Miksi en terveystieteilijänä jaksaisi jauhaa painosta

En edes muista, milloin olisin asiakkaan kanssa vaaka käyttänyt. Silloinkin se oli asiakkaan ehdotuksesta.

Jos asiakkaan toiveena on tietty kilotavoite, en ole oikea ravitsemusterapeutti hänelle. Tiedän, että tämä on yrittäjänä kai hölmöä sanoa ääneen, mutta avoimuus ja rehellisyys on kaikkien parhaaksi. Minun mielessä on tasan 0 prosenttia kiinnostusta kilotavoitteisiin – oli ne sitten omia tai muiden. Olen tässä vuosien saatossa menettänyt useita asiakkaita tästä syystä, mutta vastaanotto on myös minun työpaikka – en voi toimia omaa arvomaailmaa ja etiikkaa vastaan tai alan aika nopeasti voida huonosti henkisesti.

Tämä ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi, että lihavuus liittyy joidenkin sairauksien riskitekijöihin tai voi vaikuttaa niiden kulkuun. Tiedän nämä seikat aivan yhtä hyvin kuin muutkin terveydenhuollon ammattilaiset.

Se, että minä valitsen ratkaisukeskeisyyden ja positiivisen mahdollistamisen tien, ei tee minusta huonompaa terveystieteilijää tai terveydenhuollon ammattilaista. En vaan yhtään tajua, miten se, että minä kerron jollekin hänen painolukemasta tai lätisen lihavuuden terveysriskeistä, motivoisi ketään muutokseen. Itsehän en todellakaan tee mitään, jos kukaan läksyttää minua terveyteni laiminlyömisestä (siis muut teot kuin autopilotilla menevä syöminen). Vihaan holhoamista ja huonoa palvelua, arvostan asiakaslähtöisyyttä ja aitoa empatiaa.

Esimerkki: Julkisesti kiitän tässä nyt fyssaria, joka viime talvena vastasi uteluihini laskettelumahdollisuudesta toipuvalla selällä, että no, jos käy afterskin kautta, niin tulee vähän rennommin mäkeä alas. 😀 En mennyt  mäkeen ja afterskitkin oli aika rauhallisia, mutta olen täysin varma, että uskalsin Lapissa tehdä vaikka mitä fyysistä ihan vaan tämän rennon ja humoristisen kannustuksen takia. Muuten olisin varonut selkää aivan liikaa ja aivan turhaan.

Tuossa juuri viestittelin terveysviestinnästä kollegojen kanssa ja esitin vertauksen. Ajatelkaa, jos minun pääsanomani ärtyvän suolen hoidossa olisi viimeiset 10 vuotta ollut, että ärtyvä suoli  1) on todella yleinen 2) on vaikea hoitaa 3) on sairaus,  oireet palaavat herkästi, vaikka välillä olisi parempia kausia. Olisipa ollut kivan toiveikas ja motivoiva viestintästrategia! Ei yhtään ratkaisu, ei yhtään toivoa, ei apua, ei terveystekoja. Ajattelen, että sehän se terveystieteilijän virka tässä maailmankaikkeudessa on – lisätä terveyttä. Siitä samasta syytä viestintää myös painokeskustelussa pitäisi miettiä aivan todella, todella paljon. Jos en saa motivoitua muutokseen, mitä teen väärin tai pitäisikö yleisen keskustelun sävyä muuttaa?  Joskus viestintuojan lynkkaamiseen on vahvat perusteet.

Tajuan kyllä sen, missä maailmassa laihtumista haluava elää.  Tiedän varsin hyvin, miten ulkonäkö- ja laihuuskeskeinen ympäristö meillä on. Joku voisi ajatella, että eikö olisi vain helpompi antaa myöten ja todeta, että saavuttaakseni arvostetun paikan maailmassa, on ok, että haluaa panostaa ulkonäköön. Tämä vaan sotii omaa oikeus- ja tasa-arvokäsitystä (sekä vastarintaan taipuvaista mieltäni…) vastaan rankasti. Vain näyttämältä joltain saat äänesi kuuluviin ja ansaitset paikkasi yhteisössä? Ookoo, tosi reilua. Samalla nostaisin kädet pystyyn, että paska status quo jatkukoon, koska on niin vaikea muuttaa.

Huomaako kukaan muu, että kun hyvinvointikauppiaat kauppaa meille muutosta, he nimenomaan myyvät meille tapojen murtamista, mutta kun keskusteluun tulee alan oma muutostarpeet, yht’äkkiä muutoshalukkuutta ei löydykään? Eli omat neuvot ei koske itseä?

Lihavuuden taustatekijät on niin monimutkaiset ja laihtuminen on osalle  todella vaikeaa, joten se, että meillä tulevaisuudessakin olisi pelkkään kehon hoikkaan kokoon nojaava terveys- ja kauneuskäsitys lisää epätasa-arvoisuutta, koska se ei vaan kaikille ole mahdollista. Ymmärrän, että yksilölle on vaikea omaa mieltään saada kääntymään pois ulkonäkökeskeisyydestä, mutta se ei tarkoita, etteikö yhteisön kannattaisi sitä työstää. Ja on ne ajatusten muokkaaminen yksilötasollakin täysin mahdollista. Täällä yksi elävä esimerkki.

