden blogitekstissään ”arvostamansa valmentajan ja hyvinvoinnin asiantuntijan” seuraavat sanat: ”Tuli ajatusvirtana mieleen, että monet näistä avautumisista tiivistyvät lähinnä siihen turhautumiseen, että blogien kirjoittajat, asiantuntijat, toimittajat jne. eivät (vielä) itse ole löytäneet tilaa / välineitä pysyä tikissä / terveenä ja ottaa silti rennosti myös pitkässä juoksussa.” En itseasiassa ole enää edes ihan varma, mistä avautumisista tässä puhutaan, mutta käsittääkseni puhutaan juuri niistä avautumisista, joihin ylläolevat kolme tekstinkappalettakin lukeutuvat. Terveisiä vaan Samille ja muillekin ”hyvinvoinnin asiantuntijoille” (mistä näitä titteleitä revitään?), että täällä ainakin yksi blogin kirjoittaja, joka on itse löytänyt tilan ja välineet pysyä tikissä ja terveenä ja ottaa silti myös rennosti ja ei kun avautuu vaan. Pitkää juoksua en tosin ole hetkeen kokeillut.

Lopetan ennen kuin vitsit muuttuvat vielä paremmiksi.

-K

Älä laihduta – osa II: mitä sitten pitäisi tehdä?

Sain palautetta avopuolisoltani, etten ole ilmaissut itseäni tarpeeksi selvästi. Maanantaina (14.7.) Yle TV1:llä klo 20 esitetty Vaarallista laihdutusta -dokumentti osasi kuulemma kertoa viestin paljon ymmärrettävämmin kuin minä, vaikka samasta aiheesta tässä on tullut jo tovi jauhettua. Ja vaikka dokumentti kesti 27 minuuttia, onnistui se tiivistämään tärkeimmän viestin muutamaan lauseeseen. Katsotaanpa, osaisinko poimia ne teille tähän (alla olevat ovat siis suoria tai oikolukutaidosta riippuen lähes suoria poimintoja edellä mainitusta dokumentista).

”Jos keskitymme painoon, aiheutamme haittaa kaikille. Valtava määrä ihmisiä on huolestuneita painostaan. Sekä lihavat että laihat ovat tyytymättömiä painoonsa. Toiminta haittaa myös hoikkia sillä viestimme heille on se, että terveyden ylläpito on turhaa, kunhan pysyy hoikkana.”

”Pitäisikin miettiä, miten suhtaudumme ylipainoisiin. Onko tähtäin siinä, että heidän on laihduttava hinnalla millä hyvänsä vai saisivatko he levätä itsessään, keskittyä terveisiin elintapoihin ja noudattaa niitä lopun elämäänsä?”

”Keskiössä pitää olla terveet elintavat, joihin kuuluu terveellinen ruokavalio ja paljon liikuntaa. Niihin on keskityttävä ja tulokset on haettava niistä. On toisarvoista, johtavatko ne laihtumiseen. Moni 120-kiloinen on varmaan yrittänyt laihtua 20 kertaa ja lihonut taas. On turha usuttaa heitä laihduttamaan vielä kerran lupaamalla suurta ja pysyvää painonlaskua. Ylipainon suhteen olisi järkevää viestittää, että terveet elintavat ja liikunta tekevät hyvää, mikä ei ole sama asia kuin laihduttaminen. Ne parantavat elämänlaatua muutenkin.”

Samalla palautetta tuli myös siitä, että aina sitä vaan kitistään, mitä ei saa tehdä. Miksei ikinä sanota suoraan, mitä sitten pitäisi tehdä, jos esim. laihduttaminen on kiellettyä. Pilkka osui kohteeseen, joten nilkutetaanpa tähän jatkoksi sitten vielä korjaus tähänkin epäkohtaan. Älä laihduta eli:

1. Piilota/tuhoa/hävitä/hajota vaaka.

2. Syö hyvin (eli pääasiassa hyvänmakuista, hyvälaatuista, monipuolista ruokaa, riittävästi).

3. Ujuta mahdollisimman paljon aktiivisuutta arkeesi, ja etsi liikuntalaji, jonka harrastaminen on mielestäsi kivaa.

Olin jo monisanaisempi, kuin oli aikomukseni, joten jätän tämän nyt tähän. Paitsi että tässä vielä linkki siihen dokkariin, jossa oli edellisten lisäksi paljon muitakin hyviä pointteja. Niin ja mitä sanoo suuri yleisö, menikö viesti nyt paremmin perille?

