Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

Katu-uskottavaa välipalaa lapsille

Neljä vuotta sitten harkitsin graafikon uraa ja tuunasin Vanhempainliiton Kotirintama-kampanjan  pelottelujulisteita uusiksi. Olin tyytyväinen lopputulokseen, esimerkkinä tämä:

Samassa jutussa pohdin sitä, miksi lapsille on tarjolla kaiken maailman epäterveellistä mössöä liikuntatapahtumissa ja huvipuistoissa. Mielikuvat siitä, mikä on juhlaruokaa ja ruokaa, joka yhdistyy kivoihin tapahtumiin, luodaan lapsuudessa. Niiden mielikuvien pulmalliin ruokailutottumuksiin johtavia tapoja sitä sitten esimerkiksi ravitsemusterapiassa yritetään purkaa aikuisena.

Sitten on lapsille markkinointi. Siihen pätee kyllä samat säännöt kuin aikuisillekin markkinointiin, mutta Kuluttaja-asiamies on antanut oman linjauksensa, jonka suositukseksi tulkitsen. Siinä annetaan muun muassa hyviä esimerkkejä siitä, mitkä mainonnan keinot on tulkittu hyvän maun ja lasten edun vastaisiksi. Esimerkeistä löytyy muun muassa seuraava:

Makeisia mainostettiin tekstillä ”Karkilla saat kavereita.” Kuluttaja-asiamies piti mainosta hyvän tavan vastaisena, kun siinä annettiin ymmärtää, että karkkia ostamalla välttyy yksinäisyydeltä. (KA 1996/40/0989)

Tämä tapaus on vuodelta 1996. Nyt, 21 vuotta myöhemmin, erään hyvin laajalevikkisen lastenlehden takakannessa komeilee tämä:

Mistähän sitä aloittaisi tämän ruotimisen? Mainos on ilmeisesti tarkoitettu aikuisille, mutta joku firmasta on keksinyt, että eiköhän osteta paikka suosituimmasta lastenlehdestä, kuulkaas!

Kyseisen lehden levikki on 300 000 ja lehden nettisivujen mukaan sitä lukee viikottain yli miljoona suomalaista. Kohderyhmänä siis pitäisi olla lapset, mutta tämä mainos ei todellakaan näytä lapsille suunnatulta tai sitten tässä halutaan korostaa jotain ikiaikaisia ”näin kasvat raavaaksi mieheksi lihaa syömällä” -myyttiä. Joka on hengenvaarallinen. Kirjoitin Feminismiä pojille -kirjoituksessa aiheesta, mutta otetaanpa kertauksen vuoksi nosto sieltä.

Se, että pojat kasvaa ajatukseen, että liha on miehistä ruokaa ja kasvikset naismaista sievistelyä, vaurioittaa poikien fysiologista terveyttä. Ihan samalla tavalla kun ei markkinoida tupakkaakaan, pidän hyvin kyseenalaisena, että prosessoitua lihaa saa tällä tavoin ”katu-uskottavana” ja coolina mainostaa. Prosessoitu liha on yhdistetty muun muassa suolistosyöpiin, ylipainoon ja diabetekseen. Ei yhtään sen parempi kuin keuhkosyöpä, jota yleisimmin tupakointi aiheuttaa.  Puhun pojista, koska en parhaalla tahdollanikaan saa tätä ajateltua tytöille tai naisille kohdistettuna.

Toiseksi vaihtokauppa: karkkia ei voi aina syödä, mutta Villen voima-jörkkiä (hyvä jeesus, mikä nimi…) voi. Paitsi että ei. Tässä ratsastetaan vuoden 2017 supervillityksellä eli sokerikammoisuudella. Vaihto karkista prosessoituun lihaan ei ole hyvä vaihtokauppa. Voima-jörkki koostuu n. 30 % rasvasta (josta tyydyttynyttä 1/3) ja 27 % proteiinista ja noh… suolasta.  Siinä on hulppeat 3 % suolaa. Suolaa, joka siis kulkee terveyspiireissä ”silent killer” -nimellä ja aivan syystä. Suola on verenpaineen merkittävin taustatekijä ja siten sydän- verisuoni- ja aivoterveyttä vaurioittava ravintoaine. Sitä pelättyä sokeria tosiaan ei ole nimeksikään (hurraa… 😛 )

Sitten vielä tämä tunteisiin vetoava mielikuvamarkkinointi. Ole katu-uskottava. Minusta tämä ei paljon eroa tuosta tapauksesta, jossa vuonna 1996 kuluttaja-asiamies katsoi, että ”karkilla saat kavereita” ei ole asiallista markkinointia. Lasten maailma on pahimmillaan hyvin raadoillista hyväksyntä-kamppailua, jota tällainen miehinen pönkitys ei ratkaise vaan pahentaa.

Kuluttaja-asiamies ei katso myöskään hyvällä, jos epäterveellisiä ruokia markkinoidaan julkkiksilla tai lasten ja nuorten idoleilla. En tiedä, onko näyttelijä, ravintoloitsija Ville Haapasalo nykyidoli, mutta tokihan hänestä rennon jätkän mielikuva välittyy ihan vaan mainoksenkin perusteella. Ja kyllä, jos hän rennon jätkän imagolla markkinoisi terveellisiä vaihtoehtoja, olisin ihan tyytyväinen, koska minulla ei sinällään ole mitään vastaan markkinoinnin keinoja, jos niitä käytetään yleisen hyvän ajamiseen – ja siinä sivussa rahan tekemiseen.

