Ravitsemusammattilaisen ilmastotekoja nyt, nyt, nyt!

Kävin liikuttumassa koululaisten perjantain ilmastolakossa Helsingissä männä viikolla. Hävettihän se. Siellä ne kymmenvuotiaat kertoi minulle, puolihuolimattomasti aikuiseksi kasvaneelle, että en ole tehnyt elämässäni riittävästi. Äh, eikö tätä syyllistämistä ja riittämättömyyden tunnetta ole jo muutenkin aikuisen elämä täynnä?

Ei ole. Nämä nuoret elävät elämää aivan eri asetelmista kuin mitä itse olen tehnyt. Vaikka ole ollut teinistä asti maailmantuskainen ja kiinnostunut niin ihmisoikeuksista, ympäristöaktivismista kuin eläintenoikeuksista, skaala on nykynuorilla totaalisesti toinen. Nuoruuden epävääryyden kohteet tuntuivat olevan kovin kaukana arkisesta elämästäni. Joku mielipidevanki jossain Aasian maassa. Sademetsät menossa selluksi tai polttopuuksi jossain kaukana. Puuhun köyttäytyjät – en todellakaan ollut niin rohkea, että olisin omalla naamallani mennyt mihinkään vastaavaan mukaan. Maksoin jäsenmaksuja ja velloin ahdistuksessani. Olipa rakentavaa.

Eräs perjantain puhuja kertoi, että hänen opettajansa oli luvannut viedä ne oppilaat, jotka eivät menisi eduskuntatalolle lakkoilemaan, metsään, jossa he pohtisivat rakentavasti noin kahdenkymmenen hengen voimin, mitkä olisivat tehokkaammat ilmastoteot.  Entisenä pohdiskelijana totean, että siellä metsässä ei todennäköisesti tullut yhtään ajatusta, joka kilpailisi kansalaisaktivismin kanssa.

Olin todella vakuuttunut nuorten puheista. Meni tunteisiin. Eikä pelkästään sen takia, että minulla sattui olemaan kuukautishormoniryöppy kehossani vellomassa. (Hyvin lähellä oli, etten alkanut suoraan vaan itkeä, kun pääsin paikalle.) En kauheasti riemastu niistä aikuisista, jotka holhoavat nuoria ja ovat huolissaan heidän ilmastoahdistuksesta. Jumankeuta, siitä ilmastosta tässä pitää olla huolissaan! Sillä se ahdistuskin korjaantuu, kun tapahtuu tärkeitä päätöksiä ja muutoksia.

Kyynikot parjaavat nuoria sanomalla, että oikeasti pullamössö-diginatiivit eivät ole valmiita luopumaan mistään viihteestä tai pikamuodista, kunhan puhuvat. Sanoisin, että parempi se onkin vaatia laajoja poliittisia päätöksiä ja räpeltää kännykkää, kuin olla vaatimatta niitä ja jatkaa Twitterissä sättimistä aktiiveja. Suosittelen myös lämpimästi marssimaan paikalle ajan kanssa ja kuuntelemaan, mitä ajatuksia lapsilla ja nuorilla on.

Miten tämä kaikki liittyy otsikkoon? Siten, että ajattelin, että pohtisin, mitä ilmastotekoja voi ravitsemusalan asiantuntijatyöni kautta tehdä.

Minulle on itsestäänselvyys, että työpanokseni pitää jotenkin liittyä maailman pelastamiseen. Onnekseni satuin kouluttautumaan ravitsemusammattilaiseksi, sillä ruoantuotannolla ja kulutustottumuksilla on merkittävä rooli siinä, miten lihavat vuodet meillä on luvassa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritän ohjata jokaista asiakasta tai luennon kuulijaa kohti kasvisvoittoista ruokavaliota – lihalla, kalalla, kananmunalla tai ilman. Ilmaston kannalta oleellisinta on, että suurin osa siitä, mitä massat syö, on kasviperäistä. (Lihaisat ketot, paleot ja muut ekstremedieetit ovat tästä näkövinkkelistä egoistinen ja kestämätön valinta. En syyllistä vaan realistina totean.)

Minulla oli muutama vuosi valmistumisen jälkeen todella hankala paikka, kun tuntui, että en voi tehdä ammattiani, jossa olen tekemisissä lihansyönnin kanssa. Tämä taisi olla jopa aikana, jolloin satunnaisesti söin itsekin poroa ja riistaa. Jotenkin se tehotuotettu liha alkoi vaan tuntua moraalisesti niin arveluttavalta valinnalta, että olin saada jonkinmoisen hermoromahduksen tästä ristiriidasta.Toisaalta tajuan, että kukaan ei ”käänny” kasvissyöjäksi minun suostuttelun tai vakuuttelun takia.

Onnekseni ajat ovat muuttuneet melkoisesti. Tuolloin eläintenoikeudet taisi olla enemmän esillä lihakysymyksen kohdalla, nyt vaa’assa painaa ilmasto. Nykyisin asiakkaat ja kuulijat ovat ne, jotka oma-aloitteisesti kysyvät neuvoja kasvispainotteisemman ruokavalion koostamiseksi tai vinkkejä siitä, miten syödä lihaa niin eettisesti kuin mahdollista. Tein jo romahduksen jälkeen sopimuksen itseni kanssa,  että vaikka lihasta työssä tuleekin puhuttua, muistan esitellä myös muita proteiinin lähteitä ja kerron, että punaista lihaa ei suositella paljoa.

Sillä tukea muutospuheeseen saa niinkin läheltä kuin ravitsemussuosituksista, sillä Pohjoismaiset ravitsemussuositukset olivat ensimmäiset jotka jo vuonna 2014 käsittelivät kestävän kehityksen näkökulmaa. Kanadan suositukset ja planetaarisen ruokavalion suositukset kirkastavat ja selkeyttävät ravitsemussuositusten linjaa entisestään.

