Tatun ja Patun Helsinki – Special edition

Jos oli oikein tarkkana, saattoi eilen bongata Outolan väkeä Helsingin kaduilla. Moni olikin, sillä juoksukengin varustautuneet Tatu ja Patu päätyivät useisiin kuviin jo ennen Helsinki Midnight Runin lähtöviivaa. Kuvia otettiin ”lapsille”. (Niinpä vissiin… 😀 )

Team Tatu ja Patu suosittelevat lämpimästi hyväntuulista Midnight Run -tapahtumaa kaikenkuntoisille kansalaisille! Kiitos tsemppareille ja kanssajuoksijoille läpyistä ja riemun kiljahduksista (”kato, Tatu ja Patu!”). 🙂 Hienosti järjestetty tapahtuma, ei niin mitään ikävää sanottavaa. Huikeeta, että koko matkalla oli musiikkia, live-esityksiä ja palvelut pelas. Tästähän voi vielä tulla traditio!

Tunnelma ja tukka oli katossa alusta alkaen.

Virallinen foto

Meidän oli sijoitettu ihan oikein VIP-lähtöön.

Ledeillä yöhön – ja voittoon. Oikeutetusti! Uppeet asut!

What a difference less than 24 hours makes… 😀 Edellisenä iltana moshatiin the Blankon tahtiin Lahdessa ja PÄÄSTIIN FANIKUVAAN PAULIN KANSSA, KOSKA AIKUISFANITUS ON PARASTA!

Patun bongaus päivän lehdestä. 😀

 

Mainokset

Hyvinvointihämäys

Olen räyhännyt aiheesta jo useammalle ystävälle ja nyt on aika avautua blogin puolelle. Tiedättekö ilmiön, joka englanniksi kulkee nimellä gaslighting?  Itse käytän puhekielessä siitä termiä sumutus tai hämäys, mutta periaatteessa sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa uhri tai kohde saadaan uskomaan, että hänen kokemansa tai näkemänsä todellisuus on jotenkin hänen omassa päässään. Laajemmin ajateltuna se voisi olla myös semmoinen keisarin uudet vaatteet – ilmiö, jossa tosiasiat kyllä ovat nenän alla, mutta suuri joukko mölisee tyytyväisenä, että onpa hienoa. (Tämä nyt on taas meikän omaa tulkintaa, että feel free to disagree.)

Meillä on meneillään paraikaa varsin massiivinen sumutusoperaatio niin sanotulla hyvinvointi-alalla, joka on hyvin irvokas nimitys alasta, jonka pääasiallinen tarkoitus on lähinnä tuottaa tulosta isoille lisäravinto- tai valmennusfirmoille. Ala tunnettiin ennen nimellä laihdutusbisnes. Nythän on niin, että Jutta Gustavbergin vanavedessä lukuisat muutkin ”hyvinvointivalmentajat” ovat lisänneet ohjelmistoonsa henkistä valmennusta, puhuvat mindfulnessistä ja itsensä hyväksymisestä.

Samat ihmiset, jotka toisella kädellä myyvät persetreeniä ja pikalaihdutusta sössöttäävät mediassa henkisestä kasvusta ja itsensä hyväkysymisestä. Yes, Fitfarmin tyypit, looking at you. Samaa kuraa on tarjolla sivustolla kuin aina ennenkin, mutta nyt siellä lukee siitä henkisyydestä joka kurssilla.

Aloin jo miettiä, että muistanko nämä asiat jotenkin väärin – että oliko ne ennen muka niin ikäviä ja raakalaismaisia kurinalaisuuteen pyrkijöitä? Kunnes muistin, että onneksi Katri on dokumentoinut Jutta Gustavsbergin Superdieetti-formaatin sanoman upeaan Puolen vuoden supersankarit – blogipostaukseen. Oli ne.

”Ruokavalion ehdottomuutta korostetaan joka välissä. Lipsumisia ei sallita. Keittiövaa-alla punnitut määrät minuuttiaikataululla. Jäävuoren huippu saavutettiin, kun valmennettava lähti sukukekkereistä (rippijuhlista tms.) välillä kotiin syömään. Koska oli ruoka-aika. Koska tätähän säännöllinen ateriarytmi tarkoittaa. Koska koko puoli vuottahan menee toki yhdestä kakunpalasta pilalle. Koska maailmassa ei ole muita värejä kuin musta ja valkoinen.”

”Tavoite määritetään kilogrammoina. Onnistuminen määritetään kilogrammojen perusteella. Dieetin eteneminen arvioidaan puolivälissä kilogrammojen perusteella. Koska laihtuminen puksuttaa eteenpäin tasaista tahtia, puolessa välissä on siten loogista olla pudotettuna puolet tavoitteesta. Kilogrammoista puhutaan yhden desimaalin tarkkuudella. Onhan se nyt oleellista, onko massa vähentynyt 12,2 vai 12,3 kilogrammaa. Niin. Eihän tämä kansa vielä ihan liikaa tuijottanutkaan sitä vaakaa.”

