Kahden nälän ja rivien välistä

Kävin pari viikkoa sitten synnytyksen jälkitarkastuksessa. Jälkitarkastus tehdään synnyttäneille naisille 5 – 12 viikon kuluttua synnytyksestä, ja jos jälkitsekissä ei käy, ei saa vanhempainpäivärahaa. Toisin sanoen kyseessä on käytännössä pakollinen läpihuutojuttu, jossa tsekataan että kroppa on lähtenyt palautumaan niin kuin pitääkin ja isketään pillerit kouraan. (”Kohtu ei kiitä, jos oot puolen vuoden sisään taas raskaana.” Juu, kiitos ei kiitos, eikä kiittäisi kukaan muukaan. Anna tänne ne pillerit.)

Asiaan. Olen mielenkiinnolla seurannut molempien odotuksien ajan ja synnytyksien jälkeen, miten painooni ja kroppani ulkomuotoon ylipäänsäkin suhtaudutaan ja miten sitä kommentoidaan. Ylilyöntejä ei ole oikeastaan tullut ollenkaan. Pari kertaa olen huomannut ajattelevani että hopsista, jos en olisi näin sinut kroppani kanssa kuin olen, olisin saattanut jäädä märehtimään tuota lausahdusta, mutta kas, eihän tuo enää pistä kuin korkeintaan hymähtämään.

Jälkitarkastuksessa lääkäri katsahti minuun ja totesi hyvin neutraalisti sen tarkemmin painotietoja kyselemättä, että taidat olla aika entisissä mitoissa. Myönsin että jos en nyt ihan niin aika lähellä kuitenkin. ”Muista sitten syödä ja juoda riittävästi”, totesi lääkäri hyvin ykskantaan tähän. En melkein ollut uskoa korviani ja sain vaivoin hillittyä, etten tarjonnut ylävitosta lääkärille, että hei, juuri näin tää pitääkin hoitaa!

Ei ensimmäistäkään kauhistelun tai ihailun sävyä, että miten sitä nyt jo ollaan noin hoikassa kunnossa tai että oletpa hienoa työtä tehnyt kun et ole päästänyt itsellesi kertymään raskauskiloja. Sen sijaan neutraali havainnointi ja neutraalit ohjeet, miten pitää toimia, ettei (rivien välistä luettuna) muutu imetyksen riuduttamaksi äitiraunioksi. Koska (edelleen rivien välistä luettuna) se riutunut raunio ei ole yhtään sen terveempi tai ihailtavampi tai parempi ihminen kuin se, jolle tuli ja pysyi muutama ylimääräinen kilo.

Ja mitä tulee siihen syömisen ja juomisen muistamiseen. Lähes entiset mitat on saavutettu helvetinmoisella määrällä ruokaa (sis. maitoa ja gluteenia), suklaata ja tuplavaunujen työntämistä. Ajattelin jatkaa samaan malliin. Ja jos jossain kahden nälän välissä joskus ehdin, saatan käydä salillakin.

-Katri

Mainokset

Mun elämä. Milloin siitä tuli näin 2015.

Ei ollut turha vuosi tämä. Blogi oli kyllä käytännössä kokonaan Leenan vastuulla, mutta vähemmän virtuaalisessa elämässä ehti tapahtua. Katsotaanpas.

Tammikuu: Ipana täytti vuoden. Tahtoo sanoa, että vapauduin tissibaarina toimimisesta. Kehoni, kokonaan itselläni. Viimeksi elin tällaisessa tilanteessa toukokuussa 2013. Eli ikuisuus sitten.

Helmikuu: Reilun vuoden kotiäitiyden jälkeen paluu ”työelämään”. Fyssariopintojen roikkumaan jäänyt syventävä harjoittelu käsittelyyn ja viideksi viikoksi yleissairaalapsykiatrian osastolle (ei potilaaksi vaan suorittamaan sitä harjoittelua, toim. huom.). Pääsin pois kotoa. Muiden (aikuisten!) ihmisten pariin. Samalla koin sanoinkuvaamatonta jälleennäkemisen riemua itseni kanssa. Kehoni, ajatukseni ja tunteeni, koko minuuteni ilman raskauden tai imetyksen tuomia muutoksia. Ihanaa olla taas minä!

