Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan

Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)

Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.

Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.

Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:

Taiteellisen sumuinen kuva.

Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.

Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:

”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”

Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus.   Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.

Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.

Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.

”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut  syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”

Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti.  Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain.  Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin.  Silleen aika kiva juttu.

Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”

Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:

”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.” 

Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…

Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.

Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.

Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.

Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin,  siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.

Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there.  Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.

SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)

Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää  siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.

Itepä sen sanoitte:

P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia  – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies. 

Mainokset

Ikinä ei ole uskottava

Ravitsemusterapeuttina sitä joutuu altistumaan sille, että jatkuvasti joku on ainakin mielessään analysoimassa kehon kokoa, mallia ja sitä, onko siinä lihasta vai löllöä. Teimmepä Katrin kanssa tällaisen altistuksen katseille tahallaan tässä männä päivänä. Edellisen postaus oli lähinnä painottaa sitä, että meidän kaikkien ei tarvitse noudattaa erityisruokavalioita ja että ravitsemussuositusten mukaiset ruokavalinnat sopivat nekin osalle.

Olen puhut tästä ravitsemusterapeutit ja paino – asiasta muun muassa kuntoutumiskeskuksen kurssilaisten kesken sekä asiakkaiden kanssa. Yleensä tämä analyysi yksilövastaanotoilla on mallia: ”kun sinä olet noin hoikka” tai ”se yks ravitsemusterapeutti oli ihan plösö, olipa uskottava!” Ja useimmitenhan tämä tulee esille, kun puhutaan painonhallinnasta. Tässä sitä nyt tasapainoillaan, mikä olisi uskottava keho ravitsemusalan ammattilaiselle.

Ollapa ”normaalipainossa”

Mitä se sitten ikinä onkaan. Saat kuulla, että et varmasti voi tajuta, miltä tuntuu olla ylipainoinen tai terveysongelmainen.  Tämä on aika rohkea väite, jos tekee päätelmän toisen ihmisen syömisestä tai syömishistoriasta pelkästään senhetkisen tilanteen perusteella. Lääkärillä ei tarvitse olla amputoitu jalka tajutakseen amputaatioiden hoidosta eikä hänellä myöskään tarvitse olla ollut sydänkohtausta osatakseen hoitaa niitä. On kuitenkin todennäköistä, että ravitsemusterapeutti on pohtinut omaa ruokasuhdettaan melkoisen usein ja uskallanpa väittää, että monella on ollut sen kanssa haasteita. Lohdutukseksi voin kertoa, että ravitsemusterapeutilla, kuten sillä lääkärilläkin, on kyllä alaan soveltuva koulutus ja hän osaa eriyttää omat kokemuksensa ja potilaan tarpeet. Joskus tietysti omista kokemuksista on hyötyä myös potilastyössä – sehän on hyvä vaan.

Ollapa ylipainoinen

Saat kuulla, että miten epäuskottava olet, koska et saa itseäsikään ruotuun. Ylipainoisuuteen liitetään kulttuurissamme myös muita negatiivisia ominaisuuksia ja piirteitä, kuten laiskuus, aikaansaamattomuus ja epäviehättävyys. Nämä tausta-ajatukset vaikuttavat aivan varmasti myös vastaanottotilanteessa, todennäköisesti alitajuntaisesti. Siksi tästä asiasta pitää olla tietoinen: Ylipaino ei kerro henkilön sisäisestä kyvykkyydestä, älystä eikä edes siitä, miten liikunnallinen hän on tai syökö hän terveellisesti vai ei. Kyllä, ylipaino voi tuoda mukaan terveysongelmia. Suurin terveysongelma tällä hetkellä, mikä ylipainoon liittyy on kuitenkin asennevamma ja normien luoma itseinho.

Kehoni polku

Kun puhut jonkun toisen kehosta, tiedosta, että näet vain senhetkisen tilan. Et voi tietää toisen ihmisen tarinaa, et sitä, mitä hän ITSE ajattelee omasta ulkonäöstään. Minua on syvästi liikuttanut tämä video, jossa 22-vuotias Matt Diaz, kertoo suhteestaan kehoonsa merkittävän painonpudotuksen jälkeen. Varatkaa nenäliinat lähelle tätä katsoessa.

Katselin äitini syntymäpäivillä valokuva-albumeita ja niissä oli tietysti kuvia minustakin kaikenikäisenä. Oli raskasta katsottavaa. Koska muistin, miten paljon olen vihannut kehoani. Se oli muka lihava – nuorena sitä kuvittelee kaikkea outoa. Inhosin silmälasejani, joita olen nenälläni keikuttanut 7-vuotiaasta asti. Tukkani oli vaikea laittaa nätisti. Se ei kasvanut (eikä kasva vieläkään) nätisti pitkäksi (se malli, josta pojat kuulemma tykkäsivät). Minulla kasvoi (ja kasvaa edelleen) napakarvoja, nolointa, mitä tiesin (ei ole enää, itsetuntoni kestää napakarvat onneksi jo nykyään 😀 ).  Muistan varmasti suurimman osan negatiivisista kommenteista, joita kuulin muun muassa luokan pojilta (nykyään lohduttaudun sillä, että ilmeisesti kaikkia muitakin pitkiä tyttöjä haukuttiin läskiksi). Positiivisia ja imartelevia kehuja muistan vähemmän (oli niitä, isä ja äiti ainakin sanoivat, että näytän nätiltä).

Tämä on osa minun kehoni polkua. Motiivini puhua näistä asioista on kertoa erilaisuudesta, ulkonäköpaineista ja toivoa, että oppisimme ymmärtämään toisiamme enemmän luonteenpiirteiden ja tekojen kautta emmekä niinkään arvottaisi toisia ulkonäön perusteella. Samalla aivopesen myös itseäni näkemään ihmiset vieläkin enemmän sydämellä silmien sijaan.

