Miksi en terveystieteilijänä jaksaisi jauhaa painosta

En edes muista, milloin olisin asiakkaan kanssa vaaka käyttänyt. Silloinkin se oli asiakkaan ehdotuksesta.

Jos asiakkaan toiveena on tietty kilotavoite, en ole oikea ravitsemusterapeutti hänelle. Tiedän, että tämä on yrittäjänä kai hölmöä sanoa ääneen, mutta avoimuus ja rehellisyys on kaikkien parhaaksi. Minun mielessä on tasan 0 prosenttia kiinnostusta kilotavoitteisiin – oli ne sitten omia tai muiden. Olen tässä vuosien saatossa menettänyt useita asiakkaita tästä syystä, mutta vastaanotto on myös minun työpaikka – en voi toimia omaa arvomaailmaa ja etiikkaa vastaan tai alan aika nopeasti voida huonosti henkisesti.

Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että lihavuus liittyy joidenkin sairauksien riskitekijöihin tai voi vaikuttaa niiden kulkuun. Tiedän nämä seikat aivan yhtä hyvin kuin muutkin terveydenhuollon ammattilaiset.

Se, että minä valitsen ratkaisukeskeisyyden ja positiivisen mahdollistamisen tien, ei tee minusta huonompaa terveystieteilijää tai terveydenhuollon ammattilaista. En vaan yhtään tajua, miten se, että minä kerron jollekin hänen painolukemasta tai lätisen lihavuuden terveysriskeistä, motivoisi ketään muutokseen. Itsehän en todellakaan tee mitään, jos kukaan läksyttää minua terveyteni laiminlyömisestä (siis muut teot kuin autopilotilla menevä syöminen). Vihaan holhoamista ja huonoa palvelua, arvostan asiakaslähtöisyyttä ja aitoa empatiaa.

Esimerkki: Julkisesti kiitän tässä nyt fyssaria, joka viime talvena vastasi uteluihini laskettelumahdollisuudesta toipuvalla selällä, että no, jos käy afterskin kautta, niin tulee vähän rennommin mäkeä alas. 😀 En mennyt  mäkeen ja afterskitkin oli aika rauhallisia, mutta olen täysin varma, että uskalsin Lapissa tehdä vaikka mitä fyysistä ihan vaan tämän rennon ja humoristisen kannustuksen takia. Muuten olisin varonut selkää aivan liikaa ja aivan turhaan.

Tuossa juuri viestittelin terveysviestinnästä kollegojen kanssa ja esitin vertauksen. Ajatelkaa, jos minun pääsanomani ärtyvän suolen hoidossa olisi viimeiset 10 vuotta ollut, että ärtyvä suoli  1) on todella yleinen 2) on vaikea hoitaa 3) on sairaus,  oireet palaavat herkästi, vaikka välillä olisi parempia kausia. Olisipa ollut kivan toiveikas ja motivoiva viestintästrategia! Ei yhtään ratkaisu, ei yhtään toivoa, ei apua, ei terveystekoja. Ajattelen, että sehän se terveystieteilijän virka tässä maailmankaikkeudessa on – lisätä terveyttä. Siitä samasta syytä viestintää myös painokeskustelussa pitäisi miettiä aivan todella, todella paljon. Jos en saa motivoitua muutokseen, mitä teen väärin tai pitäisikö yleisen keskustelun sävyä muuttaa?  Joskus viestintuojan lynkkaamiseen on vahvat perusteet.

Tajuan kyllä sen, missä maailmassa laihtumista haluava elää.  Tiedän varsin hyvin, miten ulkonäkö- ja laihuuskeskeinen ympäristö meillä on. Joku voisi ajatella, että eikö olisi vain helpompi antaa myöten ja todeta, että saavuttaakseni arvostetun paikan maailmassa, on ok, että haluaa panostaa ulkonäköön. Tämä vaan sotii omaa oikeus- ja tasa-arvokäsitystä (sekä vastarintaan taipuvaista mieltäni…) vastaan rankasti. Vain näyttämältä joltain saat äänesi kuuluviin ja ansaitset paikkasi yhteisössä? Ookoo, tosi reilua. Samalla nostaisin kädet pystyyn, että paska status quo jatkukoon, koska on niin vaikea muuttaa.

Huomaako kukaan muu, että kun hyvinvointikauppiaat kauppaa meille muutosta, he nimenomaan myyvät meille tapojen murtamista, mutta kun keskusteluun tulee alan oma muutostarpeet, yht’äkkiä muutoshalukkuutta ei löydykään? Eli omat neuvot ei koske itseä?

Lihavuuden taustatekijät on niin monimutkaiset ja laihtuminen on osalle  todella vaikeaa, joten se, että meillä tulevaisuudessakin olisi pelkkään kehon hoikkaan kokoon nojaava terveys- ja kauneuskäsitys lisää epätasa-arvoisuutta, koska se ei vaan kaikille ole mahdollista. Ymmärrän, että yksilölle on vaikea omaa mieltään saada kääntymään pois ulkonäkökeskeisyydestä, mutta se ei tarkoita, etteikö yhteisön kannattaisi sitä työstää. Ja on ne ajatusten muokkaaminen yksilötasollakin täysin mahdollista. Täällä yksi elävä esimerkki.

Toimivampi strategia– tutkitusti – on lisätä terveystekoja, jotka mahdollisesti ajansaatossa johtavat painon hakeutumiseen kohti biologista painoa. Se henkinen energia, mikä laitetaan kalorien laskemiseen tai aktiviisuusmittarin armoilla elämiseen, kannattaisi yleensä käyttää mieluummin terveyttä lisääviin juttuihin. Ateriarytmin fiksaamiseen, kauppalistan laatimiseen, ruoanlaittoon,  kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisen lisäämiseen, kuitupotin kasvattamiseen  ja fiksuihin rasvavalintoihin ja vähentämällä suolan syömistä. (Jos ootte kuullut nää jutut aiemminkin  ja ootte silleen, että mitä helvettiä, miks toi muija ei ikinä puhu mistään muusta, niin se johtuu vaan siitä, että nää on ne seikat, jotka vuosi toisensa jälkeen nousee esille hyvinä juttuina. 😀 )

Näillä teoilla lasketaan kolesterolia, verenpainetta, vähennetään tyypin 2 diabeteksen ja monen syövän sekä kohtalokkaiden sydän- ja aivotapahtumien (=infarktit) riskiä. Suolistomikrobisto, ja sitä kautta keho ja mieli,  tykkää näistä tavoista myös. Mekanismit ovat moninaiset: verenpaineen lasku, matala-asteisen tulehduksen hillitseminen, suolistomikrobien tuottamat lyhytketjuiset rasvahapot tuo parempaa kylläisyyttä, mikä auttaa kehon signaalien tulkintaa, immuunipuolustus vahvistuu…

Tässä lainatussa kuvassa summatuu se, miksi minä en jaksa jauhaa kauheasti painosta ja terveydestä. Kuvassa on yhdeksän todella isoa terveys-/sairausteemaa, mutta se, mistä suurimmaksi osaksi julkisesssa keskustelussa jauhetaan on tuo yksi ainoa osio: lihavuus. Tiedän, tiedän, siinä nyt puhutaan suolisto-aivot-mikrobisto-akselin sairauksista, mutta tarkkanäköisemmät huomaa, että perhana, nehän linkittyy jotakuinkin kaikkiin kroonisiiin sairauksiin, joten yleistäminen sallittakoon.

