Syyllistämällä terveeksi

Jokainen potilastyötä tehnyt ammattihenkilö tunnistaa varmasti ajoittaisen turhautumisen työssään, kun ei joko

• osaa auttaa henkilöä (oma ammattitaito on kaikilla rajallinen),
• tietää, että tarjolla ei ole täsmällisiä hoitokeinoja (tuntee alan niin hyvin, että tietää sen rajat),
• tai kun potilas ei ole  sitoutunut hoitoon (riittämättömyyden tunne kyvyttömyydestä motivoida muutokseen).

Olisipa ihana, että olisi joku maaginen metodi, jonka tietäisi pomminvarmasti auttavan ihmisiä ja saisi heidät muuttumaan ja sitä kautta terveiksi! Metodi, johon vedota ja turvautua. Jos potilas ei saa muutoksia aikaan ja olo kohene, voisi todeta, että hän ei varmaan sitten ole vain noudattanut metodin ohjeita. Samalla voisi näppärästi ulkoistaa oman vastuun palvelunantajana potilaalle. You aren’t trying hard enough.

Eräs nimeltä mainitsematon hyvinvoinipalveluja tarjoava taho esitti männä päivänä Instagramissa, että hän ei usko, että kuukautisten kuuluu sattua. Kivut selittyvät hänen mukaansa tunteilla ja ottamalla haltuun omat ajatukset, kivut kaikkoavat.

Tieteellisestihän tämä on täyttä potaskaa. Naisen kehoa on yritetty kautta historian mystifioida ja hallita ties millä saagoilla ja mielikuvilla.  Todellisuus on karumpi:

”Taudin syntymekanismi on edelleen epäselvä; kohdun limakalvoa kulkeutuu munajohdinten kautta vatsaonteloon tai vatsaontelon solukko muuttuu kohdun limakalvon kaltaiseksi kudokseksi. Endometrioosipotilaiden immuunijärjestelmä on häiriintynyt eikä tuhoa vatsaonteloon joutunutta kohdun limakalvoa mahdollistaen taudin kehittymisen. ”

– Terveyskylä, Naistalo

Hulluja, yhden ajatuksen hoitoja, on lukuisia. Olen potilaaltani kuullut myös lääkäristä, jonka hoitomuoto kaikkeen oli paleoliittinen ruokavalio. Potilas sai vastaanotolla haukut siitä, että ei ollut ruokavaliota noudattanut, koska se nyt olisi se ainut hoitokeino, jota hänellä olisi tarjota.

Potilaan syyllistämistä omista terveysongelmissa tai paranemattomuudesta ei ole uusi ilmiö. Sitä on kokeiltu vuosikymmeniä ”valistuksen” aikataudella. Kysykääpä vaikka pitkään painoindeksien yläpäässä olevilta, miten heitä on ihan virallisterveyden huollossa kohdeltu viimeiset vuosikymmenet. Kyllä se metodi on pitkälti ollut syyllistäminen, ettei potilas ole pitänyt itsestään parempaa huolta. Nyt kun virallisterveyden puolella puhutaan entistä enemmän asiakaslähtöisyydestä ja arvot muuttuvat inhimillisiksi, yksityiset markkinamiehet myyvät meille tätä vanhaa syyllistämiskeinoa uudelleen pullotettuna (ja kalliilla hinnoiteltuna)? Ovelaa, etten sanoisi!

Sairailla ihmisillä on rajalliset resurssit. Kivut saavat mielen mustaksi ja motivaatiota tehdä yhtään mitään olon helpottamiseksi ei tahdo olla. Moniin vaikeahoitoisiin sairauksiin liittyy väsymystä ja uupumusta, jotka tekevät terveellisistä elämäntavoista haastavat noudattaa. Lepo, liikunta, ravitsemus, mielen huolto. Kenelle tahansa mahdotonta kaikki saada täydelliseen balanssiin. Eikä tarvitsekkaan. Riittävän hyvä on paras tavoite, jonka terveysteoissa voi ottaa.

