Vuosi metsässä ja oman pään sisällä

Blogiin paluu on suurin piirtein yhtä helppoa kuin graduaineiston pariin paluu kahden vuoden tauon jälkeen. 😀 Lupasin itselleni jossain vaiheessa, että lakkaan selittelemästä täällä joka kerta, miksi en kirjoita tänne. Ajattelin, että sehän se vasta tympeää sisältöä blogiin onkin.

Ehkä olisi pitänyt. Rohkeasti kirjoittaa, että nyt väsyttää ja tästä tulee sekavaa. Koska luulen, että osasyy sille, että päästin itseni mielenterveydellisesti huonoon jamaan, oli se, että en ole uskaltanut purkaa kaikkea mitä viime vuosien saatossa on tapahtunut.

En ole uskaltanut kohdata sitä tosiasiaa, että olen täysin uupunut, vailla suuntaa työelämässä, epämotivoinut aika monenkin asian suhteen, niin stressaantunut, että en tunnista itseäni ja täysin jumissa ajatusteni kanssa.  Ollut kateellinen muille, potenut aivan täysin syyttä ihan karmivaa huijarisyndroomaa, joka oli niin paha, etten todellakaan tajua, miten olen niiden tuntemusteni kanssa kirjoittanut jotain niin priimaa kuin Superhyvää keholle. (Pahin aika oli ennen kirjan kirjoittamista.) Ajattelin myös, että ketä kiinnostaa tässä infoähky-maailmassa, mitä joku ravitsemusterapeutti blogiinsa kirjoittelee.

Kaikki tuntui merkityksettömältä, vaikka tiedolla älysin, että tein ja teen arvokasta työtä. En vaan saanut tyydytystä, en hyvää oloa. Kehuista ja kiitoksista olen tietoisella mielellä aina tietenkin ollut kiitollinen, mutta ihmettelin monta kertaa, että eikö tämän pitäisi tuntua paremmalta. Missä on aiemmin tuntemani ”jes”-fiilikset?

Olen seurannut tuoretta mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkosta  sosiaalisessa mediassa hyvän tovin ja tänään hän postasi aiheesta  mielenterveyden näkymättömyys ja se, miten jokainen meistä voi tehdä osansa näiden asioiden tuomiseksi näkyväksi. Tämä on minun tarinani. Se on pitkä ja todennäköisesti lähinnä ystävät jaksavat lukea sen loppuun. 😀 Mutta kirjoitan tämän nyt itseäni varten. Niin kuin olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin.

Muutos ajattelussa on alkanut toki aikoja sitten, ei vuosi sitten, kuten otsikko antaa ymmärtää. Muistan miettineeni joskus 1,5 vuotta sitten Helsingin keskustan asunnossani, että eräopasvuoden jälkeen en missään nimessä halua palata sen hetkiseen elämään (tässä kohti jo tiesin, missä vietän seuraavan vuoden). Vastaanottotyöni oli antoisaa, mutta tuntui, että työ ei anna minulle yhtä paljon kuin aiemmin. Olen aina rakastanut työtä ravitsemusterapeuttina ja etenkin potilastyötä. Fiksumpi olisi ehkä tajunnut jo tuosta, että itse työssä ei ole ongelma, vaan tavassa tehdä sitä.

Kaipuu suunnanmuutokseen oli ollut suuri jo pitkään. Luulen, että sen takia alitajuntaisesti hakeuduin eräopaskouluunkin. Ja mikä vuosi siitä tulikin! Ajattelin  – täysin harhaisesti –  että mukava lepovuosi ja siinä sivussa ammatti, joka turvaa vähän selustaa, jos totaalisesti alkaa duunit maistua puulta. Vuosi lähti käyntiin intensiivisesti ja ei-suunnitelmien mukaisesti. Tavoite nimittäin oli ollut, että minulla olisi ennen koulun alkua kirjakässäri kasassa. Ei ollut, koska paahdoin uupuneena kolmatta kirjaa, missä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään järkeä, mutta eipä sitä enää auta katua, kun vasta vuosi tapahtumien jälkeen tajuan, miten loppu olin jo lähtökohtaisesti.