Mikkilä, Puolen vuoden supersankarit

Sami Sundvik on entisen räksyttämisen sijaan alkanut Suomen David Avocado Wolfiksi jakaen täysin merkityksettömiä PeaceWarrior-meemejä ja koristaen kaikki sarkastiset kommenttinsa sydämillä.  Tosin vähän huono vertaus, kun Sami ei kuulemma syö hedelmiä ja sellaiseksi kai se avokado kuitenkin lasketaan? 😉

Miten tämä liittyy mihinkään? Syvällistä sanomaa voi kukin nyt syvällä sisimmässään hakea.

Lempipäiväni, eli Älä laihduta – päivän, yhteydessä törmäsin myös bikinifitness-harrastajan Linda Paldaniuksen postaukseen aiheesta. ”Päivän tarkoituksena on, että edes yhtenä päivänä vuodessa jokainen voi ja saa hyväksyä kehonsa sellaisena kuin se on.” Hän myös mainitsee (trendin mukaisesti)… ”Hyvinvointi lähtee sisältäpäin.”

Kaksi asiaa, ensimmäinen…

Linda, Älä laihduta – päivässä EI ole kyse, että hyväksyy itsensä EDES yhtenä päivänä vuodessa. Siinä ei myöskään ole kyse siitä, että voi muokata itsestään sellaisen kuin itse  haluaa. Älä laihduta – päivä on anarkian ja feminismin päivä. Se on sitä, että hyväksyy itsensä joka päivä enemmän kuin eilen (kiitos tästä ajatuksta, Nora Yrjölä!). Että ei yritetä sopia mihinkään ulkopuolelta annettuun malliin. Esimerkiksi sellaiseen malliin, johon bikinifitness perustuu. Seksistiseen, miehen katseeseen, perustuvaan malliin.

Olen pahoillani, mutta ei ole ok,  että otat tästä propsit kotiin, koska nyt on niin trendikästä hyväksyä itsensä ja puhua siitä, että hyvinvointi lähtee sisältä päin. Katsoin tätä postausta varten juuri Yleltä Muodonmuutoksia-dokumentin, joka kuvaa muun muassa Lindan bikinifitness-harrastusta.

Jos itse luo epätervettä ulkonäkökulttuuria, ei ole oikein, että sen jälkeen puhuu siitä, että hyväksykää te muut itsenne, minä tässä jatkan tämän toisen sanoman levittämistä, että on ”ihan normaalia” oksentaa kuntosalin roskikseen rankan treenin päälle ja punnita ruokaa. (Dokkarista teenkin vielä ihan oman postauksen.)

AdBlock oli hetken pois päältä ja tämä ilmestyi hienosti Lindan blogin yhteyteen. Ehkä lievästi irvokasta, että kaksi kirjoista käsittelee syömishäiriöitä, kolmas ahdistusta ja neljäs tietoista syömistä. Minulle tuttuja kirjoja, ehkä Lindankin kannattaisi niihin tutustua?

Toinen asia…

Hyvät ”hyvinvointivalmentajat”, luulitteko tosiaan, että kukaan ei huomaa, kun tuuli kääntyy ja sanoma vaihtuu? Guess what? I’ve been watching. Ja mä en jaksa olla hiljaa.

Enkä mä jaksa olla tämän korrektimpi:

This is utter bullshit.

On ok kasvaa ihmisenä ja oppia virheistä. Ei ole ok vaivihkaa vaihtaa sanomaa ja sitten omia hyvinvointi-viestit omaksi, mutta tehdä sitä ihan samaa kurjuuteen, kontrolliin ja tyytymättömyyteen perustuvaa dieettaamista ja kurittamista. Tämä on nyt sitä hyvinvointihämäystä.

Tiedän, että kassakone siellä taas kilisee, mutta sitä vaan haluaisin kysyä, että miltä tuntuu repiä oma menestys toisten pahoinvoinnista ja epävarmuudesta? Miltä tuntuu tietää, että kaikki tämä vaikuttaa todella negatiivisesti nuoriin ja pahimmillaan lapsiin?

Kanssakuluttajat, kansalaiset, katsokaapas te tämä hieno tiivistys siitä, millainen laihdutus- aka tänä päivänä hyvinvointi-ala teitä kusettaa. Vastustakaa sen houkutuksia ja viestiä. (MIELEN-)TERVEYDEN  – ei hyvinvoinnin –  nimissä.

Fiksut sivustot painonpudotukseen tai elämäntapojen uudistukseen

Sen sijaan, että jaan ihan jokaista artikkelia mielestäni parhaimmilta nettisaiteilta eteenpäin SEFBin Facebook-seinällä, ajattelin, että ehkä fiksuinta laittaa sivustot yhteen postaukseen. Ideana on, että pääset suoraan käsiksi erinomaisiin juttuihin eikä tarvitse seuloa ja etsiskellä puolta päivää. This is pretty much all you need. SEFBin lisäksi. 😉

Vaakakapina

Ylen proggis, joka lähti liikkeelle Maria Hintikka Show’n kylkeen syntyneestä Jenny ja Läskimyytinmurtajat. LMM toimii edelleen FB:ssä suljettuna keskustelupalstana. Asiantuntijanäkemystä ja Jennyn hienoja ajatuksia taas on artikkeleiden muodossa Vaakakapinan puolella.

