Muodonmuutoksia-dokumentti osoittaa, että feminismiä tarvitaan

Raflaavasti heitin tietysti f-sanan otsikkoon, mutta heitin sen siksi, että se on päällimmäinen ajatus, kun dokumentti loppui. (Niille, joille otsikko ei heti aukene, niin kyseessä on Areenasta löytyvä bikinifitneksestä kertova dokumentti.)

Tasa-arvoa ja suvaitsevuutta siihen, miten katsomme ihmiskehoa. Riittävyyden tunnetta. Sitä, että olemme oikeanlaisia ilman, että meidän tarvitsee yltää kankeisiin kauneus- tai treeni-ihanteisiin.

Tiesin kyllä ennestään, millaista bikinifitness ja fitness-”urheilu” on. Sen lisäksi, että olen paasannut kolme vuotta Se erilainen fitness -blogissa aiheesta, olen saanut kuulla aiheesta niin vastaanotolla kuin esimerkiksi entisen fitness-urheilijan ja nykyisen personal trainer Nora Yrjölän ja urheilulääkäri Pippa Laukan luennoilla.

Noh, niin, lähdetäänpä siitä, että katselukokemukseni alkusekunnitkin olivat hankalia. Yritin ymmärtää, että jonkun naiskauneuskäsitys on tätä:

Taiteellisen sumuinen kuva.

Mikkilä tarjosi vertaistukea Whatsappin välityksellä.

Aloituslauseet sai kiemurtelemaan epämukavuuden tunteessa:

”Rumat ihmiset eivät pysty pärjäämään tämmösessä lajissa. Kaikki bikinihuiput on todella kauniita naisia ja niin tulee myös varmasti jatkossa olemaan.”

Ihmiselle, jonka motto on, että kaikki ihmiset (ja heidän kehot) ovat kauniita, ei mitenkään istu mieleen tämä ajatus.   Plus tämä hienosti vesittää sen viestin, joka jaksetaan jatkuvasti liittää fitnekseen – se, että se olisi urheilua. Ei ole. Se on koiranäyttelyyn verrattava tapahtuma, sillä erotuksella, että koiranäyttely on inhimillisempi.

Kun feministi katsoo lököasussaan Muodonmuutoksia-dokkaria Älä laihduta – päivänä.

Lähtökohdat harrastukselle ja kehon kehittämiselle eivät tunnu olevan rakkaudessa ja itsensä hyvinvoinnissa, joka ihan tutkitusti on se terveellisin tapa, joka johtaa myös pitkäaikaiseen hyvinvointiin.

”Ja silloin kun mä muutin vuonna 2010 Helsinkiin, niin mä tapasin täällä miehen ja hän vei minut sitten kuntosalille. Hän ehkä alkuun vähän jopa pakotti minua sinne mukaan. Mullakin alkoi ikää olla se reilu kakskymmentä ja niin ei myöskään voinut  syödä ja juoda niin ettei se ois näkynyt kropassa. Ja sit mä olin itsekin vähän tyytymätön siihen omaan ulkonäkööni.”

Tiedoksi muuten, että olen 34-vuotias nainen ja saan syödä ja juoda hyvin vapaasti ja herkullisesti.  Näkyykö se kropassa? Ehkä, ehkä ei, ehkä ajoittain.  Tietoisen syömisen ansiosta homma pysyy silleen mahtavasti vähän niinko itsestään tasapainossa, että pari kiloa sinne tai tänne ei haittaa, koska itsetuntoni tai mielialani ei ole kytketty mihinkään painolukemaan tai rasvaprosenttiin.  Silleen aika kiva juttu.

Tässä videolla esitellään tervehenkistä treenaamista. Se erilainen fitness -blogin motto on fitness for fun ja sitähän tässäkin videossa on tarjolla hartiamitoin. ”Ihan normaalia.”

Ja sitten se kohta, joka sai tekstaamaan pitkät rivistöt kirosanoja Mikkilän suuntaan:

”On ehkä etua siitä, että on mies, kun valmentaa bikinifitnekseen. Että siinä on varmaan se auktoriteetti-kysymys tulee hyvin monella. Että… jos sanon, että tee kolme aamulenkkiä, niin mä tiedän, että ne kolme aamulenkkiä on tehty.” 

Hyvä jeesus. Nämä 2017 vuonna elävät ihmiset puhuvat siitä, että mies on naiselle auktoriteetti. Olen sanaton. Vaan en kauaa…

Nyt sanon suoraan: Historian saatossa naisasialiike (yhdessä miesaktiivien kanssa) ei taistellut naisten ihmisoikeutta, äänestysoikeutta, mahdollisuutta siirtyä työelämään ja kehollista vapautta sitä varten, että naiset itse laittavat itsensä takaisin tuohon alisteiseen lokeroon. Ei, siskot, ei. Vuosisatoja tehtiin töitä sen eteen, että naiset nähtiin älyllisinä, tasaveroisina ihmisinä miesten rinnalla. Ja nyt tyypit kävelee strösseleissä ja strasseleissa, bikinit liimattuna kannikoihin ja puolen kilon irtoripsissä lavalle arvioitavaksi? Not cool.

Dokkarin alussa päähenkilö Linda puhuu siitä, että tällaista kehollista ihannetta sitä naisilta vaaditaan, mutta että heitä syyllistetään siitä, että tekee kovasti töitä sen eteen.