(Saman firman, eli Deliciestin lapsille suunnatut rahkavälipalat, joista Maiskuiksi kutsuvat ja jotka piirroshahmoin ovat koristelleet, on muuten ravitsemuksellisesti kaikkea muuta kuin hyvä välipala. Sanoi mainosteksti mitä hyvänsä. )

Lapsille hyviä välipaloja ovat (off the top of my head pikaisesti lueteltuna):

  • Hedelmät ja marjat
  • Kasvispalat (juurespalat kunniaan!)
  • Täysjyväviljatuotteet, kuten puurot, leivät, näkkärit, vähäsokeriset välipalapatukat, tolkullisesti sokeria sisältävät myslit ja murot, weetabix
  • Maustamattomat  tai kevyesti sokeroidut maitotuotteet tai vastaavat vegaaniset vaihtoehdot (sokeroidut, koska ei nyt terveysfasisteja sentään olla)
  • Proteiinia itse suosisin ekovaihtoehdoista eli esim. vapaankanamunat, tofu, muut kasviproteiinit, vaikkapa hummus voileipien välissä (luettelen nämä siitäkin huolimatta, että joku siellä nyt sanoo, että meidän lapset ei syö)
  • Pähkinät ja siemenet sekä näistä tehdyt patukat ja palat (joissa vähän enemmän sokeria, mutta edelleen, eipä mennä sille paniikkilinjalle)
  • Ja tokihan jätskiä tai leivonnaisia voi olla myös välipalana silloin tällöin! Heittona, että vaikkapa joitain kertoja kuussa (ja toki useammin aterian kylkiäisenä jälkiruokana kohtuu annoksina).

Voima-jörkkiä en kyllä tyjyn suolapitoisuutensa ja rasvaisuutensa takia olisi lasten suuta kohti ohjaamassa… Enkä kyllä aikuistenkaan. Mutta tämä on mielipide! Kukin aikuinen päättäköön omalta kohdaltaan mitä tekee.

Ai, mikä (Sanoma Magazinen julkaisema) lehti onkaan kyseessä?  Oma veikkaus pelkän mainoksen perusteella oli, että TM. Ei ollut. Oli tämä:

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Uhriutumisesta

Kertoo jotain viime syksyn sekopäisyydestä, että jo syksyllä kirjoittamani juttu on totaalisesti jäänyt unholaan ja julkaisematta. 😀 Otamme vahingon takaisin.
***

 

Nyt silläkin riskillä, että joku pahoittaa mielensä… Muutamia ajatuksia ilmiöstä, jonka olen nimennyt uhriutumiseksi.

Kiinnitin viime syksynä huomiota pariin tavallaan ihan toisistaan irralliseen tilanteeseen. Niitä tässä miettiessäni olen alkanut huomata, että näitä asioita yhdistää asenne. Uhriutumisen asenne. Lisänä tunneliemessä voi olla kateus, katkeruus, voimattomuus, ahdistus tai epätoivo.

Ensimmäinen tapaus oli terveeseen laihduttamiseen tähtäävässä ryhmässä. Tapaus: nainen postaa kivan kuvan treeniasussa ja kertoo, mihin aktiviteettiin on matkalla hikoilemaan. Kommenttiketjuun alkaa ilmestyä nillittäviä kommentteja: ”mitä tuo NORMAALIPAINOINEN täällä postaa kuvia?” ja ”kyllä vituttaa, kun hoikat nipottaa muutamasta jenkkakahvastaan”.

Nyt muutama kysymys nillittäjälle: Millä asenteella oikein olet omaa painoasi pudottamassa ja kehoasi muokkaamassa? Millä eväillä ja voimavaroilla meinasit tehdä sen?  Miten toisten iloisuus ja onnistuminen on sinulta pois?

Voisikohan mahdollisesti olla kyse siitä, että uhriutat itsesi johonkin ”minulla on niin vaikeaa, teillä kaikilla muillakin pitää olla” -karsinaan? Ei, ei ole kiva, jos KUKAAN, minkäänkoinen nainen ruikuttaa kehostaan.

Paljastui muuten, että kuvan laittaja oli pudottanut reilusti painoa ja oli vaan iloisena menossa urheilemaan ja jakoi hauskan treenivinkin muillekin. Raukka varmaan lähinnä nieleskeli kyyneleitä hyvin ikävien kommenttien jälkeen. Varmaan muillekin tuli yhtä paha mieli kuin minulle uhriutujasta.

Mallia hyvään kehopositiivisuus-nettifoorumiin olen saanut englanninkielisestä Eat the Food -ryhmästä, jossa on jäätävän tarkat säännöt, mutta niiden ansiosta ryhmässä on vain ja ainostaa uskomaton tsemppihenki — silloinkin, kun joku purkaa sydäntään, kun on vaikeaa. Ryhmän ehdoton sääntö on, että toisiin ihmisiin ei saa verrata. Mutta uhriutujille tämä on vissiin täysin mahdoton ajatus.

Yritän ymmärtää uhriutujia, believe me, joka päivä yritän. Joskus vaan tuntuu, että sen jatkuvan ymmärtämisen sijaan ehkä he hyötyisivät enemmän siitä, että joku laittaa sille uhriutumiselle stopin. Tämä kaikella rakkaudella. Negatiivisten ajatusten vahvistaminen märehtimällä tunnetusti vain pahentaa tilannetta ja ratkaisuja ongelmiin on entistä vaikeampi nähdä.