Cryan et al., 2019, The microbiota-gut-brain axis

Painosta pitää puhua, mutta miten? Mulla meni Älä laiduta – päivä tänä vuonna vähän ohi, kun just oli kesken suolistoteemainen minikurssi. Siksi minulta jäi mainostamatta Syömishäiriöliiton keväällä ilmestynyt erinomainen esite Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? Ottakaas kaikki lukuun tämä!

Meidän super-Katri taas pitää Zoom-tilaisuuden Etelän-Sylin järjestämänä kehosuhteesta ensi keskiviikkona. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumistiedot täällä.

Sit niille, jotka haluaa edistää terveyttä ilon kautta, niin tässäpä tämä ihmisiä innostanut 30 viikossa – pylpyrä, jota käytin Turun minikurssilla. 🙂 Muuttamattoma saa käyttää omaksi iloksi ja vaikka potilashommissa. Tästä kannattaa tehdä omia tehtäviä asiakkaiden, lasten tai työkavereiden kanssa: Mitkä kasvikset on tämän kauden juttu? Mistä pavuista pidän? Mitä pähkinöitä en ole koskaan maistanut – pitäisikö kokeilla? Olenko syönyt koskaan vihannes- tai papupastaa? Sopii kaikkiin ruokavalioihin, koska tämän juju on nimenomaan tuo erilaisuus ja vaihtelevuus, eikä tässä ole suinkaan kaikki viikon ruoka-aineet kuvattuna. Pdf:nä lataus tästä: 30 erilaista viikossa by leenaputkonen.fi

Vaativan vaelluksen näyttöpäivän melkein-vuosipäivä – onnea minä!

2.2.2019 elettiin melkoisia hetkiä. Jo edellisenä iltana ehdin elää monta kauhun tuntia Hammastunturin leirissä ajatelleen – mutten riittävästi suunnitellen – aamua. Olin erä- ja luonto-opaskoulutukseen kuuluvan  vaativan vaelluksen tiimissä ja meidän tehtävänä oli järkätä hiihto- ja lumiturvallisuusleiri Hammastunturiin. Kuulostaa hc:lle. On hc:tä. Etenkään, kun en ollut ikinä hiihtovaeltanut ja näyttöpäivänä piti larpata opasta niin uskottavasti, että saisin näyttöni läpi.

Heräsin liian myöhään, eli silloin kun koko muu leirikin. Virhe. Opas herää 1-1,5 h ennen, riippuen vähän paikasta. Tuolla varmaan olisi pitänyt herätä kaksi tuntia ennen. Koska aloitin aamuni hirveällä ripulilla.

Ripuli normaali olosuhteissa on sekin todella kettumainen vaiva, mutta voin kertoa syvillä suolistoäänillä, että jossain -35-40 hirmupakkasissa se on vielä kettumaisempaa. Upottava hanki, jossa koheltaa toppahousuissa, lukuisissa villakerrastoissa ja vessapaperipussukan kanssa, kirvelevä pakkanen ja tuotos, loputon pyyhintä – elämäni epämiellyttävimpiä hetkiä. Graafinen kuvaus, jotta kenellekään ei jää epäselväksi, mitkä oli näyttöpäivän lähtökohdat.

Aamupuuroni oli jäätynyt salamana Kupilkan reunoille, joten olin saanut syötyä vain pienen osan hienosti lasketusta aamupalastani. Paniikissa ja pelkotiloissa aamupala ei myöskään (luonnollisesti) maittanut. Nestevaje oli melkoinen, koska juotavan veden sulattaminen oli ollut ihan hirveä operaatio edellisenä iltana. Termoksien korkkien liimat eivät sitten kestä -30-40 asteen pakkasia, vaan ne lähtevät irti. Sen sijaan se varsinainen korkki ei meinaa aueta, koska pienikin määrä väliin jäävää kosteutta luonnollisesti jäätyy ikiroutaan hetkessä. (Epäilen, että pakkini menee sekaisin nimenomaan näistä luonnonvesien juomisesta. Niitähän pitäisi siis keittää semmoinen 5-10 min, joka käytännössä karuissa oloissa jää vaan haaveeksi.  Tätä ongelmaa oli havaittavissa viime vuonna… Nyt omaan hyvät vedensuodattimet ja käytän puhdistustabletteja. Tilanne on helpottanut.)

Muillakaan ei mennyt kauhean vahvasti. Keittimet eivät toimineet, varpaat jäätyi, osa oli ihan sekaisin ja telttojen pakkaus venyi (ymmärrän täysin fiiliksen!). Yritin tosiaan opasta larpata, koordinoida edes jotenkin touhua, passittaa palelevia hiihtämään umpihankeen (siinä sentään hitusen lämpiää) ja kannustaa lähtöön. Paino sanalla yritin.

Kaiken lisäksi olin edellisenä iltana tehnyt niin tyhmästi, että olin ottanut Naali-saappaistani huopaosuuden ”kuivamaan”. joku fiksumpi ehkä tajuaisi, että -35 asteessa märkä huopatossu jäätyy, ei kuivu. Opin tämänkin kirjaimellisesti kantapään kautta, koska koomista kyllä, sen jäätyneen sisäkengän änkeminen kumppariin oli nimenomaan kantapääkysymys. Sekavuustila oli joko pakkassokista, nestehukasta tai energiavajeesta sellainen, että vaihdoin toiset kengät. Lähtötilanteessa tajuan, että ai, niin, ostin kalliit Naalit ihan vaan sen takia, että ne menevät armeijasuksien siteisiin. Siinä vaiheessa muut jo odottavat opasta. Lopulta lähdin matkaan niin, että käytännössä tuntui,  kun hiihtäisin korkkareilla. Survoin sen jäätyneen Naalin joten kuten saappaaseen ja hyppäsin vaan päälle. Siinä se sitten littaantui, kun jalat lämpesivät. #surkeaopashack (Muuten Naali on super kenkä! Lämpimät varpaat noinkin kovilla pakkasilla, vaikka ois  märkä! Jäätynyt sisäkenkä oli se suurin ongelma.)