Maaliskuu: Harjoittelu loppui, kotiäitiys jatkui. Tulevaisuus näyttäytyi yhtenä isona kysymysmerkkinä. Oppari kummitteli takaraivossa. Kävin työhaastattelussa, joka ei oikeastaan ollut yhtään omaa alaani. En saanut paikkaa, mutta se joka sai, tarjosi minulle omaa entistä työtään. Joka oli paljon enemmän omaa alaani. Win-win! Eli voitto-voitto på finska eller hur?

Huhtikuu: Kävin pääsiäisenä juomassa päiväkaljat Kööpenhaminassa. Reissusta palauduttuani ihmettelin, miten vatsani oli aamulla aina sekaisin, oli yhtä aikaa nälkä ja silti ajatus syömisestä etoi. Miten lounasaikaa odottaessa nälän tunne alkoi olla minulle epätyypillisen sietämätön. Pistin kaiken uuden työn aiheuttaman jännityksen piikkiin, kunnes puolivälissä kuuta ajattelin, ihan vaan varmuuden vuoksi, poissulkea raskauden mahdollisuuden. Ja päädyin tuijottamaan epäuskoisena kahta viivaa testitikussa. Ei. Ei vielä. Älkää viekö kehoani! Älkää viekö mahdollisuutta päiväkaljoihin Kööpenhaminassa. Älkää viekö sitä minua, jonka vasta sain takaisin. Ei. Ihan. Vielä. Ei. Loppukuusta avopuolison kummallinen patti kainalossa osoittautui laskimoveritulpaksi. Vähän pelkokerrointa lisää tilanteeseen.

Toukokuu: Ei muistikuvia. Kalenterimerkintöjen mukaan tein töitä. Lisäksi varmaan yritin sopeutua ajatukseen siitä, että maha kasvaa, tissit turpoaa enkä tänäkään kesänä pääse nauttimaan festareista täysillä. Enkä seuraavana, koska imetän.

Kesäkuu: ”Tänä kesänä ehkä just voin sietää tän onnettoman kesäkelin. Kivampi sonnustautua kesäkuteita laajempiin vaateratkasuihin. Ja kun ei sinne terassillekaan oo poltteita.”

Heinäkuu: Ruisrock. Pakkohan sinne oli mennä kun tiesin, että ens vuonna on taas joku tissiriippuvainen, joka estää kolmen päivän urheiluloman Ruissalossa. Ruisrock 2017, mä niin lupaan, että en ole raskaana enkä imetä. Maltahan vain. Ja pahoittelut jo valmiiksi kaikille kanssafestaroijille. (Jostain syystä tää biisi alkoi soida päässä. En käsitä miksi.)

Elokuu: Kelit koheni, työt lisääntyi. Buukkasin itselleni syksyksi töitä kolmelle eri taholle ja lisäksi kävin sopimassa opparini ohjaajien kanssa deadlinen parin kuukauden päähän valmistumisenkiilto silmissä. ”Eihän tässä enää paljon oo hommaa.” (Eipä.)

Syyskuu: Aloitin kahden kuukauden pituisen koeajokierroksen ruuhkavuosibussin kyydissä. Herätys klo 6, omat aamutoimet, ipana hereille, potalle, vaatteet päälle, pyörän kyytiin ja hoitoon ja töiden kimppuun. Kun teki töitä yrittäjähenkisesti monelle eri taholle ja vähän myös itselleen (se oppari), kahdeksan tuntia alkoi jännästi tuntua aika lyhyeltä työpäivältä.

Lokakuu: Koeajo kiihtyi ja loppusuora läheni. Rakastin arkea, sen haasteita ja rutiineja, mutta olin samalla hyvin tietoinen, kuinka monta viikkoa ja päivää tätä settiä on enää jäljellä. Mietin, kauankohan jaksaisin, jos en tietäisi, että kohta tämä loppuu.  Loppukuusta jätin opparin arvioitavaksi.

