Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Mainokset

Otetaan rennosti, ei syyllistytä… ja pysytään paksuna?

Suunnittelematon osa 2 kirjoitukseen Parantaako paheksunta? Tsekatkaas ensin osa 1, niin ootte, rakkaat lukijat, kärryillä paremmin.

***

Ei, jessus sentään, ei. Älä laihduta – päivä, rento painonhallinta tai nautinnollinen katsantokanta syömiseen ei tarkoita, että ihmisen elopaino ei saisi missään tilanteissa muuttua. Että riskeistä huolimatta, ihmisen pitää pitää kiinni syömällä ja juomalla haalituista kiloista kaikin voimin.

Se, että edellisessä postauksessa kannustan ihmisiä ja terveydenhuollossa toimivia ammattilaisia olemaan käyttämättä syyllistämistä työkaluna ei ole suora johtopäätös, että kannustan  ihmisiä olemaan puhumatta painosta tai ekstrakilojen tuomista terveyshaitoista.

Puhun siitä siksi, että se ei toimi. 

Syyllistäminen on yhtä tehokasta kuin homeopatia ylipainon hoidossa. Se ei toimi, ei tehoa. Jos siitä jotain pientä vaikutusta saa, se on tilapäistä ja verrattavissa alkuvaiheen psykologiseen vaikutukseen – plaseboon. Plasebossa on vaan semmonen kurja piirre, että se ei kyllä vaikuta, kun todistusaineistoa alkaa kerääntyä sitä vastaan. Tässä tapauksessa siihen, että se syyllisyyden tunteminen ei itse asiassa johda laihtumiseen, vaan negatiiviseen jojoilukierteeseen ja häiriintyneeseen syömiskäyttäytymiseen.

Kukaan ei väitä, etteikö jokaisen kuulu kantaa vastuu itsestä ja terveydestään. Sen välttelystä ei ole kyse, kun sanotaan, että ei kannata syyllistää tai syyllistyä. Kyllä, ihmisen pitää hakea ja ottaa apua vastaan, jos on terveyshuolia. Ongelmana on, että se mitä on tarjota, on usein täysin toimimattomia keinoja, jotka pahentavat tilannetta. Jos laihduttaja hakee apua, että nyt treenataan ja syödään terveellisesti, mutta saa huonoja neuvoja (niitä perinteisiä syyllistämiskeinoja yhdistettynä ”syö vähemmän ja liiku enemmän” -mantraan), niin siinä helposti käy niin, että  näitä näennäistuloksia (paino putoaa, liikunta lisääntyy) syntyy hetkellisesti, mutta jos ei fiksata syvällisempiä ajatusmalleja , ollaan todennäköisesti saatu ihminen tilaan, jossa hänellä on käytännössä yksi epäonnistumisen kokemus lisää ja viturallaan oleva aineenvaihdunta.

Itsensä hyväksyminen ja painonhallinta on kanssa toinen asia, joka varmaan pitää tähän samaan syssyyn purkaa auki.  Se, että hyväksyy itsensä ei tarkoita, että ei sen jälkeen saisi lisätä liikuntaa tai fiksuntaa syömiskäyttäytymistään. Rento painonhallinta ei tarkoita, että otetaan rennosti ja odotellaan, että terveys ja kunto kohenee pelkästään sillä. Itsensä hyväksyminen on ainakin osittain minuuden erottamista ruumiillisesta puolesta. Sitä, että kokee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen ihminen – oli elopaino mitä vain. Että ei jätä tekemättä elämässä asioista ylipainon takia.

Inspiraatiota – ei enää yhtään lisäsyyllisyyttä – ELÄMÄÄN kaiken kokoisille tästä videosikermästä.

Vikassa videossa ei nyt näy koko tarina, mutta ainakaan videolla ei mainita motivaatioksi tiedon puutetta (päinvastoin) eikä musertavaa syyllisyyttä.