”Sulle sopis paremmin… Ootko miettinyt, jos kokeilisit tätä dieettiä…”

Juttelin juuri ystäväni kanssa tänään, kuinka hänen uusi tapailujen kohde oli halunnut kertoa hänelle, että ”älä ota uutta tatuointia, kun minä en tykkää niistä” ja tukkaa silittäessä ”oispa sulla pitkä tukka, näyttäs nätimmältä kuvissa”. Julkisesti haluaisin kertoa tälle kaverille, että guess, what? Ei ole sinun kehosi eikä siten sinun päätäntävalta. Ystäväni pitää tatuoinneistaan ja lyhyestä tukastaan, ne ovat osa häntä.

Jos sinulla ei ole kivaa sanottavaa, älä sano sitä. Ja silloinkin, kun on kivaa sanottavaa, mieti, onko suhteesi ihmiseen sellainen, että on korrektia kommentoida hänen ulkonäköään ja mieti, miten asian esität. Tiedän, että moni asiakas vastaanotolla voi ajatella, että olen jotenkin välinpitämätön, kun en ole kehumassa heidän muuttunutta kehonmuotoaan. En vaan halua viedä fokusta hyviltä terveysteoilta ulkonäköön, haluan mielummin puhua energisestä olosta ja jaksamisesta. Olen myös ihan satavarma, että asiakkaan lähipiiri kyllä pitää huolen, että kommentteja tulee.

Miten sitten voisi ehdottaa vaikkapa parisuhteessa toiselle jotain ulkonäköön liittyvää muutosta? Miltä kuulostaisi: ”Hei, sulle muuten varmaan sopis tosi hyvin tommonen paita!” ”Ootko miettinyt, että sulle saattas sopia parta tosi hyvin?”  Vertaa sitä sitten siihen, että toinen sanoo: ”Pitäs vähän kyykätä” (samalla kuin kopeloi takamustani, true story) ja ”kyllä pitkä tukka on naisella aina kauniimpi” (minulla ei ole ollut kunnon pitkää tukkaa sen jälkeen kun täytin 7 v. – nykyään en kyllä myöskään edes halua sellaista).

Ehkä kuitenkin kivintä olisi kertoa, mikä toisesta ihmisestä tekee ainutlaatuisen ja ihanan. Ehkä sydänkäpysesi on sydämellinen, kohtelias, välittävä, empaattinen, hyvä keskustelija tai kunnioittava (parhaassa tapauksessa jopa kaikkea tätä 😀 )? Minä ainakin mieluiten kuulen, että olen tehnyt jotain hyvin tai onnistunut jossain. Ulkonäköni kommentit hyväksyn ystäviltäni ja rakastetuiltani, mutta muilta en niitä edes halua. Koska haluan, että pärstäni sijaan minut muistetaan teoistani ja työstäni.

Ystäväni harrastaa arkipäivän anarkiaa ja lukee prinsessasadut lapselleen niin, että korvaa ulkonäköön liittyvät kuvaukset luonteen piirteillä. ”Lumikkiin rakastuivat kaikki, sillä hän oli suloinen kuin kesän ensimmäinen ahomansikka nokkela ja taitava.” Jännitämme, mitä lapsi kommentoi, kun hän oppii itse lukemaan ja tajuaa ”petoksen”. 😀

11144973_1185720274787921_1784936335312380629_o

Bodypositivity koskee kaikkia

Se, että minä olen tämän kokoinen ja tämän näköinen, ei tarkoita, että minulla ei olisi oikeutta puhua bodypositivity-ajattelusta. Kaikki kehot ovat kauniita. Myös minun. Vaikka kuulun niin sanotusti normaalipainoisten porukkaan, painoni pysyy tasaisena ja minulla on syöminen hallinnassa. Tie itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen on ollut pitkä ja ajoittain riipaisevan raskas. Sitä ei kukaan pysty pyllyni kaarista, vatsani kuopista tai poskieni piirteistä lukemaan.

#painorauhaa #ulkonäkörauhaa (myös ravitsemusterapeuteille)

Ihannepaino – kun normaali paino on liikaa

Kun itse ei ehdi kirjoittaa, pistetään kaveri asialle. Tässä hämmästyttävän ihanan, upean ja upeaa työtä tekevän Ullan vieraskynäkirjoitus, olkaapa hyvä!

***

Katri ja Leena pyysivät minua vieraskynäksi mahtavaan blogiinsa. Lämmin kiitos pyynnöstä! Aikakausikirja Duodecimin julkaisi katsauksemme Nuoren naisen ihannepaino -sosiokulttuurisia ja terveydellisiä näkökohtia hiljattain. Katsauksen tarkoituksena on tarkastella ihannepainoa terveydellisistä ja sosiokulttuurisista lähtökohdista. Lisäksi katsauksessa käsitellään ihanteiden ja todellisuuden väliseen ristiriitaan liittyviä ilmiöitä (tyytymättömyys omaan vartaloon, painonhallintakeinot ja häiriintynyt syöminen) ja annoimme käytännön neuvoja ihannepainostaan kyselevän nuoren naisen kohtaamiseen. Yritän tässä kirjoituksessa nostaa esille katsauksesta oleellisimman.

ulla1

Tämä vieraskynäkirjoitus on hyvää jatkoa Katrin juttuun, kun hän kävi puhumassa Lääkäripäivillä omasta kokemuksestaan ja kasvuprosessistaan syömishäiriön ja kehonkuvaan liittyvistä asioista. Moni nuori ja aikuinenkin pohtii juurikin sitä, että mikä olisi hyvä paino juuri minulle. Netti on täynnä tämän tyyppisiä kysymyksiä:

ulla2

Niin, mikä ihannepaino? Ja miten määriteltynä?