Pyrin lisäksi seuraamaan ruokakeskutelua aktiivisesti ja hahmottamaan suurin piirtein, mikä eri ruokien hiilijalanjälki on ja miten ekologisia trendiruoat ovat (hello, avokado…) ja mikä olisi ilmastoystävällisempi, mutta ravitsemuksellisesti samanarvoinen vaihtoehto (esim. avokadon öljykoostumus ei ole niin maaginen, ettei sitä muut öljyt korvaisi).

Sekin on tosiasia, että mielihyväruoista on varaa nipistää. Enkä puhu tässä nyt kahvileivästä tai marjapiirakasta mummulassa, vaan vaikkapa limppareista ja karkeista, jotka ovat oikeasti aikamoisia turhakkeita. Jos ruokaa tuotetaan, tuotetaan sitten ravitsemuksellisesti hyvää ja terveellistä tavaraa eikä tuhlata resursseja epäterveellisiin ruokiin tai ilmastolle haitallisiin tuotteisiin. En tarkoita, etteikö kaupoissa saisi olla sipsejä, karkkeja tai limppareita, mutta ei niitä tarvita siinä skaalassa, kun niitä nyt on tarjolla. Niiden karsimisesta ei seuraisi mitään fataalia. Paitsi ehkä pörssikurssien romahdus, mutta nykytalousjärjestelmän olikin jo aika uudistua.

Joku voisi ajatella, että noh, paljonko sillä saa aikaan, kun sitä ekoruokailusta vähän puhuu ja purnaa. Parempi kuitenkin yrittää, kuni olla miettimättä asiaa ollenkaan. Kauppa, maatalous ja markkinat eivät pyöri ilman kuluttajaa ja tiedostavat kuluttajat joka päivä ruokakaupassa kannanoton siitä, mitä ruokaa tuotetaan. (Erikseen on henkilöt, joilla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta olla valikoiva.) Toisaalta ruoantuottajilla on myös suuri vastaa siitä, että ne ohjaavat kuluttajien käytöstä kohti kestästi tuotetun ruokaa. Ei enää halpuuttelua, jooko?

Ruokamysteerit-kirjasta tulen olemaan aina iloinen ja olen ylpeä, että  se kirjoitettiin (hirveissä uupumustiloissa ja aikatauluprässissä). Se on kirja, jonka olisin halunnut maailmantuskassani nuorempana lukea. Minusta se on vallan mainio lähde arjen ekotekojen tekemiseen. Jos haluat kirjan hyllyysi, niitä saa minulta suoraan tilattua (ohjeet täällä).

Joku tutkimustyötä tekevä kollega saa kirjoittaa syvällisemmin tutkijatyön ilmastonäköulmasta, mutta pikaisesti tulee ainakin mieleen se, että priorisoisin tällä erää rahoituskohteet ilmastonäkökulmasta (näin varmaan tapahtuukin). Esimerkiksi tutkimukset, joissa märehtijöiden metaanin tuotantoa pyritään vähentämään suolistomikrobeja muuttamalla, ei minusta edusta sen tason toimintaa, johon pitäisi rahkeet laittaa.

En ole täydellinen omissa valinnoissa, enkä aina jaksa olla paasaamassa näistä asioista töissäkään. Mutta sain nuorista kyllä uutta pontta ja virtaa siihen, että vielä voin tehdä paremmin. Kiitos siitä! I totally stand by you! Suosittelen kaikkia kynnelle kykeneviä menemään paikan päälle kuuntelemaan nuorten ajatuksia ja ymmärtämään, että muutosvastainen änkyröinti ei ole optio.

Rivien väleihin kirjoitetut terveysteot

Nyt kun tiedetään, että epäsuorat ennakkoluulot (implicit bias)  vaikeuttavat terveydenhuollon vaikuttavuutta, niin saisinko ehdottaa uutta käsitettä ja toimintatapaa?

Miten olisi epäsuora vaikuttaminen (oisko se nyt sitten implicit influence vaan suoraan käännettynä)? Paljastan sen verran, että teen tätä jatkuvasti – joskus tiedostaen, usein tiedostamattani.

Olen esimerkiksi yrittänyt kokata niin hyviä kasvispöperöitä, että sekasyöjilläkään ei ole nokan koputtamista. Näin kasvisruoka saattaa alkaa vähitellen kiinnostamaan entistä enemmän. Onpa useampi kaveri sanonut siirtyneensä kasvisvoittoiseen ruokavalioon esimerkkinä innostamina. Sen kuuleminen tekee minut iloiseksi.

Vielä hienovaraisemmin toimin, kun puhun arvostavasti ruoasta. En puhu ruoan terveellisyydestä vapaaehtoisesti, mutta voin jaaritella, miten hyvää ruoka on, mitä makuja maistan ja mistä ruoka tulee. Hyvä ruokasuhde lähtee ruoan arvostamisesta kokonaisuudessaan, ei vain sen perusteella, kuinka ravintotiheää tuo murkina on.

Pyrin toimimaan samoin kehopositiivisuuden saralla. Yritän puhua ja toimia mahdollisimman inklusiivisesti, vaikka en aina täydellisesti siinä onnistukaan. Huomautan eri tilanteissa, jos kuulen kehonegatiivista tai muuten laihdutuskulttuuria lietsovaa puhetta. Kehun ihmisten habitusta ja ulkonäköä kainostelematta (kyllä, ihmisten tyylitajua tai kauniita vaatteita saa edelleen kehua ja kyllä, kehun yleensä näitä ihmisiä myös jostain muustakin kuin ulkonäöstä.)

Alitajuntaiset asiat vaikuttavat meihin, sehän on selvä. Halusimme tai emme, useimmat meistä suhtautuvat ennakkoluuloisesti uusiin tai vieraisiin asioihin. Toisaalta olemme massojen ohjailtavissa – jos joku ajatus tai valinta alkaa muodostua tavaksi tai normiksi, sen omaksuu kuin huomaamatta. Myös tätä yleistämistä käytän potilashommissa hyväkseni. Koska tiedän, mikä isoa osaa asiakkaistani on auttanut, voi yleistää ja kertoa uudelle henkilölle, että hei, moni kokee tämän hyödylliseksi tai on ollut tyytyväinen, kun on tehnyt näin. Yleensä näissä tilanteissa en sano, että sinunkin pitäisi tehdä näin. Jätän ajatuksen leijumaan ilmaan ja asiakas saa sen napata siitä, jos kokee sen itselleen sopivaksi.