Rakas, Linda, SINÄ ITSE vaadit sitä itseltäsi. Aika moni muu on jo havahtunut siihen, että ulkonäköpaineet ovat kapitalistinen juoni saada meidät tuhlaamaan aikaa ja rahaa tyytymättömyyden alttarilla. Suosittelen lämpimästi tutustumaan vaikkapa tähän blogiin, Ylen Vaakakapinaan tai vaikkapa #älämahdumuottiin – kampanjan iloisiin ihmisiin, jotka edustavat hyvin erilaisia kauneuskäsityksiä, mutta ilo ja hyvä mieli hyväksynnästä herää pelkistä kuvista eloon. Ero alistuneisiin, keinotekoisiin hymyihin fitness-lavoilla on huima.

Dokkarissa Linda myös valittaa sitä, että joutuu kuuntelemaan läheistensä ongelmia tai vastaamaan kyselyihin,  siitä, lähtisikö ulos, vaikka haluaisi vaan keskittyä itseensä ja kisoihin valmistautumiseen. Ihminen on laumaeläin ja ihan satavarmasti onneton ja tyytymätön, jos kuvittelee, että onni ja tyytyväisyys löytyy omaa napaa riittävän kauan tuijottamalla.

Darlings, you are looking the wrong way. Trust me. I’ve been there.  Parikympppisenä hain hyväksyntään ympäriltäni ihan samoilla keinoilla. Olen hoikempi, olen aktiivisempi, teen vielä vähän enemmän. Aika jännästi en tullut yhtään onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi. Se tapahtui vasta sen jälkeen, kun aloin keskittyä enemmän ajatusten ja empatian treenaamiseen sekä ulkoiseen maailmaan.

SEFB perustettiin, koska olimme huolissamme, miten tämä ulkonäköpelleily vaikuttaa nuoriin ja lapsiin. Ikävästihän se vaikuttaa (terkut ravitsemusterapeutin vastaanotolta). Siinäkin on yksi syy, miksi fitness-urheilu on niin hanurista: Se vahingoittaa varmasti muita. Se, mikä on yksilölle hyvästä, ei välttämättä ole yhteisölle. Alkoholisti ei ehkä itse koe käytöstään ongelmalliseksi, mutta on satavarma, että vähintään hänen lähipiirinsä näin tekee. (Ja ei, tätä ei siinä jyväskylässä tehdyssä tutkimuksessa taidettu selvittää, vai kuinka? Tutkijat tekee yhden tutkimuksen ja sitä sitten yleistetään pro-fitness-piireissä… phhhfff….)

Lisäksi logiikan puute vaivaa toimintaa. Sanotaan, että tältä nykynaisen kuuluu näyttää, mutta mitä ihmeen iloa siitä omasta mielestä upeasta kehosta on, jos sitä ei koskaan ehdi viedä tanssilattialle, teatteriin, leppoisalle kävelylenkille, kavereiden kanssa keikalle, kahville tai syömään? Se pää  siinä kropan jatkona ja mieli siellä jossain sisällä todennäköisesti arvostaisi sitä kovasti.

Itepä sen sanoitte:

P.S. Ennen kuin joku alkaa itkeä, että miksi naiset aina lyttää naisia, niin siitä ei ole tässä nyt kyse. Kyse on siitä, että fitness ja sen kauneusihanteet nimenomaan vahingoittaa naisia  – ja jos laajemmin ajatellaan myös miehiä. Feminismin tavoitteena kun on laajentaa myös yhteiskunnan käsitystä siitä, millaista on olla mies. 

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Fitness-kanastelua

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

The new normal is…

Ainutlaatuinen. Yksilöllinen. Persoonallinen.

Sinun ei tarvitse olla samanpainoinen kuin luokkatoverisi.

Sinun ei tarvitse urheilla yhtä paljon kuin naapurin Martti.

Sinun ei tarvitse pitää vaseliininmakuisesta viherpirtelöstä (*sanoo itselleen…* true story).

Sinulla ei tarvitse olla vaalea, tumma, vihreä, liukuvärjätty, pitkä, polkka, epäsymmetrinen, tasainen tai sotkuinen tukka, kuten naistenlehdet tässä kuussa ehdottaa.

Sinun ei tarvitse juosta, jos se tuntuu tylsältä tai liian rasittavalta. Se ei ole mikään kansalaistaito.

Sinun ei tarvitse syödä raakakakkua. Se ei ole mikään terveystuote, jota ilman ei pärjää.

Sinun ei tarvitse sienestää, keräillä nokkosia, marjoja tai mitään muutakaan, jos et siitä pidä. Et ole moraalisesti epäkelpo, vaikka nämä kansalaisetuudet jäävät käyttämättä.

Sinun ei tarvitse olla tumma, vaalea, oliivinvärinen, tasaisenvärinen, karvaton, sileä, rypytön, selluliititon, muhkuraton. Photoshopped is not real.

Sinun ei tarvitse olla kokoa 34, 36, 38, 40, 42, 44, n…. eikä  myöskään xs, s, m (tai B kuten eräs bloggaaja-ravitsemusterapeutti ilmoitti vaatekookseen väriestejuoksussa – en mieti kokoja selvästikään liikaa), l, xl, xxl, n…

Saat olla kokoa oma.