Neuvokas perhe

Sydänliiton hankkena syntynyt palvelu, joka valittiin juurikin hallituksen kärkihankkeeksi. Mainostin edellisessä postauksessa, mainostan uudestaan, koska olen Neuvokkaan perheen suuri fani. Lapsiperhefokus, mutta suosittelen kaikkia lapsekkaita vilkaisemaan teemat ja sen hengen, millä näistä terveys-asioista puhutaan. Viestinnällisesti erittäin onnistunut kokonaisuus. 

Pöperöproffa

Virallisesti kai blogi, mutta silläpä ei ole mitään väliä, sillä asiantuntevaa asiaa laidasta laitaan. Ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin juttuja vuodesta 2011 alkaen. Harva asiantuntija kirjoittaa painonpudottamisesta ja laihduttamisesta näin moniulotteisesti.

Leikkipuistojumppa

Ystävänpäivän kunniaksi kaksi ystävääni jumppaa teille. 😀

Tämä perhejumppa tapahtui jo ennen joulua, mutta sopii mihin tahansa vuodenaikaan. Sitä paitsi kai helmikuu lasketaan alkuvuodeksi, jolloin lehdet, blogit ja tv syötävät eniten treeni- ja dieettivinkkejä. (Vai syytääkö enää? Ignooraan nämä aiheet nykyään sen verran tehokkaasti, että en edes ole varma…)

Kuulemma leikkipuistossa voi vanhemmilla olla tylsää. Mikkilä ja Mikkilän siippa demonstroivat tässä, että se vähän riippuu, kuinka leikkisäksi heittäytyy. Saavuttuani paikkakunnalle lampsin rinkka selässä pariskunnan asuntoa kohden, mutta tapasin heidät matkan varrelta hyppimässä tasahyppyjä lumikasaan. Toinen lapsi oli rattaisssa unilla, toinen könysi omalla tyylillä lumikasan päälle.

Jatkoimme puistoon (minä tosin nynnynä luovuin tässä kohti ekstrapainosta, eli rinkasta). Tässä muutama hupaisa idea jumppahetkiin.

16732055_10154141369625800_1564040847_o

Vauhdikas lasku liukumäessä…

16735733_10154141371900800_2100261040_o

… päädyt alaspäin katsovaan koiraan. Tämän liikkeen keksi taapero, emme me aikuiset.

16731489_10154141369925800_1426971973_o

Yhden jalan kyykkyihin lisätehoa tuo toppavaatteet.

16710460_10154141370505800_1255171461_o

Leikkipuiston Abtronics.

16735000_10154141370820800_870502996_o

Liike on suoritettu oikein, kun pylly on mahdollisimman ylhäällä.

Hyviä ulkoilukelejä ja viihtyisiä leikkipuistohetkiä!

Kadonneiden lihasten jäljillä

14940179_10153877979795800_5880203972737241372_o

Eräs liikuntaihminen sanoi leirillä, että käsilläseisonnan opetteluun menee yhtä kauan kuin lapsella kävelyn opettelu, että 9 kk päästä pitäisi pystyä tähän ilman seinän tukea. Katellaan, pitääkö omalla kohdalla paikkaansa…

Kaksi kirjaa kahteen vuoteen ja ryhti ja lihaskunto on sen mukainen. Elämänhallinta on ollut vähän niin ja näin koko 2016 – enkä ole siitä pätkääkään ylpeä. (Jossain vaiheessa kun tuntui, että jos sanoo olevansa stressaantunut se on synonyymi sille, että on tärkeä ja haluttu.) Okei, vähän ehkä nyt liioiteltua. Ruokailut sujuu autopilotilla hyvin ja en kauheasti ole unestakaan suostunut nipistämään. Pääkin on kaiken maailman henkisten vuoristoratojen jälkeen ihan vielä tolkuissaan. Ehkä se vaan tuntuu siltä, kun liikunta kuitenkin on vuosikausia ollut tosi tärkeää itselle ja jos se jää pois, tuntuu, että elämänhallinta todella olisi kadoksissa.

Liikuntana on toiminut hyötykävely, osittain senkin takia, että aivot eivät yksinkertaisesti ole jaksaneet ylimääräisiä miettiä – kuten sitä, mitä harrastaisi, milloin ja monelta. Kyllä, niinkin naurettavan helppo asia, kuin harrastusten järjestäminen tuntui totaalisen ylivoimaiselta vielä puoli vuotta sitten. Osittain tästä syystä blogia ei juurikaan ole päivitetty, koska kaikki kirjoittaminen tuntui vaikealta. (Kyllä, myönnän rehellisesti, että uusin eepos on kirjoitettu siten, että jokainen lause on ollut tuskaa ja kamalan työn takana.)