Ihmiset, jos itseoppinut terveysguru sanoo, että hänen näkemys sairauteen on jotain, voi ihan hyvin vaan skipata sen näkemyksen. Ne, joilla oikeasti on mielessä ihmisten hyvinvointi ja terveys, malttavat kyllä kouluttautua alalle. Siinä samassa ja töitä tehdessä kypsyy kyllä ammattilaiseksi, joka yleensä oppii sietämään myös epävarmuutta, omaa rajallisuutta ja tieteen kehittymisen verkkaisuutta. (Kannattaa myös huomioida, että jos on lääkäri, ei ole ravitsemusasiantuntija ja jos on ravitsemusterapeutti, ei ole lääkehoidon paras asiantuntija. Kts. äskeinen paleo-lääkäri esimerkki. )

Eikä se ole huono asia. Minusta ainakin tuntuu, että rajallisuuden takia sitä on myös työssään erityisen empaattinen. Toki se, että itsekin sairastan sairautta, jonka syntysyytä ei tiedetä ja jonka hoito on vielä oireiden hoitoa, on opettanut kärsivällisyyttä. (Mutta myös toiveikkuutta, koska tiedän, miten paljon asiaa tutkitaan). Negatiivisten tunteiden ja tilanteiden käsittely on normaali osa potilas- ja hoitotyötä. Olisi kiva, jos sen voisi skipata, mutta sellaista ei ole elämä.

Potilashoidossa pitäisi räätälöidä hoito potilaan tarpeiden mukaan, eikä niin, että potilaan pitää sitoutua johonkin ylhäältä annettuun metodiin. Jos potilas ei siedä/halua lääkehoitoa, mietitään, voisiko elämäntapatekijöillä, kuten liikunnalla ja ravitsemuksella hoitaa vaivaa (esim. kolesteroli ja verenpaine – tosin Käypä hoidon mukaista hoitoahan on siis tarjota ensin liikuntaa ja ruokavalioneuvontaa, mutta valitettavasti tämä ei aina toteudu). Jos potilaan on vaikea syödä kuutta annosta kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä, suositellaan sitten sitä tasoa, mikä on mahdollista. Jos voi leivällä maistuu, mietitään hyvien, välttämättömien rasvojen saanti muista lähteistä.

Sen sijaan tiedän tasan tarkkaan, mikä potilastyössä ei toimi: syyllistäminen. Tuli se sitten ilmaiseksi julkiselta puolelta,  telkkariohjelmasta tai kalliilla terveyskurssilta.

Luotettavaa tietoa endometrioosista, joka EI hoidu kohtaamalla sisäinen seksuaalinen jumalatar, mm. täältä:

Ignatius, Anne: Joka kymmenes nainen – Elämä endometrioosin kanssa, Teos 2018. 

https://www.terveyskyla.fi/naistalo/gynekologinen-terveys/endometrioosi

https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00119

korento.fi

Hoikkuuden ihannointi on hengenvaarallista

”Tervettä lihavuutta ei ole.”

Olen joutunut keskustelemaan tästä aiheesta lukemattomia kertoja. Töissä, sosiaalisessa mediassa, kavereiden välisissä keskusteluissa.

En aina tiedä, mitä nämä ihmiset haluavat, että sanon. Tai tiedän. He haluavat, että myönnän, että he ovat oikeassa. Lihavuus on vaarallista. Lihavuudesta sairastuu. Lihavuus on kallista yhteiskunnalle. Lihavuus on moraalisen heikkouden merkki.

Lihavuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liialliseen hoikkuuteen liittyy terveysriskejä. Totta. Liikkumattomuuteen liittyy terveysriskejä. Tämäkin on totta.

Totuutta en ainakaan itse ole missään vaiheessa kehopositiivisuudesta ja terveystasa-arvosta puhuessani yrittänyt häivyttää.  (Kts. Superhyvää keholle, jossa aihe käsitelty perusteellisesti.)

Mutta otetaanpa askel taaksepäin ja pohditaan tätä lausetta nyt oikein kunnolla.  Suorittakaamme termin ruotiminen ja tulkinta!  Mikä on tämä maaginen terveys, jota meidän kaikkien siis tulee tavoitella?

Maailman terveysjärjestö WHO:n määritelmään ei pääse oikein kukaan, koska siinä tavoitellaan täydellistä psykofyysis-sosiaalista  autuutta ja ”olottomuutta”. Mutta on siinä hyvääkin, kun jätetään täydellinen-ilmaus (engl. complete) pois. Se nimittäin huomioi mielenterveyden ja terveyden sosiaalisen puolen fyysisen terveyden ohella.

Terveys ei siis edes määritelmänsä mukaan ole täydellisiä veriarvoja tai uskomatonta hapenottokykyä eikä varsinkaan sopivaa vaa’an lukemaa tai sallittua, ennaltamääriteltyä painoindeksia. Näissä tilanteissa puhutaan vain yhdestä terveyden osa-alueesta.  Fyysinen terveys mahdollistaa paljon ja tiedetään, että hyvä fyysinen terveys myötävaikuttaa myös henkiseen terveyteen sekä voi parhaimmillaan luoda myös sosiaalisten suhteiden kautta terveyttä.

