Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

• Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
• Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
• Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

• Miksi pelkäämme painoamme
• Laihduttaminen ei laihduta
• Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
• Nautinnollinen tietoinen syöminen
• Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.

Kadonneiden lihasten jäljillä

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

Villejä muuvsseja ja väriestejuoksua

Katrin ja minun suunnitelmallinen liikunta on ollut katkolla pitkään. Katrilla muksujen takia, mulla töiden. Aloitin oman treenikauteni matkalla Marcialongaan rennolla otteella. Siksi väriestejuoksu. (Rehellisyyden nimissä: me saatiin liput sähköpostiin.)

Koska mun pitäs olla kirjoittamassa Ruokamysteerit-kirjan käsikirjoitusta, tässä tulee nyt lähinnä kuvia ja ranskalaisia viivoja.  Urputan ensin, kehun sitten.

Huonoa:

• Miksi tämän nimi on Colour Obstacle  RUSH? Ensinnäkin, tuo rush menee sekaisin runin kanssa ja toisekseen väriestejuoksu on hauskempi ja selkeämpi nimi.
• Harmillisesti tilaisuus Hervannassa. Minulla ei ole mitään Hervantaa vastaan, mutta se on vähän kaukana ja söi tunnelmaa, kun oltiin tavallaan keskenään keskellä lenkkipolkua.  Muissa kaupungeissa vissiin keskeisimmillä paikoilla tämä.
• Kukaan ei juossut, vaikka jotenkin aateltiin, mikä teki temmosta niin hitaan, että sekin vähän söi tunnelmaa. Jos ei tarkoitus oo lenkkeillä vaan enemmän kiipeillä, niin voisko nämä esteet vaan laittaa johonkin isolle kentälle?
• Esteet oli liian helppoja.
• Radalla ei soinut musiikki ämyreistä. Taas vähän söi tunnelmaa.
• Järkkärit ei kauheasti tunnelmaa radalla nostattaneet. Riehumista, ääntä, innostamista? Ehkä mun pitää mennä ens vuonna vapaaehtoiseksi hillumaan. 😀
• Katri-raukka sai heti piston kylkeen alkulämpästä, niin meidänkin juoksut jäi vähän vajaiksi.

Pistos. Molemmilla leffapahis-ilmeet. Taito se on sekin.

Hyvää:

• Mahtavat t-paidat! Tekstit olivat ihan kuin Katrin ja mun pääkopassa kehitettyjä:  ”Don’t exist. Live.”  ”All for fun and fun for all.” ja ”Defy conventional.”
• Huiput alkulämpän vetäjät ja muutenkin ihan kivaa purkkapoppia taustalla. No, ja näin uutena Antti Tuisku -fanina (kiitos Ilosaaren), niin hauskahan niitä oli tanssia ja pomppia alkuun. Katri tosin tanssi muutenkin koko ajan. 😀
• Väriläiskintä oli hauskaa.
• Vaikka reitti oli syrjässä, niin olihan se nyt nätti.
• Seura. Olipa ihana nähdä pitkästä aikaa! Ihan sama mitä sitä tekee, niin hauskassa seurassa viihtyy.

Vessajono on ihan hyvä paikka briljenteerata tanssitaidoillaan. Mistään ei huomaa, että Katri kärsii festareiden puutteesta. Mutta tämä tilanne onneksi korjataan ensi vuonna Ruississa.

Katri kysy, että otetaanko uimalasit vai laskettelulasit. Minä otin tämän osittain vinoiluna tarkoitetun kommentin tietenkin tosissani. Mutta oli sentään jotain rekvisiittaa, kun muuten ei ehditty panostaa.

 

Oltiin silleen suht energisessa vedossa alusta asti.

 

Tai no, ainakin Katri oli kuvista päätellen.

Pyydä tätä sitten poseeraamaan.

Katrilla on tukassa tyylikäs oranssi-turkoosi pilkutus, itselläni on vaaleanpunainen sänki. Reilua.

Myös baby ja babyn vankkurit saatiin värjättyä.

Supernannylle kiitos avusta! Äitintyttöys iski onneks vasta paluumatkalla.

Onnistuin jotenkin ohittamaan pahimmat väripöllähdykset, niin oma lookki ei oo ees kovin värikäs.

Järjestäjän kuvan perusteella meillä oli myös reitillä ihan iloinen tunnelma.

Tälle me irvisteltiin.

Ravitsemusterapeutti Putkonen paheksuu elmukelmu-kikkailua. Tyypit, ei, just no.

Hyvä reissu! Saimme myös uuden profiilikuvan vahingossa! Se komeilee profiilikuvana tuolla: https://www.facebook.com/SeErilainenFitnessBlogi/

Loppuun vielä jumppamaikka-fyssari-ravitsemusterapeutti Mikkilän muuvssit ja ei muuta kuin villejä tanssahteluja tänäkin viikonloppuna!

Laihdutuksen uusi aikakausi

”Syö vähemmän, kuin kulutat.” 

”Liiku enemmän.”

”Tarkkaile mitä syöt.”

Kuulostaako tutulta?

”Potilasta vaivaa energiatasapainon epätasapaino.”

Lääkäriä sen sijaan vaivasi joko vakava unenpuute tai pahaksi äitynyt lääketieteen kapulakielen tartunta.

***

Painonhallinta, painonpudotus, laihdutus. Nämä termit ovat minusta kovin latteita ja kankeita. Toisaalta niin on monesti suhtautuminen ja asennoituminen itse aiheeseen. Kukapa ei olisi kuullut edellä esitettyjä hokemia, että kun vaan tietoisesti tsemppaat ja otat itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se sillä sitten korjaantuu. Vaan kun se ei mene niin.

Olen itsekin ymmärtänyt vasta viime aikoina, miten väärinymmärretty tila ylipainoisuus on. Valitettavasti terveydenhuollossakaan ei tajuta, miten monisyisestä ongelmasta on kyse. En ole vielä tavannut sellaista potilasta, jonka ongelma olisi pelkästään energiatasapainon epätasapaino.

