Hoikkuuden ihannointi on hengenvaarallista

”Tervettä lihavuutta ei ole.”

Olen joutunut keskustelemaan tästä aiheesta lukemattomia kertoja. Töissä, sosiaalisessa mediassa, kavereiden välisissä keskusteluissa.

En aina tiedä, mitä nämä ihmiset haluavat, että sanon. Tai tiedän. He haluavat, että myönnän, että he ovat oikeassa. Lihavuus on vaarallista. Lihavuudesta sairastuu. Lihavuus on kallista yhteiskunnalle. Lihavuus on moraalisen heikkouden merkki.

Lihavuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liialliseen hoikkuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liikkumattomuuteen liittyy terveysriskejä. Tämäkin on totta.

Totuutta en ainakaan itse ole missään vaiheessa kehopositiivisuudesta ja terveystasa-arvosta puhuessani yrittänyt häivyttää.  (Kts. Superhyvää keholle, jossa aihe käsitelty perusteellisesti.)

Mutta otetaanpa askel taaksepäin ja pohditaan tätä lausetta nyt oikein kunnolla.  Suorittakaamme termin ruotiminen ja tulkinta!  Mikä on tämä maaginen terveys, jota meidän kaikkien siis tulee tavoitella?

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmään ei pääse oikein kukaan, koska siinä tavoitellaan täydellistä psykofyysis-sosiaalista  autuutta ja ”olottomuutta”. Mutta on siinä hyvääkin, kun jätetään täydellinen-ilmaus (engl. complete) pois. Se nimittäin huomioi mielenterveyden ja terveyden sosiaalisen puolen fyysisen terveyden ohella.

Terveys ei siis edes määritelmänsä mukaan ole täydellisiä veriarvoja tai uskomatonta hapenottokykyä eikä varsinkaan sopivaa vaa’an lukemaa tai sallittua, ennaltamääriteltyä painoindeksia. Näissä tilanteissa puhutaan vain yhdestä terveyden osa-alueesta.  Fyysinen terveys mahdollistaa paljon ja tiedetään, että hyvä fyysinen terveys myötävaikuttaa myös henkiseen terveyteen sekä voi parhaimmillaan luoda myös sosiaalisten suhteiden kautta terveyttä.

Mutta tarina ei tosielämässä ole koskaan näin yksinkertainen. Luen paraikaa Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjaa, joka tarjoaa ratkaisuksi kaikkiin mielenterveyspulmatilanteisiin hengästyttävää liikuntaa. Kirjan lukeminen on nihkeää, koska Hansenin palikkaratkaisu tuntuu naiivilta, vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että mielenterveyshoitoon tarvitaan lisää liikunta- ja ravitsemus(!)ohjausta ja -neuvontaa sekä ennen kaikkea konkreettisia hoitopolkuja.

Liikunta voi kyllä tuoda hengähdystauon masennuksen keskellä, kuten australialainen stand-up-koomikko Catherine Denevy tässä tarinassaan kirjoittaa. Hän juoksi, koska se oli ainoa hetki elämässä, jolloin hänestä ei tuntunut kurjalta ja hän ei toivonut kuolemaa. Mutta kuten hän myös kirjoittaa, hän juoksi ongelmiaan pakoon. Ei hänen elämäntilanteensa tai mielenterveytensä suoranaisesti parantunut juoksemalla. Hän laihtui kyllä ja sai siitä paljon kehuja ja ihailua. Samaan aikaan sisäisesti hän oli aivan hajalla.

On tärkeä ymmärtää, että terveyttä ei voi nähdä vaa’an lukemista tai ulkomuodosta. Laihtuminen voi olla merkki syövästä (Denevy kirjoittaa laihtuneensa kaksi kertaa elämässään ja syyt olivat syöpä ja masennus) , syömishäiriöistä tai vaikkapa kilpirauhasen liikatoiminnasta. Kaikki hengenvaarallisia tiloja, jotka vaikuttavat terveyttä heikentävästi, vaikka laihduttavat.