Jo se, että esittelemme eri tulokulmia – ilman, että puskemme omaa ajatteluamme väkisin toisen päähän – saattaa johtaa hyvään lopputulokseen. Ei ihminen välttämättä siinä sekunnissa muuta ruokailutapojaan tai ala mennä nukkumaan ajoissa, mutta voi hyvinkin olla, että hän havahtuu kuukausien päästä, että on pikku hiljaa siirtynyt kohti parempia tapoja.

Kovasti toivon, että terveydenhuoltosektorilla  luotettaisiin ihmisiin siihen, että jos terveysteot paketoidaan huokutteleviksi, mahdollisesti jopa tarjotaan mahdollisuutta kokeilla tapoja hyvässä hengessä, ne alkavat myös näkyä arjessa. Autoritäärisen ja haudanvakavan terveysvalistuksen taktiikka ei minusta enää sovi nykypäivään. Saati ne ”laihdutettava 20 kiloa jouluun mennessä” – letkautukset potilaspapereissa. Yhteiskunnalle kalliiksi käyminen tai kuolemanpelko ei motivoi ainakaan kaikkia. Minä olen sen verran terveystietoinen – haloo, opiskelin tämän ammatinkin – että minuun elämänmittainen terveyden ylläpito vetoaa, mutta en vaadi samaa ajattelumaailmaa muilta.

Eksälläni ja minulla oli sopimus, että rivien väleistä ei lueta mitään eikä sinne kirjoiteta mitään – tavoitteena oli välttää ylimääräinen draama ”mitä se tolla tarkoitti”. Se on hyvä periaate parisuhteissa, mutta työtilanteissa siitä lipsuisin. Rivien väleihin voi kirjoitella hyväätekeviä ystävyys- ja rakkauskirjeitä kanssaihmisille. Mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Ihmisläheisen hoitotyön teko rakkaudesta käsin voi kuulostaa hirveälle hippihapatukselle, mutta minä uskon siihen. Aidosti koen lämpimiä välittämisen tunteita kaikkia asiakkaitani kohtaan. Siksi jatkan iloisten piiloviestin kirjoittamista työssäni.

P.S. Teen jälleen myös potilastyötä. Nyt etänä!  

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

  1. Tykkäätkö itsestäsi?
  2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
  3. Nukutko hyvin?
  4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
  5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
  6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Break the bloody mold

Taisin edellisenkin Älä mahdu muottiin – kuvan kohdalla korostaa, että minulle tämä ajatus on muutakin kuin kehon kuvaan liittyvä juttu (sitä se myös on kuvaajien Niina Stoltin ja Mirkku Merimaan mielestä). Koska let’s face it, olen saanut kauneusihanteisiin suht hyvin istuvat geenit, oppinut suht mutkattomat liikuntatottumukset sekä keho- ja ruokasuhteeni ovat kunnossa. Omat kipuni olen kipuillut ja työstänyt etenkin jälkimmäisiä seikkoja paljon vuosien saatossa. Selluliitit ja ekat harmaat aiheutti lähinnä päivän tai kahden päivittelyn ja sitten olin, että excuse me, mulla on tässä muutakin tekemistä ja miettimistä.

Se ”muu” tässä onkin  se, mikä edustaa itselleni sitä todellista kapinahenkeä.  Ei, mulla ei ole vakkari asuntoa, kun en oikein tiedä, missä asuisin. Ei, mulla ei ole ”omaa” perhettä enkä koe itseäni vajaaksi mitenkään. Olen 36-vuotias ja vielä on perheenperustamispaniikki kokematta. Ei, mulla ei ole vuosiin ollut kasista neljään duunia. Totta kai tulee päiviä, että näitä kysymyksiä pohtii, mutta pääasiassa tallustan tyylilläni levollisin mielin.

Ammattipuolella mun multitalenttius vasta ”ongelma” onkin, kun en istu mihinkään muottiin. Laillistettu ravitsemusterapeutti (joka puhuu todella paljon muustakin kuin ravitsemuksesta vastaanotoilla ja luennoilla), tietokirjailja (suolisto, eettiset ja ekologiset kysymykset ja kehoaktivismi ja kaikkia kehoja kunnioittava terveyskäsitys), FODMAP-asiantuntija, eräopas. Mun elämää helpotti melkoisesti David Epsteinin Range-kirja, jonka tuossa juuri kuuntelin. Mä en suostu pyytämään anteeksi,  että olen kiinnostunut monesta asiasta.  Onnekseni tämä oma laaja-alainen ongelmanratkaisutaipumukseni on juuri se, jota tarvitaan monimutkaisten sairauksien (ärtyvä suoli, muut suolisto-aivo-yhteyteen liittyvät toiminnot) ja ympäristökysymysten käsittelyyn ja käytännön ratkaisujen jalostamiseen.

Olen törmännyt ikäväkseni jonkinmoiseen vähättelyyn siitä, että en olen ”vain” ravitsemusterapeutti. For the last time (oikeesti saan selittää tän ehkä tuhat kertaa vielä…), ravitsemusterapeutin työ on vaativaa, soveltaa työtä, eikä sovi niille, jotka haluaa kertoilla vaan faktatietoja kuulijoille.  Se on sitä, että tajuaa, että empatia ja toivo ovat työkalupakin tärkeitä työkaluja tiedon ohessa. Ruohonjuuritason työ pitää kiinni erilaisissa näkökulmissa ja lisää ymmärrystä siitä, miten tietoa saa jalostettua todellisiksi terveysteoiksi. Miten puhua tieteestä niin, että sitä ymmärtää vaikka kuusivuotiaskin (ei, se ei tee sinusta ”tyhmää” vaan taitavan viestijän).  Lisäksi työ on välillä salapoliisihommia ja siksi suorastaan jännittävää! (Tämä ei koske pelkkää potilastyötä, vaan voi olla monelaista muutakin ravitsemusasiantuntijatyötä.)