Sinun ei tarvitse olla lihaksikas, laiha, kurvikas, voimakas, urheilullinen, naisellinen, miehekäs, skrode, hoikka, hento tai mikään muukaan, miksi kehoja keksitään kutsua.

Saat olla mallia oma.

Sinun ei tarvitse suorittaa tutkintoa insinööri, opettaja, astrofyysikko, matemaatikko, psykologi, ravitsemusterapeutti, lakimies, lääkäri, kirjanpitäjä, tietoteknikko, muusikko.

Sinun tarvitsee vain vannoa vala: ”lupaan elää omannäköistä elämää”.

Sinun ei tarvitse asua kerrostalossa keskustassa, lähiössä lukaalissa, pirtissä peräkylillä ekohengessä, favellassa elämyksiä etsien, trooppisella saarella riippukeinussa, maailman merillä.

Sinun tarvitsee asua paikassa, jota kutsut kodiksesi, vaikka kukaan muu ei sitä sellaisena näkisi tai kokisi.

Sinun ei tarvitse syödä kaloreiden mukaan, makrojen mukaan, happo-emästasapainon mukaan, veriryhmädieetin mukaan, omituisten ruokayhdistelysääntöjen mukaan tai sen mukaan, mitä työpaikan kahvihuoneessa tai kuntosalilla käsketään.

Sinun kannattaa syödä kehoasi kuunnellen (höystettynä hippusella tietoa).

Muotit, normit ja sosiaaliset säännöt on… noh, hanurista. En keksi mitään hyvää, mitä semmoinen väkivaltainen ihmisten kehojen, identiteettien, ulkonäön, sosiaaliaseman tai koulutuksen muottiin istuttaminen olisi aikaan saanut.

Ahdistusta, että ei ole liian jotain. Identiteetti tuntuu jatkuvasti olevan hakusessa, kun vertaa muihin. Maailmantuska tuntuu liian suurelta kantaa harteillaan.

Jospa kaikki hengitettäisiin syvään kymmenen kertaa. Katsoisimme kehoamme lempeämmin. Vau, onpas se hieno. Jaksaa kantaa vauvaa sylissä päivästä toiseen, vaikka jumppaan ei ehdikään. Sehän jaksaa juosta väriestejuoksussa, vaikka sitä ei ole juoksutettu, jes!

Suhtautuisimme ajatuksiimme, itseemme ja elämäämme lempeän hyväksyvästi. Ahaa, tässä ollaan nyt. Vähän on kaikenlaista keskeneräistä, mutta elämä on silti tässä ja nyt. Prosessit on ikuisesti ja aina kesken, eikä se haittaa.

Silti ei kannata antaa elämän lipua ohi ottamatta siihen osaa vain sen takia, että ei ole ihan vielä valmis sukeltamaan pyörteisiin.

Haha, alan kuulostaa ihan Maaret Kalliolta, jonka Lujasti lempeä -kirjasta  onkin tuloillaan kirja-arvio! 😀 Nämä ajatukset kuitenkin on kypsytelty ihan lähipiirin ja erinäisten kohtaamisten pohjalta.

Minä en tiedä, mitä teen isona. Haluan hiihtää tammikuussa maratonin, mutta näillä työmäärillä (ja sosiaalisen elämän iloilla) , treenit ei ole vielä edes alkanut. En todellakaan istu mihinkään klassinen kaunotar-muottiin, en käytökseni (:D ) enkä ulkomuotoni puolesta. Olen useita eri kokoja, koska jokaisella vaatevalmistajalla on näköjään omat luokitukset. Eikä sillä ole niin mitään väliä, kunhan vaate menee päälle. En edelleenkään aio opetella superfoodeja, koska ne vaan pilaantuu kaappiin, koska maistuvat pahalta. Ja minä tunnetusti en huonoa ruokaa mielelläni syö. 😉

Mutta hitto vie, kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä. Hienoine ja huonoine puolineni!

Muutama muu juttu postauksen aiheita liippaavista jutuista:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/08/04/asioita-joita-ei-sanota-aaneen/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/05/06/oodi-keholle/

P.S. Ne on myös postauksia, joita luen aika ajoin, koska musta ne on varsin onnistuneita!

Kenen on vastuu, kun aineenvaihdunta on pilalla ja pää hajalla?

Tavoittelin seitsemää kirjoitusta ennen Älä laihduta – päivää, joka on keskiviikkona 6.5. Eilen, aurinkoisena vappuaattona tämän jutun raskaus tuntui kuitenkin väärältä ja jätin sen siksi julkaisematta. Paasausvaroitus annettu.

***
Tärskäytänpäs eetteriin ruodintaa siitä, mikä MEIDÄN tervespalveluja tarjoavien tyyppien vastuu toisten ihmisten terveydestä oikein on. Sillä, kyllä, kuulun itsekin tähän porukkaan.

Olen kuullut ravitsemusterapeutin ammatissani, ja ihan siviilissäkin, karmeita tarinoita hirviö – personal trainereista, nipottavista ja tunnekylmistä ravitsemusterapeuteista  sekä itsensänäännyttäneistä jumppareista. Lääkäreistä ja hoitajista, jotka tarjoavat ylipainoon ratkaisuksi suun suppuun laittamista tai mahalaukun nipistämistä pienemmäksi. Droppeja ja uutteita myyvistä terveslähettiläistä, joista iso osa on intoilijoita, ei niinkään ammattilaisia.