Toinen laajempi uhriutumis-keissi  tuli suositussa tv-ohjelmassa. Arman Pohjontähden alla -sarjassa oli ravinto-jakso, jotenkin hyvin irrallaan sarjan muusta linjasta. Muina aiheina ovat olleet muun muassa päihteet, kodittomuus, vankilaelämä ja vanhushuolto.

”Jeesus, mitä paskaa meille syötettään!”
”SALALIITTO!” ”
”Maito ja viljat on myrkkyä — meitä on huijattu!”
”Lapset koukutetaan sokeriin.”

Toinen vastaava esimerkki vastaavasta kohkaamisesta on erään nimeltämainitsemattoman valmentajan ihmiskoe.

Kenelle tuli yllätyksenä, että tuotteita markkinoidaan? Nyt oikeesti, onko tää maa täynnä aivottomia lampaita? Ainakin ne lampaat aktivoituivat Armanin FB-sivujen kommenttiosiossa kiitellen, että wau, eipä oo tullut mieleen ja on tää ihan hirveetä. Oikein tyylipuhdasta uhriutumista. En, minä kuluttajana ole voinut tehdä yhtään mitään tälle.  Minua on vaan ohjailtu ylhäältä päin. ”Someone made me do it.” Tämä käsittämätön vastuun pakoilu ja uhriutuminen on todella ikävää ja kielii enemmän siitä, että nyt ei ehkä olla oman elämän herroja muutenkaan.

Suomi on maa, jossa on korkea koulutus ja varsin varakasta väkeä. Täällä ruokakaupassa voi olla ostamatta (ainakaan joka päivä) karkkia ja pizzaa ja syödä kasviksia ja nassuttaa kalaa iltaruoaksi.

Paitsi arvatkaas mitä? Top 3 ongelmissa omilla asiakkailla on tätä nykyä se, että kun he välttelevät täysjyväviljaa ja ihan mitä vaan terveellistä hiilihydraatin lähdettä, niin heidän tekee ihan helvetisti mieli sokeria. Sitten he selittävät, että nyt heillä on makeanhimo — mikä kivennäisaineen puutos voi olla kyseessä? (vastaus: ei mistään, syö leipää — kyllä, todella monelle tuntuu se leipä sopivan, what do you know?) Lisäoireena vetämättömyys, arjen raskaus ja huono uni. Jos kyseessä on liikunnallinen ihminen, saadaan bonuksena tästä vielä palautumisongelmat, hysteeriset ruoka-ajatukset, koska elimistö huutaa energiaa ja jossain vaiheessa sitten ylikunnon kanssa kilpirauhasongelmat. Bueno! Kyllä kannatti.

Ravitsemusterapeuteilla on semmonen ainutlaatuinen tilanne, että me itse asiassa kuullaan hyvin erilaisten ihmisten ja perheiden ruokailutarinat. Siis kymmenien ja satojen perhekuntien yksityiskohtaiset raportit vuosittain. Seuraavan kerran, kun tekee mieli tehdä ravitsemuksesta ohjelmaa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi selvittämään, mistä se kana pissii. Tutkijoilta kannattaa jatkossakin kysyä, mutta väitänpä, että ravitsemusterapeuteilla olisi tähän täydentävä ja melkoisen herkullinen näkökulma myös.

Sairaan terve elämä

Tämä kirjoitus on SEFB:n vastaus Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n perinteiseen(?) Älä laihduta -päivän blogihaasteeseen.

***

Älä laihduta -päivän 2016 teema. Sairaan terve elämä. Minua pyydettiin alustamaan aiheesta osana Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n vuosikokousviikonlopun ohjelmaa huhtikuun puolivälissä. Ensin olin, että joojoo, totta kai voin puhua. Sitten (n. viikkoa ennen h-hetkeä) iski paniikki, että mitä sanottavaa tai mitä varsinkaan uutta sanottavaa mulla muka tästä aiheesta on. Kunnes lopuksi tajusin, että sanottavaahan on vaikka ja kuinka paljon, ja vaikka itsestä välillä tuntuu, että eikö-tästä-jo-ole-jauhettu-tarpeeksi-settiä, niin ei ole. Siksi näitä päiviä, näitä teemoja ja näitä haasteita tarvitaan. Kiitos Syömishäiriöliitto-SYLI ry!

Sairaan terve elämä. Miksi tämä teema? Olen jo monina vuosina ollut mukana kampanjoimassa Älä laihduta -päivän puitteissa ja joka vuosi vahvemmin on tullut se tunne, että päivän nimessä on jotain harhaanjohtavaa. Eräs ravitsemusterapeuttikollega sanoi jo vuosia sitten, että hänestä laihduttaminen alkaa olla vähän passé (ranskaa, wikisanakirjan mukaan tarkoittaa ikivanhaa, mennyttä, kulunutta, jep, tarkistin googlesta, että ymmärsinkö oikein). Ja oikeassahan tuo oli. Laihduttaminen ei enää ole pitkään aikaan ollut koko kansan juttu. Tilalle on tullut kiinteytymisen / kiristymisen / lihaserottuvuuden lisäämisen / kehonkoostumuksen muokkaamisen tavoittelu. Halutaan satsata ulkonäköön vahvuuden ja hyvinvoinnin kautta, ei hoikkuuden. Mutta yhtä kaikki, ulkonäkö on panoksena.

