Löydä itsesi ennen burnoutia

Olen pikkuisen kyllästynyt sankaritarinoihin lehdessä, jossa kerrotaan, miten uraohjus löytää itsensä joogan ja syvähengityksen kautta ja elää nyt puutalossa pikku kilejä tuttipullolla ruokkien ja leipäjuurta hoivaillen. (Ei mitään hajua, miten laskut tulee maksetuksi.)

Sen sijaan näkisin enemmän tarinoita ihmisistä, jotka elää mukavaa ja tasapainoista elämää ilman, että pitää ensin polttaa itsensä loppuun, masentua, uupua, erota, sairastua, parantua, muuttaa ja löytää uusi ammatti ja puoliso.

Siksi pidän Helsingin Sanomien henkilökuvista (joihin jostain ihme syystä olen itsekin päätynyt), koska niissä on hienolla tyylillä kerrottu mielenkiintoisista ihmisistä, mutta ilman ylimääräistä hönkimistä suurista aallonpohjista ja nousuista. Näissä jutuissa on paljon ajateltavaa ja opittavaa!

Draama on mielenkiintoista kirjoissa, sarjoissa ja leffoissa, mutta vähemmän kiinnostavaa tosielämässä. Isoksi osaksi draama syntyy, kun epävarmat ja -kypsät ihmiset eivät tiedä, mitä haluavat tai luulevat olevansa maailman napa  – tai sitten niin vähäpätöisiä, että vähättelevät tarpeitaan.

Itse masennuksen läpikäyneenä ja burnoutin rajapinnalla pyörineenä voin todeta, että paljon voi tehdä itsekin. Omalla kohdallani helpottaa se, että olen masennuksen kautta oppinut melko hyvin, missä menee rajat. En siis jää tuleen makaamaan, jos alan voida huonosti ja vaaran merkit on ilmassa. En odottele, että uppova laiva joutuu veden varaan, vaan hyppään kyydistä jo ennen sitä. Vähitellen olen oppinut sanomaan ei ja tajuan, että en ole todellakaan korvaamaton, vaikka olenkin ainutlaatuinen.

Liika kiltteys, liika perfektionismi, venytetty stressinsietokyky ja tosiaan tuo ajatus siitä, että on korvaamaton. Kaikki aikamoista myrkkyä hektisessä maailmassa. Tätä on toitotettu jokaisen työterveyspsykologin haastattelussa, mutta kerta kiellon päälle… Tulevaisuuden selviytyjä on se, joka osaa jarruttaa, ei kiihdyttää.

Siksi, ihminen hyvä, löydä itsesi ennen burnoutia.

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Leikkipuistojumppa

Ystävänpäivän kunniaksi kaksi ystävääni jumppaa teille. 😀

Tämä perhejumppa tapahtui jo ennen joulua, mutta sopii mihin tahansa vuodenaikaan. Sitä paitsi kai helmikuu lasketaan alkuvuodeksi, jolloin lehdet, blogit ja tv syötävät eniten treeni- ja dieettivinkkejä. (Vai syytääkö enää? Ignooraan nämä aiheet nykyään sen verran tehokkaasti, että en edes ole varma…)

Kuulemma leikkipuistossa voi vanhemmilla olla tylsää. Mikkilä ja Mikkilän siippa demonstroivat tässä, että se vähän riippuu, kuinka leikkisäksi heittäytyy. Saavuttuani paikkakunnalle lampsin rinkka selässä pariskunnan asuntoa kohden, mutta tapasin heidät matkan varrelta hyppimässä tasahyppyjä lumikasaan. Toinen lapsi oli rattaisssa unilla, toinen könysi omalla tyylillä lumikasan päälle.

Jatkoimme puistoon (minä tosin nynnynä luovuin tässä kohti ekstrapainosta, eli rinkasta). Tässä muutama hupaisa idea jumppahetkiin.

16732055_10154141369625800_1564040847_o

Vauhdikas lasku liukumäessä…

16735733_10154141371900800_2100261040_o

… päädyt alaspäin katsovaan koiraan. Tämän liikkeen keksi taapero, emme me aikuiset.

16731489_10154141369925800_1426971973_o

Yhden jalan kyykkyihin lisätehoa tuo toppavaatteet.

16710460_10154141370505800_1255171461_o

Leikkipuiston Abtronics.

16735000_10154141370820800_870502996_o

Liike on suoritettu oikein, kun pylly on mahdollisimman ylhäällä.

Hyviä ulkoilukelejä ja viihtyisiä leikkipuistohetkiä!

The new normal is…

Ainutlaatuinen. Yksilöllinen. Persoonallinen.

Sinun ei tarvitse olla samanpainoinen kuin luokkatoverisi.