Yritän olla identifioitumatta liiaksi ammattiini, mutta tänään haluan nimenomaan korostaa sitä. Koska mulla on maailman siistein, erittäin haastava ja siten myös erittäin antoisa ravitsemusalan ammatti, jossa saa ja pitää käyttää omaa ajattelua. Yhtä innolla odotan, että pääsen tekemään eräoppaan monipuolisia ja raskaita työtehtäviä joku päivä kunnolla.

Valetaan omat muottimme. Siten solahdamme niihin varmasti ilman suurempia kipuiluja. Muottia kannattaa myös muovata vuosien mittaan, jos se ei enää tunnu omalta. Luo sellainen muotti, jota pystyt ensisijaisesti itse arvostamaan.

P.S. Kirjoitin tämän osittain sen takia, että mulla on ihana harjoittelija Elina hommissa ja paljon olen pohtinut tässä sitä ammattikuvaa, jota opiskelijoille välitän. Mä haluan, että meidän ammattikunta pääsee työelämässä sille kuuluvaan arvoon, mutta se arvostus lähtee ensin sisäpiiristä ja siitä, että saadaan hyvä, rohkea tekemisen meininki ammattilaisten keskuuteen.

P.P. S. Vähän kehoasiaakin! 😀 Jos kuitenkin oman kehon kanssa on vaikeuksia kaveerata, kirjakaupoista löytyy nyt Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – opus, jonka kehotarinat  voivat auttaa katsomaan omaa kehoaan suopeammin.  Lisää #älämahdumuottiin – proggiksesta täällä.

Merkkejä, kun menee päin mäntyä

Kiitos kaikille ihanista kannustussanoista ja kiitos, että ootte avautunut mulle teidän omista tuntemuksista viime postauksen jälkeen. Jaettuna nämä kokemukset tuntuu jotenkin niin paljon paremmin hallittavilta. Jotenkin se, että myös myöntää tilanteen, keventää painolastia harteilla kummasti.

Aivan päätön määrä duunia saada itseni niin taloudellisesti kuin elämänhallinnallisesti kasaan ja pitää vaan hyväksyä, että osa päivistä on helpompia ja osa vaikeampia. Tänään on ollut ”seinät kaatuu päälle”- päivä, mutta yritän tällaisissa hetkissä hahmottaa, mitä olen tehnyt ja mitkä ovat seuraavat stepit. Lisäksi huusin raivopäisesti isälleni, joka vaan yrittää auttaa, mutta joskus se vaan tuntuu siltä, että joku hengittää niskaan ja menen vain lukkoon. Asiaan saattaa vaikuttaa PMS-oireet, jotka itselläni ovat vallan todelliset. Se, että kuppi menee nurin on yleensä osoitus siitä, että olen vielä myrskyn silmässä.

Tässä oli kyllä paljon selkeämpiä päiviä kirjoittamisen jälkeen. Siksipä nakutan täällä taas, ns. huonona päivänä, jäsennelläkseni ajatuksia jälleen kerran. Ajattelin, että olisi hyvä hahmottaa, miten stressi konkreettisesti ilmenee. Kerron tässä nyt omia kokemuksiani ja jätän tiedeviittaukset myöhempiin ajankohtiin.

Olen miettinyt, että aika moni oire, johon olisi pitänyt reagoida, oli sellainen, jota monesti ihannoidaan. Siksi sitä kai on niin vaikea tajuta, että tämä ei ole normaalia tai ok. Kiireen tuntu ja vaikkapa lievä ärtyisyys, kun joku keskeyttää muka työhön keskittymisen (oikeasti yrittää siinä hetkessä vaan saada ajatuksia johonkin loogiseen järjestykseen).

Vihaan kiireen alleviivaamista ja valitettavasti olen sortunut tähän lukemattomia kertoja. Tai sitten se vielä typerämpi tapa, kiireen kieltäminen. Olen myös sortunut siihen, että peittelen kiirettä. ”Ei tässä mitään…. mitä nyt deadlinet paukkuu ja työt unohtuu elimistön hälytystilalta, mutta eipä tässä hätiä mitiä…”

Ongelmana ei sinällään ole välttämättä kiire. Se on kiireen tuntu, joka lisää paniikkia ja paniikki vaan heikentää työtehoa. Jossain kohti tulee sitten oikeasti ongelma siitä, että pitäisi saada jotain aikaiseksi, mutta ei sumuisilta ajatuksiltaan tai ihan konkreettisesti väsymykseltään kykene. Työn ei kuulu tuntua raskaalta muutamia päiviä tai korkeintaan viikkoa pidempään. Se on vankka mielipiteeni asiaan tänään.

Kun tilanne käy oikein pahaksi, elimistöni on minua viisaampi. Saan aina flunssan, kun kierrokset ovat todella liian kovat. Opiskeluaikoina ja aiempina vuosina nuo sairaspäivät tai -viikot ovat toimineet kunnon herättelijöinä, mutta jostain syystä en oikein oppinut läksyäni viimeisten vuosien aikana. Tai ehkä tajusin, mutta en osannut muuttaa tapojani.

Helppouslööppien mukaan liikunta auttaa kaikkeen. Masennukseen, ärtyvään suoleen, diabetekseen… Ja kyllä, kun liikun enemmän olen yleensä paremmalla tuulella ja jaksan paremmin. Ongelmaksi omalla kohdalla nousi se, että otin aivan mittasuhteettomat paineet siitä, että minun pitäisi hoitaa itseäni – selkääni ja hartioitani – lihaskuntoa harjoittamalla. En kuitenkaan mitenkään saanut raivattua kalenteriin aikaa harrastukselle, koska kun prioriteettilistalla on hoitaa juoksevat työprojektit kuosiin, sitä energiaa järjestää ns. privakalenteria ei vaan enää ollut. Iltaan painottuvat työpäivät eivät suoranaisesti auttaneet asiaa, vaikka muuten rytmi sopikin minulle.