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Leikkipuistojumppa

Ystävänpäivän kunniaksi kaksi ystävääni jumppaa teille. 😀

Tämä perhejumppa tapahtui jo ennen joulua, mutta sopii mihin tahansa vuodenaikaan. Sitä paitsi kai helmikuu lasketaan alkuvuodeksi, jolloin lehdet, blogit ja tv syötävät eniten treeni- ja dieettivinkkejä. (Vai syytääkö enää? Ignooraan nämä aiheet nykyään sen verran tehokkaasti, että en edes ole varma…)

Kuulemma leikkipuistossa voi vanhemmilla olla tylsää. Mikkilä ja Mikkilän siippa demonstroivat tässä, että se vähän riippuu, kuinka leikkisäksi heittäytyy. Saavuttuani paikkakunnalle lampsin rinkka selässä pariskunnan asuntoa kohden, mutta tapasin heidät matkan varrelta hyppimässä tasahyppyjä lumikasaan. Toinen lapsi oli rattaisssa unilla, toinen könysi omalla tyylillä lumikasan päälle.

Jatkoimme puistoon (minä tosin nynnynä luovuin tässä kohti ekstrapainosta, eli rinkasta). Tässä muutama hupaisa idea jumppahetkiin.

16732055_10154141369625800_1564040847_o

Vauhdikas lasku liukumäessä…

16735733_10154141371900800_2100261040_o

… päädyt alaspäin katsovaan koiraan. Tämän liikkeen keksi taapero, emme me aikuiset.

16731489_10154141369925800_1426971973_o

Yhden jalan kyykkyihin lisätehoa tuo toppavaatteet.

16710460_10154141370505800_1255171461_o

Leikkipuiston Abtronics.

16735000_10154141370820800_870502996_o

Liike on suoritettu oikein, kun pylly on mahdollisimman ylhäällä.

Hyviä ulkoilukelejä ja viihtyisiä leikkipuistohetkiä!

Kadonneiden lihasten jäljillä

14940179_10153877979795800_5880203972737241372_o

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Laihdutuksen uusi aikakausi

”Syö vähemmän, kuin kulutat.” 

”Liiku enemmän.”

”Tarkkaile mitä syöt.”

Kuulostaako tutulta?

”Potilasta vaivaa energiatasapainon epätasapaino.”

Lääkäriä sen sijaan vaivasi joko vakava unenpuute tai pahaksi äitynyt lääketieteen kapulakielen tartunta.

***

Painonhallinta, painonpudotus, laihdutus. Nämä termit ovat minusta kovin latteita ja kankeita. Toisaalta niin on monesti suhtautuminen ja asennoituminen itse aiheeseen. Kukapa ei olisi kuullut edellä esitettyjä hokemia, että kun vaan tietoisesti tsemppaat ja otat itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se sillä sitten korjaantuu. Vaan kun se ei mene niin.

Olen itsekin ymmärtänyt vasta viime aikoina, miten väärinymmärretty tila ylipainoisuus on. Valitettavasti terveydenhuollossakaan ei tajuta, miten monisyisestä ongelmasta on kyse. En ole vielä tavannut sellaista potilasta, jonka ongelma olisi pelkästään energiatasapainon epätasapaino.

Ensinnäkin, painonpudottaminen ei ole kuuriluontoista. Se on uusien hyvien tapojen omaksumista sellaisten tilalle, jotka haittaavat terveyttä. Eikä vain fyysistä vaan myös henkistä terveyttä. Syömiseen liittyy hyvin usein negatiivisia mielikuvia, morkkista syömisestä ja sellaista ikuista mielen painia mitä saa ja mitä ei saa syödä. Tämä vie ilon niin ateriahetkiltä kuin elämästä yleensäkin. Minusta on kauhean surullista, miten moni ei nauti syömästään ruosta.

Toisekseen, kaikki painonpudottamisessa äkkiliikkeet ovat tuhoontuomittuja. Tarkat ateriamallit, sahanjauhonmakuiset sheikit (yhtään hyvänmakuista ei ole maisteluista huolimatta tullut vielä vastaan) ja tiukat treenisuunnitelmat eivät tuo pysyviä painonpudotustuloksia ja voivat pahimmillaan olla terveydelle haitallisia. Superdieetit voivat johtaa hetkelliseen ulkoiseen muutokseen, mutta sisäisesti ei tapahdu juurikaan. Painonpudottamisessa tärkein treenattava kehon osa sijaitsee korviesi välissä.