Aika moni syömishäiriöistä toipuva on esimerkiksi Instagramin stooreissaan ja keskustelupalstoilla puhunut siitä, että heille laihduttaminen on vaan no-go, koska tässä tapauksessa terveysriski on laihduttaminen, joka (usein) saattaa laukaista syömishäiriön uudelleen. Sanoisin näin, että aika monen syömishäiriöhistorian omaavan kannatta ruokavaliomuutoksista jutella syömishäiriöitä tuntevan ravitsemusammattilaisen kanssa (meitä on paljon, minut löytää tästä linkistä).  Ken ei syömishäiriöitä tunne, niin kerrottakoon, että niissä on erittäin korkea itsemurha- ja kuolleisuusriski. Ei varsinaisesti edistä terveyttä semmoisen pärähtäminen päälle.

Kannustankin ihmisiä kriittisyyteen, kun joku tulee kertomaan, miten tärkeää se terveys on ja herrantähden, kyllä keskivartalolihavuus tulee meille KAIKILLE kalliiksi! Tämmöinen puheenparsi osoittaa vaan kapeakatseisuutta ja terveys-käsitteen väärinkäyttöä. Mitä tulee kustannuksiin, niin Jyväskylän yliopiston mukaan ne mielenterveysongelmat siis ovat se isoin kustannuserä. Graafi ehkä auttaa hahmottamaan tätä. (Yes, wiseguys, tiedän, että noista pienemmistä palkeista tulee isompi palkki ja kyllä, ne ovat sairauksia, joihin lihavuus vaikuttaa. Se ei silti poista tätä argumentaatiotani siitä, että terveys on muutakin fysiologiaa. Noin, ei tarvitse vastata kommenttikentässä tähän.)

Tervettä lihavuutta itse asiassa voi olla, jos laajennamme merkitystä fyysisestä terveydestä laajemmaksi. Jollekin voi olla parempi ottaa ne fyysisen terveyden mukanaan tuomat riskit kuin ne huonon mielenterveyden mukanaan tuomat riskit. Se, mitkä riskit kukin meistä ottaa, on henkilökohtainen päätös. Terveyskirjaston artikkelissa ”Mitä terveys on?” professori Jussi Huttunen kirjoittaa: ”Jokainen ihminen määrittää terveytensä omalla tavallaan, ja tämä määritelmä on lopulta se tärkein.”

Itsekin yritän koko ajan laajentaa katsantokantaani. Olen pitkään kysynyt psyykkisestä voinnista ja stressistä (mitä sinulle kuuluu? millaiseksi koet oman terveytesi?), mutta nyt olen laajentanut sitä niin, että kyselen myös sosiaalisista suhteista. Lapsilta ja nuorilta olen aina kysellyt, mutta jostain typerästä syystä en ole aina aikuisten kanssa muistanut siitä puhua!

Vastaanotollani mennään aina kehon kunnioitus edellä hyviä terveytekoja tehden. Lihavuus on monesti seuraus elämäntavoista, joille suurin osa pystyy tekemään jotain, kun heitä tuetaan ja autetaan siinä. Minun tehtävä on auttaa kutakin löytämään ne omat tärkeimmät jutut, joihin lähteä muutoksia tekemään. Ei kehoa vastaan, vaan kehoa kuunnellen ja ymmärtäen. Kannustan tekemään hyviä ruokavalintoja, liikkumaan ja pitämään huolta ihmissuhteista sekä psyykkisestä jaksamisesta.

En turhaan varoittele hoikkuuden kritiikittömästä ihannoinnista.  Siitä kärsivät nimittäin ne hoikatkin. Henkinen kärsimys verhoutuu ihailtuun kehon malliin ja näennäisesti hyvään fyysiseen kuntoon. Tästä aiheesta puhuttiin muun muassa eilisessä Urheiluravitsemusseminaarissa useammassa puheenvuorossa.

Luovutan lopuksi puheenvuoron runoilija Blaire Blythelle, joka kertoo, mitä laihtuminen ja hoikkuus voi kätkeä taakseen.

If you develop an eating disorder when you are already thin to begin with, you go to the hospital.