Edes jäsenyydet eivät minua saaneet kuntosalille eivätkä tanssitunneille. Molempia maksoin täysin turhaan puoli vuotta. Näin pitkään, koska varmaan odotin aina jotain ihmettä, että joku päivä saisin vain harrastukset rullaamaan.

Tavallaan jopa kuuntelin kehoa, en vaan ajatuksen tasolla sitä tajunnut. Kehoni nimittäin sanoi jyrkän ei lihaskuntohumpille ja sykkeen nostoille. Lihakseni tuntuivat salin jälkeen siltä, kun ne olisivat tulehtuneet. Hirveä kipu, jäykkyys ja polte. Tässäkin kohtaa sairas stressaantunut mieleni ajatteli, että syy on se, että käyn salilla liian vähän. Jos kävisin useammin, eivät lihakset olisi niin kipeät. Näinhän kaikissa opuksissa ja fitfit-nettisivuilla sanotaan. Tänä päivänä ajattelen kyllä niin, että tuo kipu ja oireilu oli kaikkea muuta kuin normaalia lihasten kipeytymistä.

Mainittakoon vielä, että pitkistä suht rauhallisista kävely- ja hiihtolenkeistä kehoni ei koskaan ole ollut pahoillaan. Siinä mielessä olen onnekas. Tiedän nimittäin ystäviä, jotka eivät ole uupumukseltaan edes ulos postilaatikolle selvinneet. Sekin on ihan mahdollinen skenaario, jos ei tajua jarruttaa ja muuttaa kurssia.

Olen narskutellut opiskeluajoista lähtien, mutta oireilu on pahentunut viime vuosina. Välillä kävin voice massagessa, joka auttoi kyllä, mutta fiksu rouva, joka minua hoiti, antoi kyllä ymmärtää, että itsehoitoon pitäisi panostaa enemmän. Hänen hierontansa ei olisi se, joka tilanteen laukaisisi. Ja hän oli ihan oikeassa siinä. Oli tosin ihana saada pahimmat jumit sulamaan hänen vastaanotoillaan.

Stressaantuneena ajatukseni kulku on poukkoilevaa tai ajatukseni pyörivät luupilla ja minun on vaikea keskittyä. Kaverit hankki stressi-vuosinani ADHD-diagnooseja, mutta jotenkin sumun läpi tajusin, että minulla ei kyllä kyse ole siitä vaan ihan tilanteen aiheuttamista ongelmista. Hötteröiset ajatukseni johtivat muun muassa siihen, että mieleni totaalisesti sulki yhden työtehtävän kuukaudeksi pois mielestäni. Pahoittelin tapahtunutta yritykselle vuolaasti ja jätin veloittamatta jo tehdystä työstä, koska minulla oli siitä niin karmea olo. Onneksi he olivat ihan hirveän ymmärtäväisiä. Se inhimillisyyden sieto heiltä jää ikuisesti mieleeni.

Katsoin juuri erinomaisen dokumentin One nation under stress, jossa puhuttiin siitä, miten stressi ensimmäisenä iskee ihmisen empatiakeskukseen. Onnekseni asiakastyössä pääsee harjoittamaan empatiataitojaan, mutta myönnän, että olen tuntenut suurta turhautumista ns. hyvinvointi-alan (en voi ikinä kirjoittaa sitä ilman ns.-etuliitettä) toimista. Epäreiluuden ja kateuden tunteet eivät mitenkään ole olleet vieraita. Siksi olen vähän yrittänytkin rajata omaa tietouttani siltä sektorilta.

Empaattisten ajatusten harjoittaminen on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on poistaa niitä tekijöitä empaattisen ajattelun tieltä, jotka ovat se todellinen ongelma. Varmaan tästä syystä stressaantuneen ihmisen voi olla vaikea päästä sisälle positiivisen psykologian sanomaan (joka ei siis ole sitä, että itkun läpi hymyillään). Eipä silti, fokuksen vieminen positiivisiin asioihin tutkitusti on hyvästä, mutta nyt mietin, että sitä ennen sille jatkuvalle elimistön hälytystilalle pitäisi tehdä jotain.

Tunnesäätelyn pulmia kuvastaa myöskin kolmisen vuotta sitten saamani paniikkikohtaus, joka oli ensimmäinen kymmeneen vuoteen. Erotilanteessa keskellä yötä saatu hypeventilaatio-paniikkiangsti viimeistään säikäytti eroa tehneen miehen, jos ei muu sitä ennen. 😀 (Edelleen, huumorin ilmestyminen epäkorrekteihin paikkoihin on yleensä merkki siitä, että kirjoittaminen auttaa. 🙂 )

Tällä viikolla havahduin siihen, etten muista juuri mitään Stranger Thingsin kakkoskauden juonesta. Katsoin kertausvideon. Etäisesti tuttuja tilanteita, mutta en saa sidottua kokonaisuutta yhteen. Katsoin kakkoskaudelta hajanaisesti jaksojen keskeltä joitain minuutteja, jotta pääsin jyvälle ja sain jotenkin virkistettyä muistiani. Oikeasti olisin voinut ihan hyvin katsoa kakkoskauden aivan hyvin uudelleen.

Tällä hetkellä minulla on myös nielemisongelmia, mikä on outoa ja uutta. Huomasin vasta yhtä stressiartikkelia lukiessani, että joskus sekin voi liittyä stressiin. Tiettävästi muita syitä ei pitäisi olla. Voi olla, että selkäsäryllä on myös jotain tekemistä asian kanssa. Ja kyllä, olen menossa pian lääkäriin, jos nämä eivät tästä ala asettua. 😀

Olen tuonut esille joitain hetkiä ja tilanteita sekä ajatusmalleja, joista olisi voinut tajuta, että minulla on oikeasti ongelma. Stressi on sanani niin tavallinen ja niin helppo heittää ilmoille, että en oikein tajunnut, miten kokonaisvaltaisesti se vaikuttaa elämääni ja mielenterveyteeni. Kaikillahan on stressiä! Sehän on ihan normaalia!