Toimivampi strategia– tutkitusti – on lisätä terveystekoja, jotka mahdollisesti ajansaatossa johtavat painon hakeutumiseen kohti biologista painoa. Se henkinen energia, mikä laitetaan kalorien laskemiseen tai aktiviisuusmittarin armoilla elämiseen, kannattaisi yleensä käyttää mieluummin terveyttä lisääviin juttuihin. Ateriarytmin fiksaamiseen, kauppalistan laatimiseen, ruoanlaittoon,  kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisen lisäämiseen, kuitupotin kasvattamiseen  ja fiksuihin rasvavalintoihin ja vähentämällä suolan syömistä. (Jos ootte kuullut nää jutut aiemminkin  ja ootte silleen, että mitä helvettiä, miks toi muija ei ikinä puhu mistään muusta, niin se johtuu vaan siitä, että nää on ne seikat, jotka vuosi toisensa jälkeen nousee esille hyvinä juttuina. 😀 )

Näillä teoilla lasketaan kolesterolia, verenpainetta, vähennetään tyypin 2 diabeteksen ja monen syövän sekä kohtalokkaiden sydän- ja aivotapahtumien (=infarktit) riskiä. Suolistomikrobisto, ja sitä kautta keho ja mieli,  tykkää näistä tavoista myös. Mekanismit ovat moninaiset: verenpaineen lasku, matala-asteisen tulehduksen hillitseminen, suolistomikrobien tuottamat lyhytketjuiset rasvahapot tuo parempaa kylläisyyttä, mikä auttaa kehon signaalien tulkintaa, immuunipuolustus vahvistuu…

Tässä lainatussa kuvassa summatuu se, miksi minä en jaksa jauhaa kauheasti painosta ja terveydestä. Kuvassa on yhdeksän todella isoa terveys-/sairausteemaa, mutta se, mistä suurimmaksi osaksi julkisesssa keskustelussa jauhetaan on tuo yksi ainoa osio: lihavuus. Tiedän, tiedän, siinä nyt puhutaan suolisto-aivot-mikrobisto-akselin sairauksista, mutta tarkkanäköisemmät huomaa, että perhana, nehän linkittyy jotakuinkin kaikkiin kroonisiiin sairauksiin, joten yleistäminen sallittakoon.

Cryan et al., 2019, The microbiota-gut-brain axis

Painosta pitää puhua, mutta miten? Mulla meni Älä laiduta – päivä tänä vuonna vähän ohi, kun just oli kesken suolistoteemainen minikurssi. Siksi minulta jäi mainostamatta Syömishäiriöliiton keväällä ilmestynyt erinomainen esite Miten siitä painosta sitten pitäisi puhua? Ottakaas kaikki lukuun tämä!

Meidän super-Katri taas pitää Zoom-tilaisuuden Etelän-Sylin järjestämänä kehosuhteesta ensi keskiviikkona. Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumistiedot täällä.

Sit niille, jotka haluaa edistää terveyttä ilon kautta, niin tässäpä tämä ihmisiä innostanut 30 viikossa – pylpyrä, jota käytin Turun minikurssilla. 🙂 Muuttamattoma saa käyttää omaksi iloksi ja vaikka potilashommissa. Tästä kannattaa tehdä omia tehtäviä asiakkaiden, lasten tai työkavereiden kanssa: Mitkä kasvikset on tämän kauden juttu? Mistä pavuista pidän? Mitä pähkinöitä en ole koskaan maistanut – pitäisikö kokeilla? Olenko syönyt koskaan vihannes- tai papupastaa? Sopii kaikkiin ruokavalioihin, koska tämän juju on nimenomaan tuo erilaisuus ja vaihtelevuus, eikä tässä ole suinkaan kaikki viikon ruoka-aineet kuvattuna. Pdf:nä lataus tästä: 30 erilaista viikossa by leenaputkonen.fi

Hoikkuuden ihannointi on hengenvaarallista

”Tervettä lihavuutta ei ole.”

Olen joutunut keskustelemaan tästä aiheesta lukemattomia kertoja. Töissä, sosiaalisessa mediassa, kavereiden välisissä keskusteluissa.

En aina tiedä, mitä nämä ihmiset haluavat, että sanon. Tai tiedän. He haluavat, että myönnän, että he ovat oikeassa. Lihavuus on vaarallista. Lihavuudesta sairastuu. Lihavuus on kallista yhteiskunnalle. Lihavuus on moraalisen heikkouden merkki.

Lihavuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liialliseen hoikkuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liikkumattomuuteen liittyy terveysriskejä. Tämäkin on totta.

Totuutta en ainakaan itse ole missään vaiheessa kehopositiivisuudesta ja terveystasa-arvosta puhuessani yrittänyt häivyttää.  (Kts. Superhyvää keholle, jossa aihe käsitelty perusteellisesti.)

Mutta otetaanpa askel taaksepäin ja pohditaan tätä lausetta nyt oikein kunnolla.  Suorittakaamme termin ruotiminen ja tulkinta!  Mikä on tämä maaginen terveys, jota meidän kaikkien siis tulee tavoitella?