Ihannepaino on käsitteenä on hämmentävä, koska terveyden sanelema ja sosiokulturaalisten ihanteiden sanelema ihannepaino ovat keskenään ristiriidassa. WHO.n määrittelemä terveen ihannepainon (painoindeksi 18.5-25) alue on laaja, sosiokulturaalinen ihannepaino suppeampi – Demissä keskustelevat nuoret naiset tarjosivat kyselijälle ihannepainoarvoja jotka vaihtelevat 18,8 ja 22,6 kg/m2 välillä.

Tiesitkö tämän painoindeksistä?

”WHO:n normaalipainon alaraja on kompromissi, joka on peräisin nälkiintymisen vaikutuksia ja ruoka-avun tarpeen määrän arvioimista käsittelevistä YK-raporteista; joissakin kehitysmaissa jopa puolet väestöstä on alipainoisia6,7. Alun perin alipainon määritelmään haluttiin sisällyttää myös energiansaannin tai fyysisen aktiivisuuden kuvaajia, mutta näistä luovuttiin käytännön syistä6. Nälkiintyminen hidastaa kasvua ja kehitystä, häiritsee lisääntymisikäisillä naisilla hormonitoimintaa ja kuukautiskiertoa sekä johtaa pienipainoisten lasten syntymiin7

….Terveyden kannalta merkittävä painoindeksiin liittyvä kysymys on sopimuksiin perustuva normaalipainoalueen yläraja. Se on kyseenalaistettu, sillä laajoissa väestön kuolleisuustutkimuksissa ylipainoisilla on pienempi kuolleisuus kuin muilla10. Etenkin iäkkäämmässä väestössä painon ja kuolleisuuden suhde on U:n tai J:n muotoinen11. Yhdysvalloissa on aiemmin käytetty muita maita suurempaa (27 kg/m2) ja joissakin Aasian maissa pienempää (22 kg/m2)12ylipainorajaa2.”

Eli esimerkiksi Demin keskustelupalstalla nuorten ehdottamat ihannepainojen alhaisimmat ehdotukset on ruoka-avun tarpeessa olevien henkilöiden painoindeksejä. Pysähdy. Mieti tätä hetki….

Tämä kertoo paljon vallitsevista kauneusihanteista. Koska vallitsevat kauneusihanteet ovat paljon tiukemmat kuin terveyden kannalta hyvä ja normaali paino, aiheuttaa se omalta osaltaan tyytymättömyyttä omaan kehoon.

ulla3
Tyytymättömyys omaan vartaloon, mistä se oikein johtuu?

”Tyytymättömyys omaan vartaloon on esitetty kehittyvän kahdella tavalla: oman ja ihannevartalon välisistä eroavaisuuksista tai vanhempien puutteellisen huolenpidon aiheuttamien minäkuvan häiriöiden ja kanssakäymisen ongelmien seurauksena. Yksi nuoruusiän keskeisistä kehitystehtävistä on realistisen minäkuvan kehittyminen, johon kuuluu oman ulkonäön hyväksyminen; tämä kehitys häiriintyy, mikäli tavoitteet ovat hyvin epärealistisia. Koska tyytymättömyys omaan painoon ja vartaloon on yleistä, ilmiötä pidetään usein harmittomana.”

Mielenkiintoista median vaikutuksista

”Median vaikutuksista naisten kehotyytymättömyyteen, laihuusihanteen sisäistämiseen ja ihanteisiin liittyvään syömiskäyttäytymiseen on tutkittu runsaasti. Kokeellisia ja korrelaatio -tutkimuksia käsittelevässä meta-analyysissa laihuutta ihannoiville median viesteille altistuminen on yhteydessä kehotyytymättömyyteen naisilla. Pian sen jälkeen kun televisiolähetykset alkoivat Fijillä, jossa naisten lihavuutta on perinteisesti arvostettu, 74 % nuorista tytöistä raportoi kokevansa itsensä liian lihavaksi. Samaan aikaan nuorten naisten syömishäiriöinen käyttäytyminen lisääntyi voimakkaasti: 15 % raportoi oksentavansa kontrolloidakseen painoaan ja tavoitellakseen TV-näyttelijöiden kaltaista vartaloa.”

Tietenkään mediaa ei voi yksin syyttää ja osoittaa sormella, mutta tämä oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja havainnollistava esimerkki sen voimasta.

Laihduttaminen

”Vallitsevat kauneusihanteet ovat merkittävin nuorten naisten nimeämä syy laihduttamiseen; muita keskeisiä syitä ovat terveydelliset syyt, vanhempien ja terveydenhuollon ammattilaisen kehotus. Muita laihduttamiselle altistavia tekijöitä ovat huono itsetunto sekä muut psyykkiset ongelmat. Ylipainoisen lapsen tai nuoren kohdalla tavoitteena on elintapojen muuttaminen terveyttä edistäviksi, ei laihduttaminen. Suosituksista huolimatta nuorista naisista 60–80 % on laihduttanut viimeisen vuoden aikana; valtaosa laihduttajista on normaalipainoisia. 

Vaikka laihduttaminen on yleistä, sen pitkäaikaisteho on kyseenalainen. Monissa väestötutkimuksissa laihdutuskertojen määrän ja ”jojo-laihduttamisen” ja epäterveellisten painonhallintakeinojen on osoitettu olevan yhteydessä ylipainoisuuden riskin kasvamiseen. ”

On hurjaa, että…

…”Nopeamman painonmuutoksen toivossa yli puolet teini-ikäisistä tytöistä oli laihduttanut viimeisen vuoden aikana syömällä niukasti, paastoamalla, jättämällä aterioita väliin, oksentamalla tai käyttämällä laihdutusvalmisteita tai ulostus- ja nesteenpoistolääkkeitä. Suomalaisista 7.-9. luokkalaisista tytöistä seitsemän prosenttia ilmoitti oksentavansa tahallaan syömisen jälkeen. ” 

Painonhallintakeinojen jatkumo

Laadimme katsaukseen havainnollistavan kuvan painonhallintakeinojen jatkumosta. Tämän kuvan avulla voit hyvin kartoittaa, että missä kohtaa ja minkä värisessä pallossa oma syömis- ja liikuntakäyttäytymisesi on tällä hetkellä.

nimetön2  

Mikä sitten on oleellista ihannepainon suhteen?