En ollut missään vaiheessa oikein ehtinyt edes karttaa tai gps:ää katsoa ja vaikka normisti minulla on ihan ok suuntavaisto, olin lähdön hetkellä aivan kuutamolla. Ainut suunta, jonka tiesin, oli se, josta oltiin tultu edellisenä iltana ja sen osasin rajata pois. Onnekseni sain apua näytön valvojalta, vaikkakin sain tästä kyllä maininnan palautteessa. Itsemyötätuntoinen kuin olen, olen ihan sinut sen kanssa, että tästä tuli maininta. Sisäisesti olin niin hajalla, että tämä miinus ei siihen verrattuna tunnu edelleenkään niin missään.

Meillä meni reilun 1 km matkaan kolme tuntia. Koko ajan sattui jotain. Ahkio kaatui ja letka jumitti. Törmä oli jyrkkä ja vaati aputoimia, jotta se saatiin ylitettyä. Otettiin riski, että järven jäällä on keskellä sohjoa. Oli. Kaikki vesinen moska jäätyi nanosekunnissa suksen pohjaan, jota piti sirklata toisella suksella ihan voimalla. Näin kävi etujoukoille. Muut seisoi ja paleli takana letkassa.

Toni Eskelisen otos ennen ensimmäistä leiriytymistä. Tässä kohti kai kukaan ei tajunnut, että eka yökin tulisi olemaan todella kylmä. Pakkastietoja seurattiin, mutta tunturissa ne antaa vaan karkeaa suuntaa tai ei sitäkään.

Reitti oli oikeasti maailman yksinkertaisin. Muistan sen vielä tänä päivänäkin niin kartta- kuin maisemaversiona mielessäni. Siinä hetkessä oli kuitenkin olo, kuin olisi kohti suurta tuntematonta madellut.

Toinen versio tarinasta olisi ollut, että oltaisiin pakkasen takia suksittu sinne, mistä oltiin tultukin. Minä sen päivän pääoppaana valitsin kuitenkin läheisen autiotuvan, koska ajattelin, että siellä saadaan kohmeinen porukka sentään lämpimiksi. Jotenkaan en nähnyt, että oltaisiin oltu  kovinkaan hyvissä voimissa palaamaan 8 kilometriä alkupisteesen.

Ilmeistä päätellen oli meillä kivaakin! Autiotuvassa oli lämmintä, sai kamat puhtaiksi ja kaasun avulla saatiin vettä keitettyä helpommin.

En osaa vieläkään sanoa, kumpi ratkaisu oli parempi. Tai ehkä osaan. Valokuvauksellisesti autiotupa-keikka kannatti (kts. Toni Eskelisen hieno kuva). Ja sen takia, että illalla päätettiin porukalla, että evakuoidaan pari reissussa kipeytynyttä ja saatiin nähdä sekin operaatio. Toivotaan nimittäin, että sitä evakuointipalvelua ei tarttis liikoja jatkossakaan käyttää.

Komiata katottavaa, kun ammattilaiset laittaa niin potilaat kuin kamat siistiin nippuun ja heittää kyytiin!

Toni (Eskelinen edelleen) on syntynyt luontokuvaajaksi. Pärjää järkyttävän heppoisilla varusteilla ja sormiaan jäädyttämättä! Tupamme on niin soma tässä! Osa nukkui sisällä, osalla meistä oli varusteet semmoiset, että pärjättiin teltassakin.

Esimerkiksi telttakaverini, aina aidosti reipas ja sinnikäs Henska, viipotti koko pakkasillankin ulkona! Malliesimerkki pakkaspukeutumisesta ja huom. termareiden määrä ja suojaaminen.

Seuraavana päivänä hiihdeltiin ripeään tahtiin evakuointikelkkojen jälkiä alkupisteeseen varmaan sekä huojentuneena että vähän pettyneenä, että ei päästy tekemään kokopitkää, suunniteltua reittiä.

Paluumatkan aamu oli kaunis ja kylmä. Kuten koko retki muutenkin.

Huojentunut ilmeeni paluumatkalla. Naamassa aamupalan jäämiä ja viiksikarvoissa somat jääpuikot. Normi erälook siis!

Kukaan ei kuitenkaan saanut paleltumia, kipeytyneetkin toipui ja loppuleiri vietettiin leirikeskuksessa. Alkukantaisuutta loi sauna, josta tippui sulavaa ja siten jääkylmää vettä niskaan sekä ulkohuussi. Rippe rauhoittui, mutta ulkohuussissa asioiminen ei ollut suuri helpotus, kun himopakkaset purivat vielä monta päivää.

Mut hei, oon nukkunut -42 asteeessa teltassa! Kerron tästä urotyöstä turhankin usein ja olen mm. rajannut deittailumahdollisuuksiani kertomalla tästä aivan liian aikaisin keskustelussa. Minua pidetään joko a) lesona tai  b) hulluna.

Sanoisin, että olen vaan ahne elämälle. Tässä kyseisellä reissulla otettu kuva, jossa molemmissa käsissä on rinkelimunkit, koska oli niin hyviä, että oli pakko ostaa toinen.

Opinko näyttöpäivästä mitään? Se selviää toivottavasti tämän talven hiihtovaelluksella, jota suunnitellaan tällä viikolla! 😀

Mainittakoon myös, että vein onnistuneesti viime viikolla yli kymmenen hengen pääasiassa ulkomaalaisista koostuvan porukan päiväretkelle Kätkä-tunturiin (ja toin takas!), vaikka aamun lämpötila Levillä oli -29 (tunturilla ehkä -20).  Kaikilla oli riittävästi päällä, koska olin laittanut kattavat ohjeistukset edellisellä viikolla sähköpostiin. Ihastuksen määrä, jonka pakkasmaisema tarjosi oli pienen alkujännityksen arvoista! Jotain olen todennäköisesti viime vuonna tosiaan oppinut – myös talviretkeilystä!

Syitä, joista vihaan hyvinvointialaa

Tästä tuli tahottomasti taas joku maratonpostaus. Jos et jaksa lukea, niin tärkein viesti löytyy lopusta – kato ees se!

***
Sitten  listan kimppuun…

1. Suorituskeskeisyys
2. Egoistinen minä-keskeisyys
3. Läskifobia ja ihmisvihamielisyys
4. Terveysfasismi
5. Auktoriteetti-lähtöisyys
6. Kaksinaamaisuus (valheellisuus)
7. Ulkokultaisuus – etenkin sosiaalisessa mediassa
8. Kaupallisuus
9. Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu
10. Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen

Tulikos tässä nyt kaikki…? 😉 Ei saakeli, komea kympin lista tosta vaan nakuteltuna.

Hakeuduin eräopasopintojen pariin pitkälti siitä syystä, että olen olin todella leipiintynyt hyvinvointiskeneen, jolle olen aikalailla vahingossa päätynyt. Valitettavasti puoli vuotta valmistumisen jälkeen olen taas aika ärsyyntynyt. Rakastan kyllä omia duunejani (nyt kun uupumus alkaa väistyä), mutta ympäristö, jossa toimin, kaipaa radikaalia uudistumista.