Syksyn tein univajeessa (kiitos kahdeksan kouluaamut) yllättävän vaativaa koulu, perjantait ja lauantait potilastyötä (koska vuosia elin niin, että jos kalenterissa oli tyhjää, se täytettiin työllä) ja kirjoitin kirjaa iltaisin.

Tässä tarinassa on monia kysymysmerkkejä. Kuten se, miten kukaan kesti minua ihmisenä? Olen aivan kamala ihminen väsyneenä ja olin väsynyt jota kuinkin koko vuoden, mutta syksy oli ehdottomasti pahinta aikaa. (Aikaisemmin nukkumaan meno ei onnistu, jos oma biologinen kello elää 00-08 elämää. Tästä olen marmattanut varmasti kaikissa sosiaalisen median kanavissa vuosien saatossa.)

Merkkejä on ollut ilmassa varmasti niin kauan kuin olen yrittäjyyttä harrastanut. Kyllä, harrastanut. Ajauduin yrittäjäksi, mikä ei välttämättä ole minulle edes paras työmuoto. En ole ihan varma vielä, koska olen tässä nyt vasta viime viikkoina koulun loppumisen jälkeen päässyt kiinni pahan olon lähteisiin. Mennään siihen kohta.

Muistan, kun eräs tapailemani tyyppi tykkäsi loikoilla ja makoilla ihan vaan huvikseen. Paikalleen asettuminen oli minulle vaikeaa ja siinä sitten jotenkin vertaillessa tajusin, että jeesus, enkö minä koskaan ole tekemättä jotain ”kehittävää” tai edistä työtä jotenkin. Jo ennen yrittäjyyttä sain kuulla eksältäni, että teen liikaa työtä ja olen stressantunut. Isäni on ollut hyvin huolissaan vuosia ja aina sanonut, että jarruta.

Kuuntelinko? En oikeastaan. Tämä kiire nyt kuuluu yrittäjyyteen. Pitää takoa kun rauta on kuumaa. Potilaita on jonoksi asti! Imartelevaa? Kyllä. Ja siksi niin vaarallinen polku lähteä seuraamaan.

Sitten se kaikista oleellisin ja suurin syy: Minä rakastan työntekoa ja olen loputtoman kiinnostunut tieteestä, viestinnästä ja ihmisistä sekä ympäristöstä, jossa elämämme. Maailman muuttamisesta paremmaksi.

Pulma vaan on siinä, että rakastamaansakin asiaa joutuu annostelemaan. En voi juoda liikaa kahvia, koska minua alkaa närästää. Sama juttu punaviinin  kohdalla. Sen lisäksi olen toki myös vaatinut itseltäni kohtuuttomia. Joku asia pitää selvittää loppuun asti. Lukea tutkimuksia, kaivella lisätietoa, tutkia, josko joku netissä olisi joskus tästä kirjoittanut jotain tolkullista. Kaikki tämä vie aivan järkyttävästi aikaa ja energiaa. Kassavirtoja se ei kerrytä, kuten yrittäjyydessä pitäisi.

Närästyksen sijasta työn liika-annostelu on tainnut tehdä sen, että pari sulaketta on vintiltä simahtanut ja nyt käyn puolitehoilla. Sulakkeiden vaihtamisprosessi on vasta käynnistynyt, koska jos ihan rehellisiä ollaan, viime vuosi oli aika rasittava sekin. Antoisa, opettava, yhteisöllisyyttä ja uusia taitoja antava – ehdottomasti. Mutta kokonaisuudessaan aikamoinen selviytymisräpellystarina, jossa toki oli vähän vahvempiakin juonenkäänteitä. (En varmaan ole ikinä ollut yhtäjaksoisesti niin onnellinen kuin maaliskuun hiihtoharjoittelussa opiskeluystäväni Katin kanssa.)