Ensinnäkin, painonpudottaminen ei ole kuuriluontoista. Se on uusien hyvien tapojen omaksumista sellaisten tilalle, jotka haittaavat terveyttä. Eikä vain fyysistä vaan myös henkistä terveyttä. Syömiseen liittyy hyvin usein negatiivisia mielikuvia, morkkista syömisestä ja sellaista ikuista mielen painia mitä saa ja mitä ei saa syödä. Tämä vie ilon niin ateriahetkiltä kuin elämästä yleensäkin. Minusta on kauhean surullista, miten moni ei nauti syömästään ruosta.

Toisekseen, kaikki painonpudottamisessa äkkiliikkeet ovat tuhoontuomittuja. Tarkat ateriamallit, sahanjauhonmakuiset sheikit (yhtään hyvänmakuista ei ole maisteluista huolimatta tullut vielä vastaan) ja tiukat treenisuunnitelmat eivät tuo pysyviä painonpudotustuloksia ja voivat pahimmillaan olla terveydelle haitallisia. Superdieetit voivat johtaa hetkelliseen ulkoiseen muutokseen, mutta sisäisesti ei tapahdu juurikaan. Painonpudottamisessa tärkein treenattava kehon osa sijaitsee korviesi välissä.

Kolmanneksi, positiiviset muutokset lähtevät positiivisista ajatuksista. Tämä ei yleensä ole se laihduttamisen lähtökohta. Ylipainoiset kokevat paljon syrjintää painonsa takia – useimmat jo lapsesta lähtien. Monilla on itsestään kaikkea muuta kuin mairitteleva kuva. Näinhän sen ei tietenkään pitäisi olla: keho ei ole yhtä kuin se persoona siellä sisällä. Terve ja positiivinen minäkuva on tärkeimpiä apuvälineitä laihduttamisen polulla.

Laihdutuksen uusi aikakausi on täällä!

Näistä ajatuksista ja halusta tarjota tilalle jotain paljon parempaa syntyi Koodinimi: Kaizen. Hassu nimi, mutta sillä on hieno merkitys. Kaizen tarkoittaa hyvää muutosta ja jatkuvaa kehittymistä. Olen mukana Kaizen – liikunta- ja ravitsemusryhmässä yhdessä personal trainer Juhani Pitkäsen (K3Fitness), syömisen psykologiaan erikoistuneen psykologi Anna Riihimäen (Luminous Mind) ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin (Pöperöproffa) kanssa.

Kurssin sisältö rakentuu kolmen tukirangan varaan: ravinto, liikunta ja psykologia. Valmennus, kurssi, ihan miksi haluat sitä kutsua, toimii netissä ja siten sille voi osallistua mistä päin maailmaa vain ja rauhassa itselle sopivaan vuorokauden aikaan. Kurssin kesto on kahdeksan viikkoa ja se on aika intensiivinen. Ruokailun puolesta lupaan paljon asiaa tietoisesta syömisestä, mutta myös hyviä käytännön vinkkejä ja ruoanlaittovinkkejä! Lisätietoja kurssin rakenteesta, sisällöstä, valmentajista ja aikataulusta löydät osoitteessa www.kaizen.fi (nettisivut pelittää n-y-t-nyt! 🙂 )

Tämä on siis avoimesti mainospostaus. Ennen kaikkea siksi, että toivomme kovasti, että Kaizen-kurssin löytävät kaikki ne, jotka tarvitsevat apua ruokarauhan löytämiseen ja saadakseen vaikuttavat apukeinot painonhallintaan ja siten painonpudottamiseen. Tervetuloa mukaan!

Motivaationa perse

”Mun mielestä kaikki ulkonäöstä märehtiminen on negaa. Piste. ”

– Katri Mikkilä

Aloitan lainaamalla kanssablogistiani, sillä tästä teemasta ollaan nyt kuohuttu erityisesti viime viikko, vaikka aihe aina nouseekin tapetille tasaisin väliajoin. Skabaan tämän teeman ympärillä jatkuvasti myös sosiaalisessa mediassa ja muiden kavereiden kesken. Ja myönnän: minun on todella vaikea pysyä rauhallisena, kun aletaan puhua ulkonäkökeskeisestä liikunnasta ja erityisesti ulkonäkölähtöisestä ajattelusta ja arvottamisesta.

What you see is not who you are

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin? Ongelma vaan on siinä, että se, mitä sinä näet peilissä ei vastaa todellista kehonkuvaasi. Syömishäiriöitä sairastavat ovat tässä mielenpetturuudessa mestareita. Heidän oma näkemys kehostaan on todella kaukana todellisuudesta. Peilikuva ei kerro totuutta.

Paradoksaalisesti ”kauneus” (mitä se nyt ikinä sitten onkaan) ei paranna eikä paikkaa itsetunto-ongelmia, vaan aivan kuten kaikilla muillakin ”kauniilla” ihmisillä on henkisen kuraveden samentamat rillit naamallaan, kun he katsovat peiliin. Virheitä, epätäydellisyyttä, korjattavaa.

Seuraavan kerran kun näet näyttävännäköisen ihmisen peilailemassa ja tuhahtelet, että pitääkö tonkin muka erikseen itseään sukia, niin syy sille sukimiselle voikin olla epävarmuus, ei häikäisevän kova itsetuntoa ja itseihailu.

Niin on aina ollut ja niin on aina olemaan

Saimme väittelyn aikaiseksi miespuolisen ystäväni kanssa viime viikolla aiheesta ”ovatko naiset todella aina murehtineet ulkonäköään?”. Minun argumentti oli, että eivät ole. Perustin tämän asiantuntevasti lähinnä oman äitini kanssa käytyihin keskusteluihin (yhtään ei ollut mutu-tuntumalla heittettyä juttua). Äiti sanoi, että he lähinnä miettivät poikia. Hyvä sekin. Tosin kuvista päätellen he kyllä miettivät ulkonäköään. Muuten en voi käsittää niitä 60-luvun paplari-tupeerausrutiineja.

Päätin vähän kuitenkin etsiskellä laajempaa näkemystä netistä. Onhan se huimaa. Kyllä, naiset on ilmeisesti aina olleet ulkonäön perään. Erona menneiden mietteisiin ja nykyiseen on se, että nämä kauneusstandardit ovat kaventuneet merkittävästi: vain pieni murto-osa naisista mahtuu siihen tiukkaan muottiin, jota mainokset, naistenlehdet ja televisio meille syöltää.