-K

En aio nauttia kesästä

Voi pahus, tänään on lämmin päivä. Ja aurinkokin paistaa. Miksi juuri tänään, kun olin ajatellut käydä aamupäivällä salilla ja illalla on vauvauinti. Sisähommia molemmat. Voiko sitä tällaista kaunista päivää haaskata moiseen sisällä touhuamiseen? Ei näitä päiviä Suomen kesässä liikaa ole, pitäisikö sitä siirtää salihommat huomiselle ja vauvauinnit sadepäiville ja lähteä nauttimaan kesästä?

Ei. Tänä kesänä en aio nauttia kesästä. Koska:

Omat ehdottomasti parhaat kesämuistoni ovat niiltä kesiltä, jolloin asuin Turussa ja olin kesätöissä margariinitehtaalla Raisiossa (juu, ei täällä). Työ oli kolmivuorotyötä ja työmatkaa jotain toistakymmentä kilometriä. Paria hassua yksittäistä matkaa lukuunottamatta pyöräilin tuon matkan aina. Viihdyin margariinitehtaalla käsittämättömän hyvin, työkavereita siellä on edelleen ikävä, mutta yksi suurimmista syistä, miksi margariinitehtaasta tuli minulle niin rakas, oli juuri työmatkat.

Sain pyöräillä aamuseitsemäksi töihin, kesäaamujen ihanassa kirpeyden, kosteuden ja lämmön sekamelskassa. Aamun lisäksi lemppareitani olivat ehdottomasti matka iltavuorosta kotiin yhdentoista jälkeen ja matka yövuoroon, yhdeksitoista. Hiljentyneet kadut, tyyntynyt tuuli, vähän viilentynyt ilma, mutta asvaltti edelleen päivän lämpöä hehkuen. Seurata, miten ensin koululaisliikenne häipyy katukuvasta toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi, kurkkia keskikesällä yövuorossa, miten pienen hetken ulkona on enää pimeää, seurata miten alkukesän lyhyt vihreä sänki työmatkan varren pellolla kasvaa, saa tähkänsä, kunnes alkaa taittua, sekä väriltään että varreltaan elokuuta kohti mentäessä, miten iltavuorosta kotiin lähtiessä alkaakin jo vähän hämärtää, miten koululaisliikenne taas palaa katukuvaan. Minun on ikävä sinne. Matkalle töihin ja matkalle kotiin. On melkein liian pakahduttavaa muistella niitä maisemia ja tunnelmia, sitä rauhaa, joka eteenpäivän rullaavassa pyöräilevässä kehossani silloin tunsin.

No, aika ei suinkaan ole kullannut kaikkia muistoja. Aamuvuorosta kotiin pyöräilyä väsyneenä, nälkäisenä ja iltapäiväruuhkan ääniä kuunnellen tai varsinkaan yövuorosta kotiin pyöräilyä vähän enemmän tai ainakin erilaisesti väsyneenä, nälkäisenä ja aamuruuhkan ääniä kuunnellen ei niinkään ole ikävä.

Mutta ne työmatkat olivat kesää parhaimmillaan, kesästä nauttimista parhaimmillaan. Nauttiminen sujui nauttimatta, ihan siinä arjen ohella. Ei tarvinnut erikseen lähteä nauttimaan. Ei rannalle, ei lomamatkalle, ei terassille. Eikä pyörälenkille. Nauttimiseen ei tarvittu lomaa eikä edes vapaapäivää. Aina ei paistanut aurinko eikä ollut lämmin. Joskus jopa satoi. Mutta sitähän se kesä on. Ihanan arvoituksellista.