Joulukuun alusta olen siirtynyt leppoisampiin meininkeihin toipumaan vuodesta (tai ehkä useammasta vuodesta, jos rehellisiä ollaan), mitä nyt välillä töissä pyörähtänyt välissä. Tammikuussa on luvassa useampi viikko muuta kuin töitä, mikä tulee tarpeeseen, vaikka olo onkin jo kuukaudessa kohentunut. Ennen kaikkea tuntuu vihdoin siltä, että aivokapasiteetti riittää puntaroimaan omaa elämää syvällisemmin. Ja miettimään myös, että mitähän harrastuksia sitä keksisi. Aloitin operaatio ”Liikunta takaisin elämään” sillä, että ilmoittauduin pariakrobatialeirille Jyväskylään. Jolla myös kävin. Osan tästä postauksesta kirjoitin kokovartalosäryssä Mikkilän ja hänen avopuolison sohvalla. Lihassäryn lisäksi kehoani komistaa mustelmat, naarmut ja tatamin aiheuttamat nahan kuoriutumiset. Pääni olen vähän liian räväköissä kuperkeikka-kiepeissä kolautellut ties monta kertaa kanveesiin. Hyvä tekemisen meininki ollut selvästi! 😀

Jännittää!

Raahustin Tanner – luovan liikunnan keskukseen kauhuissani ja vatsa sekaisin. Miten aikuista ihmistä, joka pystyy helposti vetämään luentoja isoille ryhmille, VOI jännittää näin kamalasti? Varmaan sen takia, että edellisistä pariakrobatiatreeneistä on vuosia aikaa. Osaanko vielä mitään? Taivunko mihinkään? Kuolenko rankkoihin oheistreeneihin? Reippaasti lantustin kuitenkin Seppälään Parkourakatemian tiloihin.

Ensimmäisen päivän ekat tunnit keskittyi siihen, että opittiin turvallisesti tömähtämään tantereeseen ja huomioimaan kaveri. Tokat tunnit keskittyivät taas enemmän kunnon lämmittelyyn ja käsillä ja päällä seisontaharjoitteluun.

Päivän saldo: Oli hauskaa pitkästä aikaa ylittää itsensä esim. kahden tolpassa (seisoa kaverin hartioilla tikkusuorana – ja toisinpäin). Hauskat lämmittelyt meni leikkimisestä ja pelailusta ja huomaamatta oli varmasti keholle oikein hyvästä. Päälläseisontaan pääsin jo yhden kerran hyvin itse. Sitten loppui usko ja luulenpa, että väsymys alkoi ottaa vallan puoli kasilta illalla.

Ranteet kovilla

Treenit eivät kehosta unohtuneetkaan yön ajaksi, sillä heräsin jossain vaiheessa hirveään käsien jomotukseen. Kipu tuntui ranteen ja kyynervarren välillä. Jomotusta on vaikea kuvailla, mutta naiset voi samaistua, jos sanon, että se tuntui samalta kuin helvetin kova kuukautiskipu alaselällä. Sellainen juiliva kipu, että ei voi olla paikallaan. En todellakaan voinut nukkua kipuineni, vaan könysin pimeässä etsimään panadolia. Gramma naamaan ja unen sain sillä, että nukuin mahallani kädet koko kropan alla. Jostain syystä tämä oli ainut asento, jossa kipu oli panadolin kera jotenkin ignoorattavissa. Aamulla lotrailin käsivarsiin Voltarenia isot määrät ja nappasin lisää kipulääkettä. Ihan hiton tervettä tämä liikunta! 😀 Katri fyssarina lohdutti, että kipu johtuu vaan siitä, että ranteet ja kädet eivät ole tottuneet käsilläseisonta-treenien aiheuttamaan venytykseen – näin niinku äkilliseen sellaiseen.

Käsilläseisontaa ja apinaleikkejä

Toiseen päivään lähdin kankeana ja kädet särkien. Onneksi käsilläseisonta-harkan lämppärit oli niin hyvät, että kankeus unohtui ensimmäisen kymmenen minuutin sisään. Tunnin piti sirkusammattilainen brittlläinen Nathan, joka selvästi handlasi myös opetuspuolen, sillä tunti oli todella hyvin suunniteltu ja sopivan rankka. Hirveä hiki, hirveä ähellys ja opettelu, mutta koko ajan tosi hyvällä hengellä. Uskon puutetta kyllä oli pahasti havaittavissa, joten käsilläseisontaharkat pitää kyllä aloittaa kunnolla kaikessa rauhassa. Tunnilla selitettiin hyvin, mitä oheistreenejä kannattaa tehdä ja toisaalta, miten keho ja aivot käsittää käsilläseisonnan. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi jokin tuntuu oudolta, hankalalta ja milloin kannattaa vaan puskea rohkeudella itsensä ylös ja milloin taas oikeasti esim. venyttää ja treenata kehon eri osia, jotta liike onnistuu. Tammikuun haaste onkin hakea käsivarsiin lisää jämäkkyyttä, jotta joskus se käsilläseisonta oikeasti onnistuu.