Netin ihmemaasta bongasin syiksi kaventuneille käsitteille muun muassa sen, että korsetit hoitivat ennen kehon muokkauksen, joten niistä vapauduttua naiset eivät olleetkaan tyytyväisiä kehoonsa. Teollisesti tuotetut vaatteet taas tekivät sen, että niitä oli vain tietyissä kooissa, toisin kuin vaatturilla teetetyt oman mallin mukaiset vaateparret. Siten syntyi käsitys normeista ja vertailu eri kokojen (eli naisten kehojen) välillä oli helpompaa.  Vallalle tuli myös käsitys, joka alkoi yhdistää ylipainon ja henkiset epäsuotavat ominaisuudet, kuten laiskuuden. Oma lisäykseni on: because money makes the world go around. Mitä tyytymättömämpi tyyppi, sitä varmemmin hän kuluttaa rahaa täydellisyyden tavoitteluun.

Lempilainaus päivän surffailusta on presbyteeripappi Sylvester Grahamin tiukka mielipide ylipainoisuudesta ja yleisestä ruodusta lipeämisestä: ”Spices, stimulants and other overindulgences lead to indigestion, illness, sexual excess and civil disorder.” Eli mausteet, piristeet ja yleinen överöinti johtaa ruoansulatusvaivoihin, sairauksiin, yliseksuaalisuuteen (aina paha :P) ja yleiseen hämminkiin yhteiskunnassa. Hienosti on osattu vetää mutkat suoriksi terveysasioissa jo vuonna 1840-luvulla. Mausteet –> hullut halut ja sekasorto. Jos D-vitamiini olisi ollut keksitty, epäilen, että sitä olisi tarjottu vasta-aineeksi. Tai gluteenittomuutta. Graham sen sijaan tarjosi ratkaisuksi kuivahkoa ruokavaliota ja diettaamista (eiku onko tää nyt ihan sama…). Lupauksena pidättyneisyydelle oli hyvä terveys ja puhtoinen moraali (pois meistä ne seksuaalisuuden tunteet).

Itse haluan kuitenkin uskoa, että muutos on mahdollista. Eli vaikka joku asia on aina ollut näin, ei sen tarvitse olla sitä tulevaisuudessa, jos se kerta on huono tapa tai ajatusmalli. 

Mites miehet ja ulkonäköpaineet?

Ei ole tässä fitness-maailmassa ihan helppoa olla mieskään. Luin juttua vuodelta 1997 (edelleen validia asiaa), josta sai käsityksen, että ei se ulkonäkö niin miehiä kahlitse. Paitsi bodarimiehiä, joilla jutun mukaan oli komeista muskeleista huolimatta itsetunto-ongelmia ja tyytymättömyyttä kehoonsa. Yleiset miehisen mallin ihanteet ovat jonkun verran väljemmät kuin naisilla, mutta uskoisin (ja olen lukenut), että tässä ollaan menty kehnompaan suuntaan sitten vuoden 1997. Ennen miehisyyden statukset paksu lompakko, komea auto ja vaikutusvalta ovat saaneet rinnalleen lihaksikkaan ulkonäön. Eli lisää stressin aiheita. En koe tätä hyvänä muutoksena mitenkään.

Mitä haittaa siitä on, että motivaationa on hyvä perse?

Tästäkin kinasin viime viikolla. Että mitä vikaa on siinä, jos joitain ihmisiä hyvän kropan tavoittelu motivoi liikkumaan ja syömään hyvin. Sen takia, että en ole nähnyt yhtään pysyvää kelkankääntöä näistä lähtökohdista. Jossain vaiheessa se peiliin tuijottelukin alkaa tympäisemään. Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.

Toisekseen sen takia, että jokainen keho on kaunis ja jokainen sielu sen kehon sisällä on arvokas. Tiedän, että käsite ”beauty bias” ohjaa ajatteluamme. Eli ”kauniit” ihmiset saavat enemmän palkkaa, menestyvät urallaan paremmin ja heidät tuomitaan rikoksista epätodennäköisemmin kuin ”rumat” yksilöt. Tähän harhaan liittyy myös ajatus, että ”kaunis on yhtä kuin hyvä”. Tiedostan tämän. Minä vaan haluan kapinoida sitä vastaan, koska koen, että on moraalisesti rappeuttava ajattelumalli. Olkoonkin miten yleinen ja muka-biologinen (serious BS warning tämän argumentin kohdalla aina) tahansa.

Lisäksi perse motivaation lähteenä on huono, koska perse ei ole yhtä kuin sinä. Se on ruumiinosa, jonka päällä istutaan. Se myös on hyödyllinen ruumiinosa monessa liikunnassa. Kannikassa on voimaa. Sen koko, muoto, kiinteys tai kimmoisuus ei korreloi mitenkään älyn tai sen puutteen kanssa. Hysteerisesti oman kehon parissa puuhailu vie esimerkiksi aikaa perheeltä, ystäviltä ja parisuhteelta. Se perse ei tule loppupeleissä kiittämään, että olit spartalaisen kurinalainen syömisissä ja juomisissasi. Yksin. Se, että haluaa hyvän perseen, koska funktio x, on ihan eri asia.

Kehoon VOI suhtautua lempeästi

”Paljastus”. Tsekkailen kroppaani lähes päivittäin peilistä. En sen takia, että märehtisin, että voi hitto, oonpa ruma ja virheellinen (sillä oli aika teininä, jolloin nipistelin itseäni inhon vallassa). Ehei, vaan sen takia, että katson kehoani kunnioittaen ja iloiten (eli en myöskään silleen, että vauvauvau! :D). Lapissa hiihtoreissun jälkeen katsoin reisiäni ja ajattelin kiitollisena, että upeeta, miten te jaksoitte hiihtää mut ylös raskaita nousuja ja kestitte tiukat laskut – en olis uskonut! Olen myös luvannut, että jatkan tätä kroppani arvostamista myös niinä hetkinä, kun tajuan, että on kyykyt jäänyt tekemättä ja painoa on tullut lisää esimerkiksi stressaavan elämäntilanteen takia. Eipä silti, yritän pitää kropastani myös huolta, sillä kyllä kivuttomampana on kivempaa. 🙂

Miettiminen on eri asia kuin murehtiminen. Huolenpito on eri asia kuin stressaaminen. 