Oleellista on biologinen normaalipaino.

nimetön3

Mitä ja mikä on nuoren naisen ihannepaino?

Katsauksen parissa työskennellessä olen pohtinut tätä kysymystä paljon. Edelleen tätä pohtiessa menen hiljaiseksi. Aihe on äärimmäisen herkkä yksilölle sekä ammattilaiselle. Mitä voit sanoa? Miten voit sanoa? Miten lähestyä asiaa? Haastavaa, mutta äärimmäisen tärkeää, koska todellisuus on, että ristiriita ihanteiden ja biologisen hyvinvointipainon välillä on suuri. Lapset, nuoret, aikuiset, naiset ja miehet ovat erilaisia kehoiltaan. Mittarit on mittareita, ne eivät ikinä kerro koko totuutta. Se kuinka sinä voit kehossasi kertoo paljon enemmän. Juuri siinä sinun kehossasi. Olipa se minkä ikäinen tai kokoinen. Se on sinun kotisi ja sillä on olemassa oma biologinen rytmi, joka ei välttämättä istu ympäristön liian tiukkoihin ihannekriteereihin. Se ei silti tarkoita sitä, että sinussa, sinun hienossa kehossasi olisi mitään vikaa. Ihannepainon alue on laaja. Sinulla on oikeus olla jossain kohti siellä laajalla alueella ja voida hyvin.

Jäitkö pohtimaan omaa tilannettasi ja suhtautumistasi omaan kehoosi? Onko syömiskäyttäytymisesi ja suhtautumisesi liikuntaan normaalia?

Katri pohti todella tärkeitä aiheeseen liittyviä teemoja aikaisemmin postauksessaan En kokenut olevani tarpeeksi sairas. Niin, kuinka sairaaksi ihmisen tulee itsensä tuntea, jotta voisi hakea apua. Erityisesti kehonkuva- ja syömisongelmien kohdalla on enemmän kuin tavallista, että oireita vähätellään eikä apua haeta, koska pelätään, ettei kukaan ota vakavasti. Kirjoitin omaan blogiini viime keväänä yhteistyössä Syömishäiriöliitto Syli-ry:n kanssa aiheesta Kun mietit onko oma tai läheisen syöminen, suhtautuminen ruokaan, kehoon, liikuntaan tai painoon normaalia? Jos mietityttää, käy lukemassa.

Kaunista ja lempeää talvea!

Ulla Kärkkäinen

En kokenut olevani tarpeeksi sairas

Kävin starttaamassa uuden vuoden Lääkäripäivillä. Luennoitsijana. Kerroin siellä tämän tarinan.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

Tämä lappu kaulassa mentiin. Ilmasta ruokaa ja ilmanen narikka! Kannatti lähteä.

***

En osaa sanoa, milloin sairastuin syömishäiriöön. Tunnistan ensimmäiset syömishäiriöoireet jo aika varhaisesta lapsuudesta. Muistan esimerkiksi miettineeni, etten halua istua sylissä, jos vaikka sylissäpitäjän mielestä olen painava. Muistan käyneeni 7-8-vuotiaana koiramme kanssa kävelylenkillä ja miettineeni, että pitää lenkkeillä, ettemme kumpikaan lihoisi. En ikinä ollut ylipainoinen tai pyöreä lapsi, mutta koin silti käynnit kouluterveydenhoitajalla mittauksineen ja punnituksineen ahdistaviksi. Muistan, kun terveydenhoitaja näytti kasvukäyriäni. En muista minne niillä käyrillä sijoituin, mutta muistan miettineeni, että painon pitäisi olla sen nollalinjan alapuolella. Että sillä puolella olisi jotenkin turvallisempaa.

Olen miettinyt paljon, mistä nuo lapsuusajan vääristyneet ajatukset ja lihomisen pelko johtuvat. Lapsuudenkotini oli ja on edelleen hyvin tavallinen, tasapainoinen ja terve. Vanhempani eivät ole eronneet. Minua ei ole ikinä kiusattu koulussa, enkä ole kokenut muutakaan fyysistä enkä henkistä väkivaltaa. Kuten jo sanoin, en ole koskaan ollut ylipainoinen enkä edes pyöreä, vaan hyvin tavallisen kokoinen lapsi. Pitkäksikin aloin kokea itseni vasta yläasteelle siirtyessäni. Olin kyllä se syömishäiriölle tyypillinen kympin tyttö koulussa, mutta sitäkään minulta ei kotona ikinä vaadittu, eikä koulumenestykseeni kiinnitetty ikinä liikaa huomiota.

Koen, että eniten vaikutti yksinkertaisesti se, miten lihavuudesta ja laihuudesta puhuttiin – kotona ja oikeastaan kaikkialla. Lihavia ihmisiä kauhisteltiin (miten tuokin on itsensä päästänyt tuon näköiseksi?), laihtumista ja hoikkuutta ihailtiin ja kiiteltiin, omia vatsamakkaroita tai lisääntynyttä painoa surkuteltiin ja itseä soimattiin liikakiloista, vaa-alta käytiin aamulla katsomassa, saako leivän päälle laittaa rasvaa jne. Haluan korostaa, että kukaan lähipiirissäni ei ole ollut mikään superlaihduttaja eikä toisaalta edes laihduttamisen tarpeessa, vaan tämä kaikki oli sellaista ohimennen tapahtuvaa, satunnaista, muiden silmissä ehkä täysin harmitonta käyttäytymistä. Mutta jostain syystä tämä muka-harmiton läskivihapuhe sai minut ajattelemaan jo lapsena, että lihava ihminen on epäonnistunut ja huono ja pienuus ja laihuus ovat tavoiteltavia asioita – varsinkin tytölle.