Miksi näin? Siksi että elämme olet mitä syöt ja syöt mitä olet -kulttuurissa. Tästä aiheesta puhui Nuorisotutkimusseuran kulttuuritutkija Anne Puuronen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä jo vuonna 2012. Puurosen mukaan terveyden merkitys on kulttuurissamme ylikorostunut. Terveyskäsitysten mukaan elämisestä ja terveellisten elämäntapojen noudattamisesta on tullut yksilöllinen ja sosiaalinen hyve, mikä pahimmillaan näyttäytyy samankaltaisena kurinalaisuutena ja tunnustuksellisuutena kuin yksilölle asettuu hänen eläessään jonkin uskonnon oppien mukaan. Ruokalautasella ratkotaan elämän arvovalintoja yhä enenevässä määrin.

Toisena selittävänä tekijänä Puuronen mainitsi medikalisaation yleistymisen erityisesti ravitsemuksen kentällä. Medikalisaatiolla tarkoitetaan sairauden ja terveyden leiman sekä lääketieteellisen hoidon ulottumista yhä arkipäiväisempiin ilmiöihin. Kun ennen vanhaan pieraisi, sanottiin oho, ja jatkettiin elämää. Nykyään kun pieraisee, on välittömästi vähintään laktoosi-intoleranssi. Noin niinkuin helppona esimerkkinä.

(Puurosen puheenvuoro on näköjään jäänyt harvinaisen hyvin mieleen. On muistaakseni ainut Valtakunnallisten ravitsemuspäivien puhuja, jonka esitykseen olen omissa esityksissäni ikinä viitannut. En tosin ihan hirmu aktiivinen päivien kävijäkään ole ollut…).

Miten tämä terveyden kulttuurinen ylikorostuminen ja laihduttamisen tilalle tullut kehonkoostumuksenmuokkaamisbuumi sitten näkyy käytännössä? Esimerkiksi ehdottomien ton-päätteisten ruokavalioiden lisääntymisenä. Räjähdysmäisesti lisääntyneinä laihduttajien (aka kehonkoostumusta muokanneiden) sankaritarinoina ennen- ja jälkeen-kuvineen. Hyvinvointibisneksen raadollisuutena: ”anna meille rahaa, me annamme sinulle ruokavalion ja/tai liikuntasuunnitelman, jolla saat itsellesi terveen elämän ja kaupan päälle ihannevartalon”. Terveysterrorismina, jota omienkin alojeni ihmiset (terveisiä vaan ravitsemusterapeutti- ja fysioterapeuttikollegat!) liikaa harrastavat. Fitness-lajien suosiona (joka joko on jo vähän hiipumassa, tai sitten pylly-pose-kuviin alkavat turtua joko kuvien ottajat, katsojat tai molemmat). Kurinalaisuuden palvomisena ja pitäisi-kulttuurina (”ei kyllä pitäisi tätäkään syödä”, ”pitäisi liikkua enemmän”, ”minulla on niin huono itsekuri”, jne).

Ja näkyy varmasti monessa muussakin. Nämä tulivat itselleni ensimmäisenä mieleen.

Missä menee raja? Milloin terveestä tulee sairaan tervettä eli ei enää yhtään tervettä vaan sairasta? Onko jokaisella fitnessurheilijalla muka syömishäiriö? Milloin ehdoton ton-ruokavalio on oikeasti perusteltu ja hyvinvointia lisäävä? Eikö se lihavuus kuitenkin ole terveysriski ja laihtuminen siksi ihan hyvä juttu? Mutta kun se maidoton/viljaton/elämänhaluton/jne-ton ruokavalio vaan toimii, mikset säkin kokeilisi? Mutta entäs sydän- ja verisuonitaudit ja diabetes ja KANSANTERVEYS!?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta. Sen sijaan huomaan palaavani yhä ja aina vaan uudestaan Syömishäiriön ravitsemushoito -kirjassa (Viljanen ym. 2005) esitettyihin listauksiin, joissa kerrotaan, mikä on normaalia ja mikä epänormaalia syömistä (tsekkaa listat ja lähdeviite kokonaisuudessaan esim. tästä Leenan muinaisesta kirjoituksesta). Ja miettiväni, milloin epänormaalista syömisestä tuli normaalia? Tsekatkaa vaikka alla olevat poiminnat ja peilatkaa siihen, miten ruuasta ja syömisestä nykyään lähes kaikkialla puhutaan:

Normaalia on

  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää.
  • syödä herkkuja ilman, että muusta ruoasta täytyy vähentää.
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä.
  • syödä toisinaan pikaruokaa.
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla.
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä.

Sen sijaan epänormaalia on

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia.
  • päättää elimistönsä puolesta, milloin on nälkä tai milloin on kylläinen.
  • tuntea itseinhoa ja syyllisyyttä poiketessaan tiukoista ruokasäännöistä.
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmassaan.
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi.
  • jättää terveys- ym. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliosta, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.

Milloin, miksi ja miten normaali syömiskäyttäytyminen ja sen myötä pollan terveys  jäi hyvinvointibisneksen, terveysterrorismin ja kansanterveyden jalkoihin?