If you develop an eating disorder when you are not thing to begin with, you are a success story.

So when I evaporated, of course everyone congratulated me on getting healthy.

Girls at school who never spoke to me before stopped me in the hallway to ask how I did it. I said ”I am sick”. They said ”No, you are an inspiration.”

How could I not have fallen in love with my illness?

– Blaire Blythe

 

Lue myös:

https://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/onko-tervetta-lihavuutta-olemassa/

Ylipainostigma haittaa terveyttä

 

Tämä mainio infograafi ansaitsi oma foorumin. Sanoma menee vähän hukkaan Instagramissa tai Twitterissä minikokoisena kuvana.

Briteissä oli viime viikolla iso kohu siitä (siellä tästä aiheesta puhutaan usein), miten aamutelevisiossa kannustettiin ihmisten ruoskimiseen ja mollaamiseen, jotta nämä laihtuisivat. Tämä on a) paskamaista käytöstä b) johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vain pahentaa paino-ongelmaa.

Tämä on ehkä ajankohtainen muistutus laihdutusohjelmien luvattuna aikakautena. En edes uskalla katsoa Suomen suurin pudottaja – ohjelmaa, koska mulle tulee ohjelmista niin paha mieli.

Yleisesti ottaen vihaan kaikkia televisioformaatteja, jotka perustuvat terveyspornoon – toisten kärsimyksellä reposteluun ja mässäilyyn. Ketään ei saa piinaamalla tai syrjimällä laihaksi.

Uskaltaako painosta puhua?

Aikanaan muistan, että terveydenhoitopiireissä puhuttiin, että uskaltaako siitä lapsen ylipainosta puhua, kun niin pelätään syömishäiriötä. Asenne oli värittynyt: ”on se nyt kumma, että ei saa puhua asioista suoraan, vaan pitää pelätä jotain mystistä syömishäiriöitä!”

Sitä onkin syytä pelätä. Siis sitä, että mölväisee typeriä ajatukia suustaan. Itse pyrin asettelemaan sanani aina ihmisiä  ja heidän itsemäärämisoikeutta kunnioittavasti. Miksi? Siksi, että haluan tehdä vaikuttavaa työtä. Solvaisemalla jotain typerää ja huolimatonta saatan rikkoa hyvän potilassuhteen ja toisaalta ajatus saattaa jäädä pyörimään asiakkaan mieleen ja tehdä siellä myyrän työtä vuosia tai vuosikymmeniä.

Syömishäiriöt nähdään edelleen jonain mystisenä, hieman etäisenä ja pelottavana ilmiönä. Joskus voidaan ajatella, että sitä sairastava on itsekeskeinen ja pinnallinen, kun oma keho ja syöminen on niin kovin elämän keskiössä. Todellisuudessa kukaan ei valitse sairastua syömishäiriöön. Toistaalta siihen voi sairastua kuka tahansa, mistä myös Syömishäiriöliitto haluaa muistuttaa.

Paino terveysmittarina yksistään on minusta toimimaton. Sitä voidaan kyllä käyttää väestötutkimuksissa, mutta eipä se semmoinen tieto kerro juuri mitään, miten ihminen kokee painonsa tai vaivaako se häntä. Parempia terveysmittareita on jo nyt paljon. Fyysistä terveyttä voi mitata verenpaineella, laborotatoriokokeilla vaikka kuntotestillä (johon voi suhtautua uteliaan neutraalisti, ei ahdistuen). Henkistä terveyttä mittaamaan on olemassa validoituja kyselytestejä, joita pitäisi käyttää paljon enemmän terveydenhuollossa, jos minulta kysytään.

Painosta voi puhua, kuten vaikkapa siinä tapauksessa, kun ostaa suksia (:D sopiva jäykkyys, että luistaa) tai silloin, kun pohditaan, onko heppaharrastus sopiva sinulle. Painosta voi myös puhua aikuisten terveystarkastuksissa, mutta se, että se on ainut keskustelun aihe liittyen terveyteen, ei ole hyvä juttu. Suurimmalle osalle perus terveystarkastusten rinnalla riittää tunne, että on hyvä olo omassa kehossa ja pystyy tekemään niitä asioita, joita haluaa. Kehotuntemukset voivat olla vaimentuneet, mutta pikku hiljaa voi oppia kuuntelemaan, millainen oma keho on. Mistä ruoasta se tykkää, mistä liikunnasta, paljonko se tarvitsee unta ja lepoa.