Intensiivisen vuoden jälkeen pudotus elämään, joka ei enää ole se sama, jonka jätin taakseni oli melkoinen shokki. Kaksi viikkoa lähinnä itkeskelin mökillä ja aloin kerrata suolisto-tutkimuksia gradua varten. Olin kärttyisä etenkin vanhemmilleni, mistä pahoittelut (taas). Halusin olla yksin. Kuuntelin My shit therapis says – äänikirjan ja aloin tajuta, miten paskaan jamaan olen itseni päästänyt (jota totta kai myös ruoskin itseäni). Kipuilin sen kanssa, että masennusoireilu  puski kovastikin pintaan. Itsetuhoiset ajatukset pulpahtivat satunnaiseti päähän, mikä on aina varsin vittumaista, mutta onnekseni olen näiden demonien kanssa sillä tavalla sinut, että osaan laittaa niille vastaan. Olen aina halunnut taistella sitä vastaan, että masennus määrittäisi minua. Heinäkuussa oli kuitenkin päiviä, jolloin ajattelin, että olen taas tulossa hulluksi. Edellisestä masennusepisodista olikin jo kymmenen vuotta. (Mielenterveyspotilas – ex tai nyk –  saa viljellä mustaa huumoria – sitä ei missään muulla areenalla enää sallita, mutta omassa blogissani sitä puolustan  henkeen ja vereen.)

Olo on tässä kivojen kesän festarireissujen takia tasaantunut ja olen onneksi päässyt paremmin käsiksi tunteisiini ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat johtaneet tähän pisteeseen. Niitä olen tuossa kuvaillut jo edellä. Liikaa intoa, liikaa työtä, liikaa stressiä. Olen lukenut stressistä ja uupumuksesta ärtyvän suolen yhteydessä ja kuten aina ennenkin, tieteestä saan lohtua ja oivalluksia myös itseni kohdalla. Osa putkiaivoisuudesta tutkimusten perusteella tuntuu kuuluu ärtyvän suolen neurologisiin poikkeavuuksiin. Ystäväni Doris aina sanoo, että minulla on oravan keskittymiskyky, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että todella monella oravalla on myös ärtyvä suoli ja pään piuhat vähän sinne päin. Sitten tulee sairauden hermostuneisuus ja masentuneisuus sekä katastrofi-ajattelu. Siihen päälle vähän stressiä ja voila! Ei ihme, että sulakkeet on vähän kärtsäilleet ja elämänhallinta on uriltaani!

Mutta oikeasti. Olen tutustunut kunnolla stressin oireistoon ja tajunnut, että todella moni noista negatiivisista fiiliksistä suunnanmuutosta etsiessa saattaa oikeasti puhtaasti olla sitä, että en vaan ole stressisekavuuksiltani pystynyt ajattelemaan kunnolla. Organisointikykyni on ollut heikko ja täysin ulkoisten apujen, kuten kalenterin varassa. Luovuus, jota olisin tarvinnut tekstin tuottoon tai nettikurssin tekoon? Ei sitä ollut. Tekstit on puristettu ulos ja ajatukseni tukeutuivat pitkälti ajatuksiin, jotka olin joskus vähemmän nurkkaan ajettuna tuottanut (luojan kiitos olin tehnyt muistiinpanoja vuosien saatossa. ) Stressaantunut elimistö toimii hyvin eri tavalla ja tuo tila vaikuttaa kaikkeen. Eikä sen tarvitse olla mitään yli-inhimillistä tykitystä 24/7, mutta pitkään jatkuessa pienikin jäytävä kiireen tunne alkaa näkyä niin fyysiessä terveydessä kuin mielenterveydessäkin.