Syömishäiriöni näkyvät oireet puhkesivat varsinaisesti yläasteelle siirtymisen jälkeen. Yksi laukaiseva tekijä oli paha akne, josta kärsin jo ala-asteen lopusta asti. Sen lisäksi siis, että koin olevani vääränkokoinen, koin olevani aknen ansiosta myös rumin ihminen maailmassa. Kaikkialla puhuttiin, että rasvainen ruoka aiheuttaa finnejä ja kyllä sen sitten naamasta näkee, jos on syönyt suklaata. Ahdistuin ajatuksesta, että ihmiset ajattelevat kukkivan naamani perusteella minun syövän jatkuvasti sipsejä ja suklaata. Että ihmekös tuo, että on tuon näköinen ja kokoinen. Siksi aloin vältellä rasvaisia ruokia, jätin leipärasvan pois leivältä, valitsin kaikista mahdollisista tuotteista sen rasvattomimman vaihtoehdon.

Samalla laihduin. Kappas, tämähän kävi helposti. Onnistuisinkohan laihtumaan vielä vähän lisää. Ja lisää. Ja aina vaan vähän lisää. Tästä lähti todellinen syömishäiriön kuherrusvaihe. Itsetuntoni nousi kohisten, kun laihtumiseni huomattiin ja koin jokaisen kommentin positiiviseksi ja ihailevaksi, oli se sitä tai ei.

Akneeni rasvan karsiminen ei auttanut, se parani vasta rajulla lääkityksellä, mutta laihduttaminen ja rasvakammo jäi. En koskaan lopettanut syömistä kokonaan, kävin mm. aina nauttimassa koululounaan, mutta syömiseni oli hyvin kurinalaista ja sääntöjen värittämää. Ja niukkaa. Samalla pyrin epätoivoisesti olemaan liikunnallinen ihminen, mikä näyttäytyi hyvin sekavana enemmän on enemmän -liikuntakäyttäytymisenä.

Äitini huolestui laihtumisestani ja ensimmäinen hoitokontaktini oli, kun äitini vei minut 16-vuotiaana gynekologille, kun 12-vuotiaana normaalisti vaikkakin epäsäännöllisinä alkaneet kuukautiseni olivat olleet yli vuoden poissa. Vastaanotolla kyllä puhuttiin syömisestäni, mutta ratkaisuksi puuttuviin kuukautisiini sain vain e-pillerireseptin.

Toinen hoitokontaktini oli lukion kouluterveydenhoitaja, joka kutsui minut luokseen, kun minulle nimettömäksi jäänyt opettaja oli kiinnittänyt huomiota kuihtuneeseen olomuotooni. Keskustelu terveydenhoitajan kanssa oli hyvä, sanoin paljon ääneen asioita, joita en ollut aikaisemmin uskaltanut sanoa ääneen tai edes itselleni. Terveydenhoitajakin ilmeisesti katsoi tilanteen kuitenkin olevan hallinnassa – varsinkin kun kerroin hänelle gynekologikäynnistä ja että olen äitini kanssa jutellut asiasta.

En oikeastaan tiedä, mikä oli se ratkaiseva tekijä tai mitä konkreettisesti tein, mutta painoni lähti pikkuhiljaa lukion loppuvaiheesta alkaen nousemaan. Ehkä jollain tasolla ymmärsin, että olen vähän liian laiha ja en voi jatkaa näin. Fyysisen vointini parantuessa ihmiset ympärilläni ilmeisesti totesivat, että vaara ohi ja ongelma selätetty. Minä itsekin ajattelin, että no niin, nyt en enää ole liian laiha. Vaara ohi ja ongelma selätetty.

Sitä mitä en ajatellut, ja mitä kukaan ei minulle koskaan sanonut, oli, että minä en pelkästään ollut liian laiha, vaan suhtautumiseni ja ajattelumaailmani syömisen ja liikunnan suhteen oli täysin vääristynyt – sen jälkeenkin kun en enää ollut vähän liian laiha. En tunnistanut enkä tunnustanut omaa tilaani syömishäiriöksi, en kokenut olevani tai olleeni tarpeeksi sairas. Mutta ei sitä toisaalta tehnyt kukaan muukaan. Myönsin kyllä, että ehkä tosiaan olin vähän liian laiha, mutta hei, en ole enää. En ymmärtänyt, että painon palautuminen normaalille tasolle ei tarkoita ongelman poistumista.

Siksi päänsisäinen sekasorto pääsi jatkumaan vuosikausia. Jatkuvat syyllisyyden tunteet siitä, kuinka paljon voin syödä, kuinka paljon pitäisi liikkua, kuinka paljon minun pitäisi painaa, näytänkö lihavalta, olivat läsnä ihan joka ikinen päivä. Arvotin itseäni ja kehoani edelleen syömisen, liikkumisen ja laihuuden kautta. Paljon voi toki pistää nuoruuden ja tyhmyyden piikkiin, mutta koen silti, että puuttuva itsensä ja kehonsa arvostus ja laihuudelle rakennettu itsetuntoni vaikuttivat mm. ajoittain aika lailla vastuuttomaan seksuaalikäyttäytymiseen, kun hain hyväksyntää ja arvostusta itselleni ja keholleni muiden ihmisten kautta. Ehkä tästä samasta syystä ajauduin myös toistuvasti epäonnistumaan parisuhteissa, kun koin, että minun odotetaan olevan tai minun pitäisi olla jotain enemmän (laihempi, naisellisempi, sopivampi) kuin mitä olen. Pelkäsin aina, etten riitä sellaisena kuin olen.