Mutta tarina ei tosielämässä ole koskaan näin yksinkertainen. Luen paraikaa Anders Hansenin Aivovoimaa-kirjaa, joka tarjoaa ratkaisuksi kaikkiin mielenterveyspulmatilanteisiin hengästyttävää liikuntaa. Kirjan lukeminen on nihkeää, koska Hansenin palikkaratkaisu tuntuu naiivilta, vaikka olen täysin samaa mieltä siitä, että mielenterveyshoitoon tarvitaan lisää liikunta- ja ravitsemus(!)ohjausta ja -neuvontaa sekä ennen kaikkea konkreettisia hoitopolkuja.

Liikunta voi kyllä tuoda hengähdystauon masennuksen keskellä, kuten australialainen stand-up-koomikko Catherine Denevy tässä tarinassaan kirjoittaa. Hän juoksi, koska se oli ainoa hetki elämässä, jolloin hänestä ei tuntunut kurjalta ja hän ei toivonut kuolemaa. Mutta kuten hän myös kirjoittaa, hän juoksi ongelmiaan pakoon. Ei hänen elämäntilanteensa tai mielenterveytensä suoranaisesti parantunut juoksemalla. Hän laihtui kyllä ja sai siitä paljon kehuja ja ihailua. Samaan aikaan sisäisesti hän oli aivan hajalla.

On tärkeä ymmärtää, että terveyttä ei voi nähdä vaa’an lukemista tai ulkomuodosta. Laihtuminen voi olla merkki syövästä (Denevy kirjoittaa laihtuneensa kaksi kertaa elämässään ja syyt olivat syöpä ja masennus) , syömishäiriöistä tai vaikkapa kilpirauhasen liikatoiminnasta. Kaikki hengenvaarallisia tiloja, jotka vaikuttavat terveyttä heikentävästi, vaikka laihduttavat.

Aika moni syömishäiriöistä toipuva on esimerkiksi Instagramin stooreissaan ja keskustelupalstoilla puhunut siitä, että heille laihduttaminen on vaan no-go, koska tässä tapauksessa terveysriski on laihduttaminen, joka (usein) saattaa laukaista syömishäiriön uudelleen. Sanoisin näin, että aika monen syömishäiriöhistorian omaavan kannatta ruokavaliomuutoksista jutella syömishäiriöitä tuntevan ravitsemusammattilaisen kanssa (meitä on paljon, minut löytää tästä linkistä).  Ken ei syömishäiriöitä tunne, niin kerrottakoon, että niissä on erittäin korkea itsemurha- ja kuolleisuusriski. Ei varsinaisesti edistä terveyttä semmoisen pärähtäminen päälle.

Kannustankin ihmisiä kriittisyyteen, kun joku tulee kertomaan, miten tärkeää se terveys on ja herrantähden, kyllä keskivartalolihavuus tulee meille KAIKILLE kalliiksi! Tämmöinen puheenparsi osoittaa vaan kapeakatseisuutta ja terveys-käsitteen väärinkäyttöä. Mitä tulee kustannuksiin, niin Jyväskylän yliopiston mukaan ne mielenterveysongelmat siis ovat se isoin kustannuserä. Graafi ehkä auttaa hahmottamaan tätä. (Yes, wiseguys, tiedän, että noista pienemmistä palkeista tulee isompi palkki ja kyllä, ne ovat sairauksia, joihin lihavuus vaikuttaa. Se ei silti poista tätä argumentaatiotani siitä, että terveys on muutakin fysiologiaa. Noin, ei tarvitse vastata kommenttikentässä tähän.)

Tervettä lihavuutta itse asiassa voi olla, jos laajennamme merkitystä fyysisestä terveydestä laajemmaksi. Jollekin voi olla parempi ottaa ne fyysisen terveyden mukanaan tuomat riskit kuin ne huonon mielenterveyden mukanaan tuomat riskit. Se, mitkä riskit kukin meistä ottaa, on henkilökohtainen päätös. Terveyskirjaston artikkelissa ”Mitä terveys on?” professori Jussi Huttunen kirjoittaa: ”Jokainen ihminen määrittää terveytensä omalla tavallaan, ja tämä määritelmä on lopulta se tärkein.”

Itsekin yritän koko ajan laajentaa katsantokantaani. Olen pitkään kysynyt psyykkisestä voinnista ja stressistä (mitä sinulle kuuluu? millaiseksi koet oman terveytesi?), mutta nyt olen laajentanut sitä niin, että kyselen myös sosiaalisista suhteista. Lapsilta ja nuorilta olen aina kysellyt, mutta jostain typerästä syystä en ole aina aikuisten kanssa muistanut siitä puhua!