Eli en missään nimessä suhtaudu kehon ihasteluun sillä, että herranjestas, ei koskaan saa miettiä ulkonäköä! Absolutely not. Mutta se, että nykykauneusihanteiden rajat ovat niin helkutan kapeat, tekee se meistä henkisesti heikkoja, vaikka habaa olisikin.

Lopuksi: Mitä haittaa siitä on, jos miettii jatkuvasti ulkonäköään?

Tähän keksin ihan vaan tiiviisti yhden fraasin: Such a waste of time, money and energy.

Ruma kuva turkulaisen ravintolan ruokalistasta. En jaksa fotoshopata. Viesti: priceless and beautiful.

Vähän lueskeltavaa:

http://www.sirc.org/publik/mirror.html
http://www.livescience.com/18131-women-thin-dieting-history.html
http://www.bostonglobe.com/ideas/2013/08/23/who-will-fight-beauty-bias/Kq3pbfOy4VRJtlKrmyWBNO/story.html

P.S. Toinen lempilausahdus vuoden 1997 artikkelista oli: ”Programmes such as ’Baywatch’ are also likely to induce a sense of dissatisfaction.” 😀 Tässä kohti on pakko olla vähän eri mieltä. Koska Hasselhoff. Koska teemabileet.

”Kit, do you read me?”

 

 

Minustako mörssäri?

Rapsa elokuisesta mörssäyskoulustani tulee myöhään (on pitänyt niin kiirettä paikallaan istumisen kanssa, junou) mutta onneksi milloinkaan. Olkaa hyvä.

***

Syksyt 1996 ja 1997. Ala-asteen 5. ja 6. luokka. Koulujen välisiin yleisurheilukilpailuihin treenataan mm. kuulantyöntöä (vai treenattiinko sitä jo 3. ja 4. luokalla?). Kun kisat on ohi, yleisurheilu unohdetaan seuraavaan syksyyn asti.

Syksyt 1998, 1999 ja 2000. Yläasteen liikuntatunnit. Muistanko oikein, että ehkä kerran syksyssä oli yleisurheilua? Olen saattanut siis koskea kuulaan tuolloinkin. Kiekkoa, moukaria tai keihästä en muista edes nähneeni. En ainakaan pidelleeni.

Kevät 2011. Tutustun fysioterapeuttiopinnot pari vuotta minua aikaisemmin aloittaneeseen kuulantyöntäjään Maarit Iso-Jaakkolaan.

Kesä 2013. Kysyn Maaritilta, opettaisiko hän minua joskus työntämään kuulaa, silleen niinku oikeesti. Maarit lupautuu välittömästi. Alkaa kaavailla kunnon heittokoulua, kuulan lisäksi kiekot ja moukarit kyytiin ja koutsausapua heittokaveriltaan moukarinheittäjä Johanna Salmelalta. Minua alkaa hirvittää. Eikö se kuula olisi riittänyt? En kuitenkaan tohdi perääntyä.

Loppukesä 2014. Viime kesällä sovittu ja pitämättä jäänyt heittokoulu tulee uudelleen puheeksi. Jottei tälläkin kertaa jäisi pelkäksi puheeksi, sovitaan saman tien, että ensi keskiviikkona klo 11.

Eräänä elokuisena keskiviikkona klo 11. Tallustelen perhoset vatsassa Viitaniemen kentälle. Maarit odottelee jo (kahvattomien) kuulien ja (ei jää-) kiekkojen kanssa. Mitähän tästä tulee? Onko tämä nyt sitä omalta mukavuusalueelta poistumista?

Paikalle tallustelu toimi hyvänä lämmittelynä, joten nivelten pyöritysten jälkeen voidaan käydä suoraan välineiden kimppuun. Lämmittelyksi viskotaan kuulaa kaksin käsin mm. taaksepäin pään yli. ”Yritä heittää sitä enemmän ylöspäin, kun nyt se lähtee suoraan maata kohti, kyllä me sit sanotaan, jos se meinaa tippua sun päähän, että väistä.” Okei, kiva. Enää ei pelotakaan yhtään.

Ja sitten asiaan. ”Näytäpä, miten sä työntäisit kuulaa. Joo, just tollanen mullihyppy. Toi on tosi tavallista.” En voi välttyä mielikuvalta nuoresta sonnista kuularingissä. Näettekö tekin sen? Jep, that’s me. Sulava kuin nuori sonni.

Maarit opettaa mullittoman suoritustekniikan, kuitenkin ilman pyörähtämistä (koska ei kaikki oikeatkaan kuulantyöntäjät pyörähdä). Napakka hypähdys ponnistavalta jalalta taaksepäin samalle jalalle. Kuula tosiaan saa vauhtinsa sieltä varpaanpäistä asti. Vaikka olen yleiseltä olemukseltani suhteellisen hätäinen ja nopealiikkeinen, tuntuu, että kaikki tuo räjähtävyys häviää silloin kun sitä tarvittaisiin.

Askeleet alkavat osua kohdilleen, vaikka se nuori sonni välillä pyrkiikin kehään. Vielä pitäisi saada loppukin kroppa mukaan hommaan. Ilmeisesti parjattu pyllistelykulttuuri on päässyt vaikuttamaan minuunkin, kun pylly tahtoo jäädä liian taakse eikä päästä keskikroppaa ojentumaan loppuun asti. Ajatuksen tasolla ymmärrän täysin Maaritin neuvot ja olen jopa hieman pettynyt, etten heti silmänräpäyksessä osaa käyttää koko kehoani oikein. Maarit muistuttaa sekä itseään että minua, että Katri tekee tätä ensimmäistä kertaa, ei saa vaatia liikoja. Kuulat lentelevät iloisissa ja vähemmän iloisissa kaarissa toistensa perään. Kunnes on aika vaihtaa välinettä.