Paitsi ei se ole. Se ei ole fysiologisesti ihmislapselle normaali tila mitenkään. Se on hälytystila, jonka tehtävä on pitää meidät hengissä vaaran uhatessa. Hälytysjärjestelmää vaan ei ole suunniteltu 24/7-toimintaan, vaan sen edessä pitää tuntea nöyryyttä. Se osoittaa meille rajat, joita pitää kunnioittaa tai hintana on joko fyysinen terveys tai mielenterveys. Pahimmillaan  – ja tyypillisimmillään – molemmat.

Tämän tekstinkin rivien välissä on ehkä vähän semmoista henkeä, että olisinpa tajunnut aiemmin. Mutta siitä ei oikeastaan ole kyse. Olen tajunnut asian ja alkanutkin ratkaista sitä hitaasti. Ensinnäkin, halusin toisen ammatin, joka toisi vaihtelua sisähommiin (syyt: selkä, mielenterveys, luonto). Ja kas, minä hommasin sen. Kovalla työllä, mutta olen silti iloinen siitä. Henkisesti olen aloittanut siirtymän uudenlaiseen elämään jo vuosia sitten härdellin keskellä. Pois kaupungin keskustasta. Keskittymistä tiettyihin ammattiasioihin (vaikka ei aina ehkä siltä näytä, heh). Jumpat on ehkä jäänyt, mutta ihmissuhteista olen yrittänyt pitää kiinni. Onnekseni minulla on ystävinä ihmisiä, joiden seurassa voin olla oma itsensä. Yksi ihana kommentti tämän avautumisen keskellä oli tervetulotoivotus tulla makaamaan ystävieni kotiin sohvalle. Se on ehkä parasta, mitä nykyihmiselle voi näinä päivinä sanoa.

Kenties  tämä muutoshitaus on hyvästä symbolisoimaan sitä tahtia, jolla olisi hyvä, että asioita tapahtuu. Pikku hiljaa, yksi tai mahdollisesti kaksi kerrallaan.  Siinä on vielä opettelua, mutta sitähän tämä kaikki – opettelua.

Vuosi metsässä ja oman pään sisällä

Blogiin paluu on suurin piirtein yhtä helppoa kuin graduaineiston pariin paluu kahden vuoden tauon jälkeen. 😀 Lupasin itselleni jossain vaiheessa, että lakkaan selittelemästä täällä joka kerta, miksi en kirjoita tänne. Ajattelin, että sehän se vasta tympeää sisältöä blogiin onkin.

Ehkä olisi pitänyt. Rohkeasti kirjoittaa, että nyt väsyttää ja tästä tulee sekavaa. Koska luulen, että osasyy sille, että päästin itseni mielenterveydellisesti huonoon jamaan, oli se, että en ole uskaltanut purkaa kaikkea mitä viime vuosien saatossa on tapahtunut.

En ole uskaltanut kohdata sitä tosiasiaa, että olen täysin uupunut, vailla suuntaa työelämässä, epämotivoinut aika monenkin asian suhteen, niin stressaantunut, että en tunnista itseäni ja täysin jumissa ajatusteni kanssa.  Ollut kateellinen muille, potenut aivan täysin syyttä ihan karmivaa huijarisyndroomaa, joka oli niin paha, etten todellakaan tajua, miten olen niiden tuntemusteni kanssa kirjoittanut jotain niin priimaa kuin Superhyvää keholle. (Pahin aika oli ennen kirjan kirjoittamista.) Ajattelin myös, että ketä kiinnostaa tässä infoähky-maailmassa, mitä joku ravitsemusterapeutti blogiinsa kirjoittelee.

Kaikki tuntui merkityksettömältä, vaikka tiedolla älysin, että tein ja teen arvokasta työtä. En vaan saanut tyydytystä, en hyvää oloa. Kehuista ja kiitoksista olen tietoisella mielellä aina tietenkin ollut kiitollinen, mutta ihmettelin monta kertaa, että eikö tämän pitäisi tuntua paremmalta. Missä on aiemmin tuntemani ”jes”-fiilikset?

Olen seurannut tuoretta mielenterveyden professori Anna Keski-Rahkosta  sosiaalisessa mediassa hyvän tovin ja tänään hän postasi aiheesta  mielenterveyden näkymättömyys ja se, miten jokainen meistä voi tehdä osansa näiden asioiden tuomiseksi näkyväksi. Tämä on minun tarinani. Se on pitkä ja todennäköisesti lähinnä ystävät jaksavat lukea sen loppuun. 😀 Mutta kirjoitan tämän nyt itseäni varten. Niin kuin olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin.

Muutos ajattelussa on alkanut toki aikoja sitten, ei vuosi sitten, kuten otsikko antaa ymmärtää. Muistan miettineeni joskus 1,5 vuotta sitten Helsingin keskustan asunnossani, että eräopasvuoden jälkeen en missään nimessä halua palata sen hetkiseen elämään (tässä kohti jo tiesin, missä vietän seuraavan vuoden). Vastaanottotyöni oli antoisaa, mutta tuntui, että työ ei anna minulle yhtä paljon kuin aiemmin. Olen aina rakastanut työtä ravitsemusterapeuttina ja etenkin potilastyötä. Fiksumpi olisi ehkä tajunnut jo tuosta, että itse työssä ei ole ongelma, vaan tavassa tehdä sitä.