Marraskuu: Äitiysloma alkoi. Ipana lopetti hoidossa. Kävin säännöllisesti ipanan kanssa Gaggatygeissä eli Jyväskylän voimistelijoiden telinesalin vapaalla/avoimella perhevuorolla, tsekkaa tarkemmin täältä, mistä on kyse (näitä lisää muillekin paikkakunnille, ellei ole jo!). Täytin 30 vuotta. Loppukuusta tuli odotettu tuomio opparista (erittäin hyvä muttei täydellinen). Kävin jättämässä tutkintotodistushakemuksen. Valmistumispäivämääräksi kirjattiin 25.11.2015.

Joulukuu: Supistukset alkoivat laskettuna päivänä, heti pian sen jälkeen kun olin käynyt noutamassa tutkintotodistukseni. Seuraavana aamuna puskin onnistuneesti ipana nro 2:n vatsanahan väljemmälle puolelle. Sanoinkuvaamaton voittajafiilis, kun tajuaa, että enää ei tarvitse ponnistaa! Sittemmin olen mm. nukkunut mahallani ja juonut yhden oluen. Todettakoon vielä, että pissa-kakka-puklu-tissimaitoarki on ollut aika erilaista, kun seurana on yksi taapero, mutta toistaiseksi olen pysynyt järjissäni.

Entä mitä mietin nyt, 1.1.2016 n. klo 0.13? Että tämän alkavan vuoden aikana saavutetaan (toivottavasti) taas tammi- ja helmikuun kohdalla kuvailemani ”kehoni, kokonaan itselläni” -tilanne. Ei paha. Ja että olisi tuolla jossain varmaan jotain kuvia, mitä voisin lisäillä tätä tekstiä elävöittämään, mutta menen ennemmin nukkumaan.

Hyvää yötä. Ja vuotta 2016.

-Katri

 

Leipä lihottaa

… koska sen avulla voi käydä näin:

katri ja maha korjattu 1

 

katri ja maha maha tekstit 2

 

Jos yhtään seuraatte, rakkaat lukijat, uutisia, niin ootte ehkä huomannut, että vilja puhututtaa taas. Vähän aikaa sitten oli maito. Että pitäisikö vältellä, parantua kaikesta ja ei sairastua mihinkään.

Katrille se leivän syönti tosiaan teki taas sen, että se lihoo. Koska kasvattaa vauvaa pötsissään. Taas. Keho tuntuu toimivan tälläkin ruokavaliolla ihan hyvin, koska pulla oli uunissa (pun unintended) ennen kuin hormonikierto oli toennut esikoisesta.

Emme usko ulkonäköpöllistelyyn, mutta ajattelimme silti (pienen pohdinnan jälkeen) hahmottaa, miten petollista se ns. virallisiin ravitsemussuosituksiin (iiik!!!) perustuva ruokavalio voikaan olla. Rappiotila ja keskivartalolihavuus vissiin tulee viiveellä?

Katri

katri motot

Leena

leenan motot

 

Valitettavasti tämän ruokavalion sivuoireena on tahatonta ja tahallista hönöilyä jatkuvasti.

 

DSC_1149

 

1437537888770

 

Saattaa aiheuttaa myös energianpurkauksia, jotka voivat kohdistua viattomiin, tikapuuttomiin lintotorneihin.

 

leena korjattu 1

 

Tai suunnittelemattomaan tasapainoharjoitteluun. (Kyllä, nuo raajat kuuluvat Katriin ihan oikeasti. Ei ole jatkettu millään, eikä ole photoshopattu.)

katri korjattu 5

Joskus voi myös seota jättiporkkanasta.

DSC_1119

Ei, tässä ei loppunut energia. Tässä nauratti lokin kakkoja väistellessä. Katso kohta hönöilystä. Also known as avustettu belfie.

IMG_1833

 

IMG_1834

Ettei vaan sattuis mitään

Lupasin taannoin, etten vallitsevista olosuhteista huolimatta tee tästä mitään mammablogia. Tänään, kun laskettuun eräpäivään on enää vähän toista viikkoa, päätin antaa itselleni tästä huolimatta luvan tarkastella maailmaa kasvaneen mahan takaa yhden blogitekstin verran. Ottakaa tai jättäkää.