Lounaan jälkeen apinoitiin hauskoja ja erittäin fyysisisiä leikkejä, kannettiin kavereita oudoissa asennoissa ja treenailtiin lennokkeja. Päivän päätteeksi oli kehonhuoltotunti, joka sekin oli erinomainen, koska pelkän venyttelyn sisään opeteltiin anatomiaa, testailtiin konkreettisesti lonkan liikkuvuutta ja pohdittiin, miten olkapään kiertäjäkalvosinta voi todellisuudessa treenata kunnolla. Sen hyvää toimintaa, kun tarvitaan, kun kannatellaan kaveria ilmoissa.

Päivän saldo: Käsilläseisontakärpäsen purema. Erinomaisia treenivinkkejä, joita voi tehdä salilla tai vaikka taitoliikuntakeskuksessa itsekin. Kirjoitin jopa muistiinpanona ylös ne. Valopäänä tajusin myös, että edellisen päivän rannekivut oli osittain sen syytä, että käsivarsissa ei ollut kunnollista lukkoa (da-haa….). Synninpäästö, että lonkkieni liikkuvuus anatomisesti on mikä on ja se ei tule venyttämisellä paranemaan, koska se ei vaan ole luiden puolesta mahdollista. Toki lisävenyvyyttä voi aina hakea, mutta minusta nyt vaan ei ikinä tule mitään spagettitaipuilijaa. Eikä tarvitsekaan.

Otsikon tavoite kuitenkin tuli helposti saavutettua: Illalla suihkussa totesin, että onhan tässä kropassa vielä jotain lihasta jäljellä! Sen verran timmimpi olo tulee tämmöisestä intensiivi tohelluksesta.

Opittua

Leiri oli itselle motivoiva, koska tämän perusteella tiedän, missä mennään. Lihaskunto on heikentynyt kirjaprojektien aikana melkoisesti, se nyt vaan on fakta. Toisaalta minua tämä enemmänkin vaan motivoi lihaskunto- ja kehonhuoltotreenien pariin, ei suinkaan lannista. Pariakro olisi kivaa, mutta en ehkä ole ihan varma, onko se tälle ruholle ideaali harrastus. Tarvitsisin joko kevyemmän parin, jota lennätellä tai selvästi lihaksikkaan tyypin, joka jaksaa nostella seitkytkiloista kroppaani – toistuvasti. Ehkä siinä on myös kyse siitä, että luottaa ja tuntee kaverin. Ja sitähän ei ikinä pääse syntymään, jos ei ole tuttuja treenikavereita. Sen sijaan kehonpainoharjoittelun idiksen luulen tajunneeni paremmin. Enkä enää ihmettele, mikä siinä käsilläseisonnassa kiehtoo. Mutta onhan se nyt mahtava laji! Hauska ja yllättävä ja erittäin kokonaisvaltainen (harvassa lajissa kai saa ihan kaikki lihakset kipeäksi…) .

Olkapäät vaativat aikamoista treenaamista. Jatkossa se outo tyyppi, joka kannattelee kahvakuulaa väärinpäin Albertinkadun kaksneljäseiskassa, olen minä. Samainen outo tyyppi tekee myös pupuhyppyjä ja päälläseisontaharjoituksia itsekseen omalle toheluudelleen naureskellen. 🙂 Mu

Leirin aiheuttamaa kankeutta yritän poistaa tämän illan Alman keikalla Tavastialla. Saattaa muuvssit olla vähän jyrkkiä ja arvaamattomia. Oli nimittäin aika tuskainen sähellys saada itseni junaan painavan rinkan ja kassin kanssa. 😀

-Leena

P.S. Postauksen otsikko on (huono) intertekstuallinen viittaus uuteen kirjaani Ruokamysteerit – Viisaiden valintojen jäljillä, joka on kirjoitettu yhdessä kuluttaja-aktiivi Mari Koistisen  kanssa.

Hei, ei olekaan pakko mennä salille!

Leena on minulle jo pitkään kitissyt, kun ei ole intoa/halua/motivaatiota/järkeä käydä salilla. Kun tuntuu, että salillakäymisestä on tehty jonkunsortin kansalaisvelvollisuus, kun kaikki käy salilla, kapinahenki nostaa päätään: jos kaikki muutkin niin sitten en minä ainakaan. Ja mitä tulee kaupallisiin jäsenyyssaleihin, miksi käydä paikassa, joka sotii omaa arvomaailmaa vastaan? Olen tavallaan ymmärtänyt Leenan pointin, mutta kuitenkin itse sinnikkäästi tuupannut itseäni sinne salille, kun se nyt on tässä viime vuosina ollut se, mitä olen tottunut ja vaihtelevissa tiineysolosuhteissa myös pystynyt tekemään. Miettinyt, että kun niiltä kehonmuokkausintoilijoilta ja laihdutusmainoksilta vaan sulkee silmänsä niin ihan kiva paikkahan se on.

Eikä siinä mitään, kävisin varmaan edelleen rimpuilemassa leuanveto-, punnertamis- ja yhden jalan kyykky -haaveideni parissa, jos olisi aikaa. Mutta kun aurinkoisena ja lämpimänä lokakuun sunnuntaina ensimmäistä kertaa koko viikkona olisi ollut aikaa, toisena vaihtoehtona oli lähteä koko perheen kanssa ulos. En keksinyt yhtään hyvää syytä valita salia.