Pitelen ensimmäistä kertaa elämässäni muuta kiekkoa kuin jääkiekkoa kädessäni. Ensin opetellaan oikeaa otetta. ”Kyllä se siinä pysyy kun heiluttelet sitä. Rennosti vaan. Ranne suorana.” Sitten ne askeleet. Pyörähdys pilkotaan kolmeen osaan. Ai tää ei ollutkaan sellanen päämäärätön piruetti, joka vaan pitäis jotenkin mystisesti osata pysäyttää oikeaan ilmansuuntaan? No eihän tässä sitten mitään hätää ole! Innostun hinkkaamaan askelia. Maarit näyttää peukkua. ”Hyvä, että kerrankin joku keskittyy näin täysillä tähän pyörähdystekniikkaan!”

Loppupeleissä pelkäämäni pyörähdys osoittautuu vahvuudekseni koko suorituksesta. Itse viskaamiseen sen sijaan tarvittaisiin, not-so-suprisingly, lisää rentoutta hartioihin ja rintaa auki. Miten sitä onkaan tällainen jäkittäjä?

 

Siitä se lähtee…

…siinä se pyörii (hartiat korvissa ja ranne ei-kovin-suorana)…

…ja sinne se lähti!

Juuri kun epämukavuusalue alkaa muuttua mukavuudeksi, Maarit siirtää ohjausvuoron Johannalle. Johanna marssii kehään moukarien kanssa. Gulp.

Moukarin kahvasta kiinni ja pyörittelemään. ”Ei tarvii ihan niin taakse viedä käsiä, kämmenet voi pysyä siinä kasvojen edessä koko ajan, ja vaan se moukari kiertää takaa asti.” Nielin epäilykseni moukarin kalahtamisesta takaraivoon ja tein työtä käskettyä.

Ennen kuin lähdettiin pyörittämään moukarin lisäksi myös minua, harjoiteltiin moukarinheittoa pelkällä pyöritysvauhdilla. Jestas että jännitti päästää ekan kerran irti. Jälkikäteen voi vain miettiä että mikä siinä niin jännitti. Sekö että itse lähtee vahingossa mukana?

Pyörähdys pilkottiin taas kolmeen osaan. Kädet sektorin vasemmasta reunasta osoittamaan kohti oikeaa, oikea jalka koukkuun ylös ja pyörähdys vasemman kantapään varassa. Helppo homma. En muista, mitä termiä Maarit käytti, se ei ollut hoksaa eikä haltsaa, mutta jotain sinnepäin. Tai niin sen ainakin tulkitsin. Ilmeisesti en ole turhaan käynyt koreografisilla tunneilla aikanani, jalat toimii siten miten pää käskyttää.

No sitten. Neljä pyöritystä, pyörähdys ja irti. Ei enää yhtään niin helppo homma. ”Anna moukarin viedä!” huuteli Maarit tsempiksi. Jonkin aikaa kesti kropalla uskoa, että moukari lähtee juuri silloin oikeaan suuntaan, kun on selin heittosuuntaan. Että kun antaa sen moukarin viedä, se tosiaan menee sinne minne pitääkin. Kerran vain taisi lentää verkkoihin. (Vai oliko se kiekko, joka lensi sinne verkkoon?)

En jostain syystä onnistunut lataamaan videota tähän, joten joudutte tyytymään kuvatodisteeseen.

Ennen kuin ehdin innostua liikaa omista kyvyistäni lähteä moukarin vietäväksi, tuli puheeksi, että oikeat moukarinheittäjät pyörähtävät neljä kertaa. Kas niinpä tosiaan. Onneksi Maarit lohdutti, ettei hänkään pyörähdä kuin korkeintaan kaksi kertaa. Juu kiitos, yksi 360 astetta riittää minulle vallan hyvin. Joku niissä pyörähdyksissä kuitenkin kolahti. En ole varmaan päässyt tekemään tarpeeksi piruetteja pienenä (tai koskaan), kun olin niistä niin innoissani. Jälkikäteen harmitti, ettei kokeiltu kuulantyöntäkin pyörähdyksillä. No, ehkä ensi kerralla. Koska kyllä, tää ei saa missään tapauksessa jäädä once-in-a-lifetime-experienceksi!

Kaksi tuntia mörssäyskoulua ohi. Seuraavana päivänä oli keskikropassa ja varsinkin kyljissä mukavan murjottu olo. Jos en paremmin tietäisi, voisin luulla olleeni maalitauluna heittäjän roolin sijaan. Johan oli piristävän erilainen treeni! Kotona harjoittelin pyörähdyksiä vielä näytösluontoisesti sohvayleisölle. ”Kato ku mä osaan, näin!”

Sohvayleisöäni kiinnosti pyörähdystekniikkaa enemmän se, kuinka pitkälle kuulat, kiekot ja moukarit lensivät. Jouduin myöntämään, että ei mitään hajua. Moinen epäolennainen seikka ei tullut mieleenikään, eivätkä koutsinikaan ottaneet asiaa puheeksi. ”Täh, mitä järkeä koko touhussa on, jos ei tuloksia mitata?”

Niin. Jäin miettimään, olisiko monessa muussakin touhussa paljon enemmän järkeä, jos ei oltaisi niin hanakasti heti alusta alkaen mittaamassa tuloksia. Keskityttäisiin ensin tekniikkaan ja tekemiseen iloon. Mitä ikinä tehdäänkin, opeteltaisiin ensin tekemään kunnolla. Oltaisiin vilpittömästi onnellisia uuden taidon oppimisesta eikä mietittäisi, pitäisikö tällä tekemisen määrällä jo saavuttaa jotain enemmän ja miksen minä ole yhtä hyvä kuin tuo toinen.

Niin. Sitä minä mietin. Ja myös sitä, että jos sinulla on laji, jota haluat opettaa minulle, ilmianna itsesi. Lupaan lähteä oppimaan. Ja lupaan kirjoittaa raportin kokemuksistani korkeintaan puolen vuoden viiveellä.

Nöyrimmät kiitokseni vielä Maarit ja Johanna. Ensi kesänä jatketaan. Viimeistään. Otetaanko sitten se keihäskin?