Heille haluan tässä lausua kiitokseni: Thanks for making EVERYONE’S life difficult. Niin sen tyypin, joka yrittää saada elämäntapojaan kuosiin kuin meidän, jotka yrittää auttaa siinä järkevin ja toimivin keinoin (jotka tosin vievät vähän enemmän aikaa).

Turhat lupaukset

”Saavuta ihannepaino.”

Kenenkä ihannepainosta olikaan kyse? Tiedetään, että etenkin nuorten naisten käsitys ihannepainosta on kaikkea muuta kuin realistinen ja terve, niin mitähän tässä nyt lähdetään tavoittelemaan? Kuuta taivaalta? Maagista, mielessä päätettyä lukua vaa’alla?

Se on lukema. Se on vain lukema. Se ei kerro lihasmassasta, voimasta, jaksamisesta, paremmasta unesta ja vastustuskyvystä, paremmista verensokeriarvoista, maltillisemmasta verenpaineesta tai paremmasta potenssista (kyllä vain! Tästä aiheesta lupaan puhua blogissa lisää!  Kovat (pun unintended) keinot käyttöön terveysvalistuksessa! :P).

Samaa viestiä terveydenhuoltoon. Se on vain lukema. For the love of god,  ihminen on enemmän kuin paino tai ylipainoinen ulkomuoto. Ihan hirveästi tulee palautetta siitä, että millekään terveysasialle ei tehdä mitään, kun vastaus on ”kun sulla on tota ylipainoa”. Terkut hoitajille ja lääkäreille, että ohjatkaa vaan ravitsemusterapeuteille. Uskoisin, että suurin osa kollegoista keksii kyllä tukun juttuja, joilla terveyttä voi kohentaa. Turhat lupaukset on siis eri asia kuin ihan realistiset lupaukset, joita voi antaa, jos tietää mitä tekee.

Epärealistiset tavoitteet

Mitä vastata, jos asiakas/potilas kysyy: ”Miten laihtua 3 kg viikossa?”

Reippaasti ylipainoa omaavalle vastaus on: Tämä voi tapahtua ihan vaan ruokaremonttia tekemällä, eli karsimalla turhat napostelut ja lipittelyt, mutta syömällä muuten riittävästi ateria-aikoina. Liikunta tukee tavoitetta.

Sellaiselle ehkä hieman ekstrakiloja omaavalle vastaus on: Don’t do it. Liian kovat tavoitteet ovat epärealistisia, syövät motivaatiota ja ovat hulluja, koska ei elimistön puolesta nyt ihan noin vaan päätetä, että tästä veke sen ja sen verran. Syömiseen ja liikuntaan voi vaikuttaa, mutta esimerkiksi stressin ja univajeen vaikutus on epäselvempi.

Plus liian nopea tahti syö lihasmassaa. Jos sitten hetken päästä paino lähteekin nousuun, tilalle tulee rasvakudosta. Eli noin! Kehon rasvaprosentti saatiin suuremmaksi, kun yritettiin laihduttaa liian nopeasti.

Asiakasta/potilasta pitää kuunnella, mutta ammattitaitoon kuuluu myös sanoa ”kuule, tämä ei tee sinulle hyvää pidemmän päälle ja nytpä minä voin selittää miksi ei…”.

”Yksilöllisyys”-harha

Kätösiini on vastaanotolla päätynyt useampi ”henkilökohtainen” ateriasuunnitelma, jossa on jokaiselle päivän aterialle suositellut ruoat. ”Laatijana” joku nettisaitti tai pt. En tiedä, millä perusteella näitä kaupitellaan yksilöllisiksi, sillä niissä kaikissa toistuu a) samat ruoat: salaattia, kananrintaa, raejuustoa, rahkaa, kalaa, pähkinöitä välipalaksi b) ne muistuttavat toisiaan asiakkaan kokoon tai sukupuoleen katsomatta.

Ja kyllä, ravitsemusterapeutitkin välillä käyttävät ateriasuunnitelmia. Suhteeni niihin on kuitenkin kankea: en itse niistä pidä, mutta jos niitä käytän (asiakkaan ehdottomasta toiveesta tai tiettyjen potilasryhmien kanssa), painotan, että tämä on vain esimerkki ja käytän kipsivertausta: Ateriasuunnitelma on kuin kipsi. Se auttaa alkuun, mutta ei ole tarkoitus, että se ohjaa syömistä hamaan tulevaisuuteen saakka.

Itsekin puhun paljon samoja teemoja asiakkaiden kanssa: Kasviksia lisää, riittävästi hyviä rasvoja (vieläkin saa tähän ”patistaa”), maltillisesti alkoholia ja runsasrasvaisia ja -sokerisia makupaloja (kuulostaa vähän koiranruoalta, sorkke) ja arkiliikuntaa lisää, mielekkäitä urheilutapoja valitsemaan. Stressinhallinta ja uni ovat myös tapetilla usein.

Yksilöllisyys sen sijaan syntyy siitä, että huomioidaan työt ja vapaat, perhetilanne, yhteiset syömiset perheen, puolison tai ystävien kanssa ja tietysti erityistarpeet (ruoka-yliherkkyydet, painonpudotus tai -nostamistarve jne.). Ja puidaan, mistä ne huonot tavat oikein tulee ja miten niitä voisi muuttaa jatkossa. Just kyseisen asiakkaan kohdalla. Hänen ehdoillaan.