Seuraavana päivänä Leena avautui ensin privana ja sittemmin julkisesti täällä blogissakin Kauneus ja terveys -lehden kannesta, joka huusi: ”Pakko mennä salille! Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” Minulla on jo pitkään ollut periaatteena, että jos on pakko mennä salille tai jos on sellainen olo, että pitäisi mennä salille, on parempi jättää treeni väliin. Liikuntaharrastuksen on syytä olla sellainen, että sitä lähtee tekemään siksi, kun intoa ja halua on niin mahdottomasti, ettei vaan malta pysyä poissa tekemisen parista. Ei siksi, että on pakko tai pitäisi.

Totesin, että syksyisen arjen alettua salilla ei ole juuri tullut käytyä. Oikeastaan ollenkaan. Ei ole ollut aikaa, mutta ei myöskään tahtoa raivata sille aikaa. Eikä kyse ole nyt siitä uhrautuvasta äidistä, jolla ei ole tervettä itsekkyyttä ja joka tinkii omasta hyvinvoinnistaan, vaan siitä, että minulla ihan oikeasti tässä elämäntilanteessa on parempaakin tekemistä. Tekemistä, joka edistää hyvinvointiani taatusti salireissua kokonaisvaltaisemmin. Eikä sen silti tarvitse tarkoittaa että liikkuisin tippaakaan vähempää. Itse asiassa, tein pari päivää sitten lähipuistossa ihan tutun oloisen rimpuilutreenin.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Rimpuiluteline. Yksi niistä.

Se siitä salijäsenyydestä.

-K

 

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

Paluu juurille – matkapostaus (aka Leena lomaili Levillä)

Ken otsikkoa ihmettelee, niin oma bloggaminen on lähtenyt nimenomaan matkablogeista liikkelle. Ensin Tansanian graduntekoreissulla ja sittemmin Australian reissulta, jossa olin perehtymässä FODMAPien saloihin Monashin yliopistolla Melbournessa. En nääs jaksanut kaikille kertoa samoja kuulumisia maileissa.

Nytkin olin muka gradun aloitusreissulla. Oikeesti lähinnä relasin. Okei, tein vähän hahmotelmaa, mitä siihen tulee ja mistä pitää kirjottaa ja katsastelin, mitä matskuja mulla jo on. (Siis toisen gradun, ei oo kesken se Tansaniassa v. 2008 alotettu. Sentään. 😀 )

Mutta ilmeisesti relailu, urheilu ja yksikseen olo oli tarpeen ja nyt päivää ennen paluuta on mieli rauhallinen ja olo energinen. Siksi aattelin tehdä tämmösen vanhanaikaisen matkablogipostauksen. Eli käytännössä listaan vaan filikset eri urheilulajeista. 😀

Hot yoga Lapissa

Aloitin HIIHTOlomani onnistuneesti saapumalla Kittilään ilman suksia. Norwegian päätti jemmata ne Helsingin päähän. MUTTA ikuisena optimistina näin tämän universumin johdatuksena enkä huolestunut. Ajattelin, että tulee kun tulee. Olin jutellut jo lentokenttäbussissa (siinä, joka lopulta tuli – kiitos, Reittiopas) erään rouvan kanssa, joka kovasti kehui hyviä sauna- ja hot yogia, joita KuruYoga Levillä (sekä Rukalla) järjestää.

Ihastuttavassa majapaikassa Levin Alppitaloissa pöllistellessäni hirveässä univajeessa (koska olin niin innoissani lomasta, etten meinannut saada unta… Leena 5 v.) muistin keskustelun ja onneksi maantaille löytyi 90 minuutin hot yoga tunti. Vanhentuvat virikesetelit saivat oivan käyttökohteen.

Pakkasin sunnuntaina kamoja ja jotakuinkin viimeisenä asiana heitin syrjään jumppakamat. Hiihtämäänhän sitä mennään! Ulkoilemaan! Täten McMartta-hengessä joudun miettimään jotain muuta päälle pantavaa yli 30 asteen joogatunnille. Trikootoppi – check, mutta housuosuus vähän mietitytti. Valikoima oli huolestuttavan niukka: farkut, toppikset, paksut hiihtohousut, bikinien alaosa. Öööh, ei. Onneksi muistin, että laskettelua varten olin pakannut tyylikkäät salonkikelpoiset kalsongit (näin uskottelen edelleen itselleni), sellaiset 3/4-malliset, joita käytetään laskettelumonojen kanssa. Koska let’s face it: joogatrikoot ON käytännössä kalsarit. Call it what it is.

Tunti itsessään oli niin hyvä, että kävin vielä tänä aamuna toisen kerran. KYLLÄ, luitte ihan oikein: Epäaamuliikkuja oli tikkana ekana (kahdesta) oppilaasta ennen kasia joogassa. Loma vaikuttaa ihmisen tapoihin, luonteeseen ja ajatuksiin ihmeellisellä tavalla.