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmään ei pääse oikein kukaan, koska siinä tavoitellaan täydellistä psykofyysis-sosiaalista  autuutta ja ”olottomuutta”. Mutta on siinä hyvääkin, kun jätetään täydellinen-ilmaus (engl. complete) pois. Se nimittäin huomioi mielenterveyden ja terveyden sosiaalisen puolen fyysisen terveyden ohella.

Terveys ei siis edes määritelmänsä mukaan ole täydellisiä veriarvoja tai uskomatonta hapenottokykyä eikä varsinkaan sopivaa vaa’an lukemaa tai sallittua, ennaltamääriteltyä painoindeksia. Näissä tilanteissa puhutaan vain yhdestä terveyden osa-alueesta.  Fyysinen terveys mahdollistaa paljon ja tiedetään, että hyvä fyysinen terveys myötävaikuttaa myös henkiseen terveyteen sekä voi parhaimmillaan luoda myös sosiaalisten suhteiden kautta terveyttä.

Mutta tarina ei tosielämässä ole koskaan näin yksinkertainen. Luen paraikaa Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjaa, joka tarjoaa ratkaisuksi kaikkiin mielenterveyspulmatilanteisiin hengästyttävää liikuntaa. Kirjan lukeminen on nihkeää, koska Hansenin palikkaratkaisu tuntuu naiivilta, vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että mielenterveyshoitoon tarvitaan lisää liikunta- ja ravitsemus(!)ohjausta ja -neuvontaa sekä ennen kaikkea konkreettisia hoitopolkuja.

Liikunta voi kyllä tuoda hengähdystauon masennuksen keskellä, kuten australialainen stand-up-koomikko Catherine Denevy tässä tarinassaan kirjoittaa. Hän juoksi, koska se oli ainoa hetki elämässä, jolloin hänestä ei tuntunut kurjalta ja hän ei toivonut kuolemaa. Mutta kuten hän myös kirjoittaa, hän juoksi ongelmiaan pakoon. Ei hänen elämäntilanteensa tai mielenterveytensä suoranaisesti parantunut juoksemalla. Hän laihtui kyllä ja sai siitä paljon kehuja ja ihailua. Samaan aikaan sisäisesti hän oli aivan hajalla.

On tärkeä ymmärtää, että terveyttä ei voi nähdä vaa’an lukemista tai ulkomuodosta. Laihtuminen voi olla merkki syövästä (Denevy kirjoittaa laihtuneensa kaksi kertaa elämässään ja syyt olivat syöpä ja masennus) , syömishäiriöistä tai vaikkapa kilpirauhasen liikatoiminnasta. Kaikki hengenvaarallisia tiloja, jotka vaikuttavat terveyttä heikentävästi, vaikka laihduttavat.

Aika moni syömishäiriöistä toipuva on esimerkiksi Instagramin stooreissaan ja keskustelupalstoilla puhunut siitä, että heille laihduttaminen on vaan no-go, koska tässä tapauksessa terveysriski on laihduttaminen, joka (usein) saattaa laukaista syömishäiriön uudelleen. Sanoisin näin, että aika monen syömishäiriöhistorian omaavan kannatta ruokavaliomuutoksista jutella syömishäiriöitä tuntevan ravitsemusammattilaisen kanssa (meitä on paljon, minut löytää tästä linkistä).  Ken ei syömishäiriöitä tunne, niin kerrottakoon, että niissä on erittäin korkea itsemurha- ja kuolleisuusriski. Ei varsinaisesti edistä terveyttä semmoisen pärähtäminen päälle.

Kannustankin ihmisiä kriittisyyteen, kun joku tulee kertomaan, miten tärkeää se terveys on ja herrantähden, kyllä keskivartalolihavuus tulee meille KAIKILLE kalliiksi! Tämmöinen puheenparsi osoittaa vaan kapeakatseisuutta ja terveys-käsitteen väärinkäyttöä. Mitä tulee kustannuksiin, niin Jyväskylän yliopiston mukaan ne mielenterveysongelmat siis ovat se isoin kustannuserä. Graafi ehkä auttaa hahmottamaan tätä. (Yes, wiseguys, tiedän, että noista pienemmistä palkeista tulee isompi palkki ja kyllä, ne ovat sairauksia, joihin lihavuus vaikuttaa. Se ei silti poista tätä argumentaatiotani siitä, että terveys on muutakin fysiologiaa. Noin, ei tarvitse vastata kommenttikentässä tähän.)

Tervettä lihavuutta itse asiassa voi olla, jos laajennamme merkitystä fyysisestä terveydestä laajemmaksi. Jollekin voi olla parempi ottaa ne fyysisen terveyden mukanaan tuomat riskit kuin ne huonon mielenterveyden mukanaan tuomat riskit. Se, mitkä riskit kukin meistä ottaa, on henkilökohtainen päätös. Terveyskirjaston artikkelissa ”Mitä terveys on?” professori Jussi Huttunen kirjoittaa: ”Jokainen ihminen määrittää terveytensä omalla tavallaan, ja tämä määritelmä on lopulta se tärkein.”

Itsekin yritän koko ajan laajentaa katsantokantaani. Olen pitkään kysynyt psyykkisestä voinnista ja stressistä (mitä sinulle kuuluu? millaiseksi koet oman terveytesi?), mutta nyt olen laajentanut sitä niin, että kyselen myös sosiaalisista suhteista. Lapsilta ja nuorilta olen aina kysellyt, mutta jostain typerästä syystä en ole aina aikuisten kanssa muistanut siitä puhua!