***

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka positiivisen raskaustestin tehtyään muuttuu yhtäkkiä yhdestä ylimääräisestäkin töytäisystä pieniksi säpäleiksi hajoavaksi olennoksi ja kietoutuu siksi kokovartalopumpuliin yhdeksäksi kuukaudeksi, ”ettei vaan sattuis mitään”. Liikuntaharrastuksia lopetetaan tai vähintäänkin karsitaan rankalla kädellä varmuuden vuoksi. Kato ettei vaan sattuis mitään. Ja joo, tää on kyllä ihan liian painava, ehkä mun on parempi olla nostamatta tätä. Ettei sitte vaan sattuis mitään.

Minä en edusta tuota ihmistyyppiä. Minä lähdin sen positiivisen raskaustestin tehtyäni samana iltana pyöräilemään maastoon alkukesän aurinkoon ja seuraavalla viikolla jyrsimään äitin kasvimaata. Myöhemmin kesällä pistettiin muun muassa pyöräillen Kolin huipulle ja sittemmin vaihteettomalla Kombilla parhaimmillaan sadan kilometrin päivärykäisy. Syksyllä jaksoin viimeiseen asti kantaa sekä vatsapuolelle asettautuneen lisäkuorman että selkäpuolelle asetetun toisen lisäkuorman (eli rinkkani) matkakeskukselle maanantaiaamuna kello 6.05 lähtevään linja-autoon. Täälläkin mainostamillani Petran kahvakuulatunneilla kävin niin pitkään, kunnes maha alkoi ihan olla fyysisenä esteenä kuulan heiluttelulle. Salilla käyntiä en onneksi ole joutunut lopettamaan. Vieläkään. Tai no, ehkä näinä päivinä se on edessä.

Kyllä, salilla tekemäni liikkeet ovat erilaisia kuin esimerkiksi vuosi sitten. Kyllä, raskaus rajoittaa jonkin verran liikerepertuaaria. Mutta ei, raskaus ei silti varsinaisesti estä minkään lihasryhmän harjoittamista. Yksijakoisen saliohjelman läpivienti onnistuu, edelleen. No okei, suoria vatsalihaksia kuormittavat rutistukset  ovat jo kauan sitten jääneet pois ohjelmistosta, mutta eihän se silti tarkoita, etteikö keskivartaloa voisi mitenkään treenata. Mielikuvituksen ja soveltamiskyvyn käyttö on onneksi sallittua salillakin. Luulisin.

Ei, kehittymistä salilla ei tässä viimeisien kuukausien aikana ole varsinaisesti tapahtunut. Lähinnä päinvastoin. Esimerkiksi etunojapunnerruksia teen nykyään polvet maassa ja ylävartalo (koko ajan enemmän) kohotettuna (ettei maha olisi se, joka ottaisi ensimmäisenä lattiaan kiinni) ja silti niitä toistoja tulee koko ajan vähemmän. Tai vähintään tuntuvat koko ajan rankemmilta. Mikä lienee ihan ymmärrettävää, kun ylös punnerrettavaa massaakin on koko ajan enemmän. Mutta mitäpä siitä. Miettikääpä sitä hetkeä, kun tämä reilun kymmenen kilon lisämassa tästä häviää. Joutuu varmaan ottamaan lisäpainokiekon selkään, että saa punnerrukset edes jossain tuntumaan. Hehe.

Olin etukäteen asennoitunut siihen, että salijäsenyys olisi ehkä jo loppusyksystä asti jäädytettynä. Toisin kävi. Viimeisen parin viikon aikana olen käynyt ehkä jopa ahkerammin salilla kuin kuluneen syksyn aikana, siitä yksinkertaisesta syystä, että äitiyslomalla on ollut enemmän aikaa. Minä kun en myöskään ole sitä ihmistyyppiä, joka leipoisi ristiäispullia valmiiksi pakkaseen, neuloisi vauvalle nuttuja tai tehtailisi kestovaippoja. Jotain ajankulua sitä on pitänyt keksiä.