Meillä on Suomessa muutamia ihania toimijoita, jotka korostavat tasapainon ja rentouden tärkeyttä hyvinvoinnissa. Näitä toimijoita tulee kyllä koko ajan lisää, mutta valitettavasti usein olen huomannut, että kyseessä on näennäinen kokonaisvaltaisuus tai rentous.

Oikeasti henkilö tai taho edustaa tai myy sitä samaa dieetti- ja kontrollikuraa kuin ennnenkin, mutta vaan eri paketissa. Suuri massa on vielä aivan kujalla ja lähinnä provosoivat kehon, syömis- ja liikuntatottumusten sekä oman elämän kriittistä katsetta ja sitä myöten pahoinvointia.

Otetaaanpa noi syyt vielä tarkempaan syyniin.

1. Suorituskeskeisyys

En ihmettelisi, jos joku päivä luen uutista mittarista, joka kerää dataa saunomisesta, kassajonossa seisomisesta tai seksisuorituksesta. Hienoa, jos joku saa näistä mittareista sisältöä ja onnellisuutta elämään, mutta ne eivät missään nimessä ole edellytys terveellisen elämäntapojen polulla. Toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen datahärpäkkeeseen kiinnittymistä, että MIKSI  he tekevät niin ja MITÄ he tiedolla tekevät.

Pidin Farmasian päivillä kriittisen puheenvuoron aiheesta ja sitä varten pengoin tutkimuksia. Mittaaminen lisää terveystekoja, kuten liikuntaa, mutta tutkimusten mukaan se vie siitä ilon eikä kannusta jatkamaan tapaa pidemmän päälle. Sen sijaan, että meille kaupataan aina uutta vempainta ja lisädataa, pitäisi oikeasti tutkia sitä, onko sillä mitään merkitystä terveydelle – henkiselle tai fyysiselle. Se, että joku toimittaja testaa laitteita ja kirjoittaa niistä muka-kriittisen arvion ei ole tieteellinen tutkimus.

Ja kuinka ironista on, että me mittaamme  palautumista? Eikö se palautuminen nimenomaan pitäisi olla joutilaisuutta ja luovuutta?

2. Egoistinen minä-keskeisyys

Vaikka olet arvokas ihminen, olet samalla hiekkahippu Saharassa  – tai pitäisikö puhua mikromuovihippu valtameressä? Se olisi ehkä kuvaavampaa tässä tilanteessa. Kun omasta kehosta tulee loputtoman parantelun kohde, jonka palvomiseen ja hiomiseen uhrataan tunteja ja taas tunteja päivistä ja viikoista, voidaan pohtia, mistä nuo tunnit ovat pois? Ehkä perheen ja ystävien parista? Ehkä mieltä virkistävän harrastuksen parista? Ehkä paheellisesta, mutta ah niin  vapauttavasta,  juhlimisesta? (Toki saa juhlia ilman paheitakin! 😉 )

Tämä ei tarkoita, etteikö omasta hyvinvoinnista pidä pitää huolta. Ehdottomasti pitää, se on suorastaan pakollista. Mutta jos puhutaan terveydestä ja hyvinvoinnista, se ei asu punttisalin nurkassa eikä hyvinvointispaan hierontatuolissa. Jos jälleen katsotaan dataa, niin onnellisuus ja tyytyväisyys elämään asuu ihmissuhteissa ja yhteisöllisyydessä. Jos oikeasti on huolissaan terveydestä, kannattaisi kalenteriin merkitä ystävätapaamiset ja treffi-illat kumppanin kainalossa ja vasta sitten treenihetket. Toki nämä hetket voi yhdistää, jos se on luontevaa ja kivaa.

3. Läskifobia ja ihmisvihamielisyys

Välillä terveydenhuollossa (joka on hyvinvointiskenen konservatiivisempi sisar) törmää niin julkeaan läskifobiaan ja ihmisvihamielisiin kommentteihin, että en voi kun ihmetellä, miten näitä kommentteja esittävien on koskaan edes tehnyt mieli hakeutua auttamisalalle.

Olen kuullut tosi masentavia tarinoita siitä, miten hoitohenkilökunta on pitänyt vähän niin kuin toivottomana keissinä, johon ei paljon kannata resursseja ja aikaa uhrata (mm. syömishäiriöpuolella).

Aina on toivoa. Aina. Ihan sama miten kauan joku on sairastanut tai ihan sama, minkä ikäinen hän on tai mitä hän sairastaa.

Enkä puhu nyt siitä, että uskon ihmeparantumisiin terminaalisairauksista, mutta toiveikkuuden mukana tulee paljon muutakin. Sen myötä oma katse sairastavaa kohtaan pysyy inhimillisenä, toverillisena, auttavaisena ja arvokkuutta huokuvana. Lähimmäisenrakkaudesta puhutaan nykyään liian vähän. Kyllä, rakkaudesta. Ei mikään laimea velvollisuudentunto tai sääli. Auttajat, aina kun meinaa läikähtää säälin puolelle, kannattaa muistaa, että osat voisi olla toisin päin. Haluisitko silloin sääliä vai toiveikkuutta?

4. Terveysfasismi

Ravitsemus- ja liikuntatieteen syöpä, varmaan muidenkin lääke- ja terveystieteiden. Ihmiset, jotka lähtökohtaisesti ovat tosi kiinnostuneita terveydestä hakeutuvat alalle, josta valmistuu ammattiin, jossa kohtaa ihmisiä, jotka eivät ole samanlaisia hiihtoheikkejä tai suunnistussanneja.  Sitten maristaan, miksi ihmiset eivät pidä itsestään huolta ja mitä tämä kaikki maksaa yhteiskunnalle.

Mä en voi tajuta, miten tämä tulee niin totaalisena yllätyksenä monelle, että kaikkien ihmisten elämän keskiössä ei ole terveys? Että se nyt vaan ei ole se juttu, joka on mielen päällä 24/7, edes siellä taustalla. Ehkä itse pystyn sit samaistumaan muihinkin kuin terveysintoilijoihin koska jos vaihtoehtoina on ilta pubissa ystävien kanssa vs. lenkki, niin kaikki (ainakin) lähipiiristä tietää, mistä mut löytää. (En kannusta kännäämiseen, dahaa, mutta hyvä bisse kivassa baarissa on kyllä elämäni suurimpia nautintoja.)

5. Auktoriteetti-lähtöisyys

Aina joku mystinen optimaalista utopiaa edustava  auktoriteetti tuntuu olevan se, joka ohjailee terveys- ja hyviinvointialaa. Oli kyseessä sitten asiantuntija terveyshuollossa tai oman elämänsä ristiriitainen ravitsemusguru. Ohjeita, sääntöjä, riskipuhetta. Liian vähän kannustamista omien hyvien tapojen löytämiseen, voimaannuttamista ja luottamista, että tyyppi osaa. Terveystapojen polku ei ole koskaan lineraarinen tai tasainen, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Siksi tarvitaan tsemppareita ja mahdollistajia, ei ylhäältä-alas ohjeistavia puhuvia päitä.

