Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Mainokset

Liiduilla piirtävät lifecoachit

Vietin maanatai-iltapäivän leikkipuistossa alle kouluikäisten kanssa. Tunnen oloni aina hyvin kotoisaksi tässä porukassa – todennäköisesti eskaritädin hommat on jättänyt jälkensä. Touhuiltiin vähän kaikenlaista. Lapset piirteli katuliiduilla (no, ehkä minäkin yhden kiven graffitteja tuunasin ja piirtelin tapani mukaan sydämiä asvalttiin) ja Katrin kanssa hypittiin portaita ja yhden jalan hyppyjä, samalla kun rupateltiin lasten kanssa.

Lapsilla on paljon opittavaa ihmisenä olosta ja aikuisten hommiin kuuluu tietysti näyttää hyvää esimerkkiä. Lapsena on monta tehtävää. Opetella syömään monenlaista ruokaa. Oppia sitomaan kengännauhat. Treenata tunteiden hallintaa ja säätelyä, jotta jokainen epämiellyttävä tilanne ei aiheuta kilareita, huutoa ja yleistä älämölöä. Eilen yksi sanoi, että ei leiki toisen kanssa, koska se on heittänyt joskus mutavelliä päälle. Totesin, että kyllä mekin Katrin kanssa välillä kinataan ja kiusataan toisiamme ja silti ollaan ystäviä. (Plus, että Katri pakotti heräämään 5.30 aamujumppaan, mikä on vähän sama asia.)

Vaan kyllä meillä aikuisillakin on paljon opittavaa lapsilta.

Jokainen lapsi, joka siinä skeittipuistossa kohdallemme tuli pyörähtämään muisti ylpeyttä uhkuen mainita, minkä erikoistaidon omaa.

”Mä osaan ajaa yhellä kädellä.”

”Mä uskallan ajaa noista portaista. *tups, tups, tups*”

Aah , miten virkistävää! Näinhän ne lapset tosiaan puhuu! Oon tosi taitava ja osaan vaikka mitä taitoja. Miten tämä aikuisille on paljon vaikeampaa?

Olen kärsinyt tässä jonkinmoisesta huijari-kompleksista siitä lähtien, kun olen kirjoja tehnyt ja vastaanottoajat on alkanut täyttyä mukavasti. Että olenko riittävän hyvä, jotta ihmisten kannattaa minua kuunnella?

Mun pitää selvästi itsekin treenata pokkana oman osaamisen alleviivaamista ja olla ylpeä omista taidoistani – ja ehkä ennen kaikkea asenteestani. Olen tosi kiitollinen, että eräs ystäväni esittelee minut Suomen johtavana ravitsemusasiantuntijana. Hän on pohjalainen, mikä selittää paljon. 😀 Toinen taas sanoi hinnoittelusta, että ”lähdet siitä, että oot priceless.”

Yritän parhaani mukaan treenata sitä, että osaan rehennelllä (terveellä ja realistisella tavalla tietty) osaamisellani. Täytyy sanoa, että nuorena tämä tuli helpommin, mutta nyt sitä joutuu tietoisesti harjoittelemaan, että tämä hehkutuksen taito ei ruostu ja katoa. Fakta kun on, että olen aika jees paketti sydäntä, tietoa, intuitiota ja hyväntahtoisuutta. Erityisosaamistakin on vaikka ja mistä.

Yhtä erityistaidoistani sain onneksi esitellä Optimoven aamun jumppatunnilla, kun ohjaaja Tommi kysyi, että osaako joku äänellä delfiinin lailla. Todistetusti osaan naksutella delfiini-ääntä myös lankutuksen aikana. 😀

Suosittelen lämpimästi nassikoiden seuraa myös meille, joilla ei omia muksuja ole.  Voi olla hyvinkin opettavaista. Ennen kaikkea hauskaa, vaikka sitä katuliitu pölyä onkin kaikki paikat täynnä. Tai ehkä just siks. Hyvä muistutus leikkimielisyyden säilyttämisestä ja hyvästä asenteesta.

Body Pride -hengessä: ”I became my own role model”

Kehopositiivisuus-päiviä ei voi olla koskaan liikaa. Ai, miksi ei? Koska sellainen pitäisi tietenkin olla joka päivä ja ilman, että siitä tarvitsee muistuttaa. Huomenna Helsingissä kutienkin vietetään Body Pride -tapahtumaa, jossa juhlistetaan #lupanäkyä -hengessä kaikenlaisia kehoja.

Ehkä joku päivä voidaan iloita samaa asiaa ilman, että tarvitsee alkaa käymään sitä iänikuista keskustelua ylipainon riskeistä ja esteettisistä arvotuksista… Odotan, että saan kohtaa taas kirjoittaa blogiin vastineita, kuten JOKA VUOSI Älä laihduta -päivän jälkeen. Mutta not to worry, kyllä minä kirjoitan. Niin kauan kuin on tarvetta. T: kehoaktivisti.

Minulle kehopositiivisuus ei ole todellakaan pelkkää ulkokuoren hyväksyntää, vaan se on vahvasti sitä, että kelpaa KOKONAISENA – ei pelkästään ajatusteni vuoksi, ei pelkästään ulkonäöni takia, vaan sekä että.

Eräs mies selitti joskus, kuinka ”menestyn” (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) ulkonäköni takia (jatkokouluttautumisella, kovalla työllä ja aktiivisuudella saattaa olla osuutta asiassa…). Samaan aikaan hän kuitenkin halveksui feministisiä ajatuksiani ja sitä, että en ole ”riittävän” timmissä kunnossa. Se oli taas näitä, kun mikään eri riitä ja tämän takia tätä tyyppiä ei kauaa mukana roikotettu.

Mainittakoon kuitenkin, että olen tosi vähällä päässyt huonojen kokemusten suhteen. Varmaan 95 % elämäni miehistä – kavereista ja seuralaisista – on valtavan hienoja tyyppejä, joille olen ihan kokonainen tapaus.

Ystävien tuki on tärkeää, mutta siltikin ainut varma tapa selvitä tästä ristiriitaisten viestien viidakossa selväjärkisenä on olla välittämättä ja olla itsensä paras ystävä ja roolimalli. Kelvata itselleen KOKONAISENA.

Tässä ihanan idolini Ashley Grahamin inspiroiva puhe Body Pride -päivään!

Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Meijän Katri Aamulehdessä!

Mitäpä sitä ei kehoaktivisti tekisi viestin viemiseksi… Tässä tapauksessa uisi hyisessä Jyväsjärvessä Aamulehden pyynnöstä. 😀 Erinomainen juttu Katrista, kehoaktivismista ja siitä, miten SEFB sai alkunsa. Huomenna lehdessä, tänään jo täällä. Kiitos, Aamulehti, jutusta ja tärkeän asian nostamisesta esille! 

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.