Vastaanotollani mennään aina kehon kunnioitus edellä hyviä terveytekoja tehden. Lihavuus on monesti seuraus elämäntavoista, joille suurin osa pystyy tekemään jotain, kun heitä tuetaan ja autetaan siinä. Minun tehtävä on auttaa kutakin löytämään ne omat tärkeimmät jutut, joihin lähteä muutoksia tekemään. Ei kehoa vastaan, vaan kehoa kuunnellen ja ymmärtäen. Kannustan tekemään hyviä ruokavalintoja, liikkumaan ja pitämään huolta ihmissuhteista sekä psyykkisestä jaksamisesta.

En turhaan varoittele hoikkuuden kritiikittömästä ihannoinnista.  Siitä kärsivät nimittäin ne hoikatkin. Henkinen kärsimys verhoutuu ihailtuun kehon malliin ja näennäisesti hyvään fyysiseen kuntoon. Tästä aiheesta puhuttiin muun muassa eilisessä Urheiluravitsemusseminaarissa useammassa puheenvuorossa.

Luovutan lopuksi puheenvuoron runoilija Blaire Blythelle, joka kertoo, mitä laihtuminen ja hoikkuus voi kätkeä taakseen.

If you develop an eating disorder when you are already thin to begin with, you go to the hospital.

If you develop an eating disorder when you are not thing to begin with, you are a success story.

So when I evaporated, of course everyone congratulated me on getting healthy.

Girls at school who never spoke to me before stopped me in the hallway to ask how I did it. I said ”I am sick”. They said ”No, you are an inspiration.”

How could I not have fallen in love with my illness?

– Blaire Blythe

 

Lue myös:

https://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/onko-tervetta-lihavuutta-olemassa/

Rivien väleihin kirjoitetut terveysteot

Nyt kun tiedetään, että epäsuorat ennakkoluulot (implicit bias)  vaikeuttavat terveydenhuollon vaikuttavuutta, niin saisinko ehdottaa uutta käsitettä ja toimintatapaa?

Miten olisi epäsuora vaikuttaminen (oisko se nyt sitten implicit influence vaan suoraan käännettynä)? Paljastan sen verran, että teen tätä jatkuvasti – joskus tiedostaen, usein tiedostamattani.

Olen esimerkiksi yrittänyt kokata niin hyviä kasvispöperöitä, että sekasyöjilläkään ei ole nokan koputtamista. Näin kasvisruoka saattaa alkaa vähitellen kiinnostamaan entistä enemmän. Onpa useampi kaveri sanonut siirtyneensä kasvisvoittoiseen ruokavalioon esimerkkinä innostamina. Sen kuuleminen tekee minut iloiseksi.

Vielä hienovaraisemmin toimin, kun puhun arvostavasti ruoasta. En puhu ruoan terveellisyydestä vapaaehtoisesti, mutta voin jaaritella, miten hyvää ruoka on, mitä makuja maistan ja mistä ruoka tulee. Hyvä ruokasuhde lähtee ruoan arvostamisesta kokonaisuudessaan, ei vain sen perusteella, kuinka ravintotiheää tuo murkina on.

Pyrin toimimaan samoin kehopositiivisuuden saralla. Yritän puhua ja toimia mahdollisimman inklusiivisesti, vaikka en aina täydellisesti siinä onnistukaan. Huomautan eri tilanteissa, jos kuulen kehonegatiivista tai muuten laihdutuskulttuuria lietsovaa puhetta. Kehun ihmisten habitusta ja ulkonäköä kainostelematta (kyllä, ihmisten tyylitajua tai kauniita vaatteita saa edelleen kehua ja kyllä, kehun yleensä näitä ihmisiä myös jostain muustakin kuin ulkonäöstä.)

Alitajuntaiset asiat vaikuttavat meihin, sehän on selvä. Halusimme tai emme, useimmat meistä suhtautuvat ennakkoluuloisesti uusiin tai vieraisiin asioihin. Toisaalta olemme massojen ohjailtavissa – jos joku ajatus tai valinta alkaa muodostua tavaksi tai normiksi, sen omaksuu kuin huomaamatta. Myös tätä yleistämistä käytän potilashommissa hyväkseni. Koska tiedän, mikä isoa osaa asiakkaistani on auttanut, voi yleistää ja kertoa uudelle henkilölle, että hei, moni kokee tämän hyödylliseksi tai on ollut tyytyväinen, kun on tehnyt näin. Yleensä näissä tilanteissa en sano, että sinunkin pitäisi tehdä näin. Jätän ajatuksen leijumaan ilmaan ja asiakas saa sen napata siitä, jos kokee sen itselleen sopivaksi.

Jo se, että esittelemme eri tulokulmia – ilman, että puskemme omaa ajatteluamme väkisin toisen päähän – saattaa johtaa hyvään lopputulokseen. Ei ihminen välttämättä siinä sekunnissa muuta ruokailutapojaan tai ala mennä nukkumaan ajoissa, mutta voi hyvinkin olla, että hän havahtuu kuukausien päästä, että on pikku hiljaa siirtynyt kohti parempia tapoja.