Sinun ei tarvitse urheilla yhtä paljon kuin naapurin Martti.

Sinun ei tarvitse pitää vaseliininmakuisesta viherpirtelöstä (*sanoo itselleen…* true story).

Sinulla ei tarvitse olla vaalea, tumma, vihreä, liukuvärjätty, pitkä, polkka, epäsymmetrinen, tasainen tai sotkuinen tukka, kuten naistenlehdet tässä kuussa ehdottaa.

Sinun ei tarvitse juosta, jos se tuntuu tylsältä tai liian rasittavalta. Se ei ole mikään kansalaistaito.

Sinun ei tarvitse syödä raakakakkua. Se ei ole mikään terveystuote, jota ilman ei pärjää.

Sinun ei tarvitse sienestää, keräillä nokkosia, marjoja tai mitään muutakaan, jos et siitä pidä. Et ole moraalisesti epäkelpo, vaikka nämä kansalaisetuudet jäävät käyttämättä.

Sinun ei tarvitse olla tumma, vaalea, oliivinvärinen, tasaisenvärinen, karvaton, sileä, rypytön, selluliititon, muhkuraton. Photoshopped is not real.

Sinun ei tarvitse olla kokoa 34, 36, 38, 40, 42, 44, n…. eikä  myöskään xs, s, m (tai B kuten eräs bloggaaja-ravitsemusterapeutti ilmoitti vaatekookseen väriestejuoksussa – en mieti kokoja selvästikään liikaa), l, xl, xxl, n…

Saat olla kokoa oma.

Sinun ei tarvitse olla lihaksikas, laiha, kurvikas, voimakas, urheilullinen, naisellinen, miehekäs, skrode, hoikka, hento tai mikään muukaan, miksi kehoja keksitään kutsua.

Saat olla mallia oma.

Sinun ei tarvitse suorittaa tutkintoa insinööri, opettaja, astrofyysikko, matemaatikko, psykologi, ravitsemusterapeutti, lakimies, lääkäri, kirjanpitäjä, tietoteknikko, muusikko.

Sinun tarvitsee vain vannoa vala: ”lupaan elää omannäköistä elämää”.

Sinun ei tarvitse asua kerrostalossa keskustassa, lähiössä lukaalissa, pirtissä peräkylillä ekohengessä, favellassa elämyksiä etsien, trooppisella saarella riippukeinussa, maailman merillä.

Sinun tarvitsee asua paikassa, jota kutsut kodiksesi, vaikka kukaan muu ei sitä sellaisena näkisi tai kokisi.

Sinun ei tarvitse syödä kaloreiden mukaan, makrojen mukaan, happo-emästasapainon mukaan, veriryhmädieetin mukaan, omituisten ruokayhdistelysääntöjen mukaan tai sen mukaan, mitä työpaikan kahvihuoneessa tai kuntosalilla käsketään.

Sinun kannattaa syödä kehoasi kuunnellen (höystettynä hippusella tietoa).

Muotit, normit ja sosiaaliset säännöt on… noh, hanurista. En keksi mitään hyvää, mitä semmoinen väkivaltainen ihmisten kehojen, identiteettien, ulkonäön, sosiaaliaseman tai koulutuksen muottiin istuttaminen olisi aikaan saanut.

Ahdistusta, että ei ole liian jotain. Identiteetti tuntuu jatkuvasti olevan hakusessa, kun vertaa muihin. Maailmantuska tuntuu liian suurelta kantaa harteillaan.

Jospa kaikki hengitettäisiin syvään kymmenen kertaa. Katsoisimme kehoamme lempeämmin. Vau, onpas se hieno. Jaksaa kantaa vauvaa sylissä päivästä toiseen, vaikka jumppaan ei ehdikään. Sehän jaksaa juosta väriestejuoksussa, vaikka sitä ei ole juoksutettu, jes!

Suhtautuisimme ajatuksiimme, itseemme ja elämäämme lempeän hyväksyvästi. Ahaa, tässä ollaan nyt. Vähän on kaikenlaista keskeneräistä, mutta elämä on silti tässä ja nyt. Prosessit on ikuisesti ja aina kesken, eikä se haittaa.

Silti ei kannata antaa elämän lipua ohi ottamatta siihen osaa vain sen takia, että ei ole ihan vielä valmis sukeltamaan pyörteisiin.

Haha, alan kuulostaa ihan Maaret Kalliolta, jonka Lujasti lempeä -kirjasta  onkin tuloillaan kirja-arvio! 😀 Nämä ajatukset kuitenkin on kypsytelty ihan lähipiirin ja erinäisten kohtaamisten pohjalta.