Kolmanneksi, positiiviset muutokset lähtevät positiivisista ajatuksista. Tämä ei yleensä ole se laihduttamisen lähtökohta. Ylipainoiset kokevat paljon syrjintää painonsa takia – useimmat jo lapsesta lähtien. Monilla on itsestään kaikkea muuta kuin mairitteleva kuva. Näinhän sen ei tietenkään pitäisi olla: keho ei ole yhtä kuin se persoona siellä sisällä. Terve ja positiivinen minäkuva on tärkeimpiä apuvälineitä laihduttamisen polulla.

Laihdutuksen uusi aikakausi on täällä!

Näistä ajatuksista ja halusta tarjota tilalle jotain paljon parempaa syntyi Koodinimi: Kaizen. Hassu nimi, mutta sillä on hieno merkitys. Kaizen tarkoittaa hyvää muutosta ja jatkuvaa kehittymistä. Olen mukana Kaizen – liikunta- ja ravitsemusryhmässä yhdessä personal trainer Juhani Pitkäsen (K3Fitness), syömisen psykologiaan erikoistuneen psykologi Anna Riihimäen (Luminous Mind) ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin (Pöperöproffa) kanssa.

Kurssin sisältö rakentuu kolmen tukirangan varaan: ravinto, liikunta ja psykologia. Valmennus, kurssi, ihan miksi haluat sitä kutsua, toimii netissä ja siten sille voi osallistua mistä päin maailmaa vain ja rauhassa itselle sopivaan vuorokauden aikaan. Kurssin kesto on kahdeksan viikkoa ja se on aika intensiivinen. Ruokailun puolesta lupaan paljon asiaa tietoisesta syömisestä, mutta myös hyviä käytännön vinkkejä ja ruoanlaittovinkkejä! Lisätietoja kurssin rakenteesta, sisällöstä, valmentajista ja aikataulusta löydät osoitteessa www.kaizen.fi (nettisivut pelittää n-y-t-nyt! 🙂 )

Tämä on siis avoimesti mainospostaus. Ennen kaikkea siksi, että toivomme kovasti, että Kaizen-kurssin löytävät kaikki ne, jotka tarvitsevat apua ruokarauhan löytämiseen ja saadakseen vaikuttavat apukeinot painonhallintaan ja siten painonpudottamiseen. Tervetuloa mukaan!

???????????????????????

Motivaationa perse

”Mun mielestä kaikki ulkonäöstä märehtiminen on negaa. Piste. ”

– Katri Mikkilä

Aloitan lainaamalla kanssablogistiani, sillä tästä teemasta ollaan nyt kuohuttu erityisesti viime viikko, vaikka aihe aina nouseekin tapetille tasaisin väliajoin. Skabaan tämän teeman ympärillä jatkuvasti myös sosiaalisessa mediassa ja muiden kavereiden kesken. Ja myönnän: minun on todella vaikea pysyä rauhallisena, kun aletaan puhua ulkonäkökeskeisestä liikunnasta ja erityisesti ulkonäkölähtöisestä ajattelusta ja arvottamisesta.

What you see is not who you are

Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin? Ongelma vaan on siinä, että se, mitä sinä näet peilissä ei vastaa todellista kehonkuvaasi. Syömishäiriöitä sairastavat ovat tässä mielenpetturuudessa mestareita. Heidän oma näkemys kehostaan on todella kaukana todellisuudesta. Peilikuva ei kerro totuutta.

Paradoksaalisesti ”kauneus” (mitä se nyt ikinä sitten onkaan) ei paranna eikä paikkaa itsetunto-ongelmia, vaan aivan kuten kaikilla muillakin ”kauniilla” ihmisillä on henkisen kuraveden samentamat rillit naamallaan, kun he katsovat peiliin. Virheitä, epätäydellisyyttä, korjattavaa.

Seuraavan kerran kun näet näyttävännäköisen ihmisen peilailemassa ja tuhahtelet, että pitääkö tonkin muka erikseen itseään sukia, niin syy sille sukimiselle voikin olla epävarmuus, ei häikäisevän kova itsetuntoa ja itseihailu.

Niin on aina ollut ja niin on aina olemaan

Saimme väittelyn aikaiseksi miespuolisen ystäväni kanssa viime viikolla aiheesta ”ovatko naiset todella aina murehtineet ulkonäköään?”. Minun argumentti oli, että eivät ole. Perustin tämän asiantuntevasti lähinnä oman äitini kanssa käytyihin keskusteluihin (yhtään ei ollut mutu-tuntumalla heittettyä juttua). Äiti sanoi, että he lähinnä miettivät poikia. Hyvä sekin. Tosin kuvista päätellen he kyllä miettivät ulkonäköään. Muuten en voi käsittää niitä 60-luvun paplari-tupeerausrutiineja.