Kovasti toivon, että terveydenhuoltosektorilla  luotettaisiin ihmisiin siihen, että jos terveysteot paketoidaan huokutteleviksi, mahdollisesti jopa tarjotaan mahdollisuutta kokeilla tapoja hyvässä hengessä, ne alkavat myös näkyä arjessa. Autoritäärisen ja haudanvakavan terveysvalistuksen taktiikka ei minusta enää sovi nykypäivään. Saati ne ”laihdutettava 20 kiloa jouluun mennessä” – letkautukset potilaspapereissa. Yhteiskunnalle kalliiksi käyminen tai kuolemanpelko ei motivoi ainakaan kaikkia. Minä olen sen verran terveystietoinen – haloo, opiskelin tämän ammatinkin – että minuun elämänmittainen terveyden ylläpito vetoaa, mutta en vaadi samaa ajattelumaailmaa muilta.

Eksälläni ja minulla oli sopimus, että rivien väleistä ei lueta mitään eikä sinne kirjoiteta mitään – tavoitteena oli välttää ylimääräinen draama ”mitä se tolla tarkoitti”. Se on hyvä periaate parisuhteissa, mutta työtilanteissa siitä lipsuisin. Rivien väleihin voi kirjoitella hyväätekeviä ystävyys- ja rakkauskirjeitä kanssaihmisille. Mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Ihmisläheisen hoitotyön teko rakkaudesta käsin voi kuulostaa hirveälle hippihapatukselle, mutta minä uskon siihen. Aidosti koen lämpimiä välittämisen tunteita kaikkia asiakkaitani kohtaan. Siksi jatkan iloisten piiloviestin kirjoittamista työssäni.

P.S. Teen jälleen myös potilastyötä. Nyt etänä!  

Hoikaksi vaikka haudan uhalla

Pahimmillaan laihdutusbisnes ja laihuuden tavoittelu tappaa.

Ranskassa on menossa suuri oikeudenkäynti, jossa syytettyjen penkillä ovat niin laihdutuslääkevalmistaja kuin valvova viranomainenkin. Kuolemantapauksia on jopa 2000 ja sitäkin useampi on pysyvästi vammautunut.

Huomiota herättävää on se, että lääkettä määrättiin aiemmin terveille naisille ruokahalun hillitsijäksi ja siten painonnousun ehkäisijäksi.

Näin rumaa jälkeä painopelko saa pahimmillaan aikaan. Kehosuhdetta voi parantaa kyllä läpi iän, mutta sitä on hankala tehdä haudan takaa.

Tämä herättääkin pohtimaan jälleen kerran sitä, miten haitallista jälkeä terveydenhuollossa voidaan saada pahimmillaan aikaan. Epäsuorat ennakkoluulot terveydenhuollossa verhoutuvat terveyshuoleen, mikä yleensä on kuitenkin ihan rehellisesti sanottuna läskifobiaa. Ranskan tapauksessa on mitä ilmeisemmin pääasiassa esteettisistä syistä lähdetty normaalipainoisia naisia lääkitsemään tarpeettomasti.

Toinen seikka, jota en todellakaan voi tajuta on kehopositiivisuuden kritisointi, etenkään, jos sen kritiikin esittää terveydenhuollon ammattihenkilö. Keskustelua ei auta, että jos ammattilaisen kommenttia vastakritisoi, hän poistaa sen keskustelusta (josta tosin olin sattunut ottamaan screenshotin asiasta kollegalle keuhkotessani).

Eli käytännössä, jos haluat tuoda eettisen epäkohdan esille terveysviestinnässä ainut tapa on käyttää omia viestintäkanavia. Todellisuudessa haluaisin puhua asioista siinä foorumissa, missä keskustelu on aloitettu (kuten isäni on fiksuna miehenä opettanut!), mutta ehkä kaikilla ei ole siihen kykyä tai intressejä.

Luonnollisesti tämä herättää myös huolen siitä, miten vääristyneelle ”terveys-/”hyvinvointi”-viestinnällä kuluttajat altistuvat, kun dialogi on blokattu ja omasta ajatusmaailmasta poikkeavat kritiikit karsitaan näkyvistä. Lievästi sanottuna sydäntä kylmäsi lukea kyseisen Instagram-postauksen kehutulva, jossa mm. julkisuuden henkilöt kannustivat ”puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä”. Eli he olivat avoimen läskifobisia, kts. Traci Mann – lainaus. edellä.

Olen avoimesti huolissani siitä puheesta, jota olen vuosien saatossa kuullut lääkäreiden, sairaanhoitajien ja ravitsemusterapeuttien suusta, sillä se puhe on ollut nimenomaan painopelon sävyttämää. Se on saanut minut pahoinvoivaksi ja pettyneeksi, koska niiden ihmisten, joiden kuuluisia auttaa potilaita ovat osa ongelmaa.

Kuulin todella koskettavan puheen Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – kirjan julkkareissa. Tytti Shemeikka kertoi siitä, miten on inhonnut kehoaan ja miten paljon hänen kehoonsa on kohdistunut suoranaista vihaa. Kuinka moni meistä hoikista on koskaan saanut viestejä, jossa meille toivotaan kuolemaa vaan kehojemme koon takia (!!!) ? Siitä mielentilasta – itseinhosta – lähtienkö siis on tarkoitus tehdä hyvinvointitekoja ja pitää huolta sisäelimistä?