6. Kaksinaamaisuus ja valheellisuus

Monella, joka esiintyy hyvinvoinnin ammattilaisena, ei ole ihan kaikki hyvinvoinnin palaset omassa elämässä kunnossa. Eikä siinä mitään, se on suorastaan normaalia. Mutta se on ongelma, jos yrität feikata täydellistä ja kaikki vähääkään rosoinen jää tarinasta pois. Imago on suorastaan valheelline ( kts. seuraava kohta).

Tai sitten heillä esiintyy noita ylläolevia ongelmia läskifobiasta yleiseen ihmisvihamielisyyteen. Tarkoitus ei ole aina auttaa, vaan hyötyä muiden hädästä.

Ja vaikka tarkoitus olisi auttaa, niin jokaisen palveluntarjoajan pitäisi olla riittävän kriittinen siinä, että se, mitä tarjoaa on turvallista ja toimivaa. Esimerkiksi dieettikauppiaat harvoin tuntuvat tajuavan, miten suuri haitta ääridieeteillä voi olla ihmisen pitkäaikaiselle terveydelle sekä syömissuhteelle.  Esiinnytään auttajana, todellisuudessa huseerataan vähän sinnepäin ja samalla voidaan tehdä aikamoista damagea.

7. Ulkokultaisuus

Tämä tietysti näkyy etenkin somessa. Ymmärrän, että halutaan pitää imagosta kiinni ja antaa puhtoinen ja hyveellinen kuva, mutta ongelma on se, että ihmiset saavat käsityksen, että elämä on pelkästään sitä.

Taisi Elina Tanskanen sanoa eräässä Ensitreffit alttarilla jaksossa, että jos parisuhteissa jättää kertomatta asioita, toinen osapuoli alkaa helposti kutoa mielessään tarinaa ja teoriaan peittämään tuota aukkoa. Siinä aika helposti lähtee ajatus epäilyksen ja kysymysten poluille, vaikka siihen ei edes olisi syytä. Sama ilmiö tuntuu olevan läsnä tässä some-imagon tapauksessa.

Olen vaihteeksi karsinut läjän some-tilejä, joissa ei ole mitään inhimillistä, vaan pelkkää ihanaa, onnistumista ja hurmosta. TYLSÄÄ! Ei mun elämä ainakaan oo tommosta ja katalogimaisuuteen en someminuuttejani tuhlaa. Tilit, joista voin oppia ajattelua, asioita ja inhimillisyydestä, jäävät.

8. Kaupallisuus

Tämä liittyi tohon suorituskeskeisyyteen osittain. Ehkä kuitenkin eniten ärsyttää tällä hetkellä geeni- ja suolistomikrobistotestipatteriston, joita lääkäritkin (HELVETTI VIE!) mainostavat. Ne eivät ole vielä luotettavuudessa sillä tasolla, että niistä satoja euroja maksavista testeistä olisi kauheasti iloa. En myöskään saa näistä testeistä riittävästi tietoa yrityksiltä, mikä on minusta todella epäilyttävää.

Farmasia päivien esitykseen luin myös siitä, että muuttaako riskitieto ihmisten terveyskäyttäytymistä. NO, EI MUUTA.

Arvatkaa mikä muuttaa? Esimerkiksi se, että liikunta koetaan mukavaksi. Ja sitä ei voi tuntea mukavaksi esimerkiksi isommassa kehossa elävät, jos he joutuvat kuntoilemaan ja liikkumaan läskifobisessa ja ahdasmielisessä ympäristössä (tästä olen Superhyvää keholle – kirjoitellut).

9. Terveysalan ammattilaisten nillittäminen ja lillukanvarsiin kompastelu

Pakko vähän omaakin alaa kritisoida, kun en oo aiemmin sitä tehnyt. 😉 Hyvinvointiala voi olla hullu, mutta välillä oon kyllä hajoilemassa oman alani kanssa. Ja kerrataan taas: Asiat ovat ehdottomasti menossa parempaan suuntaan. Mulla oli maailman ihanin harkkari Elina alkusyksystä, enkä malta odottaa, että hän ja hänen kaltaisensa siirtyvät työelämään. Ja onhan paljon ihania kollegoita alalla jo nyt!

Tiedenaisissa on hauskuutta ja kepeyttä, jota ravitsemusviestintä kipeästi kaipaa (minun keskittyessä kritisoimiseen 😀 ehheheh, en sentään koko ajan).

Musta tuntuu, että ravitsemusalalla on välillä turhankin tarkkaa se, mistä saisi  puhua. Sain suht mehevän Twitter-sanailun aikaiseksi, kun intoilin suomalaisesta puolukka-uutisesta, mutta muut keskustelijat olivat sitä mieltä, että kyllä ei  pitäisi yksittäisestä ruoka-aineesta tällä tavalla kirjoittaa – ihmiset saa nyt väärän käsityksen puolukan roolista terveydelle. PUOLUKAN! Mikä vika on viestiä kiinnostavasta suomalaisesta tutkimuksesta? Uutinen nimenomaan kuvasi minusta oikein selvästi mitä tuloksia on saatu ja mitä vielä pitää tutkita lisää. Ja jos nyt jollain lähtee ajatus sille linjalle, että ”onpas puolukka todettu tosi terveelliseksi, alanpa syödä sitä päivittäin”, niin ihan hirveän huolissani  en osaa olla. Riskit puolukan ongelmakäytölle ovat marginaalisen pienet.

Sama vegaaniruokavaliota esittelevän  Game Changer – dokkarin kohdalla. Ihmiset kiinnostuvat kasvissyönnistä, kun jotkut urheilijat kertovat omaa kasvissyönti-tarinaa. Dokkarin ei ole tarkoitus olla vertaisarvioitu tutkimus – dahaa.  Twitterissä kommentoin, että minä rakastan historiallisia dokumentteja, mutta en ikimaailmassa ajattele, että dokumentissa kerrottu näkemys olisi joku absoluuttinen totuus aiheesta. Järkytän nillittäjiä myös sillä, että tietokirjailjoiden kurssilla muistutettiin, että vaikka tarkoitus on rakentaa oma kirja tiedon varaan, kirja on lopulta oma näkemys ja tulkinta, ei kiveenhakattu totuus aiheesta. Siihen siis kannustetaan viestintämaailmassa.

10. Terveellisyyden kaappaaminen laihdutuskultin palvelukseen

Jos yhtään olette seuranneet juttujani tässä kymmenen vuoden somettelun aikana tiedätte, että rakastan terveyttä ja terveystutkimuksia. Ensijaisesti koska  ne ovat niin jännittäviä!