-K

P.S. Mörssäri urbaanin sanakirjan mukaan: vanhanaikainen, suurikaliiperinen ja lyhytputkinen tykki, jolla ammutaan korkeassa yli 45 asteen kulmassa. Käytetään vertauskuvana korostamaan suurta kokoa, painoa ja tehoa. Hmm, en ihan vielä tunnista itseäni…

Ettei vaan sattuis mitään

Lupasin taannoin, etten vallitsevista olosuhteista huolimatta tee tästä mitään mammablogia. Tänään, kun laskettuun eräpäivään on enää vähän toista viikkoa, päätin antaa itselleni tästä huolimatta luvan tarkastella maailmaa kasvaneen mahan takaa yhden blogitekstin verran. Ottakaa tai jättäkää.

***

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka positiivisen raskaustestin tehtyään muuttuu yhtäkkiä yhdestä ylimääräisestäkin töytäisystä pieniksi säpäleiksi hajoavaksi olennoksi ja kietoutuu siksi kokovartalopumpuliin yhdeksäksi kuukaudeksi, ”ettei vaan sattuis mitään”. Liikuntaharrastuksia lopetetaan tai vähintäänkin karsitaan rankalla kädellä varmuuden vuoksi. Kato ettei vaan sattuis mitään. Ja joo, tää on kyllä ihan liian painava, ehkä mun on parempi olla nostamatta tätä. Ettei sitte vaan sattuis mitään.

Minä en edusta tuota ihmistyyppiä. Minä lähdin sen positiivisen raskaustestin tehtyäni samana iltana pyöräilemään maastoon alkukesän aurinkoon ja seuraavalla viikolla jyrsimään äitin kasvimaata. Myöhemmin kesällä pistettiin muun muassa pyöräillen Kolin huipulle ja sittemmin vaihteettomalla Kombilla parhaimmillaan sadan kilometrin päivärykäisy. Syksyllä jaksoin viimeiseen asti kantaa sekä vatsapuolelle asettautuneen lisäkuorman että selkäpuolelle asetetun toisen lisäkuorman (eli rinkkani) matkakeskukselle maanantaiaamuna kello 6.05 lähtevään linja-autoon. Täälläkin mainostamillani Petran kahvakuulatunneilla kävin niin pitkään, kunnes maha alkoi ihan olla fyysisenä esteenä kuulan heiluttelulle. Salilla käyntiä en onneksi ole joutunut lopettamaan. Vieläkään. Tai no, ehkä näinä päivinä se on edessä.

Kyllä, salilla tekemäni liikkeet ovat erilaisia kuin esimerkiksi vuosi sitten. Kyllä, raskaus rajoittaa jonkin verran liikerepertuaaria. Mutta ei, raskaus ei silti varsinaisesti estä minkään lihasryhmän harjoittamista. Yksijakoisen saliohjelman läpivienti onnistuu, edelleen. No okei, suoria vatsalihaksia kuormittavat rutistukset  ovat jo kauan sitten jääneet pois ohjelmistosta, mutta eihän se silti tarkoita, etteikö keskivartaloa voisi mitenkään treenata. Mielikuvituksen ja soveltamiskyvyn käyttö on onneksi sallittua salillakin. Luulisin.

Ei, kehittymistä salilla ei tässä viimeisien kuukausien aikana ole varsinaisesti tapahtunut. Lähinnä päinvastoin. Esimerkiksi etunojapunnerruksia teen nykyään polvet maassa ja ylävartalo (koko ajan enemmän) kohotettuna (ettei maha olisi se, joka ottaisi ensimmäisenä lattiaan kiinni) ja silti niitä toistoja tulee koko ajan vähemmän. Tai vähintään tuntuvat koko ajan rankemmilta. Mikä lienee ihan ymmärrettävää, kun ylös punnerrettavaa massaakin on koko ajan enemmän. Mutta mitäpä siitä. Miettikääpä sitä hetkeä, kun tämä reilun kymmenen kilon lisämassa tästä häviää. Joutuu varmaan ottamaan lisäpainokiekon selkään, että saa punnerrukset edes jossain tuntumaan. Hehe.

Olin etukäteen asennoitunut siihen, että salijäsenyys olisi ehkä jo loppusyksystä asti jäädytettynä. Toisin kävi. Viimeisen parin viikon aikana olen käynyt ehkä jopa ahkerammin salilla kuin kuluneen syksyn aikana, siitä yksinkertaisesta syystä, että äitiyslomalla on ollut enemmän aikaa. Minä kun en myöskään ole sitä ihmistyyppiä, joka leipoisi ristiäispullia valmiiksi pakkaseen, neuloisi vauvalle nuttuja tai tehtailisi kestovaippoja. Jotain ajankulua sitä on pitänyt keksiä.

Ja voi pojat, että olen nauttinut! Kun on voinut hyvällä syyllä unohtaa harjoittelun nousujohteisuuspyrkimykset ja ennätyspainot, kun ei ole ollut pakko yrittää koko ajan enemmän, paremmin ja korkeammalle, on keskittymistä riittänyt tekniikkaan ja tuntumaan ihan eri tavalla. Ja kas kummaa, kyllä sitä näinkin tuntee tehneensä. Eihän sen treenin tarvitsekaan aina olla solkenaan verta, hikeä ja kyyneliä!

Salitreenin lisäksi tein pari viikkoa sitten paluun myös sisäpyöräilytunneille, jonka aikojen alussa eli joskus yläasteikäisenä opin tuntemaan spinning-nimellä enkä osaa suostu lajia muulla nimellä kutsumaan. (Jos laji on joillekin vieras, Sami Hedberg kertoo tällä mainiolla juutubevideolla kohdasta 1:57 alkaen oleellisimmat faktat.) Ajattelin, että spinning olisi näin viimeisellä odotuskuukaudella juuri otollinen laji, koska a) ulkona liikkuminen on harmaan sään vuoksi ollut niin kurjaa ja sitä ulkona tallustelua tulee arkiliikunnan muodossa muutenkin tehtyä päivittäin, b) ryhmäliikuntatunti toisi mukavaa vaihtelua (ja kestävyysnäkökulmaa) salilla puurtamiseen, c) eihän siellä spinningpyörän päällä ole pakko täysillä polkea, kun on oman vastussäätönuppinsa herra ja d) tapaturmariskin olettaisin olevan tässä lajissa pienimpiä mahdollisia. Eli ei muuta kuin spinningpyörän mummoasetuksille eli ohjaustanko selvästi satulaa korkeammalle, jotta asento pysyy mukavan suoraselkäisenä ja kyytiin. Ohjaajakaan ei tuominnut läsnäoloani vaan totesi iloisesti: ”Ai sulla on tollanen twopack, ne sixpackit onki jo ihan out!” ja käski ojentaa ruotoa välillä, jos alkaa tuntua pahalta.