Ja voi pojat, että olen nauttinut! Kun on voinut hyvällä syyllä unohtaa harjoittelun nousujohteisuuspyrkimykset ja ennätyspainot, kun ei ole ollut pakko yrittää koko ajan enemmän, paremmin ja korkeammalle, on keskittymistä riittänyt tekniikkaan ja tuntumaan ihan eri tavalla. Ja kas kummaa, kyllä sitä näinkin tuntee tehneensä. Eihän sen treenin tarvitsekaan aina olla solkenaan verta, hikeä ja kyyneliä!

Salitreenin lisäksi tein pari viikkoa sitten paluun myös sisäpyöräilytunneille, jonka aikojen alussa eli joskus yläasteikäisenä opin tuntemaan spinning-nimellä enkä osaa suostu lajia muulla nimellä kutsumaan. (Jos laji on joillekin vieras, Sami Hedberg kertoo tällä mainiolla juutubevideolla kohdasta 1:57 alkaen oleellisimmat faktat.) Ajattelin, että spinning olisi näin viimeisellä odotuskuukaudella juuri otollinen laji, koska a) ulkona liikkuminen on harmaan sään vuoksi ollut niin kurjaa ja sitä ulkona tallustelua tulee arkiliikunnan muodossa muutenkin tehtyä päivittäin, b) ryhmäliikuntatunti toisi mukavaa vaihtelua (ja kestävyysnäkökulmaa) salilla puurtamiseen, c) eihän siellä spinningpyörän päällä ole pakko täysillä polkea, kun on oman vastussäätönuppinsa herra ja d) tapaturmariskin olettaisin olevan tässä lajissa pienimpiä mahdollisia. Eli ei muuta kuin spinningpyörän mummoasetuksille eli ohjaustanko selvästi satulaa korkeammalle, jotta asento pysyy mukavan suoraselkäisenä ja kyytiin. Ohjaajakaan ei tuominnut läsnäoloani vaan totesi iloisesti: ”Ai sulla on tollanen twopack, ne sixpackit onki jo ihan out!” ja käski ojentaa ruotoa välillä, jos alkaa tuntua pahalta.

Eikä juurikaan alkanut. Koska osasin ottaa iisisti(!). Ohjaaja karjuu vääntämään vastusta lisää ja ”nousemaan putkelle” (eli pylly irti penkistä) ja jaksaa, jaksaa! Sami Hedberg mietti, että ei v***u välttämättä jaksa, minä mietin, että no totta hitossa jaksaisin, eihän se siitä ole kiinni, mutta jatkanpa silti tyytyväisenä leppoisaa sunnuntaiajeluani mummopyöräni satulassa. Kävin toki siellä putkella ja väänsin vastustakin lisää, mutta en sillä samalla raivolla, millä normaaliolosuhteissa. Tunnin loputtua paita oli hiestä märkä, jäsenissä mukavan raukea treenannut olo, mutta ei sitä samaa ”ensin pelkäsin että kuolen kohta ja sitten pelkäsin etten kuolekaan” -oloa, minkä ah niin kovin helposti spinning-tunnilla pystyisi saavuttamaan. Ehei, tällä kertaa olisi helposti voinut heittää toisen pyöräilytunnin perään. Ellei olisi jo alkanut olla nälkä.

Ja mikä se tämän tarinan opetus oli? Sekö että olen voinut jopa raivostuttavan hyvin koko raskauden ajan, mihinkään ei (juurikaan) ole sattunut, olen pystynyt vielä viimeisinkien viikkojen aikana treenaamaan ja muut vähemmän hyvinvoivat/-voineet odottavat/odottaneet äidit todennäköisesti vihaavat minua tällä hetkellä?

Opetus nro 1 menee kaikille, enemmän, vähemmän tai ei ollenkaan raskaana oleville: himmailu on välillä hyvästä, joo, mutta himmailu on välillä myös ihan älyttömän hauskaa! Jos ei työelämässäkään, ei treenissäkään tarvitse aina yrittää enemmän, paremmin ja korkeammalle. Kehitystä on sekin, että jarruttaa alamäkeen vyörymistä. Terveisiä vaan tulevaisuuden ei enää raskaana olevalle itselleni.