Mun hyvinvointialan kritiikki kumpuaa isolta osin siitä, että olen todella ylpeä meidän alasta ja siitä potentiaalista, jota se  edustaa. Siksi minusta on surullista ja hirveää, että kaikki pseudotieteellinen soopa ja ihmisvihamielinen terveyskäsite heikentävät  myös tutkitun tiedon sanomaa ja potentiaalia.

Ravitsemus- ja terveyssalan osaajat voisivat aidosti parantaa ihmisten elämää ja onnellisuutta, jos keinot ja motiivit ovat (tutkitust) kohdillaan. Sekä siinä sivussa pelastaa maailman kasvisvoittoiseen ruokavalioon kannustamalla – aika jees sanoisin!

Herrajeesus, miksi en osaa kirjoittaa lyhyemmin tänne blogiin… 😀  Tulipahan kerralla taas tuuletettua aivoja!

Sitten loppuun uusin mottoni elämässä! (Vanhat on kaikki sisällytetty  Superhyvää  keholle – kirjaan. 😀 ) Tämä pätee, oli kyse sitten työnteosta tai terveyskäyttäytymisestä.  Se on tämä:

Riittävän hyvä on täydellinen.

Ravitsemusammattilaisen ilmastotekoja nyt, nyt, nyt!

Kävin liikuttumassa koululaisten perjantain ilmastolakossa Helsingissä männä viikolla. Hävettihän se. Siellä ne kymmenvuotiaat kertoi minulle, puolihuolimattomasti aikuiseksi kasvaneelle, että en ole tehnyt elämässäni riittävästi. Äh, eikö tätä syyllistämistä ja riittämättömyyden tunnetta ole jo muutenkin aikuisen elämä täynnä?

Ei ole. Nämä nuoret elävät elämää aivan eri asetelmista kuin mitä itse olen tehnyt. Vaikka ole ollut teinistä asti maailmantuskainen ja kiinnostunut niin ihmisoikeuksista, ympäristöaktivismista kuin eläintenoikeuksista, skaala on nykynuorilla totaalisesti toinen. Nuoruuden epävääryyden kohteet tuntuivat olevan kovin kaukana arkisesta elämästäni. Joku mielipidevanki jossain Aasian maassa. Sademetsät menossa selluksi tai polttopuuksi jossain kaukana. Puuhun köyttäytyjät – en todellakaan ollut niin rohkea, että olisin omalla naamallani mennyt mihinkään vastaavaan mukaan. Maksoin jäsenmaksuja ja velloin ahdistuksessani. Olipa rakentavaa.

Eräs perjantain puhuja kertoi, että hänen opettajansa oli luvannut viedä ne oppilaat, jotka eivät menisi eduskuntatalolle lakkoilemaan, metsään, jossa he pohtisivat rakentavasti noin kahdenkymmenen hengen voimin, mitkä olisivat tehokkaammat ilmastoteot.  Entisenä pohdiskelijana totean, että siellä metsässä ei todennäköisesti tullut yhtään ajatusta, joka kilpailisi kansalaisaktivismin kanssa.

Olin todella vakuuttunut nuorten puheista. Meni tunteisiin. Eikä pelkästään sen takia, että minulla sattui olemaan kuukautishormoniryöppy kehossani vellomassa. (Hyvin lähellä oli, etten alkanut suoraan vaan itkeä, kun pääsin paikalle.) En kauheasti riemastu niistä aikuisista, jotka holhoavat nuoria ja ovat huolissaan heidän ilmastoahdistuksesta. Jumankeuta, siitä ilmastosta tässä pitää olla huolissaan! Sillä se ahdistuskin korjaantuu, kun tapahtuu tärkeitä päätöksiä ja muutoksia.

Kyynikot parjaavat nuoria sanomalla, että oikeasti pullamössö-diginatiivit eivät ole valmiita luopumaan mistään viihteestä tai pikamuodista, kunhan puhuvat. Sanoisin, että parempi se onkin vaatia laajoja poliittisia päätöksiä ja räpeltää kännykkää, kuin olla vaatimatta niitä ja jatkaa Twitterissä sättimistä aktiiveja. Suosittelen myös lämpimästi marssimaan paikalle ajan kanssa ja kuuntelemaan, mitä ajatuksia lapsilla ja nuorilla on.

Miten tämä kaikki liittyy otsikkoon? Siten, että ajattelin, että pohtisin, mitä ilmastotekoja voi ravitsemusalan asiantuntijatyöni kautta tehdä.

Minulle on itsestäänselvyys, että työpanokseni pitää jotenkin liittyä maailman pelastamiseen. Onnekseni satuin kouluttautumaan ravitsemusammattilaiseksi, sillä ruoantuotannolla ja kulutustottumuksilla on merkittävä rooli siinä, miten lihavat vuodet meillä on luvassa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritän ohjata jokaista asiakasta tai luennon kuulijaa kohti kasvisvoittoista ruokavaliota – lihalla, kalalla, kananmunalla tai ilman. Ilmaston kannalta oleellisinta on, että suurin osa siitä, mitä massat syö, on kasviperäistä. (Lihaisat ketot, paleot ja muut ekstremedieetit ovat tästä näkövinkkelistä egoistinen ja kestämätön valinta. En syyllistä vaan realistina totean.)

Minulla oli muutama vuosi valmistumisen jälkeen todella hankala paikka, kun tuntui, että en voi tehdä ammattiani, jossa olen tekemisissä lihansyönnin kanssa. Tämä taisi olla jopa aikana, jolloin satunnaisesti söin itsekin poroa ja riistaa. Jotenkin se tehotuotettu liha alkoi vaan tuntua moraalisesti niin arveluttavalta valinnalta, että olin saada jonkinmoisen hermoromahduksen tästä ristiriidasta.Toisaalta tajuan, että kukaan ei ”käänny” kasvissyöjäksi minun suostuttelun tai vakuuttelun takia.

Onnekseni ajat ovat muuttuneet melkoisesti. Tuolloin eläintenoikeudet taisi olla enemmän esillä lihakysymyksen kohdalla, nyt vaa’assa painaa ilmasto. Nykyisin asiakkaat ja kuulijat ovat ne, jotka oma-aloitteisesti kysyvät neuvoja kasvispainotteisemman ruokavalion koostamiseksi tai vinkkejä siitä, miten syödä lihaa niin eettisesti kuin mahdollista. Tein jo romahduksen jälkeen sopimuksen itseni kanssa,  että vaikka lihasta työssä tuleekin puhuttua, muistan esitellä myös muita proteiinin lähteitä ja kerron, että punaista lihaa ei suositella paljoa.

Sillä tukea muutospuheeseen saa niinkin läheltä kuin ravitsemussuosituksista, sillä Pohjoismaiset ravitsemussuositukset olivat ensimmäiset jotka jo vuonna 2014 käsittelivät kestävän kehityksen näkökulmaa. Kanadan suositukset ja planetaarisen ruokavalion suositukset kirkastavat ja selkeyttävät ravitsemussuositusten linjaa entisestään.