Unelmientoteuttajat

”Me teemme unelmistasi totta!”

Olen mielestäni aika hyvä näkemään sumutuksen läpi, joten käännänpä näkemäni mainosviestit ymmärrettävälle kielelle. Tsekkailin tässä vähän netissä kaupiteltäviä ”elämä remonttiin paketteja”. Sivustoilla kaupitellaan kisadieettiä tai jotain vastaavaa ”paras sinä pikana” – pakettia. Mitä todellisuudessa saa on rasvattoman vartalon, hormonitasapainon häiriön, epäsosiaalisen elämän, kasan orjallisesti noudatettavia ateriasuunnitelmia, hiustenlähdön, rahanmenon suihkurusketukseen ja kynsisalonkiin (miksi niitä kutsutaan?), ahdistuneen mielentilan, harhakäsityksen siitä, mikä on normaalia ja mikä tervettä. Halvalla lähtee. Terveys. Ja tämäkö oli jonkun unelma?

Saatavana yhdellä saitilla näyttäisi olevan myös erityisesti perseen treenaamiseen suunnattu paketti. What can I say? Oh, I said it already.

Kenelle markkinoidaan?

Jatkoin selailua. Sitten hymy hyytyi totaalisesti. Nuorille tarkoitettu ohjelma. Ihmisten toimesta, joiden käytös muita ihmisiä kohtaa vaikuttaa lähinnä läksyttämiseltä ja joista netissä on useita tarinoita huonosta asiakaspalvelusta ja semmosesta ”jos et meitä kuuntele, mene muualle” – asenteesta. Plus ihan tutuilta kuullut myös samaa tarinaa. Että näin. Sinne vaan lapsukaiset näiden tyyppien käsiin koulittavaksi. Kuulemma myös nuorille sopiviin ravintolisiin saa vinkit. *kiroilee itsekseen*

Pelastakaa Lapset ry:lle uusi kohde.

Omat palikat paikallaan

On ihan syynsä, miksi terveydenhuoltohenkilöstö kouluttautuu ennen kun lähtee kentälle auttamaan ihmisiä. Koulutus auttaa ymmärtämään, mitä tietää ja pystyy suhteuttamaan omat rajansa. Ns. virallisen linjan tyyppien sanomiset on tasoa ”tästä VOI olla sinulle apua”, ei ”kun teet niin kuin minä tässä nyt sanon, niin näin VARMASTI tapahtuu”. If it’s too good to be true, it is not true. Monen maallikkoauttajan tausta on oma muodonmuutos, mutta pitäisi ymmärtää, että silloin on kokenut vain yhden tavan ja version siitä, miten  muuttaa elämää. Ammatti-ihmisillä on yleensä aikas paljon laajempi näkemys, pääosin ihan sen takia, että tapaavat paljon erilaisia ihmisiä.

Ei tarvitse välttämättä kuitenkaan olla terveydenhuoltoalan ihminen auttaakseen ihmisiä, jos ymmärtää, missä menee omat rajat. Ja ei ole alalla auttaakseen itseään. Sillä jos meinaa olla muille avuksi, omat pään sisäiset palikat olisi hyvä olla järjestyksessä. Koskee myös meikäläisiä: Syömisestä ahdistuneet terapeuttikollegat, hakekaa apua (ainkin siellä opiskelijoissa ongelmaisia on useampi per vuosikurssi – ja noin, the secret is out).

Se, että välittää muista ihmisistä eikä ole rahastus-mielessä liikenteessä on hyvä lähtökohta. Toki itsekin kärvistelen sen kanssa, missä menee raja tässä, kun pitäisi markkinoida ja kaupallistaa elinkeinon varmistamiseksi, mutta haluan tehdä sen hyvän maun ja eettisen toimistantavan rajoissa. Tätä joutuu pohdiskelemaan aikas paljon.

No, kenen on vastuu?

Meidän kaikkien. Ei voi syyllistää ylipainoista siitä, että on yrittänyt laihduttaa pussikuurilla, rääkkiliikuntakuurilla, karppauksella, paastoamalla ja muilla huonoilla keinoilla, jos ne ovat ne näkyvimmät keinot, joita tuputetaan lehdissä, netissä ja telkkarissa. ”Mitäs hassahdit!” Ja ennen sitä ”Mitäs söit!” Ei näin. Kaupalliset tahot vetää porukkaa kuin pässiä narussa ja porukka on vaan silleen: markkinatalous, what can you do? Tarvitsemme aikamoisen  ajatus- ja periaatevallankumouksen!

Jotain terveydenhuollossa tehdään pirun väärin, kun meillä ei ole tarjota kovinkaan toimivia keinoja auttaa ihmisiä, jotka haluavat omaksua paremmat elintavat. Yritin aloittaa Helsingin keskustassa eräällä yksityisellä klinikalla vastaanottoja. Sain vastauksen, että ei ole kysyntää. Siis ei ole kysyntää ravitsemusterapeutille, kun tiedetään, että terveellinen ruokavalio on isoin selittävä tekijä suurimpien sairausryhmien ehkäisyssä? Pientä epätoivoa ja ahdistusta tunsin kyllä. Tunnen edelleen. Puhelun soitin toissapäivänä.