En tiedä missä olisin nyt, ellen olisi päässyt opiskelemaan ravitsemustiedettä. Valtaosa opiskeluajasta meni edellä kuvaamallani tavalla sekoillen eikä ruokakeskeinen ja kaloritietoinen opiskeluala sitä ainakaan helpottanut. Mutta vihdoin viimeisenä opiskeluvuonna vuorossa oli ravitsemusterapia syömishäiriöiden hoidossa. Luin ennenkuulumattomalla opiskeluinnolla Syömishäiriöiden ravitsemushoito -kirjan kannesta kanteen ja ymmärsin, että tämä kirja kertoo minusta. Eikä pelkästään minusta silloin kun olin vähän liian laiha, vaan minusta monta vuotta sen jälkeen ja oikeastaan vähän vieläkin. Ymmärsin, että olen sairastanut syömishäiriön, enkä ole vieläkään päässyt kokonaan eroon oireista.

Ymmärsin, että minä ymmärrän paljon enemmän syömishäiriöistä, kuin moni opiskelutoverini, joka ei ole sairautta kokenut. Samalla syttyi valtava palo auttaa muita. Hakeuduin mukaan Syömishäiriöliiton vertaistuki- ja vapaaehtoistoimintaan, ja oikeastaan voi sanoa, että lopullinen toipuminen lähti vasta siitä, kun pääsi pohtimaan muun muassa näitä samoja asioita, mitä olen edellä kertonut, muiden saman tai vastaavan kokeneiden kanssa. Tässä vaiheessa puhuin syömishäiriöstäni paljon myös perheeni, erityisesti äitini ja siskoni kanssa, ja koin nämä tukiverkostot ja keskusteluyhteydet niin hyviksi, etten tässäkään vaiheessa nähnyt tarpeelliseksi hakeutua mihinkään varsinaiseen hoitoon syömishäiriöni vuoksi. Pitkään kuitenkin luulin, että syömishäiriöstä ei pääse koskaan kokonaan irti, kun tuntui, että mitä pidemmälle pääsee toipumisen tiellä, sen sairaampi tajuaa olleensa.

Nyt olen 29-vuotias, ja uskallan sanoa olevani toipunut syömishäiriöstä. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tasapainoisessa parisuhteessa, jossa en ajattele, että minun pitäisi olla mitään muuta kuin mitä olen. Kuukautiseni palautuivat säännöllisiksi e-pillereiden lopettamisen jälkeen, mutta vasta sitten kun painoni nousi biologiselle normaalipainoalueelle – ei painoindeksin määrittelemälle normaalipainoalueelle, ja olen kohta 1-vuotiaan tyttären äiti. Osaan suhtautua painolukemaani neutraalilla mielenkiinnolla (ahaa, tänään tällainen lukema), enkä lähde vertailemaan sitä eiliseen, huomiseen, viime vuoteen enkä seuraavaan vuoteen. Jos jokin vanha vaate ei mahdu minulle, en jää märehtimään sitä, vaan hankin uuden, sopivammankokoisen vaatteen. En ajattele, että kehoni on tai että sen tarvitsee olla kenenkään muun mielestä täydellinen. Koska minulle se on täydellinen, juuri tällaisena, juuri sellaisena kuin se on.

Tämä oli minun tarinani. En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, tai kenen olisi pitänyt tehdä jotain toisin tai olisiko kenenkään tarvinnut tehdä mitään toisin. Mutta olen miettinyt, että jos olisin ollut enemmän sairas, jos olisin sairastunut kunnolla, olisinkohan voinut päästä vähemmällä?

-Katri

ÄLÄ LAIHDUTA

Syömishäiriöliiton blogi heitti viikon päästä vietettävän Älä laihduta -päivän kunniaksi haasteen, minä otin kopin. Käyn pidemmittä jorinoitta asiaan, tarkemmat tiedot haasteesta ja Älä laihduta -päivästä löydät täältä.

***

Älä laihduta -päivä ja Syömishäiriöliiton logo perässä. ”Ai tää on joku syömishäiriötä sairastavien juttu, joojoo, ei kuulu mulle.” Eiku just sulle se kuuluu! Just sulle, tavalliselle tallustelijalle, joka naureskelet työpaikan kahvihuoneessa, että pitää lähteä illalla lenkille, että saa kulutettua työkaverin synttärikakusta aiheutuneet ylimääräset kalorit pois. Iloisia uutisia, juuri sinulle. Ei joka kaloria tarvitse lähteä kuluttamaan. Valtaosa niistä kuluu ihan itsestään. Eikä ihmisen energiatasapainojärjestelmä ole niin aukoton, etteikö siinä olisi yhden yksittäisen kakkupalan verran klappia. Toisin sanoen, ei se kakkupala nouse ihramöykkynä perseeseesi, vaikka et lenkille lähtisikään. Joten lopeta tuo turhanpäiväinen, ehkä harmittomalta kuulostava huulenheitto. Se ei välttämättä kaikkien kuulijoiden mielestä ole harmitonta. Ja keksi kakkupalaa parempia syitä lähteä lenkille.

”Älä laihduta, just joo. Hyvähän se sun on sanoa, kun oot tollanen hoikka ja hyväkuntonen. Eihän sun tarvitsekaan laihduttaa. Tällä mahalla/perseellä/reisillä ei oikeen oo varaa pitää älä laihduta -päiviä.” Hmm. Entä jos sittenkin kokeilisit. Ihan vaikka jo siksi, että jos tuo maha/perse/reidet on saavutettu laihduttamalla, ei se laihduttaminen näytä kovin tehokasta olevan. Vai luuletko, että tilanne pahenee räjähdysmäisesti, jos hetken aikaa olet ajattelematta, saako tätä syödä tai että tätäkään ei olisi saanut syödä ja lenkille pitäisi lähteä ja taaskaan en jaksanut lähteä. Avain onnistuneeseen laihtumiseen ei ole itsensä syyllistämisessä. Yleensä laihtumistulokset paranevat, kun uskaltaa lopettaa laihduttamisen.