Pyrin lisäksi seuraamaan ruokakeskutelua aktiivisesti ja hahmottamaan suurin piirtein, mikä eri ruokien hiilijalanjälki on ja miten ekologisia trendiruoat ovat (hello, avokado…) ja mikä olisi ilmastoystävällisempi, mutta ravitsemuksellisesti samanarvoinen vaihtoehto (esim. avokadon öljykoostumus ei ole niin maaginen, ettei sitä muut öljyt korvaisi).

Sekin on tosiasia, että mielihyväruoista on varaa nipistää. Enkä puhu tässä nyt kahvileivästä tai marjapiirakasta mummulassa, vaan vaikkapa limppareista ja karkeista, jotka ovat oikeasti aikamoisia turhakkeita. Jos ruokaa tuotetaan, tuotetaan sitten ravitsemuksellisesti hyvää ja terveellistä tavaraa eikä tuhlata resursseja epäterveellisiin ruokiin tai ilmastolle haitallisiin tuotteisiin. En tarkoita, etteikö kaupoissa saisi olla sipsejä, karkkeja tai limppareita, mutta ei niitä tarvita siinä skaalassa, kun niitä nyt on tarjolla. Niiden karsimisesta ei seuraisi mitään fataalia. Paitsi ehkä pörssikurssien romahdus, mutta nykytalousjärjestelmän olikin jo aika uudistua.

Joku voisi ajatella, että noh, paljonko sillä saa aikaan, kun sitä ekoruokailusta vähän puhuu ja purnaa. Parempi kuitenkin yrittää, kuni olla miettimättä asiaa ollenkaan. Kauppa, maatalous ja markkinat eivät pyöri ilman kuluttajaa ja tiedostavat kuluttajat joka päivä ruokakaupassa kannanoton siitä, mitä ruokaa tuotetaan. (Erikseen on henkilöt, joilla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta olla valikoiva.) Toisaalta ruoantuottajilla on myös suuri vastaa siitä, että ne ohjaavat kuluttajien käytöstä kohti kestästi tuotetun ruokaa. Ei enää halpuuttelua, jooko?

Ruokamysteerit-kirjasta tulen olemaan aina iloinen ja olen ylpeä, että  se kirjoitettiin (hirveissä uupumustiloissa ja aikatauluprässissä). Se on kirja, jonka olisin halunnut maailmantuskassani nuorempana lukea. Minusta se on vallan mainio lähde arjen ekotekojen tekemiseen. Jos haluat kirjan hyllyysi, niitä saa minulta suoraan tilattua (ohjeet täällä).

Joku tutkimustyötä tekevä kollega saa kirjoittaa syvällisemmin tutkijatyön ilmastonäköulmasta, mutta pikaisesti tulee ainakin mieleen se, että priorisoisin tällä erää rahoituskohteet ilmastonäkökulmasta (näin varmaan tapahtuukin). Esimerkiksi tutkimukset, joissa märehtijöiden metaanin tuotantoa pyritään vähentämään suolistomikrobeja muuttamalla, ei minusta edusta sen tason toimintaa, johon pitäisi rahkeet laittaa.

En ole täydellinen omissa valinnoissa, enkä aina jaksa olla paasaamassa näistä asioista töissäkään. Mutta sain nuorista kyllä uutta pontta ja virtaa siihen, että vielä voin tehdä paremmin. Kiitos siitä! I totally stand by you! Suosittelen kaikkia kynnelle kykeneviä menemään paikan päälle kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja ymmärtämään, että muutosvastainen änkyröinti ei ole optio.

Rivien väleihin kirjoitetut terveysteot

Nyt kun tiedetään, että epäsuorat ennakkoluulot (implicit bias)  vaikeuttavat terveydenhuollon vaikuttavuutta, niin saisinko ehdottaa uutta käsitettä ja toimintatapaa?

Miten olisi epäsuora vaikuttaminen (oisko se nyt sitten implicit influence vaan suoraan käännettynä)? Paljastan sen verran, että teen tätä jatkuvasti – joskus tiedostaen, usein tiedostamattani.

Olen esimerkiksi yrittänyt kokata niin hyviä kasvispöperöitä, että sekasyöjilläkään ei ole nokan koputtamista. Näin kasvisruoka saattaa alkaa vähitellen kiinnostamaan entistä enemmän. Onpa useampi kaveri sanonut siirtyneensä kasvisvoittoiseen ruokavalioon esimerkkinä innostamina. Sen kuuleminen tekee minut iloiseksi.

Vielä hienovaraisemmin toimin, kun puhun arvostavasti ruoasta. En puhu ruoan terveellisyydestä vapaaehtoisesti, mutta voin jaaritella, miten hyvää ruoka on, mitä makuja maistan ja mistä ruoka tulee. Hyvä ruokasuhde lähtee ruoan arvostamisesta kokonaisuudessaan, ei vain sen perusteella, kuinka ravintotiheää tuo murkina on.

Pyrin toimimaan samoin kehopositiivisuuden saralla. Yritän puhua ja toimia mahdollisimman inklusiivisesti, vaikka en aina täydellisesti siinä onnistukaan. Huomautan eri tilanteissa, jos kuulen kehonegatiivista tai muuten laihdutuskulttuuria lietsovaa puhetta. Kehun ihmisten habitusta ja ulkonäköä kainostelematta (kyllä, ihmisten tyylitajua tai kauniita vaatteita saa edelleen kehua ja kyllä, kehun yleensä näitä ihmisiä myös jostain muustakin kuin ulkonäöstä.)

Alitajuntaiset asiat vaikuttavat meihin, sehän on selvä. Halusimme tai emme, useimmat meistä suhtautuvat ennakkoluuloisesti uusiin tai vieraisiin asioihin. Toisaalta olemme massojen ohjailtavissa – jos joku ajatus tai valinta alkaa muodostua tavaksi tai normiksi, sen omaksuu kuin huomaamatta. Myös tätä yleistämistä käytän potilashommissa hyväkseni. Koska tiedän, mikä isoa osaa asiakkaistani on auttanut, voi yleistää ja kertoa uudelle henkilölle, että hei, moni kokee tämän hyödylliseksi tai on ollut tyytyväinen, kun on tehnyt näin. Yleensä näissä tilanteissa en sano, että sinunkin pitäisi tehdä näin. Jätän ajatuksen leijumaan ilmaan ja asiakas saa sen napata siitä, jos kokee sen itselleen sopivaksi.

Jo se, että esittelemme eri tulokulmia – ilman, että puskemme omaa ajatteluamme väkisin toisen päähän – saattaa johtaa hyvään lopputulokseen. Ei ihminen välttämättä siinä sekunnissa muuta ruokailutapojaan tai ala mennä nukkumaan ajoissa, mutta voi hyvinkin olla, että hän havahtuu kuukausien päästä, että on pikku hiljaa siirtynyt kohti parempia tapoja.