Siksi minä lähdin tänään salille. Kävelin ihanan lämpimässä, aurinkoisessa säässä salille. Nautin siitä, että ulkona tarkeni yhtä vähissä (tai jopa vähemmissä) vaatteissa kuin salillakin, pukuhuoneen kaappiin ei tarvinnut viskata muuta kuin arvotavarat. Kävelin opiskelijalounaalle ja sieltä kotiin. Edelleen lämmöstä ja auringosta nauttien. Kipaisin nopeasti kaupassa ostamassa täydennystä ehtyviin ruokavaraston osiin. Matka ei ollut pitkä, mutta se oli ulkona, auringonpaisteessa ja lämmössä. Matka vauvauintiin taittui autottomalta perheeltä tuttuun tapaan vaunuja työntäen. Sisällä altaassa oltiin puoli tuntia. Matkoihin meni tuplaten. Tuplasti alkuillan aurinkoa ja lämpöä.

Parasta kesästä nauttimista on olla tekemättä kesän nauttimisesta projektia. Olla nauttimatta kesästä. Ottaa kesä osaksi arkea ja nauttia niistä siivuista, mitkä kohdalle sattuu. Kuten esimerkiksi aamuviideltä terassille, johon ei pitänyt koskaan paistaa aurinko, paistavasta auringosta, josta olisi autuaan tietämätön ilman vaipanvaihtoa vaativaa unikaveria.

Eiköhän niiden työmatkojenkin aika vielä tule.

-K

P.S. Hoi margariinitehdaslaiset, onko kukaan kuulolla? Velvoitan jokaisen tämän lukeneen kommentoimalla ilmiantamaan itsensä. Vaikkei olisikaan  yhtään ikävä. 🙂

Liikkeelle kuin lapsi

Elämä on epäreilu peli. Lapsilla ja nuorilla on paljon kivammat liikuntasuositukset kuin aikuisilla. Ja etenkin paljon kivammat liikuntaan liittyvät kysymykset fysioterapeutin vastaanotolla. Kuulkaas vaikka.

Lapsilta udellaan: Tykkäätkö liikkua? Onko koulun liikuntatunnit kivoja? Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä? Oletko joka päivä koulun jälkeen pihalla?

Aikuisilta sen sijaan: Onko liikuntaharrastuksia? Tuleeko hyötyliikuntaa, esim. työmatkaliikunta, pihatyöt?

Hehehetkinen. Jos minä olisin fysioterapeutin vastaanotolla oleva aikuinen, haluaisin kyllä kuulla edellä esitetyistä kysymyksistä ensimmäiset. Jotakuinkin tähän tapaan:

Ensinnäkin. ”Tykkäätkö liikkua?” Aika oleellinen asia. Onko liikunta kivaa? Tämän pitäisi olla ensimmäinen kysymys, mitä kysytään kaikilta, ikään katsomatta. Jos liikunta ei ole kivaa, siitä pitäisi ensin tehdä kivaa. Löytää lajeja, joiden pariin voi innostua. Huomata, että liikkua voi monella tavalla, ja valita sieltä se kiva tapa. Minä en ainakaan usko, että kenelläkään on niin hyvin niskasta otteen saavat sormet, että pelkästään niiden puristusvoimalla jaksaa liikkua riittävästi. Mutta kun se on kivaa, sitä tulee tehtyä. Tehokkain laji on kuitenkin se, mitä jaksaa harrastaa säännöllisesti. Ja vuosikausia.