Päätin vähän kuitenkin etsiskellä laajempaa näkemystä netistä. Onhan se huimaa. Kyllä, naiset on ilmeisesti aina olleet ulkonäön perään. Erona menneiden mietteisiin ja nykyiseen on se, että nämä kauneusstandardit ovat kaventuneet merkittävästi: vain pieni murto-osa naisista mahtuu siihen tiukkaan muottiin, jota mainokset, naistenlehdet ja televisio meille syöltää.

Netin ihmemaasta bongasin syiksi kaventuneille käsitteille muun muassa sen, että korsetit hoitivat ennen kehon muokkauksen, joten niistä vapauduttua naiset eivät olleetkaan tyytyväisiä kehoonsa. Teollisesti tuotetut vaatteet taas tekivät sen, että niitä oli vain tietyissä kooissa, toisin kuin vaatturilla teetetyt oman mallin mukaiset vaateparret. Siten syntyi käsitys normeista ja vertailu eri kokojen (eli naisten kehojen) välillä oli helpompaa.  Vallalle tuli myös käsitys, joka alkoi yhdistää ylipainon ja henkiset epäsuotavat ominaisuudet, kuten laiskuuden. Oma lisäykseni on: because money makes the world go around. Mitä tyytymättömämpi tyyppi, sitä varmemmin hän kuluttaa rahaa täydellisyyden tavoitteluun.

Lempilainaus päivän surffailusta on presbyteeripappi Sylvester Grahamin tiukka mielipide ylipainoisuudesta ja yleisestä ruodusta lipeämisestä: ”Spices, stimulants and other overindulgences lead to indigestion, illness, sexual excess and civil disorder.” Eli mausteet, piristeet ja yleinen överöinti johtaa ruoansulatusvaivoihin, sairauksiin, yliseksuaalisuuteen (aina paha :P) ja yleiseen hämminkiin yhteiskunnassa. Hienosti on osattu vetää mutkat suoriksi terveysasioissa jo vuonna 1840-luvulla. Mausteet –> hullut halut ja sekasorto. Jos D-vitamiini olisi ollut keksitty, epäilen, että sitä olisi tarjottu vasta-aineeksi. Tai gluteenittomuutta. Graham sen sijaan tarjosi ratkaisuksi kuivahkoa ruokavaliota ja diettaamista (eiku onko tää nyt ihan sama…). Lupauksena pidättyneisyydelle oli hyvä terveys ja puhtoinen moraali (pois meistä ne seksuaalisuuden tunteet).

Itse haluan kuitenkin uskoa, että muutos on mahdollista. Eli vaikka joku asia on aina ollut näin, ei sen tarvitse olla sitä tulevaisuudessa, jos se kerta on huono tapa tai ajatusmalli. 

Mites miehet ja ulkonäköpaineet?

Ei ole tässä fitness-maailmassa ihan helppoa olla mieskään. Luin juttua vuodelta 1997 (edelleen validia asiaa), josta sai käsityksen, että ei se ulkonäkö niin miehiä kahlitse. Paitsi bodarimiehiä, joilla jutun mukaan oli komeista muskeleista huolimatta itsetunto-ongelmia ja tyytymättömyyttä kehoonsa. Yleiset miehisen mallin ihanteet ovat jonkun verran väljemmät kuin naisilla, mutta uskoisin (ja olen lukenut), että tässä ollaan menty kehnompaan suuntaan sitten vuoden 1997. Ennen miehisyyden statukset paksu lompakko, komea auto ja vaikutusvalta ovat saaneet rinnalleen lihaksikkaan ulkonäön. Eli lisää stressin aiheita. En koe tätä hyvänä muutoksena mitenkään.

Mitä haittaa siitä on, että motivaationa on hyvä perse?