Eilen kävin myös after ski yin-joogassa, mikä teki todella hyvää palautumisen ja liikeratojen kannalta! Hyvä ajankohta, eli laskettelijat ja hiihtäjät, huom!

Suosittelen KuruYogaa lämpimästi (pun unintended)!  Itse varaudun seuraavan kerran myös niillä hyvin ilmavilla joogatrikoilla, vaikka toki kalsaritkin on ihan jees…

Erikoisuutena tarjolla myös hassu Surf Yoga, jossa puisilla surffilaudan näköisillä laudoilla joogataan. Oli muuten pikkusen haastavaa, kun maanantain tunnin jälkeen sitä testasin.

KuruYoga sijaitsee Hullun Poron takana olevassa punaisessa sivurakennuksessa. Rock Cafen ohi vielä ja siellä löytyy. Perille vaan.

DSC_2123

Oliko kamera mukana? Ei ollut. Tässä todistusaineistoa, että hiki irtos ihan hyvin aamun hot yogassa! Fresh!

Laskettelua tyhjillä rinteillä

Viime tammikuun Saariselän (työ-)reissun ja tämän joulukuun perusteella voin kyllä suositella Lapin kohteita tähän vuodenaikaan. On, kuulkaa, lääniä hiihellä ja lasketella! Pakkasta voi olla tai sitten voi olla näpsäkkä pikku pakkanen. Kokemusta on molemmista. Levillä pääsee pakkasta pakoon joogan lisäksi salille ja kylpylään sekä tietysti kävelylenkeille.

Maanantaina en saanut ketään kiinni puhelimitse Airprosta, joten olin täysin pimennossa, että millon sukset mahdollisesti tulevat perille. Kentällä peloteltiin keskiviikolla, jolloin seuraava Norwegianin lento olisi tulossa. Siten varauduin pahimpaan, eli suunnittelin tiistain laskettelupäiväksi, koska ne varusteet oli kuitenkin vuokrattava. Hienon hinnottelupolitiikan ansiosta tommoinen päivävuokra on nimittäin halvempi kuin tuoda omia suksia tänne. Eri asia tietty, jos olisi tarkoitus lasketella useampi päivä.

Ajattelin myös hemmotella itseäni. Varasin 1,5 tuntia yksityistä hiihto-opetusta. Olen lasketellut kyllä pienestä pitäen, mutta väliin meinaa jäädä useampi vuosi aina väliä, joten on kiva käydä tekniikka läpi aluksi ammattilaisen kanssa.

Jarkko oli oikein hyvä ope ja mukava tyyppi. Käytännössä lähinnä vaan hiottiin vauhdin vaihteluja ja kantin purevuutta. Muuten kuulemma laskin oikein hienosti. Toivon, että hän sanoo näin kaikille asiakkailleen, koska siitä tulee tosi hyvä mieli. Oli se totta tai ei. Sillä ei ole mitään merkitystä lomalaisen mielessä.

Onneksi kohtalo johdatti minut valitsemaan viikon parhaan päivän laskemiseen, eli maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat ja auringon taivaanrantaan kajastamat värit olivat huikeita.

Suosittelen lämpimästi myös Sivakan ranskalaisia sekä glühweinia takkatulen ääressä. Sekä parempia lasketteluhansikkaita itselleni (joita päädyin kuivattelemaan ja lämmittämään Sivakkaan).

DSC_2095

DSC_2097

On kuuta, on auringonkajoa, on taianomaista taivaansineä. Kelepaa.

DSC_2096

Mestarilaskija Putkonen

DSC_2105

Kyllä, osaan pölhöillä myös ihan itsekseni.

Hiihto – rakkaani, jonka kanssa olemme vissiin tauolla?

Tänne tulin siis pääasiassa talven perässä. Että pääsen HIIHTÄMÄÄN. Asia, jota mietin alitajuisesti jatkuvasti tähän vuodenaikaan.

Latujen kunto on ihan ok, tosin välillä aikamoista tarpomista pehmeässä lumessa. En tiiä, johtuiko keleistä vai olisiko latujen kuntoon voitu vaikuttaa pohjien teolla. Mene ja tiedä.

Rauhallista on, että saa kyllä mieltä lepuuttaa yksikseen. Ainoan ruuhkan sain aikaiseksi porojen kanssa. Kivoja reittejä kyllä, vaikka vähän vaisuksi jäi tutustuminen. Siitä enemmän nyt.

Ensimmäinen hiihtopäivä keskiviikko: Kuolema Kätkän reitillä. Etenemisvauhti etana. Pientä lohtua toi hienot maisemat ja näkymä Pallas-tuntureille.

DSC_2108

DSC_2109

Leikin rosvoa. Poliiseja ei näkynyt. Tää Finnsvalan maskihuppu on ihan must kylmillä keleillä!

Toinen päivä: Jäätymis-melkein-kuolema Levin golf-kentän tuntumassa. – 24 Celsiusta, hiihtokilometrit jäi alle 10 kilometriin. Koska ankkajäätyminen. Siitäkin huolimatta, että olin kerrostanut ensimmäisestä päivästä oppineena ihan hitosti päälle. Suosittelen Levin golf-kentän viereistä Draivia. Kävin kuitenkin kaakaolla.