Kritiikin esittäjät, vastatkaa minulle: keneltä kehopositiivisuus on pois?

Sisäelinten terveyttä yhtään väheksymättä kehoaktivisti-ravitsemusterapeuttina laittaisin aina ensisijalle kuitenkin mielenterveyden. Kymmenen vuotta olen kuunnellut asiakkaitteni tarinoita ja tullut vahvasti siihen lopputulokseen, että ilman (jonkinasteista) kehopositiivisuutta ei tule kokonaisvaltaista terveyttäkään.

Kaikenkokoiset kehot ansaitsevat huolenpitoa ja terveystekoja, koska se on ihan vaan ihmisoikeuskysymys. Terveysammattilaisen hyväksyvä katse, kuulevat korvat ja empaattinen asenne voivat olla ensimmäinen sysäys sitä sisäelinterveyttä kohden. Pelkopuhe ja -panikointi sitä vastoin ei johda todennäköisesti oikein mihinkään. Ja pidetään ne vaaralliset laihdutuslääkkeet poissa markkinoilta!

Loppuun pari kotiläksyä. Tämä koskee erityisesti sinua, rakas terveydenhuollon ammattilainen ja terveysalan tutkija.

Tehtävä 1: Lue tämä erinomainen kanstanterveysviestintään liittyvä Twitter-ketju. Hyvät tarkoitukset eivät riitä, jos päättäjätasoon ei päästä vaikuttamaan.

Tehtävä 2: Tee tämä silmiäavaava Harvardin yliopiston epäsuorien ennakkoluulojen testi. Itse paljastuin alitajuntaisesti ylipainoisia syrjiväksi, mikä tarkoittaa, että minun pitää tiedostaa ennakkoluuloni ja tehdä kaikkeni, että se ei vaikuta näkemyksiini ihmisistä tai vaikuta hoitosuhteisiin.

Ja lisää näistä aiheista kirjallisen verran Superhyvää keholle – opuksessa. 🙂

P.S. Avoimuuden nimissä: Olen joutunut 10-vuotisen viestintäurani aikana blokkaamaan yhden turhan innokkaan fanin, jonka postaukset alkoi olla aika häiritseviä ja yhden kerran olen jättänyt blogi-kommentin laittamatta, kun ei se oli niin henkilökohtainen purkaus, eikä liittynyt minusta riittävästi postauksen aiheeseen. Jankkaavaat keskustelut olen joskus jättänyt kesken, yleensä ihan vaan unohtanut tai ajanpuutteen takia ignoorannut.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

  1. Tykkäätkö itsestäsi?
  2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
  3. Nukutko hyvin?
  4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
  5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
  6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Break the bloody mold

Taisin edellisenkin Älä mahdu muottiin – kuvan kohdalla korostaa, että minulle tämä ajatus on muutakin kuin kehon kuvaan liittyvä juttu (sitä se myös on kuvaajien Niina Stoltin ja Mirkku Merimaan mielestä). Koska let’s face it, olen saanut kauneusihanteisiin suht hyvin istuvat geenit, oppinut suht mutkattomat liikuntatottumukset sekä keho- ja ruokasuhteeni ovat kunnossa. Omat kipuni olen kipuillut ja työstänyt etenkin jälkimmäisiä seikkoja paljon vuosien saatossa. Selluliitit ja ekat harmaat aiheutti lähinnä päivän tai kahden päivittelyn ja sitten olin, että excuse me, mulla on tässä muutakin tekemistä ja miettimistä.

Se ”muu” tässä onkin  se, mikä edustaa itselleni sitä todellista kapinahenkeä.  Ei, mulla ei ole vakkari asuntoa, kun en oikein tiedä, missä asuisin. Ei, mulla ei ole ”omaa” perhettä enkä koe itseäni vajaaksi mitenkään. Olen 36-vuotias ja vielä on perheenperustamispaniikki kokematta. Ei, mulla ei ole vuosiin ollut kasista neljään duunia. Totta kai tulee päiviä, että näitä kysymyksiä pohtii, mutta pääasiassa tallustan tyylilläni levollisin mielin.

Ammattipuolella mun multitalenttius vasta ”ongelma” onkin, kun en istu mihinkään muottiin. Laillistettu ravitsemusterapeutti (joka puhuu todella paljon muustakin kuin ravitsemuksesta vastaanotoilla ja luennoilla), tietokirjailja (suolisto, eettiset ja ekologiset kysymykset ja kehoaktivismi ja kaikkia kehoja kunnioittava terveyskäsitys), FODMAP-asiantuntija, eräopas. Mun elämää helpotti melkoisesti David Epsteinin Range-kirja, jonka tuossa juuri kuuntelin. Mä en suostu pyytämään anteeksi,  että olen kiinnostunut monesta asiasta.  Onnekseni tämä oma laaja-alainen ongelmanratkaisutaipumukseni on juuri se, jota tarvitaan monimutkaisten sairauksien (ärtyvä suoli, muut suolisto-aivo-yhteyteen liittyvät toiminnot) ja ympäristökysymysten käsittelyyn ja käytännön ratkaisujen jalostamiseen.