Tästäkin kinasin viime viikolla. Että mitä vikaa on siinä, jos joitain ihmisiä hyvän kropan tavoittelu motivoi liikkumaan ja syömään hyvin. Sen takia, että en ole nähnyt yhtään pysyvää kelkankääntöä näistä lähtökohdista. Jossain vaiheessa se peiliin tuijottelukin alkaa tympäisemään. Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.

Toisekseen sen takia, että jokainen keho on kaunis ja jokainen sielu sen kehon sisällä on arvokas. Tiedän, että käsite ”beauty bias” ohjaa ajatteluamme. Eli ”kauniit” ihmiset saavat enemmän palkkaa, menestyvät urallaan paremmin ja heidät tuomitaan rikoksista epätodennäköisemmin kuin ”rumat” yksilöt. Tähän harhaan liittyy myös ajatus, että ”kaunis on yhtä kuin hyvä”. Tiedostan tämän. Minä vaan haluan kapinoida sitä vastaan, koska koen, että on moraalisesti rappeuttava ajattelumalli. Olkoonkin miten yleinen ja muka-biologinen (serious BS warning tämän argumentin kohdalla aina) tahansa.

Lisäksi perse motivaation lähteenä on huono, koska perse ei ole yhtä kuin sinä. Se on ruumiinosa, jonka päällä istutaan. Se myös on hyödyllinen ruumiinosa monessa liikunnassa. Kannikassa on voimaa. Sen koko, muoto, kiinteys tai kimmoisuus ei korreloi mitenkään älyn tai sen puutteen kanssa. Hysteerisesti oman kehon parissa puuhailu vie esimerkiksi aikaa perheeltä, ystäviltä ja parisuhteelta. Se perse ei tule loppupeleissä kiittämään, että olit spartalaisen kurinalainen syömisissä ja juomisissasi. Yksin. Se, että haluaa hyvän perseen, koska funktio x, on ihan eri asia.

Kehoon VOI suhtautua lempeästi

”Paljastus”. Tsekkailen kroppaani lähes päivittäin peilistä. En sen takia, että märehtisin, että voi hitto, oonpa ruma ja virheellinen (sillä oli aika teininä, jolloin nipistelin itseäni inhon vallassa). Ehei, vaan sen takia, että katson kehoani kunnioittaen ja iloiten (eli en myöskään silleen, että vauvauvau! :D). Lapissa hiihtoreissun jälkeen katsoin reisiäni ja ajattelin kiitollisena, että upeeta, miten te jaksoitte hiihtää mut ylös raskaita nousuja ja kestitte tiukat laskut – en olis uskonut! Olen myös luvannut, että jatkan tätä kroppani arvostamista myös niinä hetkinä, kun tajuan, että on kyykyt jäänyt tekemättä ja painoa on tullut lisää esimerkiksi stressaavan elämäntilanteen takia. Eipä silti, yritän pitää kropastani myös huolta, sillä kyllä kivuttomampana on kivempaa. 🙂

Miettiminen on eri asia kuin murehtiminen. Huolenpito on eri asia kuin stressaaminen. 

Eli en missään nimessä suhtaudu kehon ihasteluun sillä, että herranjestas, ei koskaan saa miettiä ulkonäköä! Absolutely not. Mutta se, että nykykauneusihanteiden rajat ovat niin helkutan kapeat, tekee se meistä henkisesti heikkoja, vaikka habaa olisikin.

Lopuksi: Mitä haittaa siitä on, jos miettii jatkuvasti ulkonäköään?

Tähän keksin ihan vaan tiiviisti yhden fraasin: Such a waste of time, money and energy.

10698510_10152497715674037_8709028419917918044_n

Ruma kuva turkulaisen ravintolan ruokalistasta. En jaksa fotoshopata. Viesti: priceless and beautiful.

Vähän lueskeltavaa:

http://www.sirc.org/publik/mirror.html
http://www.livescience.com/18131-women-thin-dieting-history.html
http://www.bostonglobe.com/ideas/2013/08/23/who-will-fight-beauty-bias/Kq3pbfOy4VRJtlKrmyWBNO/story.html


P.S. Toinen lempilausahdus vuoden 1997 artikkelista oli:
Programmes such as ’Baywatch’ are also likely to induce a sense of dissatisfaction.” 😀 Tässä kohti on pakko olla vähän eri mieltä. Koska Hasselhoff. Koska teemabileet.

Michael Knight 2014

”Kit, do you read me?”