Lasten painosta puhuminen onkin sitten kinkkisempää. Ystäviltäni olen kuullut ihan liikaa tarinoita siitä, miten lasten kasvukäyriä luetaan kuin piru raamattua. Aivan tavalliset, aktiiviset lapset, joiden syöminen on aivan tavallista, saavat kuulla olevansa jollain tavalla poikkeavia.

Toivoisin, että kenenkään lapsen (0-18 v.) ei tarvitsisi joutua keskustelemaan painosta terveydenhuollossa. Keksin nopeasti ainakin nämä oleellisemmat terveyskysymykset:

  1. Tykkäätkö itsestäsi?
  2. Onko sinulla kavereita? Jos teille tulee kinaa, miten ratkotte tilanteen? Viihdytkö koulussa?
  3. Nukutko hyvin?
  4. Maistuuko ruoka? Tykkäätkö laittaa ruokaa?  Mikä on lempiruokasi? Millaisia uusia ruokia olet syönyt viime aikoina? Syöttekö yhdessä perheen kanssa?
  5. Pelaatko jotain ulkopelejä tai leikitkö ulkona? Mitä harrastat?
  6. Onko sinulla luottoaikuinen, jonka kanssa voit jutella kaikestaa?

Näiden pohjalta voi sitten jutella laajemmin kullekin keskeisistä aiheista lapsen iästä riippuen joko lapsen itsensä tai vanhempien kanssa. Muistutan myös, että lapsuudessa laihduttaminen ei ole tavoite oikeastaan koskaan, sillä pituuskasvu tasaa tilannetta. Siksi on kyllä tärkeää, että kasvua seurataan. Toivon, että asiasta voitaisiin puhua siten, että kenellekään ei tule paha mieli. (No, lähinnä perheelle tai lapsille, koska terveydenhuollon asiantuntija voi paljon omalla toiminnallaan vaikuttaa keskustelun sävyyn.) Jos paino jotenkin pitää huomioida vastaanotolla, niin tässä siihen avuksi rakastamani Neuvokas perheen aineisto.

Kollegani Patrik Borg  puhui jo vuosi siitä, että lasten kehosuhde lähtee vanhempien kehosuhteesta. Tämä on niin totta. On turha kuvitella, että lapset välttyisivät painopelolta,  ulkonäköpaineilta ja pulmalliselta syömissuhteelta, jos vanhempi ei kunnioita omaa kehoaan tai kommentoi muiden ihmisten kehoja epäkunnioittavasti.

Olin viime viikolla psykologi Katarina Meskasen ja valokuvaaja Heidi Strengellin hienon Rakas keho – kirjan kirjajulkkareissa. Puheessaan Katarina painotti, että ihminen ei tarvitse uutta uljasta kehoa, vaan uuden uljaan kehosuhteen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tuohon uutukaiskirjaan, jos oman kehosuhteen kanssa on pulmia. Omaa Superhyvää keholle – kirjaa suositan kyllä myös lämpimästi, jos haluaa lukea ja pohtia ulkonäköpaineiden ja painopelon vaikutuksista yhteiskuntaan ja sitä kautta myös omaan toimintaan. Luonnollisesti molemmissa kirjoissa on konkretiaa siihen, miten saavuttaa parempi kehosuhde ja miten siitä rakkaasta kehosta pitää parhaiten huolta.