-Katri

Suolaa, suolaa… Vähemmän suolaa, please!

Rakkaat ravintoloitsijat, on tullut aika avata sanainen arkkuni teidän suolan käytöstä. Lisäksi puran kitinäni blogiin, sillä ystäväni eivät enää kestä ruokailla kanssani, koska joka kerta alan paasata tästä lounastaessamme. Varoitus, että nyt märisen sieluni kyllyydestä ja repostelen asian auki just niin kärkkäästi kuin olen aina halunnut, mutta en ole ikinä kehdannut. Silläkin uhalla, että kukaan ei halua enää minua asiakkaakseen.

Käydäänpäs ensin vähän läpi kokemuksiani… Tässä luonnollisesti vain muutama paikka ja lähinnä omat lähilounaspaikat. Runsassuolaiset ruoat ovat vitsaus oikeastaan KAIKISSA ravintoloissa.

Tämän urputusosion jälkeen sitten perustelut, MIKSI sitä suolaa pitäisi vähentää ruoanlaitossa ja ruokavaliossa.

Suolakaivokselta päivää

Deli Cafe Maya

Olen lukuisat kerrat manaillut (tyhmästi vain itsekseni) ruoan suolaisuutta, mutta viimeinen niitti oli se kasvisburgeri, jonka palautin keittiöön, sillä en kerta kaikkiaan KYENNYT syömään sitä. Sillä kerralla kommentoin myös yleisesti suolapitoisuuksia. Sen jälkeen en ole edes ulkaltanut salaattipöydästä nautiskelemaan.

Sis.Deli ja Latva

Parempia kuin moni muu, mutta toivoisin näissäkin paikoissa tasaisempaa (vähä-)suolaisuuslinjaa.

Block by Dylan

Herkullista ja hyvää salaattipöydässä, mutta vielä kun sitä suolaa saisi vähemmälle… Keitot hc-suolaisia (olen ottanut vaan maistinannoksia, koska en suolaisuuden takia oikein enää keittoaterioitakaan viitsi syödä).

Pompier

Aterioinnit jääneet pariin kertaan parissa eri paikassa, koska en kestä übersuolaista ruokaa. Muuten ois varmaan ihan hyvää, mutta on pilattu liialla suolalla annokset. Onhan se sääli.

Mat

Tässä paikassa olisi ollut tosi hyvä lounas, mutta sekä salaatit että lohi oli aivan jäätävän suolaisia. Kokemus ei parantunut, kun tarjoilija alkoi selittää, että niin, no, se feta nyt on mitä on. Se ei kuitenkaan ollut ainut suolainen osa ateriaa, että eipä se sekään tätä selitä.

Pari yleistä juttua

Ensinnäkin: SUOLAA VOI AINA LISÄTÄ, MUTTA SITÄ EI SAA POIS! Milloin, oi, milloin tämä menee perille?!

Vakioreseptit auttaisi asiaa, sillä yhdenkään kokin makuhermoihin ei näköjään voi luottaa. Lisäksi aistimiseen vaikuttaa se, tupakoiko, onko nenä tukossa, onko allergia-aika ja nenä siitä syystä tukossa jne. jne.

Toisekseen: FETA LIOTETAAN ENNEN TARJOILUA! Tätä nyt ei tajua mikään ravintola. Uskomatonta.

Kolmanneksi: Suola korostaa kyllä makuja, mutta nyt sitä on niin paljon, että se peittää ruoan omia makuja. Nyt lähes kaikki maistuu pelkästään suolakivelle. Tänks. Jos minä amatööri-kokkailijana osaan tehdä mausta vähäsuolaista ruokaa, niin on se kumma, että sitä ei ammattilaiset meinaa millään osata.

Hiljainen tappaja

Se on kuulkaa niin, että suolan liikasaanti on siitä demokraattinen terveysongelma, että se koskettaa niin rikasta kuin köyhää, hipsteriä kuin duunia, vegaania kuin lihaania. (Moni vegaani-erikoistuote ei muuten läpäise suolaseulaani.) Sama juttu on siten verenpaineen kanssa, sillä sen isoin selittävä tekijä on nimenomaan liiallinen suolan saanti. Suolan saannin rajaaminen alle 5 g/päivä merkitsee matalampaa verenpainetta, mikä taas tarkoittaa pienempää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai saada aivo- tai sydäninfarkti. Jos teitä, rakkaat ravintoloitsijat ei kiinnosta nämä asiat, niin odottakaa vaan sitä ensimmäistä sydäninfarktia. Jännästi alkaa kiinnostaa. T: sydänosastollakin työskennellyt ravitsemusterapeutti

Ennen kuin kommentit ”suolaa tarvitaan” tukkivat tämän postauksen, niin kerrottakoon, että ruokasuolaa (natriumkloridi) ei fysiologisesti tarvita. Sen sijaan natriumia kyllä tarvitaan. Sitä kuitenkin saadaan ruokavaliosta ilman lisättyä suolaa.

Kyllä: lisättyä suolaa ei tarvita. Se, että suolalisäys vedessä kesäkuumalla tuntuu helpottavan oloa ei vielä ole todiste siitä, että se oli välttämätön lisäys. Todennäköisesti kyse on enemmänkin adaptaation puutteesta kyseisessä tilanteessa. (Viisaammat saavat selittää tämän tieteellisemmin, jos on parempi selitys tarjolla.)