Eikä juurikaan alkanut. Koska osasin ottaa iisisti(!). Ohjaaja karjuu vääntämään vastusta lisää ja ”nousemaan putkelle” (eli pylly irti penkistä) ja jaksaa, jaksaa! Sami Hedberg mietti, että ei v***u välttämättä jaksa, minä mietin, että no totta hitossa jaksaisin, eihän se siitä ole kiinni, mutta jatkanpa silti tyytyväisenä leppoisaa sunnuntaiajeluani mummopyöräni satulassa. Kävin toki siellä putkella ja väänsin vastustakin lisää, mutta en sillä samalla raivolla, millä normaaliolosuhteissa. Tunnin loputtua paita oli hiestä märkä, jäsenissä mukavan raukea treenannut olo, mutta ei sitä samaa ”ensin pelkäsin että kuolen kohta ja sitten pelkäsin etten kuolekaan” -oloa, minkä ah niin kovin helposti spinning-tunnilla pystyisi saavuttamaan. Ehei, tällä kertaa olisi helposti voinut heittää toisen pyöräilytunnin perään. Ellei olisi jo alkanut olla nälkä.

Ja mikä se tämän tarinan opetus oli? Sekö että olen voinut jopa raivostuttavan hyvin koko raskauden ajan, mihinkään ei (juurikaan) ole sattunut, olen pystynyt vielä viimeisinkien viikkojen aikana treenaamaan ja muut vähemmän hyvinvoivat/-voineet odottavat/odottaneet äidit todennäköisesti vihaavat minua tällä hetkellä?

Opetus nro 1 menee kaikille, enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan raskaana oleville: himmailu on välillä hyvästä, joo, mutta himmailu on välillä myös ihan älyttömän hauskaa! Jos ei työelämässäkään, ei treenissäkään tarvitse aina yrittää enemmän, paremmin ja korkeammalle. Kehitystä on sekin, että jarruttaa alamäkeen vyörymistä. Terveisiä vaan tulevaisuuden ei enää raskaana olevalle itselleni.

Opetus nro 2 menee lähinnä nillle raskautetuille, mutta on hyvä tietoisku myös neuvoja tuputtaville kanssaeläjille: raskaus ei (tiettävästi) ole sairaus. Raskaus on hyvä hetki (viimeistään) opetella kuuntelemaan kehoaan ja sen levontarvetta, mutta kyllä sitä silti saa ja uskaltaa rasittaakin. Vauhti hidastuu, se on selvä ja se pitää hyväksyä, mutta kokonaan ei tarvitse pysähtyä. Eikä kannata pysähtyä. Voi sen sijaan lähteä vaikka kokeilemaan pitkästä aikaa spinningtuntia.

-K

TAHDONVOIMAA!!

Vaikka maalla onkin niin kovin mukavaa, piti sinne silti päästä. Aloitin reilu kuukausi sitten ensimmäisen varsinaisen fysioterapiaharjoitteluni ja eihän minulle suuren kaupungin kuviot kelvanneet. Ettei vaan elämä menisi liian tasapainoiseksi ja tylsäksi ja etenkään helpoksi, otin suunnan ja 65 km:n matkan omalta tämänhetkiseltä mukavuusalueeltani eli Jyväskylästä kohti pohjoista. Viidettä viikkoa harjoitellaan fysioterapeuttina olemista ja vähän elämistäkin Saarijärvellä ja hyvin pyyhkii. Kannatti lähteä.

Ei harjoittelusta sen enempää. Puhutaan ennemmin Petrasta, paikallisesta ryhmäliikuntaohjaajasta. Sillä Petrastahan puhutaan Saarijärvellä (niissä piireissä missä minä siellä liikun ainakin). Puhuttaessa puhujien ääniin muodostuu kunnioittava sävy. Petra on selvästi ilmiö Saarijärven seudulla. Petra on selvästi ryhmäliikuntamaailmassa jotain muuta, kuin mihin on totuttu. Selvästi jotain, mikä piti itse nähdä ja kokea, että voi ymmärtää, mistä puhutaan.

Ja pitihän se nähdä ja kokea. Vaihtoehdoista zumba, kuntonyrkkeily ja kahvakuula valinta oli helppo. Varsinkin kun olen aina tykännyt kahvakuulasta ja sen ideasta, mutta tunnit, joilla aikanaan kävin innostumassa lajista, olivat loppupeleissä ehkä turhan pliisuja. Ja nyt oli selvästi odotettavissa jotain ihan muuta kuin pliisua. Töissäkin yksi ohjaajistani toppuutteli, että mitä sinä sinne, ei ne Petran tunnit ole raskaana olevia varten. Minähän otan tuollaiset puheet yllytyspuheina (ei se nyt voi niin rankkaa olla!). Ei muuta kuin paikalle.

Niin, tosiaan, paikalle. Paikka on pihalla. Ulkona. Esimerkiksi koulun urheilukentällä, ABC:n parkkipaikalla tai nuorisotalon pihassa. Ympäri vuoden. Tunnista riippumatta. Kelistä riippumatta. Idea kuulostaa mahtavalta, toteutus on vielä mahtavampaa. Pyöräilin kauniina syyskuisena iltana (silloin kun ilmassa ei vielä ollut talven hajua) Saarijärven keskustaan ja yritin paikallistaa, missä se koulun kenttä on, jossa kahvakuulatunti on alkamassa. En tarvinnut karttaa ja kompassia. Meneillään olevan kuntonyrkkeilytunnin taustamusiikit ohjasivat oikeaan osoitteeseen.