Palvelun tarjoajien pitää ymmärtää, että jos kaupittelee epäeettisiä keinoja laihduttaa ja muokata ruokavaliota, voi aiheuttaa yksilölle todella isoa hallaa. Pahimmassa tapauksessa peruuttamatonta vahinkoa, kuten näissä kilpirauhasongelmatapauksissa, joihin törmää jatkuvasti ja joista soisi puhuttavan enemmän. Plus jojoilu tosiaan tekee painonpudottamisen aina vaan hankalammaksi. Mihinkäpä muuhun nämä niukkuuteen ja vippaskonsteihin perustuvat kuurit johtavatkaan kuin juuri siihen.

Fiksuja toimijoita on kyllä, mutta näyttäisi valitettavasti siltä, että ne hautautuvat räväkämpien ja rohkeampien viestien alle. Terveys on edelleen monelle yhtä kuin painonpudotus.

Tarjolla päätöntä ja paidatonta laihdutusta ja omenan syöntiä.

***

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Älä kerro mitä kaikkee naisen tulee olla

Primebody-blogia kirjoittava fitnessurheilija Ulla-Riitta Koskinen, joka ilmeisesti paremmin Umppuna tunnetaan, julkaisi pari viikkoa sitten laajasti kohauttaneet kuvat fitnessilluusiosta. En aio ruotia kuvia enkä kohua enempää – vanha juttuhan tuo jo on. Sen sijaan aion ruotia sitä, miten Umpun tai kenen tahansa fitnessbejben tai oikeastaan kenen tahansa naisen kuvia kommentoidaan. Koska minusta siinä kommentoinnissa on jotain todella kuvottavaa.

Tapahtumaketju menee kutakuinkin näin. 1. Joku jossain julkaisee kuvan itsestään fitnesslavalle tähtäävän kisadieetin loppumetreillä tai esim. kisapäivän aamuna. 2. Joku urpo jossain kommentoi, miten ruma kuvassa esiintyvä henkilö on ja kyllä naisella sentään pitää muotoja olla. 3. Joku todellinen urpo (yl. vastakkaista sukupuolta tapahtumaketjun käynnistäjän kanssa) ottaa asiakseen heittää lisää vettä tälle kiukaalle ja kertoo julkisesti, miten kuvassa esiintyvä henkilö oli ennen paljon pantavamman näköinen. (Kyllä äiti, ihmiset ihan oikeasti käyttää tuota ilmaisua.)

En vaan jaksa lakata hämmästelemästä näitä urpoja. Paljon en fitnessurheilusta ymmärrä, mutta luulen ymmärtäväni, että pantavuudesta siinä ei kuitenkaan ole kyse. Eikä varsinaisesti kauneudestakaan. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että harva fitnessurheilija pitää itseään erityisen kauniina tai haluttavana juuri silloin, kun rasvat on tikistetty minimiin. Tai jos pitää, on hänellä ehkä vähän hommia kehonkuvansa kanssa. Tai kauneusihanteensa.

Enkä jaksa lakata hämmästelemättä tätä maailmaa, jossa kuvitellaan, että jokainen naisen ulkonäköön liittyvä asia tehdään siksi, että näytettäisiin jonkun urpon mielestä hyvältä, kauniilta tai varsinkaan pantavalta. Enkä tässä nyt osoita syyttävää sormea pelkästään niiden urpojen kommentoijien suuntaan vaan myös kohti kommenttien kohteita. Eli meitä naisia.

Otanpa esimerkiksi niinkin hyvän ystävän kuin itseni. Elin vuosia kuvitellen, että minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Pitäisi käyttää koruja ja korkokenkiä. Pitäisi olla isommat tissit ja kapeampi vyötärö. Pitäisi olla pitkä ja paksu tukka. Pitäisi olla sirommat sormet ja varpaankynsissä lakkaa. Pitäisi siksi, että olen nainen. Pitäisi siksi, että kelpaisin naisena.

En jaksa lakata hämmästelemättä, miten paljon onnellisempaa elämäni on ollut sen jälkeen, kun olen ymmärtänyt, että minun ei pitäisi olla mitään, mitä en ole. Että minun ei tarvitse todistella kenellekään omaa naiseuttani. Olen ihan yhtä paljon nainen ilman koruja, korkokenkiä, tissejä, tukkaa ja lakattuja kynsiä. Kelpaan tällaisena naisena itselleni, ja pidän peilikuvastani eniten tennareissa, tissit litistävässä urheilutopissa, pelkillä kynsisaksilla hoidetuissa kynsissä ja kuuden millin terällä ajetussa tukassa.

Kelpaan tällaisena naisena itselleni, ja kappas, kenelläkään muulla ei ollutkaan oikeutta vaatia minulta mitään muuta.

Fitnessurheilijatkaan eivät kyykkää salilla, elä parsakaalilla, taaperra silmät ristissä aamuaerobisilla ja pyllistele blingbling-bikineissä lavalla siksi, että näyttäisivät kenenkään mielestä pantavilta tai siltä, miltä naisen ”kuuluu” näyttää. He tekevät kaiken tuon (ja paljon enemmän) näyttääkseen tuomariston mielestä pienen hetken ajan siltä, miltä lajikriteereiden mukaan pitäisi näyttää. Eikö niin?