Olen törmännyt ikäväkseni jonkinmoiseen vähättelyyn siitä, että en olen ”vain” ravitsemusterapeutti. For the last time (oikeesti saan selittää tän ehkä tuhat kertaa vielä…), ravitsemusterapeutin työ on vaativaa, soveltaa työtä, eikä sovi niille, jotka haluaa kertoilla vaan faktatietoja kuulijoille.  Se on sitä, että tajuaa, että empatia ja toivo ovat työkalupakin tärkeitä työkaluja tiedon ohessa. Ruohonjuuritason työ pitää kiinni erilaisissa näkökulmissa ja lisää ymmärrystä siitä, miten tietoa saa jalostettua todellisiksi terveysteoiksi. Miten puhua tieteestä niin, että sitä ymmärtää vaikka kuusivuotiaskin (ei, se ei tee sinusta ”tyhmää” vaan taitavan viestijän).  Lisäksi työ on välillä salapoliisihommia ja siksi suorastaan jännittävää! (Tämä ei koske pelkkää potilastyötä, vaan voi olla monelaista muutakin ravitsemusasiantuntijatyötä.)

Yritän olla identifioitumatta liiaksi ammattiini, mutta tänään haluan nimenomaan korostaa sitä. Koska mulla on maailman siistein, erittäin haastava ja siten myös erittäin antoisa ravitsemusalan ammatti, jossa saa ja pitää käyttää omaa ajattelua. Yhtä innolla odotan, että pääsen tekemään eräoppaan monipuolisia ja raskaita työtehtäviä joku päivä kunnolla.

Valetaan omat muottimme. Siten solahdamme niihin varmasti ilman suurempia kipuiluja. Muottia kannattaa myös muovata vuosien mittaan, jos se ei enää tunnu omalta. Luo sellainen muotti, jota pystyt ensisijaisesti itse arvostamaan.

P.S. Kirjoitin tämän osittain sen takia, että mulla on ihana harjoittelija Elina hommissa ja paljon olen pohtinut tässä sitä ammattikuvaa, jota opiskelijoille välitän. Mä haluan, että meidän ammattikunta pääsee työelämässä sille kuuluvaan arvoon, mutta se arvostus lähtee ensin sisäpiiristä ja siitä, että saadaan hyvä, rohkea tekemisen meininki ammattilaisten keskuuteen.

P.P. S. Vähän kehoasiaakin! 😀 Jos kuitenkin oman kehon kanssa on vaikeuksia kaveerata, kirjakaupoista löytyy nyt Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas keho – opus, jonka kehotarinat  voivat auttaa katsomaan omaa kehoaan suopeammin.  Lisää #älämahdumuottiin – proggiksesta täällä.

Terveydenhuollon asenteiden tuuletustalkoot

Pidätkö siitä, kun sinua syyllistetään tai vähätellään? Pidätkö siitä epämääräisestä vihamielisestä ilmapiiristä, jonka seurauksena pohdit, kuvitteletko vain, vai onko kanssaihmisillä jotain sinua vastaan? Tuskinpa. Erityisen kurjalta tällainen toiminta tuntuu tilanteissa, joissa olet hakemassa apua terveysvaivoihisi mieli jo valmiiksi huolestuneena.

Seuraa pieniä paljastuksia terveydenhuoltoalan ennakkoluuloista ja asennevammasta. Olen toiminut monenlaisissa eri töissä terveydenhuoltosektorilla. Perusterveydenhuollossa tk:ssa, erikoissairaanhoidossa sairaalassa, työterveyshuollossa yksityisellä sektorilla ja lyhyesti myös kuntoutuspuolella. Ei ole työpaikkaa, ettenkö olisi törmännyt ilmiöön nimeltä läskifobia.

Olen kuullut aivan liian monta epäarvostavaa kommenttia potilaista kahvihuoneissa ja kokouksissa sekä lukenut vihjailevia tai suoria arvosteluja ja arvioita potilaspapereista. Rivien välistä voi kuulla tuskastumista: eivätkö nämä ihmiset nyt vaan saa syömistään – itseään! – kuriin! Kuinka ratkaisu kaikkeen on aina laihduttaminen.

Mutta todellisuudessa laihduttaminen ei ole aina ratkaisu terveyspulmiin. Se voi olla osatekijä joissain vaivoissa, mutta painon putoaminen ei aina ratkaise ongelmaa, joka usein jätetään riittävän monitahoisesti tutkimatta, koska kaikki oireet ja vaivat halutaan saada kuitatuksi painolla. Ja please, jos joku nyt sieltä innostuu kommentoimaan, että ”ei aina!”. No, ai, jaa. Ei tietenkään aina. Mutta sen verran olen tässä vuosien saatossa seurannut niin potilastyötä kuin esimerkiksi kehopositiivisia keskustelupalstoja, että joudun toteamaan, että liian usein. (Seuraan useita keskustelupalstoja, pääasiassa sellaisia, jotka ovat lähtöisin Suomesta, Yhdysvalloista ja Australiasta.) Olen kuullut ja lukenut karmivia kertomuksia hoitamattomista syövistä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja keuhkosairauksista. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia epäasiallisista kommenteista painoon ja syömiseen liittyen, joita potilaat ovat saaneet terveydenhuollossa kuulla.

