Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Tehtävä on kesken

”…Mä luulen, että mun ois pitänyt olla viistoista kiloa laihempi..”

Kahvilassa naapuripöydässä parikymppiset tytöt kävivät keskustelua, että miksi poika ei ollutkaan pitänyt heistä. Johtopäätös oli, että olisi pitänyt olla laihempi.

Ehkä Se erilainen fitness – blogi jatkaa kehopositiivisuudesta puhumista, vaikka välillä tuntuu, että eikö sitä oo jo sanonut kaiken aiheesta.

Ehkä meitä vielä tarvitaan.

Kiitos meidän 1004 Facebook-seuraajalle! Rajapyykkejä ylitelty tässä männä päivän. 🙂

DSC_1149

Kaikki kehot ovat kauniita. – Katri ja Leena, Se erilainen fitness -blogi

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.