He joutuvat oman kehonsa ja oman ulkonäkönsä kautta todistelemaan omaa urheilijauuttaan valitsemassaan lajissa, eivät naiseuttaan. He ovat valinneet lajin, jossa tuomareilla on (näin lajiin hurahtamattoman silmin jopa käsittämättömältä tuntuva) oikeus vaatia heidän ulkonäköään sulloutumaan hetkeksi tietynlaiseen muottiin. Mutta se muotti ei ole ollut eikä tule olemaan mikään kauneusihannemuotti. Eikä seksisymbolimuotti.

Eihän?

-K

Omat eväät mukaan mummolaan

Kirjoitin taannoin väärinymmärretystä fitnesskritiikistä. Paria oikeaa fitnessblogia lueskeltuani on pakko vähän vetää sanojaan takaisin. Kyllä minä sittenkin olen huolissani myös niiden fitnessurheilijoiden terveydestä. Tässä pari esimerkkiä:

Ensimmäinen esimerkkitapaukseni kertoo blogissaan, miten elämänsä ensimmäisten fitnesskisojen jälkeen nälkä ja syöminen on lähtenyt lapasista kisojen jälkeen ja miten peilikuva näyttää (omasta mielestä) heti off-kauden alkumetrien jälkeen kamalalta, vaikka toisaalta tietää, että kroppa on edelleen melko lailla vähärasvainen. Hmm, eipä yllättänyt. Ei lapasesta lähteminen eikä se, että sinunkaupat uudenlaisen peilikuvan kanssa tuntuvat haastavilta. Dieetillä kiskaistaan kropasta rasvat minimiin, käytännössä tilanne on verrattavissa nälkiintymiseen. Nälkiintyessä elimistö luulee, ettei saa enää ikinä riittävästi ruokaa ja sitten kun saakin, ottaa kaiken menettämänsä takaisin ja tuplana. Vähän niinkuin varmuuden vuoksi, kun ei voi olla varma, joko huomenna se nälkiinnyttäminen taas alkaa/jatkuu. Hetki menee, ennen kuin elimistö alkaa uskoa, että tämä riittävän ruuan saaminen onkin perusolotila, eikä tässä tarvitsekaan enää tankata pahan päivän varalle. Kas kun hmiskeho ei olekaan tahdoton kone, jota voisi ohjailla, miten mielii.

Samalla nälkiintymisteorialla selittyy esimerkkitapaukseni dieetin aikana mainostama ennenkuulumaton kiinnostus leivontaa ja ruuanlaittoa kohtaan, vaikkei itse omia ruokatuotoksiaan dieetin vuoksi voinutkaan nautta. Nälkiintyessä ajatukset pyörivät ruuan ympärillä ja siksi kokkausinto lisääntyy. Ja kappas, sama oire eli lisääntynyt kiinnostus ruuanlaittoa kohtaan esiintyy myös tavallisten syömishäiriöoireiden listalla. Yhteisenä tekijänä itsensä nälkiinnyttäminen.

Surkuhupaisaa tässä on mielestäni se, että tämä sama esimerkkitapaus kirjoitti aikaisemmin haluavansa bloginsa avulla todistaa kauhisteleville kanssaihmisille, että ei tässä mistään syömishäiriöstä ole kyse. Sori, ei nyt oikein kyllä vakuuta. Varsinkin kun tuo itsensä näkeminen lihavana, toisin sanoen vääristynyt käsitys omasta kehosta kuulostaa jokseenkin tutulta. Viimeksi siitä taisi olla puhetta Syömishäiriöt – mistä on kyse? -yleisöluennolla.

Otetaanpa sitten esimerkkitapaus nro 2, joka tuskailee dieettinsä alkumetreillä, miten pöljää on ottaa omat eväät mummolaan, miten ei voi juhlistaa kesän juhlatilanteita asiaankuuluvalla tavalla (puhutaan yhden maljan nostamisesta tai yhdestä kakkupalasta, ei överiryyppäämisestä tai -mässäämisestä) ja miten on aina ollut lohtu- ja tunnesyöjä. Jaaha. No, hyviä uutisia, mummolareissulle omien eväiden pakkaamisen kuuluukin tuntua pöljältä, koska se on sitä. Pöljää. Ei normaalia syömiskäyttäytymistä. Sen sijaan normaaliin syömiskäyttäytymiseen kuuluu voida juhlistaa juhlatilanteita myös ruualla. Eli sillä maljan nostamisella tai kakkupalalla. Ei kaadu maailma eikä välttämättä edes kallistu. Lohtu-/tunnesyöjäksi tunnustautuminen on toki hyvää itsetutkiskelua, mutta kyllä se valitettavasti kertoo myös siitä, että ihmisen ja ruuan/syömisen välisessä suhteessa kaikki ei ole ihan kohdallaan. Vaikka toisaalta pidän kyllä erittäin terveenä merkkinä, että tunne-/lohtusyöjäksi tunnustautuva kyseenalaistaa näitä normaalista syömiskäyttäytymisestä poikkeavia käyttäytymismalleja, joita hänen valitsemassaan urheilulajissa vaaditaan. Ehkei sittenkään ihan menetetty tapaus.

Näistä suorista sanoista huolimatta buffinnosto molemmille, että rohkenette tuoda vaiettuja asioita esille. Ja tsemppiä jatkoon. Pitäkää pää kasassa. Ensisijaisesti se pää.