Opetus nro 2 menee lähinnä nillle raskautetuille, mutta on hyvä tietoisku myös neuvoja tuputtaville kanssaeläjille: raskaus ei (tiettävästi) ole sairaus. Raskaus on hyvä hetki (viimeistään) opetella kuuntelemaan kehoaan ja sen levontarvetta, mutta kyllä sitä silti saa ja uskaltaa rasittaakin. Vauhti hidastuu, se on selvä ja se pitää hyväksyä, mutta kokonaan ei tarvitse pysähtyä. Eikä kannata pysähtyä. Voi sen sijaan lähteä vaikka kokeilemaan pitkästä aikaa spinningtuntia.

-K

”Onpas sulla iso maha!”

Parisuhteessani eletään sellaista harvinaista ja vähintäänkin ainutlaatuista aikaa, jolloin otsikossa esiintyvän lauseen ääneensanominen ei aiheuta (naispuoliselle) kohteellensa itkupotkukehokriisiraivareita. Toisin sanoen, olen raskaana, jos joltakin on jäänyt aikaisemmista blogiteksteistä (tai todellisesta elämästä) tämä paljastus huomaamatta. Odotuksen puoliväli ylitettiin pari viikkoa sitten ja allekirjoittaneen vatsaosasto alkaa pikkuhiljaa näyttää jo ihan oikealta orastavalta raskausmahalta, eikä vain perusturpealta keskivartalolihavuudelta. Ja eijei, älkää peljästykö, en aio tehdä tästä mitään mammablogia. Tämä yhdeksän kuukauden massankasvatusprojektin alku on vain vaikuttanut yllättävän paljon siihen, miten suhtaudun omaan kroppaani ja treenaamiseenkin, enkä siksi malta olla vähän ihmettelemättä aihetta ääneen täällä blogissa, jonka kantavana teemana on juurikin omaan kroppaan ja treenaamiseen suhtautuminen.

”Onpas sulla iso maha!” -lausahdus ei sinänsä vielä suuria blogikirjoitusluovuuden aaltoja aiheuttanut, mutta sitä seurannut ”Miltä se maha tuntuu?” -kysymys sitäkin enemmän. Aloin kärsivällisesti selittää kysyjälle eli avopuolisolleni, miten tuntuu vähän hassulta, kun maha osuu reisiin polkupyöräillessä tai salilla kyykätessä tai vessanpöntöllä istuessa, vaikka mielestäni näistä asioista oli jo ollut puhetta, kunnes puolisoni tarkensi, että ehei, tarkoitti, miltä se tuntuu, kun oma keho muuttuu. Ja vielä vatsan kohdalta, joka on ehkä yksi yleisimmistä kehokriiseilyn kohteista.

Pistipä pahan. En muista, mitä tarkalleen ottaen vastasin. Mutta no, eihän se täysin kivuttomalta ole tuntunut. Tosin, ehkä odotusten vastaisesti tuntuu, että mitä isommaksi maha kasvaa, sitä helpompi se on hyväksyä. Kuten sanottu, vieras silmä on vasta alkanut tunnistaa kasvavan outokummun syyn paidan alta, mutta itse on kokenut kehossaan muutoksia jo koko kesän ajan. Tutut vaatteet eivät ole näyttäneet enää pitkään aikaan tutuilta päällä, ja peilistä katsovassa tyypissä on jotain vierasta. Yllättävä epävarmuus seurasi aluksi sitkeästi perässä. Kun on juuri oppinut tykkäämään kehostaan juuri sellaisena kuin se on, kaikkine epätäydellisyyksineen, muutokset tuntuvat hankalilta hyväksyä. Kun on tottunut urheilurintsikoilla helposti hyvin kehittyneiden rintalihasten näköiseksi litistettävään tissiosastoon, ihan jo pelkässä rintojen turpoamisessa oli oma tuskansa (rankkaa, uskokaa tai älkää). Ja vielä hankalampaa oli hyväksyä kehonsa suhteen saavutetun itsevarmuuden tunteen katoaminen. Pelästyin, kun huomasin miettiväni, kuinkahan moni ajattelee, että olen ”vain” lihonut. Teki mieli kirjoittaa otsaan, että ”raskaana”, vaikka toisaalta tiedostinkin, että itsestä muutokset tuntuvat ehkä noin seitsemäntoista kertaa suuremmilta kuin miltä ne katsojan silmään näyttävät.