”Älä laihduta, just joo. Hyvähän se sun on sanoa, kun oot tollanen hoikka ja hyväkuntonen. Eihän sun tarvitsekaan laihduttaa. Tällä mahalla/takapuolella/reisillä ei oikeen oo varaa pitää älä laihduta-päiviä.”  Hmm. Tietäisitpä vaan, kuinka monet maha-/takapuoli-/reisi-/ties mitkä kriisit ja laihduttamislupaukset tämäkin hoikka ja hyväkuntoinen kroppa on kokenut ennen kuin on alkanut tykätä omasta peilikuvastaan. Täydellistä vartaloa ei ole kenelläkään, toistan, kenelläkään, ja oikeastaan koko täydellisen vartalon käsite on aika utopistinen. Katsopa uudestaan peiliin ja mieti, onko vika oikeasti siinä mahassa/takapuolessa/reisissä vai riittäisikö kriisin taltuttamiseen vain lempeämpi ja hyväksyvämpi katse.

”Ei, ei, enhän minä mitään laihduta. Mutta kyllä tarkkaan saa syömisiänsä katsoa ja nälkää joutuu ajoittain kärsimään, ettei paino pääse nousemaan yli xx kg:n.” Hetkinen. Mikä on tämä xx kg:n raja? Kuka sen on määrittänyt? Ja miksi ihmeessä? Onko tuo xx kg:n raja todella niin tärkeä, että sen vuoksi kannattaa näännyttää itseään nälällä? Miksi kuvittelet olevasi viisaampi kuin kehosi ja yrität sulloa sitä väkisin sellaiseen, kilogrammojen määrittämään muottiin, johon se ei selvästikään sovi? Oletko ikinä kuullut biologisesta normaalipainosta? Ai et? Suosittelen tutustumaan. Täältä pääset alkuun.

”Hahaha, Älä laihduta -päivä, mahtava juttu, en tosiaan aio laihduttaa tänään, just käytiin pizzalla ja ollaan menossa ostamaan jätskiä tai karkkia tai ehkä tämän päivän kunniaks voidaankin ostaa molempia!” Niinpä niin, sitähän tämä Älä laihduta -päivä juuri tarkoittaakin, että saa syödä ihan mitä vaan eikä tarvitse murehtia lihomista. Seuraavat 364 päivää vuodesta sitten taas tiukkaa linjaa. Vai oisko sittenki niin, että niin kauan kuin herkkujen/herkkuruokien syöminen on kohtuullista eikä vie tilaa monipuoliselta ja terveelliseltä ruokavaliolta, niitä voi syödä huoletta ja hyvällä omallatunnolla ihan vuoden kaikkina päivinä?

”Niin, tavallaan ymmärrän tän päivän pointin, mutta en vain voi olla ajattelematta, että jos painaisin xx kg vähemmän, näyttäisin varmasti paremmalta ja siten voisin oppia tykkäämään enemmän itsestänikin, itsetunto kasvais ja olisin varmasti onnellisempikin. Eikä mun tarttis sitten enää laihduttaa.” No, minä olen aika varma, että itsetuntoa ei kannata lähteä rakentamaan ulkonäön varaan. Lisäksi olen vakuuttunut, että onni ei oikeasti piileskele vaa-an lukemien takana. Ihminen voi olla onnellinen ja tykätä itsestään, tai ehkä ennemminkin ihmisen pitää voida olla onnellinen ja pitää voida tykätä itsestään – painosta ja koosta riippumatta.

Muun muassa tällaisia ajatuksia Älä laihduta -päivä minussa herättää. Mitä mieltä te ootte? Onko kyseessä jonkun katkeroituneen ylipainoisen synninpäästöpäivä vai onko Älä laihduta -päivässä jotain ideaakin?

Loppuun vielä Painorauhan julistus, jossa on paljon samoja ajatuksia kuin edellä paljon kauniimmin kerrottuna. ”Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.”

-K

***

PAINORAUHAN JULISTUS

Tämä julistus on ilosanoma jokaiselle, joka tuntee epävarmuutta siitä, kelpaako maailmaan sellaisena kuin on.

Sen sijaan, että ottaisin omakseni ulkopuolelta tulevia määritelmiä tai vertaisin itseäni muihin, voin aloittaa päivän kysymällä itseltäni, mitä minulle todella kuuluu ja mitä tänään tarvitsen.

Olen oivaltanut, että elämäni on liian arvokas heitettäväksi hukkaan uskomalla ympärillä metelöiviä arvostelevia ääniä.

Mieluummin määrittelen itse, mikä on minulle parhaaksi. Olenhan itse oman itseni paras asiantuntija.

Haluan opetella katsomaan itseäni lempeämmin. Joka päivä on mahdollisuus kasvaa oman elämäni sankariksi. Se, ettei yritä muuttaa itseään vastaamaan jonkun muun luomia normeja, vaatii rohkeutta ja viisautta enemmän kuin yhdenkään ulkopuolisen vaatimuksen täyttäminen.

Myös Sinulla on oikeus hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet. Myös sinulla on oikeus nauttia elämästä. Sinulla on oikeus päättää, miltä näyttää ylläsi kauneus ja miltä tuntuu kehossasi hyvä olo.

Sinulla on oikeus kuulla oman äänesi sanovan, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Sinulla on oikeus pysähtyä kuulemaan, mitä kehosi kaipaa. Sinulla on oikeus tehdä itsellesi hyvää syömällä sopivasti kehosi kaipaamaa ruokaa. Sinulla on oikeus liikkua ilosta. Sinulla on oikeus pyytää apua. Ja sinulla on oikeus muuttua ja kasvaa.

Tämä päivä on juhla jokaiselle arvokkaalle, kauneuden ja elämän erilaisuuden juhla, juhla oikeudelle olla sellainen kuin on.

Näillä sanoilla julistan Painorauhan – rauhan olla omankokoisensa!