-K

Väärin ymmärretty fitnesskritiikki

Iltalehti julkaisi eilen verkkosivuillaan jutun, jossa entinen fitnessurheilija Nora Yrjölä ilmaisee huolensa fitnessihanteen ja syömishäiriöiden yhteydestä. Toinen, julkisuudesta hyvinkin tuttu, entinen fitnessurheilija älähti ja toi omaa näkemystään aiheesta esille facebookpäivityksen muodossa. Kumpikaan teksteistä ei yllättänyt. Nora Yrjölä on muistaakseni aikaisemminkin tuonut tätä samaa aihetta mediassa esille, ja aina kun fitnessurheilusta ja syömishäiriöistä puhutaan samassa yhteydessä, joku fitnessprinsessa* pahoittaa mielensä. Loogista, luonnollista ja jopa ymmärrettävää. Koirat älähtää, kun kalikat kalahtaa.

Aioin sivuuttaa jutut olankohautuksella. Ei mitään uutta fitnesstaivaan alla, sitä samaa jankutusta. Toinen väittää, että fitnessmaailma on sairas ja altistaa syömishäiriölle, toinen tuo esiin omaa terveyttä ja hyvinvointiaan fitnessurheilutaustasta huolimatta ja muistuttaa, ettei laji sovi kaikille. Joojoojoo, blaablaablaa, oisko teillä vaihteeks jotain uutta sanottavaa.

Jätin olkani kohauttamatta, kun tajusin, että tässähän puhutaan aidasta ja tuolla taas aidanseipäästä. Samalla tajusin, miksi tämä urheilulaji ja sen yleistyminen risoo minua niin vietävästi. En näe punaista siksi, että olisin huolissani nimenomaan fitnessurheilijoiden terveydestä. En mieti, että mitenhän sillekin toverille nyt käy, kun kisat on ohi. Ehei. Olen huolissani niiden kaikkien muiden terveydestä. Niiden, jotka seuraavat tätä touhua sivusta, lukevat blogeja, kuulevat puhuttavan aamuaerobisista, näkevät eväsrasioihin grammalleen punnitut kananpalaset ja miettivät, pitäisiköhän minunkin juoda treenin päälle veden sijaan tuota samaa pirtelöä kuin kanssatreenaajakin. Olen Nora Yrjölän tavoin huolissani ”nuorten naisten keskuudessa kasvavasta alan ihailusta”.

Toistan ja alleviivaan: alan ihailusta. Voin hyväksyä, että urheiluahan se on fitnessurheilukin, kovaa työtä, verta, hikeä ja kyyneliä, vaikka finaali muistuttaakin enemmän missikisoja kuin urheilutapahtumaa. Voin yrittää ymmärtää, että yhä useampi fiksukin ihminen haluaa kokeilla rajojaan ja ylittää itsensä nimenomaan tässä urheilulajissa. Voin myöntää, että fitnessurheilija voi lajivalinnastaan huolimatta suhtautua täysin terveesti syömiseen ja liikkumiseen. Mutta sitä en jaksa ymmärtää, eivätkö fitnessalan ihmiset näe, minkälaisia esikuvia he tuottavat ympäröivälle maailmalle.

Facebookissa julkaistu puolustuspuheenvuoro keskittyy kertomaan, miten hän ja monet muut alan ihmiset ovat täysin terveitä ja järjissään vielä kisakauden loputtua ja miten järkevästi suunniteltu dieetti ei ole Iltalehden artikkelissa kuvaillun kaltainen kauhutarina. Puolustuspuheenvuoro puhuu siitä marginaalisesta joukosta, joita fitnessurheilijoiksikin voidaan kutsua. Puolustuspuheenvuoro ei ota kantaa, mitä alan ihailu saa aikaan tai minkälaisia esikuvia fitnessurheilijat ovat.

Fitessurheilija ei elä pelkällä urheilulla eikä pelkkää urheilua. Fitnessurheilijat tulevat meitä vastaan paitsi salilla (ja blogeissa) myös työssään, perheessään ja kaveripiirissään. He ymmärtävät itse, että dieetinmukainen syöminen ja pakaroiden peilailu kuuluu lajiin, ei normaaliin elämään. Mutta me muut, töissä, perheessä, kaveripiirissä, harrastuksissa, kaupan kassajonossa, me emme välttämättä ymmärrä. Mitä nuoremmasta kanssaeläjästä on kyse, sitä herkemmällä ollaan väärien vaikutteiden imemisessä. Kun mietitään, mikä on normaalia syömistä (normaaliin syömiseen ei kuulu keittiövaaka vaan esimerkiksi monipuolinen koululounas), minkälainen on kaunis vartalo (juuri sinun vartalosi on kaunis!) tai minkä takia liikuntaa kannattaa harrastaa (hyvän ja iloisen mielen, terveen ja hyvinvoivan kehon vuoksi, ei siksi, että peilistä näkyisi timmimpi pylly, erottuvampi kutospäkki ja isompi haba), fitnessurheilija ei vaan voi olla hyvä esikuva. Kenellekään.

Kunpa oikeasti olisikin olemassa se fitnesskupla, jonka sisällä nämä urheilijat voisivat rauhassa harrastaa lajiaan.

-K

*Antakaa niiden herneiden olla patjojen alla vain, ymmärrän kyllä, että fitnessurheilijan elämä on kaikkea muuta kuin prinsessaelämää, mutta en korkokenkiä, meikkiä, rakennekynsiä, tekorusketusta ja blingblingiä vihaavana vain malttanut olla prinsessoimatta teitä.