Suolan päälähteitä lisätyn suolan lisäksi ovat leivät, leikkeleet, juustot, maustekastikkeet sekä einesruoat. Niin, lisäaineet eivät suinkaan einesten ongelma – liikasuolaisuus, kasvisten vähyys ja huono rasvan laatu kyllä ovat.

Omassa keittiössäni nämä jutut on mleko hyvin hallinnassa, mutta omalla kohdallani tuo lounasravintoloissa syöminen on osoittautunut varsinaiseksi arkiseksi murheeksi.

Natriumista ei oikein voi puhua ilman kaliumin mainitsemista, sillä reilu kaliumin saanti taas auttaa alentamaan verenpainetta. Verenpaineen hoitona on siis niin suolan saannin vähentäminen kuin kaliumpitoisen ruoan ja juoman lisääminen. Erityisen hyviä kaliumin lähteitä ovat kasvikset, hedelmät, marjat ja pavut, jotka sisältävät moni tärkeitä ravintoaineita muutenkin.

WHO:n mukan ruokavaliosta olisi tärkeä saada natriumia alle 2 g/pv ja kaliumia vähintään 3,5 g/pv. Finravinto 2012 tutkimuksessa käy ilmi, että saanti on epätasapainossa: natriumia saadaan liikaa ja kaliumia nipinnapin riittävästi.

Hyvä muuten huomioida, että nykyään suolan saanti suositus on 5 g/päivä. Tuossa verrattiin aiempiin ravitsemussuosituksiin, jolloin oli vielä raja-arvot 6-7 g/päivä käytössä.

Screen Shot 2016-03-23 at 20.14.39

Lähde: Finravinto 2012

Mikä eniten ärsyttää?

Minua tässä ärsyttää erityisen paljon se, että terveyteni on muiden käsissä. Totta on, että myös teollisuudessa pitäisi vähentää suolan käyttöä roimasti, mutta kaupanhyllyllä sentään voin valita tuoteiden välillä, ravintolassa käytännössä en, varsinkaan lounaalla.

Toivoisin keittiöhenkilökunnalta ja  listojen suunnittelijoilta vähän freesimpää asennetta ruoanlaittoon: rasva ja suola – so last season.

Olen aika neuvoton tällä hetkellä tilanteen kanssa. 2,5 vuotta tilannetta tässä Helsingin keskustassa seuranneena alan olla aika väsynyt siihen, että lähden kettuuntuneena lounaalta.

Haluaisin syödä lounaani ulkona, koska se on helppoa, annokset olisi ilman suolaa/vähäsuolaisina herkullisia ja terveellisiä. Olen helposti valmis satsaamaan ulkona lounailuun. Mutta ei sitten.

Suolanatsi kuittaa (tyytymättömänä).

P.S. Muista: ainut hyvä suola on jodiotu suola.

Lisälukemista:

WHO: http://www.who.int/mediacentre/factsheets/fs393/en/

Suomalaiset ravitsemussuositukset: http://www.ravitsemusneuvottelukunta.fi/files/attachments/fi/vrn/ravitsemussuositukset_2014_fi_web.3.pdf

http://syohyvaa.fi/vahemman-suolaa/

http://syohyvaa.fi/sairautta-liiasta-suolasta/

”Kehoni tietää” – Se kaksiteräinen miekka

i4mabl5yykdtowjwd3wa

”Kun syö hyvin, sen tuntee.”  Tähän Elastisen tähdittämään mainokseen oli vähän aikaa sitten mahdotonta olla törmäämättä niin bussipysäkillä, metrossa kuin lehtien sivuillakin.

Tuossa on tuo lause, johon suhtaudun kerta kaikkisen ristiriitaisesti, suorastaan skitsofreenisesti. Käytän tuota perustetta itsekin potilaiden kanssa, että hei, kun lautasen täyttää värikkäät ja herkulliset rehut, niin olokin alkaa tuntua kyllä virkeämmältä muutaman viikon päästä.

Tai kun ihminen, jonka tarvitsisi syödä enemmän, alkaa suurentaa annoskokoja ja lakkaa stressaamasta painosta koko ajan, niin varmasti mieliala ja olo kohenee.

Vatsavaivoista kärsivät varmasti kokevat, että kun syö yhdellä tavalla, niin voi hyvin, ja kun taas syö toisella tavalla, niin sen tuntee hemmetinmoisena kipuna, vessassa juoksemisena ja ilmavaivojen päästelynä.

Kyllä, kun syö hyvin – tai huonosti – sen voi tuntea.

Mutta.

Kasvissyöjä, joka ei ole pahemmin paneutunut kasvissyöntiin, voi elellä kuukausia ellei vuosia ilman ihmeellisiä tuntemuksia. Hän ei voi tuntea hiipivää B12-vitamiinin puutostilaa, sinkin puutosta ja rautatasotkin on yleensä jo selvästi alhaalla, ennen kuin hälytyskellot kilkattavat. Lihaani voi pistellä poskeensa vuosiakin lihaisia aterioita rehuja kartellen, eikä hän välttämättä hokase liittää orastavaa vetämättömyyttä ja flunssailua vitamiinien ja kivennäisaineiden vajeeseen, jota tällainen ruokavalio voi synnyttää. Koholla olevaan verenpaineeseen havahdutaan yleensä vasta rutiinimittauksissa terveystarkastuksessa. Harva sitä tuntee mitenkään. Saati koholla olevia kolesteroliarvoja.