Susanna Raitamäki, Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry 2010

ala-laihduta-logo

 

 

P.S. Älä laihduta -päivää vietetään Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n ja sen jäsenyhdistyksien toimesta monella paikkakunnalla. Tsekkaa oman paikkakuntasi tapahtumat täältä ja osallistu! Esimerkiksi Jyväskylässä Syömishäiriöt -mistä on kyse? -yleisöluento JAMK:n Tulikari -auditoriossa (Rajakatu 35) klo 17 – 19.45. Mä oon siellä, tuu säkin!

Samasta puusta veistettyjä?

Tämän pohdinnan aloitin jo vuonna 2007 tehdessäni kandityötä aiheesta ”Mitä painoindeksi mittaa?” Aihe oli minulle henkilökohtaisesti varsin tärkeä, sillä olin arvottanut itseäni painoindeksin kautta koko siihen astisen nuoruusikäni. Mitä matalampi painoindeksi, sitä parempi ihminen -ajattelumallista on päästy eroon, mutta sen tilalle on tullut terve kyseenalaistaminen koko tätä mittareiden ja viitearvojen värittämää elämää kohtaan. Miksi meidän kaikkien pitäisi sopia samaan muottiin?

Otetaanpa nyt esimeriksi vaikka juurikin se painoindeksi. Painoindeksihän lasketaan jakamalla ihmisen massa (kilogrammoina) pituuden (metreinä) neliöllä. Ikään kuin määritetään sopiva massa neliön malliselle pinta-alalle, jossa jokainen neliön sivu on ihmisen verran pitkä. On tainnut tältä kaavankeksijäneropatilta unohtua pari faktaa. Ensinnäkin, ihmiset ovat kolmiulotteisia, eivät lituskoita maalle levittyviä kappaleita. Johan sen Oxfordin yliopiston numeerisen analyysin professorikin on huomannut. Ja toiseksi, ihmiset eivät ole neliöitä, eivätkä edes nelikulmioita vaan neljäraajaisia vaihtelevanmallisia kappaleita. Ei olla samasta puusta veistettyjä ei. (Tästä aiheesta luvassa myös kuvallista havainnollistavaa materiaalia, jahka päästään Leenan kanssa selät vastakkain, siskoni kanssa vierekkäin polviseisontaan tai 15 cm lyhyemmän opiskelutoverini kanssa mittaamaan uudestaan toistemme selkärankojen liikkuvuuksia.)

Kaikki vähääkään painonhallinnan kanssa tekemisissä olleet tietävät, että normaalipainon viitearvot ovat painoindeksiarvot välillä 18,5 – 25. Mutta kuinka moni on kuullut biologisesta normaalipainosta (ainakaan ennen kuin Leena sen blogautuksessaan mainitsi)? Puhtaaseen mutuun perustuva veikkaukseni on, että ei kovin moni. Biologinen normaalipaino on yksilöllinen, geneettisesti määräytyvä paino, jota voidaan kutsua myös hyvinvointipainoksi, koska siinä painossa ihminen voi fyysisesti ja psyykkisesti parhaiten ja elimistö toimii täysipainoisesti. Useimmilla ihmisisllä biologinen normaalipaino on painoindeksin määrittelemän normaalipainon rajoissa, mutta sitä, onko itselle paras paino normaalipainoalueen ylä- tai alapäässä, tai vaikka vähän sen ulkopuolella, ei voi itse päättää. Perimä ja ruumiinrakenne ovat vastuussa siitä. Elimistö hakeutuu biologiseen normaalipainoonsa, kun ihminen syö normaalisti, riittävästi ja riittävän terveellisesti nälkäviestejään kuunnellen sekä liikkuu normaalisti. Biologista normaalipainoaan ei siten voi muuttaa tai ”ohjelmoida” uudelleen esimerkiksi laihduttamalla.  Samasta syystä laihduttajienkaan ei kannata liian tiukkapipoisesti pitää asettamastaan tavoitepainosta kiinni, vaan antaa kehon viimeistellä tavoitepaino sille parhaiten sopivaan lukemaan.

Eikö olekin lohdullista? On olemassa jokin paino, joka on juuri minulle sopiva, juuri minulle tehty. Vähän niinkuin kengän koko. Tai pituus. Emmehän me niillekään mitään voi. Miksi painolle pitäisi voida?

Näiden edellä esitettyjen perusteiden valossa minusta tuntuu välillä jopa kuvottavalta, että tietyt, tässäkin blogissa jo parjatut urheilulajit perustuvat johonkin vielä painoindeksiäkin utopistisempaan ihmisihanteeseen (tai ihmisen irvikuvaan, näkökulmasta riippuen), joka määrittää, minkälainen kehon pitäisi olla. Huomioimatta erilaisten ihmisten erilaisia rakenteita. Ulkonäköään kun ei (onneksi) voi loputtomiin muokata – ainakaan pelkän ruokavalion ja treenin keinoin.

-K

P.S. Painoindeksi on väestötasolle soveltuva mittari, ja sen perusteella määritelty normaalipainoalue on sopimuksenvarainen, valittu vähäisimmän sairastuvuuden ja kuolleisuuden perusteella. Helppokäyttöisyytensä vuoksi painoindeksiä usein käytetään täysin perustellusti väestötason lisäksi myös kliinisessä yksilötyössä – koska parempaakaan vaihtoehtoa ei toistaiseksi olla keksitty. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siten ollut kyseenalaistaa painoindeksin olemassaoloa eikä edes sen käyttökelpoisuutta vaan muistuttaa yksittäisiä painonsa ja kokonsa hyväksymisen kanssa kamppailevia yksilöitä painoindeksin mustavalkoisuudesta. Painoindeksi ei huomioi sukupuolta, rasvakudoksen ja rasvattoman kudoksen suhdetta eikä esim. raajojen pituutta suhteessa muuhun kehoon, ja siksi se on yksilötasolla parhaimmillaankin vain suuntaa antava mittari.

(Biologisen normaalipainon sananselityksessä käytetty lähteenä Viljanen, Larjosto & Palva-Alholan mainiota teosta Syömishäiriön ravitsemushoito, Duodecim 2005)