Laihduttaminen ei myöskään ole ratkaisu ahmintahäiriöön tai psyykkisten tekijöiden, kuten trauman tai masennuksen, aiheuttamaan ylipainoon, joka on tällöin ennen kaikkea oire, ei itse ongelma. Näitä taustatekijöitä ei kartoiteta nimeksikään terveydenhuollossa. Itse pidän ne aina mielessä, kun ihminen haluaa keskustella painoon liittyvistä asioista. Usein esitän kysymykset hienovaraisesti. Kysyn kehosuhteesta, siitä, mitä ihminen on itsestään mieltä. Kysyn, milloin paino lähti dramaattisesti muuttumaan ja mitä silloin tapahtui, millaista elämää hän silloin eli.

Muistan kollegani Patrik Borgin maininneen jossain haastattelussa tai luennolla, että jos sinulla ei ole aikaa keskustella potilaan laihdutushistoriasta ja tulevaisuuden suunnitelmista kattavasti, on parempi olla ottamatta sitä puheeksi lainkaan. Sillä, että pikaisesti suosittaa laihduttamaan, ei yleensä saavuta mitään muuta kuin ketutuskäyrän nousun potilaan mielessä. Se on vähän sama kuin sanoisi potilaalle, että ota lääkettä, mutta ei antaisi reseptiä. Vielä pahempaa on kannustaa ihmistä laihduttamaan ilman, että tietää esimerkiksi syömishäiriöhistoriaa. Silloinhan sitä laihdutuspuheillaan antaa myrkkyä eikä suinkaan lääkettä.

Ristiriita hoidettavien ja hoitajien terveyskäsityksissä on melkoinen. He, jotka ovat hakeutuneet alalle, lukeneet vuosia ihmisen terveydestä, sairauksista ja siitä, miten vältetään sairaustumasta niihin ja miten niitä hoidetaan, eivät tunnu aina ymmärtävän, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin. Kaikkien elämä ei pyöri miettien terveysriskejä ja tavoitellen kaikin keinoin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää.

Aina tämä kiinnostus ei ole minusta täysin terveellä pohjalla. Olen lisäksi kuullut aivan liian monta ”pitäisi laihduttaa” tai ”en oikeasti saisi syödä tätä (kahvihuoneeseen tuotua) pullaa”, että tiedän myös, millainen suhde monella terveydenalan ammattilaisella on syömiseen ja kehon kokoon. Se on usein pelkojen, sääntöjen ja kurin sävyttämää. Lihavuus pelottaa, koska se monen mielestä viestii siitä, että ei osaa elämää oikein ja kurinalaisesti. Samalla toive terveestä ja pitkästä elämästä lipuu etäämmäs. Sillä mikä se semmoinen löperö ihminen on, joka elää yhteiskunnan riippakivenä ja verokuluna?

Valitettavan paljon olen istunut terveysalan seminaareissa, jossa pääpaino luennoissa on alleviivata, miten suuri ongelma lihavuus on taloudellisesti. Paljon vähemmän olen kuullut ratkaisuehdotuksia, kuten sitä, miten verotuksellisesti saadaan terveellinen ruoka houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, miten vähennetään eriarvoistumista terveydenhuollossa ja miten jokainen saisi vaikuttavaa ravitsemus-, liikunta- ja elämäntapaneuvontaa kaiken kokoisille – automaattisesti, potilaan etu edellä mennen. Itse olen hämmästellyt aina alalla ollessani, miten meillä on varaa olla hyödyntämättä ravitsemusalan osaajia tehokkaammin?

Lähes kaikissa niitä sairauksia, jotka riivaavat länsimaita taloudellisella rasitteellaan, voitaisiin ennaltaehkäistä ravitsemuksen keinoin. Osaa jopa hoitaakin. Verenpainetauti, koholla olevat kolesterolit, sydän- ja verisuonisairaudet laajasti, syöpä, mielenterveysongelmat, ylipainon mukanaan tuomat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, neurologiset sairaudet…

Mutta minä ymmärrän myös terveydenhuollon osaajia. Suurin osa haluaisi auttaa potilaitaan olemaan terveitä, toipumaan ja voimaan hyvin. Moni kyllä tietää, miten huono onnistumisprosentti laihduttamisessa on, mutta koska heille on opetettu, miten kauheaa ylipaino on terveydelle, he fiksoituvat siihen niin voimakkaasti. Pulmana on, että ennakkoluuloinen asenne ja osalla moraalinen paheksunta ylipainoisia kohtaan voi hyvinkin olla esteenä todellisella vaikuttavalle avun antamiselle.

Toivon kovasti, että kun tätä kehopositiivisuutta ja lihavuuden kompleksisuutta pohditaan avoimesti, tilanne terveydenhuollon alallakin muuttuu. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen askel painopulmien ratkaisuun on tuulettaa vahvat ennakkoluulot nurkista pyörimästä.

P.S. Koska en halua ryöstää lukuintoa ja –ihmetystä niiltä, jotka meinaavat lukea Superhyvää keholle, en tässä käy läpi tutkimuksia aiheeseen liittyen. Kirjasta löytyy lisätietoa sekä myös tutkimusviitteitä aiheesta.

Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

  • Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
  • Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
  • Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

  • Miksi pelkäämme painoamme
  • Laihduttaminen ei laihduta
  • Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
  • Nautinnollinen tietoinen syöminen
  • Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.