Minä en tiedä, mitä teen isona. Haluan hiihtää tammikuussa maratonin, mutta näillä työmäärillä (ja sosiaalisen elämän iloilla) , treenit ei ole vielä edes alkanut. En todellakaan istu mihinkään klassinen kaunotar-muottiin, en käytökseni (:D ) enkä ulkomuotoni puolesta. Olen useita eri kokoja, koska jokaisella vaatevalmistajalla on näköjään omat luokitukset. Eikä sillä ole niin mitään väliä, kunhan vaate menee päälle. En edelleenkään aio opetella superfoodeja, koska ne vaan pilaantuu kaappiin, koska maistuvat pahalta. Ja minä tunnetusti en huonoa ruokaa mielelläni syö. 😉

Mutta hitto vie, kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä. Hienoine ja huonoine puolineni!

Muutama muu juttu postauksen aiheita liippaavista jutuista:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/08/04/asioita-joita-ei-sanota-aaneen/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/05/06/oodi-keholle/

P.S. Ne on myös postauksia, joita luen aika ajoin, koska musta ne on varsin onnistuneita!

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Tuuliajolla

Olen viime aikoina pyöritellyt niin isoja asioita päässäni, että en ole ihan varma, osaanko pukea ajatuksiani sanoiksi vaiko enkö. Mutta yritetään.

Olen ollut kovassa asiakastyörumbassa koko kevään — varmaan osittain kiitos kirjani. Vastaanotoilla on ratkottu vatsa- ja suolistovaivojen lisäksi muitakin pulmia. Olipa syy mikä tahansa, niin kantavana keskustelujen teemana on syöminkien lisäksi ollut kiire ja jotenkin semmoinen elämän päämäärättömyys. Ei tietenkään jokaisen kanssa, mutta hyyyyvin monen.

”Mä tekisin noin, kun sä ehotat, mutta ei mulla oo kärsivällisyyttä. Mä nyt vaan oon tämmönen.”
”En mitenkään pysty syömään ateriaa 20 minuuttia! Ei se aina ole itsestä kiinni oma ajankäyttö.”
”Sihteeri/pomo on täyttänyt kalenterin ihan täyteen. En mä pysty itse tähän vaikuttamaan.”

Julkisesti on reposteltu sillä, kuinka iso paha ruokateollisuus päättää, mitä kansalaiset syö ja siten pilaa heidän terveyden.

Ihmiset. Meillä on (ehkä/mahdollisesti) tämä yksi elämä. Miksi ihmeessä sen uhraa siihen, että toiset saavat päättää, mitä SINÄ sillä teet? Mitä SINÄ päätät ja miten SINÄ toimit?

Jos oikein muistan, ehtoonsa viimeisillä metreillä olevat ovat vastanneet kyselyyn, mitä tekisit toisin, että eivät niin välittäisi, mitä muut ajattelevat ja että olisivat eläneet enemmän omannäköistä elämää kuin sellaista, jota heidän on oletettu elävän.

Uuh, nyt siirrytään sitten vielä vaikeampiin pohdintoihin. Elikäs, jos nyt sitten on on niin, että ihminen viipottaa tuuliajolla ja tuntee, että jatkuvasti on oman elämänsä pässi, jota muu ohjaa narussa, niin kysymys herää miksi. 

Mikä voima saa meidät alistumaan siihen, että joku muu sanelee ulkopuolelta, että näin pitää elämää elää? Tämän ja tämän verran tehdä töitä, istua johonkin muottiin: näyttää hoikalta (ja menestyneeltä), omistaa omakotitalon, kaksi autoa ja viettää lomat ulkomailla.

Näitä kaikki saa haluta, ja siinä, että ne asiat saavuttaa, ei ole mitään väärää. Usein vaan hinta on se, että sitä käyttää vähintään puoli elämää materiaalisen hyvän metsästämiseen vain tajutakseen loppupeleissä, että nämä asiat eivät tuo onnea tai mielenrauhaa.

Väitän, että isona syynä on se, että ihmiset eivät tunne omia arvojaan — monesti eivät tunne edes itseään. Potilastyön suurimpia oivalluksia itselleni onkin ollut, että elämässä kannattaa tehdä aktiivisesti työtä sen eteen, että tajuaa, kuka on ja arvostaa sitä, eikä yritä niin kovasti olla jotain muuta. Hauska oli huomata tässä männä päivänä, että Maaret Kallio oli pohdiskellut näitä samoja ajatuksia blogissaan Lujasti lempeä.