Vastaanotollani mennään aina kehon kunnioitus edellä hyviä terveytekoja tehden. Lihavuus on monesti seuraus elämäntavoista, joille suurin osa pystyy tekemään jotain, kun heitä tuetaan ja autetaan siinä. Minun tehtävä on auttaa kutakin löytämään ne omat tärkeimmät jutut, joihin lähteä muutoksia tekemään. Ei kehoa vastaan, vaan kehoa kuunnellen ja ymmärtäen. Kannustan tekemään hyviä ruokavalintoja, liikkumaan ja pitämään huolta ihmissuhteista sekä psyykkisestä jaksamisesta.

En turhaan varoittele hoikkuuden kritiikittömästä ihannoinnista.  Siitä kärsivät nimittäin ne hoikatkin. Henkinen kärsimys verhoutuu ihailtuun kehon malliin ja näennäisesti hyvään fyysiseen kuntoon. Tästä aiheesta puhuttiin muun muassa eilisessä Urheiluravitsemusseminaarissa useammassa puheenvuorossa.

Luovutan lopuksi puheenvuoron runoilija Blaire Blythelle, joka kertoo, mitä laihtuminen ja hoikkuus voi kätkeä taakseen.

If you develop an eating disorder when you are already thin to begin with, you go to the hospital.

If you develop an eating disorder when you are not thing to begin with, you are a success story.

So when I evaporated, of course everyone congratulated me on getting healthy.

Girls at school who never spoke to me before stopped me in the hallway to ask how I did it. I said ”I am sick”. They said ”No, you are an inspiration.”

How could I not have fallen in love with my illness?

– Blaire Blythe

 

Lue myös:

https://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/onko-tervetta-lihavuutta-olemassa/

Rivien väleihin kirjoitetut terveysteot

Nyt kun tiedetään, että epäsuorat ennakkoluulot (implicit bias)  vaikeuttavat terveydenhuollon vaikuttavuutta, niin saisinko ehdottaa uutta käsitettä ja toimintatapaa?

Miten olisi epäsuora vaikuttaminen (oisko se nyt sitten implicit influence vaan suoraan käännettynä)? Paljastan sen verran, että teen tätä jatkuvasti – joskus tiedostaen, usein tiedostamattani.

Olen esimerkiksi yrittänyt kokata niin hyviä kasvispöperöitä, että sekasyöjilläkään ei ole nokan koputtamista. Näin kasvisruoka saattaa alkaa vähitellen kiinnostamaan entistä enemmän. Onpa useampi kaveri sanonut siirtyneensä kasvisvoittoiseen ruokavalioon esimerkkinä innostamina. Sen kuuleminen tekee minut iloiseksi.

Vielä hienovaraisemmin toimin, kun puhun arvostavasti ruoasta. En puhu ruoan terveellisyydestä vapaaehtoisesti, mutta voin jaaritella, miten hyvää ruoka on, mitä makuja maistan ja mistä ruoka tulee. Hyvä ruokasuhde lähtee ruoan arvostamisesta kokonaisuudessaan, ei vain sen perusteella, kuinka ravintotiheää tuo murkina on.

Pyrin toimimaan samoin kehopositiivisuuden saralla. Yritän puhua ja toimia mahdollisimman inklusiivisesti, vaikka en aina täydellisesti siinä onnistukaan. Huomautan eri tilanteissa, jos kuulen kehonegatiivista tai muuten laihdutuskulttuuria lietsovaa puhetta. Kehun ihmisten habitusta ja ulkonäköä kainostelematta (kyllä, ihmisten tyylitajua tai kauniita vaatteita saa edelleen kehua ja kyllä, kehun yleensä näitä ihmisiä myös jostain muustakin kuin ulkonäöstä.)

Alitajuntaiset asiat vaikuttavat meihin, sehän on selvä. Halusimme tai emme, useimmat meistä suhtautuvat ennakkoluuloisesti uusiin tai vieraisiin asioihin. Toisaalta olemme massojen ohjailtavissa – jos joku ajatus tai valinta alkaa muodostua tavaksi tai normiksi, sen omaksuu kuin huomaamatta. Myös tätä yleistämistä käytän potilashommissa hyväkseni. Koska tiedän, mikä isoa osaa asiakkaistani on auttanut, voi yleistää ja kertoa uudelle henkilölle, että hei, moni kokee tämän hyödylliseksi tai on ollut tyytyväinen, kun on tehnyt näin. Yleensä näissä tilanteissa en sano, että sinunkin pitäisi tehdä näin. Jätän ajatuksen leijumaan ilmaan ja asiakas saa sen napata siitä, jos kokee sen itselleen sopivaksi.