Kaipuu suunnanmuutokseen oli ollut suuri jo pitkään. Luulen, että sen takia alitajuntaisesti hakeuduin eräopaskouluunkin. Ja mikä vuosi siitä tulikin! Ajattelin  – täysin harhaisesti –  että mukava lepovuosi ja siinä sivussa ammatti, joka turvaa vähän selustaa, jos totaalisesti alkaa duunit maistua puulta. Vuosi lähti käyntiin intensiivisesti ja ei-suunnitelmien mukaisesti. Tavoite nimittäin oli ollut, että minulla olisi ennen koulun alkua kirjakässäri kasassa. Ei ollut, koska paahdoin uupuneena kolmatta kirjaa, missä ei näin jälkeenpäin ajateltuna ollut mitään järkeä, mutta eipä sitä enää auta katua, kun vasta vuosi tapahtumien jälkeen tajuan, miten loppu olin jo lähtökohtaisesti.

Syksyn tein univajeessa (kiitos kahdeksan kouluaamut) yllättävän vaativaa koulu, perjantait ja lauantait potilastyötä (koska vuosia elin niin, että jos kalenterissa oli tyhjää, se täytettiin työllä) ja kirjoitin kirjaa iltaisin.

Tässä tarinassa on monia kysymysmerkkejä. Kuten se, miten kukaan kesti minua ihmisenä? Olen aivan kamala ihminen väsyneenä ja olin väsynyt jota kuinkin koko vuoden, mutta syksy oli ehdottomasti pahinta aikaa. (Aikaisemmin nukkumaan meno ei onnistu, jos oma biologinen kello elää 00-08 elämää. Tästä olen marmattanut varmasti kaikissa sosiaalisen median kanavissa vuosien saatossa.)

Merkkejä on ollut ilmassa varmasti niin kauan kuin olen yrittäjyyttä harrastanut. Kyllä, harrastanut. Ajauduin yrittäjäksi, mikä ei välttämättä ole minulle edes paras työmuoto. En ole ihan varma vielä, koska olen tässä nyt vasta viime viikkoina koulun loppumisen jälkeen päässyt kiinni pahan olon lähteisiin. Mennään siihen kohta.

Muistan, kun eräs tapailemani tyyppi tykkäsi loikoilla ja makoilla ihan vaan huvikseen. Paikalleen asettuminen oli minulle vaikeaa ja siinä sitten jotenkin vertaillessa tajusin, että jeesus, enkö minä koskaan ole tekemättä jotain ”kehittävää” tai edistä työtä jotenkin. Jo ennen yrittäjyyttä sain kuulla eksältäni, että teen liikaa työtä ja olen stressantunut. Isäni on ollut hyvin huolissaan vuosia ja aina sanonut, että jarruta.

Kuuntelinko? En oikeastaan. Tämä kiire nyt kuuluu yrittäjyyteen. Pitää takoa kun rauta on kuumaa. Potilaita on jonoksi asti! Imartelevaa? Kyllä. Ja siksi niin vaarallinen polku lähteä seuraamaan.

Sitten se kaikista oleellisin ja suurin syy: Minä rakastan työntekoa ja olen loputtoman kiinnostunut tieteestä, viestinnästä ja ihmisistä sekä ympäristöstä, jossa elämämme. Maailman muuttamisesta paremmaksi.

Pulma vaan on siinä, että rakastamaansakin asiaa joutuu annostelemaan. En voi juoda liikaa kahvia, koska minua alkaa närästää. Sama juttu punaviinin  kohdalla. Sen lisäksi olen toki myös vaatinut itseltäni kohtuuttomia. Joku asia pitää selvittää loppuun asti. Lukea tutkimuksia, kaivella lisätietoa, tutkia, josko joku netissä olisi joskus tästä kirjoittanut jotain tolkullista. Kaikki tämä vie aivan järkyttävästi aikaa ja energiaa. Kassavirtoja se ei kerrytä, kuten yrittäjyydessä pitäisi.

Närästyksen sijasta työn liika-annostelu on tainnut tehdä sen, että pari sulaketta on vintiltä simahtanut ja nyt käyn puolitehoilla. Sulakkeiden vaihtamisprosessi on vasta käynnistynyt, koska jos ihan rehellisiä ollaan, viime vuosi oli aika rasittava sekin. Antoisa, opettava, yhteisöllisyyttä ja uusia taitoja antava – ehdottomasti. Mutta kokonaisuudessaan aikamoinen selviytymisräpellystarina, jossa toki oli vähän vahvempiakin juonenkäänteitä. (En varmaan ole ikinä ollut yhtäjaksoisesti niin onnellinen kuin maaliskuun hiihtoharjoittelussa opiskeluystäväni Katin kanssa.)

Intensiivisen vuoden jälkeen pudotus elämään, joka ei enää ole se sama, jonka jätin taakseni oli melkoinen shokki. Kaksi viikkoa lähinnä itkeskelin mökillä ja aloin kerrata suolisto-tutkimuksia gradua varten. Olin kärttyisä etenkin vanhemmilleni, mistä pahoittelut (taas). Halusin olla yksin. Kuuntelin My shit therapis says – äänikirjan ja aloin tajuta, miten paskaan jamaan olen itseni päästänyt (jota totta kai myös ruoskin itseäni). Kipuilin sen kanssa, että masennusoireilu  puski kovastikin pintaan. Itsetuhoiset ajatukset pulpahtivat satunnaiseti päähän, mikä on aina varsin vittumaista, mutta onnekseni olen näiden demonien kanssa sillä tavalla sinut, että osaan laittaa niille vastaan. Olen aina halunnut taistella sitä vastaan, että masennus määrittäisi minua. Heinäkuussa oli kuitenkin päiviä, jolloin ajattelin, että olen taas tulossa hulluksi. Edellisestä masennusepisodista olikin jo kymmenen vuotta. (Mielenterveyspotilas – ex tai nyk –  saa viljellä mustaa huumoria – sitä ei missään muulla areenalla enää sallita, mutta omassa blogissani sitä puolustan  henkeen ja vereen.)