Painosta voi puhua, jos se on tarpeen, mutta se, miten siitä puhutaan, on tärkeää. Paino lukuna on ok, mutta  ei ihmisarvon mittarina, mitä se liian usein tänä päivänä on. Uskoakseni me kehoaktivismiin kallellaan olevat ammattilaiset olemme aika varoittelevalla kannalla painon tarkkailun suhteen siksi, että  olemme kuulleet ja nähneet liian paljon niitä negatiivisia vaikutuksia, joita se saa aikaan. Tyytymättömyyttä omaan kehoon, toisten kehon arvostelua, yleistä huonommuuden tunnetta, epätoivoisia laihdutuskuureja, jotka vain pahentavat tilannetta, toivottomuutta ja alakuloa. Nämä eivät missään nimessä edesauta fyysistäkään terveyttä.

Älä laihduta – päivä – mitä tiede sanoo?

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja täällä blogin puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta – päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta – päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat  kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee.  Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan.  Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetistä ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti!  Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab

***

Kirjoitus löytyy myös Etelän-SYLI:n blogista. Allekirjoittanut toimii yhdistyksen hallituksessa.

Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

  1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
  2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
  3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
  4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
  5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Tehtävä on kesken

”…Mä luulen, että mun ois pitänyt olla viistoista kiloa laihempi..”

Kahvilassa naapuripöydässä parikymppiset tytöt kävivät keskustelua, että miksi poika ei ollutkaan pitänyt heistä. Johtopäätös oli, että olisi pitänyt olla laihempi.

Ehkä Se erilainen fitness – blogi jatkaa kehopositiivisuudesta puhumista, vaikka välillä tuntuu, että eikö sitä oo jo sanonut kaiken aiheesta.

Ehkä meitä vielä tarvitaan.

Kiitos meidän 1004 Facebook-seuraajalle! Rajapyykkejä ylitelty tässä männä päivän. 🙂

DSC_1149

Kaikki kehot ovat kauniita. – Katri ja Leena, Se erilainen fitness -blogi

Painonhallinnan tarkistuslista

Tämän listan koostin eräälle asiakkaalle avuksi, vähän niin kuin pahan päivän varalle, sillä painonpudotus ei ollut hänellä tarpeen. Ajattelin, että tästä voisi olla iloa muillekin!

Painoa ei tarvitse syynä tai kytätä, mutta jos vaatteet alkaa kiristämään eikä oikein tajua miksi, voi listan avulla päästä jujulle, mikä tilannetta voisi selittää. 

Nukunko riittävästi?

Liian vähäinen uni on yksi merkittävin painonhallintaan vaikuttava tekijä. Vähäinen uni muuttaa elimistön hormonitasapainoa niin, että painoa ja rasvakudosta kertyy helpommin. Väsyneenä valitsee herkästi myös vähemmän terveellisiä ruokia, sillä väsyneenä makea ja rasvainen maistuu ihmiselle erityisen hyvin.

Syönkö säännöllisesti?

Ateriarytmi auttaa merkittävästi siinä, että nälkä ei kasva liian suureksi, jolloin helposti syödään yli tarpeen.

Syönkö aterioilla sopivasti?

Kunnon ateriat vähentävät välipalojen napostelun tarvetta, mikä on hyvä asia. Välipalat voivat olla sokeri- ja rasvapitoista ekstraa, jonka ravintoarvot voivat olla vähäiset.

Syönkö värikkäästi?

Kasvisvoittoinen syöminen takaa sen, että maha tulee täyteen ja olo on kylläinen, mutta ateriasta saatava energia pysyy kohtuullisella tasolla. Monipuolisesti koostetut ateriat, kuten lautasmallin mukaisesti rakennetut, sisältävät tarvittavat ravintoaineet, jotta aineenvaihdunta toimii tehokkaasti ja ihminen pysyy terveenä.

Syönkö tai juonko tunteisiin?

Tunnesyöminen on yleistä ja usein se voi olla myös tiedostamatonta. Myös alkoholin nauttiminen lohtuna vaikuttaa haitallisesti niin terveyteen yleisestikin ja painonhallintaan. Ruoalla lohduttautuminen silloin tällöin on normaalia, mutta ongelmia se ei ratkaise. Ne pitää työstää muilla keinoin, tarvittaessa ammattiauttajan kanssa.

Liikunko vähemmän kuin ennen?

Liikunta laihduttaa huonosti, mutta auttaa painonhallinnassa paljon.