Tuntuu myös, että ihmiset ovat hyvinkin vihamielisiä itseään kohtaan: ”En ole hyvä.” ”En uskalla.” ”En osaa.” Ja jos ihminen ei osaa olla edes sille lähimmälle tyypille hyvä, armollinen ja kannustava, niin mitenkähän tuo empatia-kyky muita ihmisiä kohtaan rinnassa sykkii? Ei kovin voimakkaasti, kun rasistista ja homofobista keskustelua seuraa. Rakkautta ja myötätuntoa on vaikea osoittaa, jos sitä ei tunne edes itseään kohtaan.

Otetaanpa sitten tämän abstraktin horinoinnin joukkoon vähän oman elämän esimerkkejä. En halua antaa itsestäni mitään zen-henkistä mietiskelijä -kuvaa, kun en sellainen ole. Itse olen joutunut kohtaamaan itseni pakon edessä. Silloin, kun koko minuus musertui masennuksen takia sirpaleiksi.

Muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut, kuin alkaa rakentamaan minuutta mieleisekseen. Itse lasken masentumisen parikymppisenä elämääni eniten rikastuttavimmaksi kokemukseksi. Tarkalleen ottaen episodeja oli kolme, mutta mielessäni jotenkin koen tämän ajanjakson isona suurena transformaationa.

En toivo kenellekään näin ikäviä asioita, mutta tiedän myös, miten paljon hyvää ja kaunista voi tuskasta ja kivusta seurata. Se on muuttanut käsitykseni elämästä ja arvoistani lopullisesti (tai ainakin hyvin, hyvin pysyvästi).

Masennuksen jälkeen tunnistan itseni paremmin ja koen, että elän omannäköistä ja -kokoista elämää. En ole kiinni materiassa, vaan ritän paraikaa vieläkin karsia kamojani muuton jäljiltä.  En liioin statuksissa. Pyrin kohtelemaan kaikkia tasa-arvoisesti, vaikka se vaatiikin välillä alitajunnan oikkujen aktiivista tiedostamista. Omistan kauniita ja kalliita asioita, mutta loppupeleissä pystyn elämään ilman yhtäkään niistä. Rakastan ammattiani ja ravitsemustiedettä, mutta loppupeleissä nekään eivät määritä minua. Aitous, rakkaus, toisista huolehtiminen (itseään uhraamatta), perhe ja ystävät. Siinäpä ne tärkeimmät onkin.

Yritän myös kovasti elää sen mukaan, että nämä ajatukset on läsnä jokaisessa päivässä. Vaikka eipä silti, huonoa omatuntoa poden ennen kaikkea siitä, että en ehdi nähdä ystäviä tasapuolisesti, viettää aikaa sisarusten lasten kanssa tai jos olen  ollut vähemmän läsnäoleva asiakkailleni.

Sen sijaan en osaa potea kovin suurta huonoa omatuntoa tai harmia siitä, että kaikki yritysjutut ei aina ole ihan prikuulleen kondiksessa tai että en elä sellaista elämää, kuten suurin osa tämänikäisistä ystävistäni (parisuhde/perhe, omistusasunto, ehkä mökki, you know the drill).

Olen oppinut myös yhden muunkin hienon jutun masennuksesta. Opin sen myötä (ja sen jälkimainingeissä useiden vuosien ajan) pikku hiljaa siirtymään oman elämäni kippariksi. Minä päätän, mitä teen ja mihin haluan mennä. SItten vaan tehdään kovasti töitä, että sinne päästään. Aina välillä on päämäärätön olo, mutta pääasiassa koen, että arvojeni ohjaama suunta on selvillä.

(Tämä siis pätee lähinnä työhön ja yleisesti elämän suuntaan — parisuhdepuolella tämä taktiikka ei sitten olekaan toiminut ollenkaan. Sillä sektorilla päteekin jotkin ihan muut luonnonvoimat, kuin mitä minä pystyn tajuamaan. 😉  )

Siksi olen vähän kyllästynyt kuuntelemaan, kun ihmiset sanovat, että eivät pysty valitsemaan ja päättämään asioistaan. On eri asia, että ei uskalla tai kokee tarvitsevansa siihen apua, kuin olla tekemättä vain siitä syystä, että ei muka pysty.

Päätä itse. Päätä, mitä ostat kaupasta. Päätä, mitä syöt. Päätä, miten vietät vapaa-aikasi. Päätä, että aina muut eivät mene kaikessa edelle. Päätä opetella olemaan terveesti itsekäs. Päätä uskaltaa. Päätä rakastaa. Päätä olla empaattinen. Mutta ennen kaikkea, ennen mitään muuta…

Päätä, että opettelet tuntemaan itsesi. Silloin ei ole niin helposti elämän tuulien ja toisten mielipiteiden riepoteltavana.

Aiempia aiheeseen liittyviä postauksia:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/03/08/sossota-itsellesi/