Olo on tässä kivojen kesän festarireissujen takia tasaantunut ja olen onneksi päässyt paremmin käsiksi tunteisiini ja siihen, mitkä kaikki asiat ovat johtaneet tähän pisteeseen. Niitä olen tuossa kuvaillut jo edellä. Liikaa intoa, liikaa työtä, liikaa stressiä. Olen lukenut stressistä ja uupumuksesta ärtyvän suolen yhteydessä ja kuten aina ennenkin, tieteestä saan lohtua ja oivalluksia myös itseni kohdalla. Osa putkiaivoisuudesta tutkimusten perusteella tuntuu kuuluu ärtyvän suolen neurologisiin poikkeavuuksiin. Ystäväni Doris aina sanoo, että minulla on oravan keskittymiskyky, mikä ilmeisesti tarkoittaa, että todella monella oravalla on myös ärtyvä suoli ja pään piuhat vähän sinne päin. Sitten tulee sairauden hermostuneisuus ja masentuneisuus sekä katastrofi-ajattelu. Siihen päälle vähän stressiä ja voila! Ei ihme, että sulakkeet on vähän kärtsäilleet ja elämänhallinta on uriltaani!

Mutta oikeasti. Olen tutustunut kunnolla stressin oireistoon ja tajunnut, että todella moni noista negatiivisista fiiliksistä suunnanmuutosta etsiessa saattaa oikeasti puhtaasti olla sitä, että en vaan ole stressisekavuuksiltani pystynyt ajattelemaan kunnolla. Organisointikykyni on ollut heikko ja täysin ulkoisten apujen, kuten kalenterin varassa. Luovuus, jota olisin tarvinnut tekstin tuottoon tai nettikurssin tekoon? Ei sitä ollut. Tekstit on puristettu ulos ja ajatukseni tukeutuivat pitkälti ajatuksiin, jotka olin joskus vähemmän nurkkaan ajettuna tuottanut (luojan kiitos olin tehnyt muistiinpanoja vuosien saatossa. ) Stressaantunut elimistö toimii hyvin eri tavalla ja tuo tila vaikuttaa kaikkeen. Eikä sen tarvitse olla mitään yli-inhimillistä tykitystä 24/7, mutta pitkään jatkuessa pienikin jäytävä kiireen tunne alkaa näkyä niin fyysiessä terveydessä kuin mielenterveydessäkin.

Mielenterveys ei yeensä vaan näy ulospäin. Siksi se on niin hyvä kätkeä itseltäkin tiedostamattoman mielen uumeniin. Mielenterveys ei aina heijastu edes työn jälkeen. Olen kaiken tämän kahjouden keskellä kirjoittanut omasta mielestä sekä saatujen kirjapalautteiden perusteella erinomaisia opuksia ja asiakkaat ovat kiitelleet avusta, jota olen heille antanut. Luentopalautteet ovat vuodesta toiseen olleet oikein hyviä.

Pulma onkin enemmän ollut siellä privapuolella. Vapaa-aika on ollut vaan makaamista ja sarjoja, mutta tämä ei tietenkään ole erityisesti palauttanut. Tosin sitä ei myöskään ole tehnyt liikunta tai riittävä yöuni. Olen pitänyt myös kiinni kaverisuhteista ja vaikka niistä on iloa ja ne ovat kannatelleet pinnalla, ovat nekin olleet varmasti laadultaan vähän sitä ja tätä. Olen ollut paikalla, mutta olenko aina ollut läsnä? Hmmm…. en varmasti aina. Koska uupumus on eri asia kuin väsymys.

Yksi syy, miksi lähdin eräopaskouluun on se, että koen vahvasti, että olemme luoneet epäinhimillisen työelämän mahdottomine aikataulu- ja tulosvaatimuksineen. Halusin jotain maanläheisempää, konkreettisempaa ja minulle terveellisempää. Itsekkäistä syistä, kyllä! Ja se ei ole huono asia. Koko elämäni olen jotenkin ajatellut, että minun pitää olla hyödyksi. Nyt opetellen sitä, kaikki, mitä teen ei tarvitse hyödyttää ketään. Tai jos totta puhutaan, huuliharpun soiton opettelu ja kuun kraatereiden opiskelu on vain näennäisesti turhaa – kaikki se on jotain, mitä aivoni ja mielenterveyteni tarvitsevat toipuakseen ja joka sen takia on prioriteetti-listalla hyvinkin korkealla.

Aaaaargh, onhan tämä haavoittuvuutensa näyttäminen aina yhtä karseaa, mutta tiedän, että tämä on hyväksi. Sinällään ihan naurettavaa, koska mä vihaan semmosta keinotekoista sisältöä, mitä some on täynnä, niin en kai mä sitä itsekään halua tuottaa? Mielummin tämmöstä verta, hikeä ja kyyneliä – settiä. 😀 Joka tuntuu tehoavan, koska tämä myös herättelee huumorintajuani kätköistään!

Jokaisessa meissä asuu henkinen mörökölli. Huikeista kuvankäsittelytaidoista on kiittäminen opiskeluystävääni Mikkoa. (Tää tuli vastaan sopivaa kuvaa etsiessä ja alkoi naurattaa. )

Sitä voi ajatella, että ovatko tietokirjani (jotka ovat borderline selfhelpiä – ironista, kun sitä genreä vähän kummaksun 😀 ) valheellisia, kun tässä se nyt puhuu mielenterveysongelmista. Ei vähimmässäkään määrin. Tietokirjat ovat ensisijaisesti sitä, tietoon sekä ammattitaitoon perustuvaa faktuaalista tietoa. Tässähän voi jopa todeta, että olen kirjoittanut sellaisia kirjoja, joista voin itsekin saada apua.  Niiden innostamana luon itselleni uutta nahkaa enemmän omien arvojeni ja tutkitun tiedon pohjalta! Sehän on suorastaan iloinen ja riemullinen ajatus! Ja self loven täydellinen täyttymys. 😀

Myönnetään. Luonnolla on ollut iso rooli siinä, että olen taas alkanut tuntea oloni itsekseni.

Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

  • Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
  • Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
  • Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

  • Miksi pelkäämme painoamme
  • Laihduttaminen ei laihduta
  • Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
  • Nautinnollinen tietoinen syöminen
  • Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.