Kävin myös lenkillä Hotelli Panoramassa iltapäiväkaffella. Ei ollut panoraamaa, oli vaan lunta ja sumua. Yllättävän hyvä kapuaminenkin sinne oli, hiki tuli. Siinä vaiheessa tosin pakkanen oli lähtenyt putoamaan, joten oli hitusen ylivaatetettu olo.

DSC_2116

Aamupäivän valo on vähän vaisu. -24 C.

DSC_2119

Minusta on tullut kaupunkilainen. Otin lumisesta jalkakäytävästä kuvan. Kristus.

Kolmas päivä: Nyt lähtee!

Vitutusta tunsin ensi metreistä lähtien. Tuntuu pahalle. Kuolen tänne. MIKSI en ole urheillut enemmän tänä vuonna? Miten tässä näin kävi?!

Kyllä, minua harmittaa ihan hitosti, että en ole urheillut. Aerobista, tiiättekö. Ei sitä huomaa arjessa, ei salilla, ei lenkillä. Hiihto on ihan eri asia. Henkisesti olen valinnut hiihdon lajikseni, joten viimeistään nyt täytyy sitten tajuta, että a) jos haluaa hiihtää Lapissa, pitää olla kuntoa enemmän ja sitä pitää pitää yllä b) ikä/stressi tms. saattaa vaikuttaa yhtälöön myös, pitää huomioida.

Vihaan normaalisti sanontaa pain is the feeling of weakness leaving the body, mutta tässä kohti on pakko myöntää, että toivon kuitenkin, että se pitää paikkaansa hiihdon kohdalla. Että meno tästä helpottuu ja kunto kasvaa.

Eipä silti, hiihdin aamupäivällä ja kävin vielä tuiskussa iltapäivällä toteamassa, että vaihdan sukset mielummin joogasaliin, jonne menin after ski – hengessä. Oli muuten just oikea valinta.

Neljäs päivä: Hyväksyntä. Että ei mene 30 km heittäen, kuten viime talvena. (En vieläkään tajua, miten helposti pystyin silloin Ounasvaaralla ja Saariselällä hiihtämään ekat hiihdot tommosia settejä. Kiiveten Kiilopäälle ja Kaunispäälle ja whatnot.)

Onneksi tämän päivän vaatimattoman hiihtosuorituksen kruunasi kuitenkin seitsemän poron bongaus hiihtoladulla. Sieltä he jolkottelivat vastaan (”ladulla ei saa kävellä!” yritin heille sanoa) ja siitä sitten etenivät omaa polkua pitkin metsään. Viimeinen tohokki tuli reippasti toisten jäljessä ja ohitti hienosti ladun toista reunaa, kun pysähdyin päästämään arkajalan ohi. Ei kuitenkaan mennyt penkkaan. Talloi siinä sitten sorkillansa latu-uraa (”ei saa talloa latu-uraa!” yritin hänelle sanoa). En ole ikinä nähnyt poroja luonnossa ja tämä lähietäisyyskohtaaminen oli kyllä ihan mahtavaa!

Eli ihan hyvillä mielin lähden kotia HIIIHTOreissultani.

DSC_2128

Etujoukot saapuvat

DSC_2131

Sitten he siirtyvät omille urilleen

Nyt sitten mietin kuumeisesti, että mitä lajia sitä harrastaisi, että tämä sama hiihtotragedia ei toistu ensi vuonna tähän aikaan. Tässä ei siis ole kyse siitä, että haluan hiihtää nopeasti, kovaa, tyylikkäästi, kilpailla.

Ehei, minua motivoi vain ja ainoastaan se, että minä en halua, että fysiikkani estää minua kokemasta luonnon ihmeitä ja korkeiden paikkojen maisemia. Simple as that. Ounasvaara ja Saariselkä jätti tammikuusta semmoiset fiilarit, että en unohda niitä ikinä. Ensi vuonna haluan kokea jotain samaa jossain päin talvisia hiihtomaisemia.

Tällä reissulla tajusin myös, että taidan kuitenkin enimmäkseen olla luontoliikkuja. Salit ja semmoset on kyllä pääasiassa tukiliikuntaa, että pystyy tekemään muita juttuja. Alan siis bongailla niin melontakursseja keväälle kuin pohtia, mitä hiihto- ja laskettelureissuja sitä tekisikään. Että hyviä pohdintoja tein viikon aikana! Hiihtoharmituksetkin jäi kyllä pääasiassa hiihtohetkille ja muuten olin ihan zen. 🙂

Levi, it was a pleasure, I will be back! 🙂

P.S. Herkkävatsani on nauttinut tästä majoitusvaihtoehdosta, kun olen kokannut itse. On ollut myös kiva syödä liikuntaa varten ja siten keskittyä siihen tavallaan normaalia enemmän, mutta toisaalta lähinnä sellaisella asenteella, että ruoalla on toissijainen funktio. Saada minut liikkumaan sujuvasti.