Kovasti toivon, että terveydenhuoltosektorilla  luotettaisiin ihmisiin siihen, että jos terveysteot paketoidaan huokutteleviksi, mahdollisesti jopa tarjotaan mahdollisuutta kokeilla tapoja hyvässä hengessä, ne alkavat myös näkyä arjessa. Autoritäärisen ja haudanvakavan terveysvalistuksen taktiikka ei minusta enää sovi nykypäivään. Saati ne ”laihdutettava 20 kiloa jouluun mennessä” – letkautukset potilaspapereissa. Yhteiskunnalle kalliiksi käyminen tai kuolemanpelko ei motivoi ainakaan kaikkia. Minä olen sen verran terveystietoinen – haloo, opiskelin tämän ammatinkin – että minuun elämänmittainen terveyden ylläpito vetoaa, mutta en vaadi samaa ajattelumaailmaa muilta.

Eksälläni ja minulla oli sopimus, että rivien väleistä ei lueta mitään eikä sinne kirjoiteta mitään – tavoitteena oli välttää ylimääräinen draama ”mitä se tolla tarkoitti”. Se on hyvä periaate parisuhteissa, mutta työtilanteissa siitä lipsuisin. Rivien väleihin voi kirjoitella hyväätekeviä ystävyys- ja rakkauskirjeitä kanssaihmisille. Mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Ihmisläheisen hoitotyön teko rakkaudesta käsin voi kuulostaa hirveälle hippihapatukselle, mutta minä uskon siihen. Aidosti koen lämpimiä välittämisen tunteita kaikkia asiakkaitani kohtaan. Siksi jatkan iloisten piiloviestin kirjoittamista työssäni.

P.S. Teen jälleen myös potilastyötä. Nyt etänä!  

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

1. Tykkäätkö itsestäsi?
2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
3. Nukutko hyvin?
4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Break the bloody mold

Taisin edellisenkin Älä mahdu muottiin – kuvan kohdalla korostaa, että minulle tämä ajatus on muutakin kuin kehon kuvaan liittyvä juttu (sitä se myös on kuvaajien Niina Stoltin ja Mirkku Merimaan mielestä). Koska let’s face it, olen saanut kauneusihanteisiin suht hyvin istuvat geenit, oppinut suht mutkattomat liikuntatottumukset sekä keho- ja ruokasuhteeni ovat kunnossa. Omat kipuni olen kipuillut ja työstänyt etenkin jälkimmäisiä seikkoja paljon vuosien saatossa. Selluliitit ja ekat harmaat aiheutti lähinnä päivän tai kahden päivittelyn ja sitten olin, että excuse me, mulla on tässä muutakin tekemistä ja miettimistä.

Se ”muu” tässä onkin  se, mikä edustaa itselleni sitä todellista kapinahenkeä.  Ei, mulla ei ole vakkari asuntoa, kun en oikein tiedä, missä asuisin. Ei, mulla ei ole ”omaa” perhettä enkä koe itseäni vajaaksi mitenkään. Olen 36-vuotias ja vielä on perheenperustamispaniikki kokematta. Ei, mulla ei ole vuosiin ollut kasista neljään duunia. Totta kai tulee päiviä, että näitä kysymyksiä pohtii, mutta pääasiassa tallustan tyylilläni levollisin mielin.

Ammattipuolella mun multitalenttius vasta ”ongelma” onkin, kun en istu mihinkään muottiin. Laillistettu ravitsemusterapeutti (joka puhuu todella paljon muustakin kuin ravitsemuksesta vastaanotoilla ja luennoilla), tietokirjailja (suolisto, eettiset ja ekologiset kysymykset ja kehoaktivismi ja kaikkia kehoja kunnioittava terveyskäsitys), FODMAP-asiantuntija, eräopas. Mun elämää helpotti melkoisesti David Epsteinin Range-kirja, jonka tuossa juuri kuuntelin. Mä en suostu pyytämään anteeksi,  että olen kiinnostunut monesta asiasta.  Onnekseni tämä oma laaja-alainen ongelmanratkaisutaipumukseni on juuri se, jota tarvitaan monimutkaisten sairauksien (ärtyvä suoli, muut suolisto-aivo-yhteyteen liittyvät toiminnot) ja ympäristökysymysten käsittelyyn ja käytännön ratkaisujen jalostamiseen.

Olen törmännyt ikäväkseni jonkinmoiseen vähättelyyn siitä, että en olen ”vain” ravitsemusterapeutti. For the last time (oikeesti saan selittää tän ehkä tuhat kertaa vielä…), ravitsemusterapeutin työ on vaativaa, soveltaa työtä, eikä sovi niille, jotka haluaa kertoilla vaan faktatietoja kuulijoille.  Se on sitä, että tajuaa, että empatia ja toivo ovat työkalupakin tärkeitä työkaluja tiedon ohessa. Ruohonjuuritason työ pitää kiinni erilaisissa näkökulmissa ja lisää ymmärrystä siitä, miten tietoa saa jalostettua todellisiksi terveysteoiksi. Miten puhua tieteestä niin, että sitä ymmärtää vaikka kuusivuotiaskin (ei, se ei tee sinusta ”tyhmää” vaan taitavan viestijän).  Lisäksi työ on välillä salapoliisihommia ja siksi suorastaan jännittävää! (Tämä ei koske pelkkää potilastyötä, vaan voi olla monelaista muutakin ravitsemusasiantuntijatyötä.)

Yritän olla identifioitumatta liiaksi ammattiini, mutta tänään haluan nimenomaan korostaa sitä. Koska mulla on maailman siistein, erittäin haastava ja siten myös erittäin antoisa ravitsemusalan ammatti, jossa saa ja pitää käyttää omaa ajattelua. Yhtä innolla odotan, että pääsen tekemään eräoppaan monipuolisia ja raskaita työtehtäviä joku päivä kunnolla.

Valetaan omat muottimme. Siten solahdamme niihin varmasti ilman suurempia kipuiluja. Muottia kannattaa myös muovata vuosien mittaan, jos se ei enää tunnu omalta. Luo sellainen muotti, jota pystyt ensisijaisesti itse arvostamaan.

P.S. Kirjoitin tämän osittain sen takia, että mulla on ihana harjoittelija Elina hommissa ja paljon olen pohtinut tässä sitä ammattikuvaa, jota opiskelijoille välitän. Mä haluan, että meidän ammattikunta pääsee työelämässä sille kuuluvaan arvoon, mutta se arvostus lähtee ensin sisäpiiristä ja siitä, että saadaan hyvä, rohkea tekemisen meininki ammattilaisten keskuuteen.

P.P. S. Vähän kehoasiaakin! 😀 Jos kuitenkin oman kehon kanssa on vaikeuksia kaveerata, kirjakaupoista löytyy nyt Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – opus, jonka kehotarinat  voivat auttaa katsomaan omaa kehoaan suopeammin.  Lisää #älämahdumuottiin – proggiksesta täällä.