Toiseksi. ”Onko koulun liikuntatunnit kivoja?” Tai kun aikuisilta kysytään, pitäisi kai kysyä menneessä aikamuodossa: olivatko. No niin, päästään ikuisuusaiheeseen siitä, miten koulun liikuntatunnit ovat traumatisoineet suhtautumisen liikuntaan. Maailman paskin tekosyy. En jää pidemmäksi aikaa ruotimaan aihetta, vaikka ruodittavaa varmasti riittäisi, vaan tyydyn toteamaan, että enpä minäkään niistä jokaisesta koulun liikuntatunnista nauttinut. Siinä vaiheessa, kun koululiikunta oli osaltani ohi, muistan mielessä tuuletelleeni, että jes, nyt saan liikkua loppuelämäni ihan just sillä tavalla millä haluan. Ja niin olen tehnytkin.

Mutta tämän aiheen voisi kääntää toiseen näkökulmaan. Mitäpä jos aikuisiltakin voitaisiin kysyä liikuntatunneista jotain, ihan nykyisessä aikamuodossa. Koulun liikuntatuntien henkisiä, ”kaikkia lajeja on pakko kokeilla” -viikkotunteja en lähtisi rakentamaan työpaikoille, mutta mielestäni jokaisella työntekijällä, alasta riippumatta, pitäisi olla oikeus käyttää työajasta vähintään tunti tai kaksi viikossa liikkumiseen. Haluamallaan tavalla. Liikuntailtapäivät, tyky-päivät ja muut ovat jo ihan hyvä alku. Viikoittain toistuvina niillä voisi jo olla merkitystä hyvinvointiinkin. (Tämän idean kehittelyssä on toki vielä pari muuttujaa, kuten miten asiaa valvottaisiin, että ne duunarit ihan oikeasti käyttävät annetun ajan liikkumiseen, miten järjestettäisiin liikuntamahdollisuuksia niin, että jokainen löytäisi mieleisensä tavan liikkua, kuka tämän lystin maksaisi jne, mutta eihän kukaan meistä ole seppä syntyessään – joten eipä vaadita ideoiltakaan liikoja.)

Sitten se pahin: ”Kuinka paljon tulee ruutuaikaa päivässä?” Juniorit yleensä vastaavat korkeintaan kaksi tuntia, ja äiti nyökyttelee usein vieressä, että vähän sitä kyllä joutuu rajoittamaan. Korkeintaan kaksi tuntia päivässä on ilmeisen hyvin juurtunut pelisääntö nykynaperoilla (tiedä sitten ketä tästä on kiittäminen, epäilen vahvasti koulumaailmaa). Mutta kukahan rajoittaisi meidän aikuisten ruutuaikaa? Varsinkin niiden, jotka ovat työnkuvansa takia pakotettuja nököttämään valtaosan työpäivästään ruudun takana? Aloitettaisiinko vaikka sillä, että sellaisia työnkuvia ei saisi olla? Vähintään puolet päivästä pitää olla jotain muuta kuin ruutuaikaa? Työkoneen ruutu pimenee automaattisesti, kun sallittu aikamäärä koneella kirjautuneena täyttyy? (Villi idea taas, raakileasteella, saa käyttää / ottaa kehittelyyn!)

Kotona kahden tunnin pelisäännön pitäisi koskea ihan yhtälailla aikuisia kuin lapsiakin, sekä lapsellisissa että lapsettomissa talouksissa. Ruutuajasta pitäisi puhua samalla lailla aikuisten kuin lastenkin kanssa. Ruutuajan pitäisi olla termi, josta jokainen aikuinenkin tietää, mitä sillä tarkoitetaan. Ja hei, kun siellä koneella/television ääressä ei saisi roikkua kahta tuntia pidempään päivässä, aikaa voisi yllättäen jäädä vaikka ruuanlaittoon ja liikkumiseen, jotka tunnetusti ja helposti syrjäytetään ajanpuutteeseen vetoamalla!

Viimeiseksi: ”Oletko joka päivä koulun (tai aikuisilla töiden) jälkeen pihalla?” Perskannikkaat ylös penkistä/sohvalta ja nenänpää raittiiseen ulkoilmaan (parveketta ei lasketa). Tekemään jotain, vaikka puolen tunnin kävelylenkki, jos ei muuta. Oisko aika hyvä sääntö tämäkin, täh?

-K