Minä taas en tunne enkä tiedä suolistobakteerieni sielunelämää, vaikka se minua kiinnostaakin. Vaikuttaakohan juuri minun suolistobakteeristooni negatiivisesti se, että ruoassani on vähänlaisesti huonosti imeytyviä FODMAP-hiilhydraattiyhdisteitä? Onko suolistossani hyviä bifidobakteereja lainkaan? Pitäisikö minun kärsiä vatsakivuista, jotta suolistobakteerit voisivat hyvin ja takaisiko se minulle kokonaisvaltaisen terveyden?

Tietoisesta syömisestä puhuessani ja sitä opettaessani puhun varsin paljon siitä, miltä mikin nälkätuntemus kehossa tuntuu.

Silti AINA ei vaan voi tuntea, kun syö hyvin. Kuukausi sitten kohua herätti personal trainerin ja professorin mittelö siitä, millaista ruokavaliota ihmisten pitäisi syödä. Vastassa olivat ”tuhannet laihdutetut kilot ” (mittaustapa, jota SEFB-tiimi arvostelee jyrkästi mittarina terveydelle ja hyvinvoinnille), asiakkaiden fiilikset sekä ravitsemustieteen tutkimustieto.

Minun on vaikea välillä purematta niellä näitä sankaritarinoita, että kun tämä toimii minulla, suosittelen sitä asiakkaillenikin. Ei myöskään ole ihme, että jos ihminen alkaa kasvisvoittoistaa ja vähäsokeristaa ruokavaliotaan, siitä tulee parempi olo.

Toisaalta eipä se ravitsemustietokaan tee auvoiseksi – tämän tiedän ihan omasta kokemuksesta, kun yritin hoitaa omaa ärtyvän suolen oireyhtymää niillä vanhoilla ravitsemusohjeilla, jotka vain pahensivat oireitani järkyttäviin sfääreihin.

Minun tarinani vatsavaivojen saralla on siis samankaltainen kuin kyseisellä personal trainerislla, eli aloin etsiä apua, kun en sitä senhetkisistä ohjeista saanut.  Kylläkin sillä erotuksella, että etsin sitä tieteestä enkä fiiliksestä. Ensisijaisesti halusin tietää, mitä minun sisälläni tapahtuu ja miten sitä voisi kontrolloida. Sitä kautta löysin onneksi FODMAP-ruokavalion. Tunne seurasi tiedettä. 🙂

Osaan erottaa sen mikä toimii minulla ja sen mikä toimii asiakkaillani.  Omat kokemukseni hyödyttävät arjen tietotaitona, mutta minä en ole yhtä kuin kaikki vatsaongelmaiset.

11048657_10153136000006141_1791494292340729790_n

Kehoni tunsi vastustamatonta tarvetta syödä belgialaista vohvelia kirsikkahillolla ja kermavaahdolla Antwerpenin rautatieasemalla. Pic by J.Bersa

Olen kiitollinen koulutustaustastani, joka helpottaa työtäni ravitsemusräätälinä hyvien muutosten hakemisessa, sillä en halua, että neuvoistani on jossain vaiheessa haittaa. Ravitsemustiede ei suinkaan ole erehtymätön tiede ja se, mitä neuvon nyt, voikin jossain vaiheessa paljastua haitalliseksi. Tiedostan tämän ja hyväksyn sen. Silti tutkittuun tietoon perustuva ravitsemusneuvonta on todennäköisesti pienempi paha kuin ”musta tuntuu”-neuvonta. 

Syövän kehittymistä ei tunne. Verisuonten tukkeutumista ei tunne. Sitä verenpainetta ei tunne. Siksi valintani on tunteiden huomioiminen ja kuunteleminen – tiedettä unohtamatta.

Lensku

P.S. Kirjoittaja edustaa tätä nykyä todellista, antiikinaikaista huuhaata. Näitä juttuja luetaan nyt sitten ihan vaan omalla vastuulla siellä ruutujen ääressä!

Arlan mainos täältä.

Onko pakko punnita?

Olen perin kyllästynyt siihen syyllistävään ja avoimen inhoavaan ilmapiiriin, joka leijuu ylimääräisen rasvakudoksen ympärillä. Oli kyse sitten monesta kymmenestä ylipainokilosta tai siitä, että on vähän ”ylimääräistä” tai ”tutisevaa” vyötäröllä. Olen kyllästynyt siihen, miten jokaisella terveydenhuollossa tai liikunta-alalla työskentelevällä tuntuu olevan oikeus ja velvollisuus yrittää hävittää jokikinen ympärillä tallustelevasta ylipainokilo. Jos ei ylipainokilojen kantaja vielä itse sitä halua, pistetään haluamaan. Olen kyllästynyt siihen, miten terveet, elinvoimaiset, normaalipainoiset ihmiset haluavat ”kiristellä” kuntoa, nipistää jostain pois ja saada johonkin lisää.

Olen kyllästynyt kauhukuvien luomiseen siitä, miten lihavuus tappaa, miten lihavuus on riskitekijä oikeastaan mihin tahansa sairauteen, johon saatat ikinä sairastua ja miten lapset eivät liiku vaan kasvattavat jo 8-vuotiaana miestissejä eikä heistä voi lihavina aikuisina tulla ikinä mitään muuta kuin yhteiskunnan pohjasakkaa.