Mielenterveys ei yeensä vaan näy ulospäin. Siksi se on niin hyvä kätkeä itseltäkin tiedostamattoman mielen uumeniin. Mielenterveys ei aina heijastu edes työn jälkeen. Olen kaiken tämän kahjouden keskellä kirjoittanut omasta mielestä sekä saatujen kirjapalautteiden perusteella erinomaisia opuksia ja asiakkaat ovat kiitelleet avusta, jota olen heille antanut. Luentopalautteet ovat vuodesta toiseen olleet oikein hyviä.

Pulma onkin enemmän ollut siellä privapuolella. Vapaa-aika on ollut vaan makaamista ja sarjoja, mutta tämä ei tietenkään ole erityisesti palauttanut. Tosin sitä ei myöskään ole tehnyt liikunta tai riittävä yöuni. Olen pitänyt myös kiinni kaverisuhteista ja vaikka niistä on iloa ja ne ovat kannatelleet pinnalla, ovat nekin olleet varmasti laadultaan vähän sitä ja tätä. Olen ollut paikalla, mutta olenko aina ollut läsnä? Hmmm…. en varmasti aina. Koska uupumus on eri asia kuin väsymys.

Yksi syy, miksi lähdin eräopaskouluun on se, että koen vahvasti, että olemme luoneet epäinhimillisen työelämän mahdottomine aikataulu- ja tulosvaatimuksineen. Halusin jotain maanläheisempää, konkreettisempaa ja minulle terveellisempää. Itsekkäistä syistä, kyllä! Ja se ei ole huono asia. Koko elämäni olen jotenkin ajatellut, että minun pitää olla hyödyksi. Nyt opetellen sitä, kaikki, mitä teen ei tarvitse hyödyttää ketään. Tai jos totta puhutaan, huuliharpun soiton opettelu ja kuun kraatereiden opiskelu on vain näennäisesti turhaa – kaikki se on jotain, mitä aivoni ja mielenterveyteni tarvitsevat toipuakseen ja joka sen takia on prioriteetti-listalla hyvinkin korkealla.

Aaaaargh, onhan tämä haavoittuvuutensa näyttäminen aina yhtä karseaa, mutta tiedän, että tämä on hyväksi. Sinällään ihan naurettavaa, koska mä vihaan semmosta keinotekoista sisältöä, mitä some on täynnä, niin en kai mä sitä itsekään halua tuottaa? Mielummin tämmöstä verta, hikeä ja kyyneliä – settiä. 😀 Joka tuntuu tehoavan, koska tämä myös herättelee huumorintajuani kätköistään!

Jokaisessa meissä asuu henkinen mörökölli. Huikeista kuvankäsittelytaidoista on kiittäminen opiskeluystävääni Mikkoa. (Tää tuli vastaan sopivaa kuvaa etsiessä ja alkoi naurattaa. )

Sitä voi ajatella, että ovatko tietokirjani (jotka ovat borderline selfhelpiä – ironista, kun sitä genreä vähän kummaksun 😀 ) valheellisia, kun tässä se nyt puhuu mielenterveysongelmista. Ei vähimmässäkään määrin. Tietokirjat ovat ensisijaisesti sitä, tietoon sekä ammattitaitoon perustuvaa faktuaalista tietoa. Tässähän voi jopa todeta, että olen kirjoittanut sellaisia kirjoja, joista voin itsekin saada apua.  Niiden innostamana luon itselleni uutta nahkaa enemmän omien arvojeni ja tutkitun tiedon pohjalta! Sehän on suorastaan iloinen ja riemullinen ajatus! Ja self loven täydellinen täyttymys. 😀

Myönnetään. Luonnolla on ollut iso rooli siinä, että olen taas alkanut tuntea oloni itsekseni.

Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

  • Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
  • Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
  • Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

  • Miksi pelkäämme painoamme
  • Laihduttaminen ei laihduta
  • Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
  • Nautinnollinen tietoinen syöminen
  • Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.

Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

#metoo on karjuvan kehopositiivisuuden ilmentymä

Olen koko #metoo -kampanjan aikana saanut tehdä paljon itsetutkiskelua aiheen tiimoilta. Olen yrittänyt muistella, mitä vääryyksiä, minulle on sattunut ja milloin kehoni koskemattomuutta on rikottu. Listani on hyvin vähäpätöinen verrattuna monen muun naisen –  ja miehen – kokemaan.

Sillä, kyllä, #metoo, on minusta laajentunut pelkästä naisvihamielisyydestä kuvaamaan vallankäyttötilanteita, jotka mahdollisesti ovat vielä seksuaalisesti virittyneitä. Enkä yritä viedä fokusta siitä, että suurin osa seksuaalista häirintää tai asiattoman vallankäytön kohteista on naisia.

Olen ollut aidosti järkyttynyt monien miesten ja naisten, myös mielipidevaikuttajien asenteesta, kun asiattoman kohtelun tapauksia on tuotu päivänvaloon. Puolustuskanta pärähtää käyntiin heti kuin jutun kirjoittaja on ehtinyt enteriä koneellaan painaa.

”Ei kaikki miehet!”

”Ei saa tuomita ennen kuin on tutkittu!”

”Nämä on tulkintakysymyksiä ja pitää todistaa.”

Ei, nämä eivät edes ole ole käräjöimisaiheita, vaan nämä ovat omia näkemyksiä epäasiallisesta käytöksestä. Työpaikkakiusaamisesta. Ahdistelusta. Toisen ihmisen kohtelusta objektina ja alempiarvoisena. Kehollisen koskemattomuuden loukkaamista.

Nämä tapaukset ovat kansakunnan moraalisen kompassin uudelleen kalibroimista.

Juttuja lukiessa voi todeta, että sille todella on tarvetta. Omalla kohdalla epäasiallisuudet ovat olleet ohimenevissä tilanteissa, eivätkä esimerkiksi jatkuvana läsnä työpaikalla tai harrastuksissa. (Naisvaltaisen alan etuja vissiin…) Siten en ole tajunnut, millaisen pelon ja ankean ilmapiirin parissa moni elää.  Ne muutamat kerrat, kun tissiäni tai persettäni on puristettu, olen kyllä tehnyt asiasta haloon, koska se on luontainen reaktioni tuollaisissa tilanteissa. Myönnän julkisesti myös syyllistyneeni reaktioläppäisyyn. Ja se on väärin. Nykyään osaan jo tajuta, että se on se ensimmäinen reaktio, josta sivistyneenä ihmisenä yritän pidättäytyä, koska kuten eräs kaveri vitsaili, kieleni on Mora-puukkoakin terävämpi (etenkin ärsytettynä). Sovinismiin taipuvia miehiä en ole kovin kauaa katsellut, jos parisuhteissa tai niiden yritelmissä on näitä piirteitä alkanut ilmaantua.

Onnekseni olen kohdannut pääosin miehiä, jotka kohtelevat minua tasa-arvoisena. Esimerkkinä toimikoon olutharrastajat, joiden parissa olen pyörinyt joitakin vuosia. Varsinkin joitain vuosia takaperin, kun nainen Olutexpossa oli harvinaisuus, en ikinä, ikinä, kokenut mitään muuta kuin hyväntuulisuutta ja ystävällisyyttä. Tilanne ei ole tiettävästi muuttunut naisosallistujien lisäännyttä. Flirttiä voi olla ilmassa ja sehän on vain mukava asia. Sivistynyt ihminen kyllä tietää ahdistelun ja flirtin eron, vaikka tämäkin on ollut yksi #metoo -kritisoijien lempi aihe. Että ei saisi enää edes lähestyä kiinnostavaa kohdetta. Voin vaan todeta, että lähestymistaktiikka on ollut harvinaisen hanurista, jos sitä edes vahingossa voi luulla epäasialliseksi ahdisteluksi.