Kentän reunaan oli parkkeerattu isoilla www.tahdonvoimaa.net -teksteillä koristeltu auto, perässään peräkärryllinen kahvakuulia, joista selvästi näki, että näitä on käytetty ja muuallakin kuin kliinisessä sisäilmastossa. Auton edessä nökötti iso, jaloillaan seisova kaiutin antamassa tahtia kuntonyrkkeilijöille. Olen selvästikin oikeassa paikassa. ”Upeet housut sulla, minkä merkkiset? Aa, joo, adidakset. Hienot! Ootko kahvakuulatunille tulossa? Hyvä.” Tämä limenvihreisiin, rentoihin housuihin ja pinkkiin paitaan pukeutunut, hiekkakentän pölyn tahrima huutelija oli selvästikin se paljon puhuttu Petra, joka kiiruhti jatkamaan kuntonyrkkeilijöiden ohjaamista (ja minun mielestäni sillä oli paljon hienommat housut kuin minulla!). Minä jäin ihmettelemään kahvakuulavalikoimaa ja maksusysteemiä.  Ystävällinen kanssakuntoilija riensi onneksi apuun: ”Tarviitko apua? Laita nimi siihen listaan ja raha maitotonkkaan.” Maitotonkkaan. Suuressa maailmassa kuntoilurahat lähtevät automaattisesti suoraveloituksena tililtä. Täällä maksetaan maitotonkkaan. Mahtavaa.

Jäin tonkimaan kahvakuulia. Uskaltauduin kysymään tältä samalta kanssakuntoilijalta apua myös kuulan valintaan. ”Minkälaisia liikkeitä täällä tehdään, kuinkahan ison kuulan uskallan ottaa?” Vastaukseksi sain noin tuplat isomman kuulan kuin mitä itse olin ajatellut. ”Kyllä sä täällä ittes kipeeksi saat, jos haluut.” Muistutin itseäni vatsani tilasta ja että lupasin osata ottaa iisisti. Eikä näillä pitkän vipuvarren rimpulakäsillä muutenkaan valtaisia massoja heilutella. Sain kanssakuntoilijalta ”omapahan on asiasi, kohta näet miten käy” -olankohautuksen vastaukseksi maltillisille valinnoilleni.

Tunti pärähti käyntiin. Totesin jo ensimmäisen vartin aikana, että olin joko yliarvioinut tekstiilin tarpeeni ulkosalla tai sitten puhtaasti aliarvioinut tunnilla pukkaavan hien määrän. Petra puolestaan totesi, että olin aliarvioinut voimani ja pudotti varpaideni eteen isomman kuulan: ”Kyllä sä tolla jaksat tehdä!” En lähtenyt kyseenalaistamaan. Tai no, en uskaltanut.

Ja niin jaksoinkin. ”Jumppakuulalle” ja ”jättikuulalle” oli omat liikkeet ja ne jättikuulaliikkeet todella olisivat olleet liian pliisuja liian pienellä kuulalla. Liikkeitä tehtiin 10, 12 tai 20 toistoa. Tai ”uupumukseen”.  Biisi kerrallaan, kahta eri liikettä biisin ajan vuorotellen. Ruosteen ja hiekan ihana värimaailma tarttui kahvakuulista kämmeniin. Välillä kynnettiin menemään nenä lähes kiinni hiekkakentän tomussa. Ei ole mikään prinsessojen laji tämä. Käskytys oli napakkaa, mutta täynnä pilkettä. Kannustusta ja kuittailuja sopivassa suhteessa. V*ttuilun (voimaa) kasvattavaa vaikutusta ei käy kieltäminen. Sekä huumorintaju että tunnin biisivalinnat kolahtivat ja lujaa. Lienee sanomattakin selvää, että minusta tuli kertaheilautuksella Petra-fani.

Tunnin loputtua minua ohjeistanut kanssakuntoilija lähestyi ”mitä minä sanoin” -ilmeellä ja totesi, että eikö vaan olisi kannattanut ottaa isompi kuula. No, ensi kerralla tiedän. Kotiin pyöräillessäni mietin, etten ehkä ole pitkään aikaan viihtynyt ryhmäliikuntatunnilla noin hyvin. En ehkä sen jälkeen kun Sats Jyväskylä menetti parhaan pers…, öhm, siis combat-ohjaajansa Sebastian Vettelille. Ohjaajalla ja etenkin tekemisen meiningillä on todella väliä.

Seuraavalla viikolla arvoin, lähteäkö salille vai Petran kahvakuulatunnille. Kun siellä on niin kylmäkin, onkohan minulla sopivia varusteita tunnille. Täh!? Enkö juuri miettinyt, että Petran tunnissa yksi parhaista puolista oli ulkoilma. Ympärillä pöllyävä hiekkakenttä. Hiki ja lika. Eikä siellä vielä ole edes pakkasta. Vaatetta niskaan ja tunnille. Eikä kaduttanut. Edellisen kerran lämpimässä, aurinkoisessa, vielä kesältä haiskahtavassa, hiekkaa pöllyävässä syysilmassa oli oma tunnelmansa, mutta niin oli pimenevässä illassa, märässä hiekassa ja hyisessä talven hajua tuovassa viimassakin. Kahvakuulailu pakkasella, pimeällä, lumen narskuessa kenkien alla. Senkin haluaisin vielä kokea.

Petran Tahdonvoimaa hakkaa mennen tullen kliiniset Les Millsit ja ne monet muut miljoonat lisenssisisäliikuntatunnit, joita tässä maassa pyörii. Jos ette usko, tervetuloa treenikaveriksi. Saarijärvi ja allekirjoittanut ottaa innokkaat kahvakuulavierailijat vastaan tiistai- ja torstai-iltaisin. Tämä tosiaan pitää nähdä ja kokea, ennen kuin voi kommentoida. Tosin hienohelmanirppanokkaprinsessat voi rauhassa jatkaa salille meikkaamista ja sävysävyyn sopivien jumppatrikoiden etsimistä. Meillä täällä maalla on parempaakin tekemistä. 😛

”Elämässä tärkeintä on lista hämähäkkimiehen vihollisista, mutta kyllä toiseksi tärkeintä on ehdottomasti hyvä lankkuasento!” Näitä ohjaajia tämä maailma tarvitsee lisää.

-K