Olen kyllästynyt siihen, että lihavuus nähdään kansanterveydellisenä ongelmana, että jokaista lihavaa syytetään ja syyllistetään omasta lihavuudestaan ja että jokainen osaa laskea ja tulkita oman painoindeksinsä. Olen kyllästynyt siihen, että ihmiset tuhlaavat aikaansa syötyjä ja kulutettuja kaloreita kytäten tai laskien. Olen kyllästynyt siihen, että vastaanotolle tuleva ylipainoinen ihminen pistetään ensimmäisenä puntarille ja määritetään tavoitepaino.

Olen kyllästynyt tähän kaikkeen, koska se mielestäni ylläpitää läskivihapuhetta. Sitä, että lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on lihoa tai olla lihava. Sitä, että vaaka tai mittanauha kertoo, kuinka arvokas olet ihmisenä. Sitä, että voidakseen hyvin, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen. Sitä, että näyttääkseen hyvältä, pitäisi olla tietynkokoinen tai tietynmallinen.

Ei näin…

(Kuva napattu täältä.)

Otetaanpa ajatusleikki. Vastaanotolle, oli se sitten terveydenhoitaja, lääkäri, ravitsemusterapeutti, personal trainer, tulee ylipainoinen ihminen, joka joko itse tuo esiin huolen omasta painostaan tai koostaan tai asia tulee esille jonkin sairauden tai muun ongelman yhteydessä. Ihminen toteaa, että joo, kyllähän minä tiedän, miten pitäisi syödä ja miten pitäisi liikkua ja kymmenen kiloa pitäisi ainakin pudottaa, mutta kun työ ja perhe ja kiire ja laiskuus ja huono ihminenhän minä olen.

Vastaanottaja kuuntelee myötätuntoisesti, yrittää löytää, mitä kaikkea hyvää ruokailu- ja liikuntatottumuksissa on, tsemppaa ja kannustaa muutosten tekemiseen. Ottaa huomioon ihmisen kokonaisvaltaisesti. Kaikki hyvin so far. Mutta. Sitten se vastaanotolle tullut ihminen isketään vaa-alle. Jotta voidaan selvittää lähtötilanne. Jotta nähdään, kuinka paljon muutosta tulee. Jotta ihminen saa elämäntapamuutoksiinsa konkreettisen motivaattorin, kun voi seurata vaa-an väheneviä lukemia. Jotta voidaan määrittää, kuinka paljon niitä kiloja pitäisi pudottaa. Jotta homma ei leviä käsiin, kun vaaka kertoo kylmän totuuden.

Siinä menee minun mielestäni pieleen.

Koska minun mielestäni on tuhannesti tärkeämpää, että se ihminen löytää itsellensä mukavia ja mielellään muutamia erilaisia tapoja liikkua. Että liikkumaan saa lähteä ja pääsee, eikä kertaakaan pitäisi. Tuhannesti tärkeämpää on löytää sen verran ruuanvalmistustaitoa ja etenkin ruuanvalmistusiloa, että järkevä arkiruokailu ei kaadu niiden puutteeseen. Tuhannesti tärkeämpää on opetella tankkaamaan riittävän usein ja riittävän paljon, että jaksaa seuraavaan ruokailuun asti ja siten myös oppia kuuntelemaan kehonsa nälkä- ja kylläisyysviestejä ja etenkin oppia vastaamaan niihin. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että voi olla terve ja voi voida hyvin, vaikka olisikin ylipainoinen. Tuhannesti tärkeämpää on ymmärtää, että on kaunis ja upea ja ihana, vaikka olisikin ylipainoinen tai vaikka ei painaisikaan juuri niin vähää kuin itse toivoisi painavansa. Tai ehkä juuri siksi, kun uskaltaa olla kuka on ja on sitä ylpeästi.

...vaan näin.

…vaan näin.

(Tämä kuva puolestaan napattu täältä.)

Tämä kaikki on tuhannesti tärkeämpää kuin kytätä epätoivoisena painolukeman muutosta ja määritellä oma onnistumisensa ja arvonsa ihmisenä sen yhden, mitättömän lukeman vuoksi. Puhumattakaan siitä, että joku muu kyttää sitä samaa painolukemaa ja muistaa syyllistää sinua siitä vielä lisää, jos muutosta ei tapahdu.

Niin se ajatusleikki. Jos sinä olisit se vastaanotolla työskentelevä ihminen, uskaltaisitko sinä haudata työhuoneen nurkassa olevan vaakasi niin syvälle arkistojen perukoille, ettet vahingossakaan kaivaisi sitä sieltä esiin ainakaan seuraavan vuoden aikana? Tai uskaltaisitko kokeilla, kuinka lujasti vaakaan pitäisi iskeä vasaralla, että saisit siitä käyttökelvottoman? Uskaltaisitko kohdata ihmisen, rehellisesti, piiloutumatta tai piilottamatta ihmistä painolukeman taakse? Uskaltaisitko nähdä hyvinvoinnin ja onnistumisen mahdollisuuden ilman ensimmäistäkään painolukemaa? Uskaltaisitko olla pioneerijoukoissa?

Koska kyllä tähän nyt saatana* pitää saada muutos.

-K

*Nöyrimmät pahoitteluni voimasanan käytöstä. Tarvitsin sitä kuvaamaan mielentilaani. Lupaan, etten ota tavaksi.