Omaan ystäväpiiriin on  kuulunut tasa-arvoisesti ajattelevia ihmisiä, miehiä ja naisia, joten eipä ole näitä juttuja tarvinnut miettiä. Ehkä joku päivä kuuluu myös muun sukupuolisiakin.

Oon joskus aiemminkin todennut, että alan olla sitä mieltä, että mitä pienemmäksi saadaan häivytettyä sukupuolen merkitys, sitä onnellisempia olemme. Tämä ei tarkoita, etteikö seksuaaliset mieltymykset saisi olla mitä ovat biologisesti, mutta seksi on minusta koko sukupuoli-keskustelussa naurettavan pienessä roolissa, mutta siitä on tehty isokin asia. Syyksi en keksi mitään muuta kuin yltiö macho-kulttuurin ja riittävän äänekkään porukan heikon egon, joka ei tajua eriyttää omaa toimintaa maailman menosta ja tajuta, että vaikka olemme yhteisön jäseniä, meidän ei tarvitse toimia samalla tavalla toimiaksemme yhdessä.

Sitten se kehopositiivisuus! Niin, miten sorsittujen naisten kokemukset liittyvät kehopositiivisuuden ajatukseen? Siten, että he esimerkillään sanovat, missä menee rajat esineellistämiselle ja fyysiselle koskemattomuudelle. Ja se, jos mikä, on semmosta hyvää ja räväkkää itsesuojelu-kehopositiivisuutta! Että tämä minun kehoni on niin mahtava – ja minä sen sisällä tietysti! – että tätähän ei kaltoin kohdella!

Seksuaalinen häirintä on ahdistavaa ja  usein mielen hallintakeinoksi muodostuu syömishäiriö, pakonomainen laihduttaminen, kehon muokkaaminen ja omalle keholle kostaminen, vaikka oikeasti on vihainen väärintekijälle. Tarina, joka toistuu ravitsemusterapeutin vastaanotolla, kun puhutaan syömishäiriön syntysyistä, on jonkun valopään kommentti asianosaisen kehosta.  Kommentti on voinut jopa olla positiiviseksi tarkoitettu, mutta on koettu hyvin ahdistavana.

Että seuraavana kerran, kun joku toteaa vaan jakavansa kohteliaisuuksia toisen kehosta ja että niistä kehuista pitäisi olla kiitollinen, hänet voi palauttaa maan tasalle vaikka näillä faktoilla.

Minä todella toivon, että meillä on kasvamassa uusi sukupolvi ihmisiä (ihan sama miten seksuaalisesti itsensä identifioivat), jotka osaavat sanoa myös kaksikymppisenä uraa aloittavana auktoriteetti-asemassa olevalle, että tämä tuntuu kurjalta, en halua näin tehdä tai näin en halua minua kohdeltavan. Arvostavat itseään ja kehoaan niin paljon, että sitä ei laita kärsimään tai epämiellyttäviin tilanteisiin. Että ei tarvitse kuunnella enää ikinä sitä, että miksi vanhoja kaivellaan. Pakko niitä on kaivella jälkikäteen, kun ennen ei ole otettu tosissaan. Uran alussa ei myöskään tiedä paremmasta, joten tiukat tilanteet voi oikeasti sulkea suun.  Toivon, että tulevaisuuden maailma on mukavampi ja turvallisempi paikka kaikille.

Toimittaja Sanna Saastamoinen kirjoittaa Iltalehteen hyvin asiasta. Linkki juttuun tässä.

Kuulin viime viikolla tämän biisin mahtavan #metoo -paasauksen saattelemana First Aid Kitin keikalla ja vaikka keikka-energiaa en saa täysin välitettyä, niin tässä tämä aiheeseen liittyvä erinomainen biisi kuitenkin!

Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Liiduilla piirtävät lifecoachit

Vietin maanatai-iltapäivän leikkipuistossa alle kouluikäisten kanssa. Tunnen oloni aina hyvin kotoisaksi tässä porukassa – todennäköisesti eskaritädin hommat on jättänyt jälkensä. Touhuiltiin vähän kaikenlaista. Lapset piirteli katuliiduilla (no, ehkä minäkin yhden kiven graffitteja tuunasin ja piirtelin tapani mukaan sydämiä asvalttiin) ja Katrin kanssa hypittiin portaita ja yhden jalan hyppyjä, samalla kun rupateltiin lasten kanssa.

Lapsilla on paljon opittavaa ihmisenä olosta ja aikuisten hommiin kuuluu tietysti näyttää hyvää esimerkkiä. Lapsena on monta tehtävää. Opetella syömään monenlaista ruokaa. Oppia sitomaan kengännauhat. Treenata tunteiden hallintaa ja säätelyä, jotta jokainen epämiellyttävä tilanne ei aiheuta kilareita, huutoa ja yleistä älämölöä. Eilen yksi sanoi, että ei leiki toisen kanssa, koska se on heittänyt joskus mutavelliä päälle. Totesin, että kyllä mekin Katrin kanssa välillä kinataan ja kiusataan toisiamme ja silti ollaan ystäviä. (Plus, että Katri pakotti heräämään 5.30 aamujumppaan, mikä on vähän sama asia.)

Vaan kyllä meillä aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta.

Jokainen lapsi, joka siinä skeittipuistossa kohdallemme tuli pyörähtämään muisti ylpeyttä uhkuen mainita, minkä erikoistaidon omaa.

”Mä osaan ajaa yhellä kädellä.”

”Mä uskallan ajaa noista portaista. *tups, tups, tups*”

Aah , miten virkistävää! Näinhän ne lapset tosiaan puhuu! Oon tosi taitava ja osaan vaikka mitä taitoja. Miten tämä aikuisille on paljon vaikeampaa?

Olen kärsinyt tässä jonkinmoisesta huijari-kompleksista siitä lähtien, kun olen kirjoja tehnyt ja vastaanottoajat on alkanut täyttyä mukavasti. Että olenko riittävän hyvä, jotta ihmisten kannattaa minua kuunnella?

Mun pitää selvästi itsekin treenata pokkana oman osaamisen alleviivaamista ja olla ylpeä omista taidoistani – ja ehkä ennen kaikkea asenteestani. Olen tosi kiitollinen, että eräs ystäväni esittelee minut Suomen johtavana ravitsemusasiantuntijana. Hän on pohjalainen, mikä selittää paljon. 😀 Toinen taas sanoi hinnoittelusta, että ”lähdet siitä, että oot priceless.”

Yritän parhaani mukaan treenata sitä, että osaan rehennelllä (terveellä ja realistisella tavalla tietty) osaamisellani. Täytyy sanoa, että nuorena tämä tuli helpommin, mutta nyt sitä joutuu tietoisesti harjoittelemaan, että tämä hehkutuksen taito ei ruostu ja katoa. Fakta kun on, että olen aika jees paketti sydäntä, tietoa, intuitiota ja hyväntahtoisuutta. Erityisosaamistakin on vaikka ja mistä.

Yhtä erityistaidoistani sain onneksi esitellä Optimoven aamun jumppatunnilla, kun ohjaaja Tommi kysyi, että osaako joku äänellä delfiinin lailla. Todistetusti osaan naksutella delfiini-ääntä myös lankutuksen aikana. 😀

Suosittelen lämpimästi nassikoiden seuraa myös meille, joilla ei omia muksuja ole.  Voi olla hyvinkin opettavaista. Ennen kaikkea hauskaa, vaikka sitä katuliitu pölyä onkin kaikki paikat täynnä. Tai ehkä just siks. Hyvä muistutus leikkimielisyyden säilyttämisestä ja hyvästä asenteesta.

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.