Alkushokin jälkeen (apua, mun tissit kasvaa, hehe) tilanne on rauhoittunut: keho alkaa tuntua taas tutulta ja omalta, ja itsevarmuus kehonsa suhteen on palautunut vähintään lähtötasolle. Kehotyytyväisyyttä käsitelleen Pieni on kaunista -postauksen facebook-komenteissa minua lohdutettiinkin sillä kuuluisalla kliseellä, miten raskauden ja synnytyksen jälkeen omaan kehoonsa suhtautuu armollisemmin. Totesin siihen, että eipä ole tarvinnut odottaa edes sitä jälkeen-aika. Ihan jo tämä raskausaikakin on tehnyt sen. Tuntuu jotenkin jännän vapauttavalta olla tilanteessa, jossa ei edes voi hallita kehoaan samalla tavalla kuin ennen. Voi vain uteliaana seurata ja tarkkailla, mitä omassa kehossa tapahtuu ja miten erilaiselta se näyttää. Mitä erilaisia vaatimuksia sillä on. Miten erilaisesti se toimii. Miten paljon se painaa. Jne.

Tilanne olisi muutama vuosi sitten saattanut olla aika lailla toinen. Olen monesti tässä miettinyt, miten muuttuvaan kehoonsa olisi suhtautunut tai miten pahalta otsikossa esiintyvä kysymys olisi voinut kuulostaa, jos en olisi ikinä oppinutkaan tykkäämään kehostaan. Tai miltä neuvolassa tapahtuva jatkuva painon kyttääminen tuntuisi, jos en olisi oppinut hyväksymään oman kehoni biologista normaalipainoa. Jos en olisi jo etukäteen saavuttanut sitä itsevarmuutta, jonka sitten olisi alkuraskaudessa voinut hetkeksi menettää.

Jenni Aittokallion psykofyysisen fysioterapian erikoistumisopintojen kehittämistehtävänä laatima kirjallisuuskatsaus raskauden aikaisesta kehonkuvasta ja kehotyytyväisyydestä (luettavissa täällä) vahvisti monia sekä omakohtaisia että sivusta seurattuja näkemyksiäni aiheesta. Työssä todetaan mm. raskauden vapauttavan äitejä naisten kauneusihanteista (check!), sikiön hyvinvoinnin asettuvan kehon estetiikkaa tärkeämmäksi (check!) sekä kehon (ja painon) muutosten olevan merkkejä sikiön terveydestä ja kasvusta (check!). Esimerkiksi näistä, mielestäni hyvin ymmärrettävistä syistä odottavien äitien kehotyytyväisyys on tutkimusten mukaan suurempi kuin ei raskaana olevilla ja toisaalta myös suurempi kuin ennen raskautta.

Ahaa. Ehkä tilanne ei siis olisikaan ollut vähemmän kehotyytyväisen itseni kanssa niin huono, kuin mitä tuossa aikaisemmin arvailin. Vai?

No eihän se ihan niin yksinkertaista ole. Samaisessa Aittokallion työssä todetaan kehotyytyväisyyden tason ennen raskautta ja raskauden alkuvaiheessa vaikuttavan kehotyytyväisyyteen myös myöhemmin ja kehoonsa tyytymättömillä olevan taipumusta mm. rajoittaa syömisiään, kärsiä masennusoireista ja vertailla oman kehon muutoksia muiden odottavien äitien kehon muutoksiin. Hmm, eipä yllättänyt. Eikä yllättänyt sekään, että synnytyksen jälkeiseen aikaan liittyy puolestaan tyytymättömyys kehoon. Johan se raskauden aikana saavutetun suuremman kehotyytyväisyyden saavuttamisen pysyminen olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Tämä Aittokallion keräämien kirjallisuusviitteiden mukaan mm. siksi, että paineet päästä takaisin hoikkaan kauneusihanteeseen ovat kovat eikä synnytyksen jälkeen lisääntyneellä painolla enää ole samanlaista selittävää tekijää kuin ennen.

Se todellinen kriisin paikka olisi siis vielä edessä päin. Näillä näkymin minulla on kuitenkin hyvät mahdollisuudet selviytyä tästä taistelusta voittajana.

-K