Jo se, että esittelemme eri tulokulmia – ilman, että puskemme omaa ajatteluamme väkisin toisen päähän – saattaa johtaa hyvään lopputulokseen. Ei ihminen välttämättä siinä sekunnissa muuta ruokailutapojaan tai ala mennä nukkumaan ajoissa, mutta voi hyvinkin olla, että hän havahtuu kuukausien päästä, että on pikku hiljaa siirtynyt kohti parempia tapoja.

Kovasti toivon, että terveydenhuoltosektorilla  luotettaisiin ihmisiin siihen, että jos terveysteot paketoidaan huokutteleviksi, mahdollisesti jopa tarjotaan mahdollisuutta kokeilla tapoja hyvässä hengessä, ne alkavat myös näkyä arjessa. Autoritäärisen ja haudanvakavan terveysvalistuksen taktiikka ei minusta enää sovi nykypäivään. Saati ne ”laihdutettava 20 kiloa jouluun mennessä” – letkautukset potilaspapereissa. Yhteiskunnalle kalliiksi käyminen tai kuolemanpelko ei motivoi ainakaan kaikkia. Minä olen sen verran terveystietoinen – haloo, opiskelin tämän ammatinkin – että minuun elämänmittainen terveyden ylläpito vetoaa, mutta en vaadi samaa ajattelumaailmaa muilta.

Eksälläni ja minulla oli sopimus, että rivien väleistä ei lueta mitään eikä sinne kirjoiteta mitään – tavoitteena oli välttää ylimääräinen draama ”mitä se tolla tarkoitti”. Se on hyvä periaate parisuhteissa, mutta työtilanteissa siitä lipsuisin. Rivien väleihin voi kirjoitella hyväätekeviä ystävyys- ja rakkauskirjeitä kanssaihmisille. Mutta siinähän se ongelma juuri onkin. Ihmisläheisen hoitotyön teko rakkaudesta käsin voi kuulostaa hirveälle hippihapatukselle, mutta minä uskon siihen. Aidosti koen lämpimiä välittämisen tunteita kaikkia asiakkaitani kohtaan. Siksi jatkan iloisten piiloviestin kirjoittamista työssäni.

P.S. Teen jälleen myös potilastyötä. Nyt etänä!  

Terveydenhuollon asenteiden tuuletustalkoot

Pidätkö siitä, kun sinua syyllistetään tai vähätellään? Pidätkö siitä epämääräisestä vihamielisestä ilmapiiristä, jonka seurauksena pohdit, kuvitteletko vain, vai onko kanssaihmisillä jotain sinua vastaan? Tuskinpa. Erityisen kurjalta tällainen toiminta tuntuu tilanteissa, joissa olet hakemassa apua terveysvaivoihisi mieli jo valmiiksi huolestuneena.

Seuraa pieniä paljastuksia terveydenhuoltoalan ennakkoluuloista ja asennevammasta. Olen toiminut monenlaisissa eri töissä terveydenhuoltosektorilla. Perusterveydenhuollossa tk:ssa, erikoissairaanhoidossa sairaalassa, työterveyshuollossa yksityisellä sektorilla ja lyhyesti myös kuntoutuspuolella. Ei ole työpaikkaa, ettenkö olisi törmännyt ilmiöön nimeltä läskifobia.

Olen kuullut aivan liian monta epäarvostavaa kommenttia potilaista kahvihuoneissa ja kokouksissa sekä lukenut vihjailevia tai suoria arvosteluja ja arvioita potilaspapereista. Rivien välistä voi kuulla tuskastumista: eivätkö nämä ihmiset nyt vaan saa syömistään – itseään! – kuriin! Kuinka ratkaisu kaikkeen on aina laihduttaminen.

Mutta todellisuudessa laihduttaminen ei ole aina ratkaisu terveyspulmiin. Se voi olla osatekijä joissain vaivoissa, mutta painon putoaminen ei aina ratkaise ongelmaa, joka usein jätetään riittävän monitahoisesti tutkimatta, koska kaikki oireet ja vaivat halutaan saada kuitatuksi painolla. Ja please, jos joku nyt sieltä innostuu kommentoimaan, että ”ei aina!”. No, ai, jaa. Ei tietenkään aina. Mutta sen verran olen tässä vuosien saatossa seurannut niin potilastyötä kuin esimerkiksi kehopositiivisia keskustelupalstoja, että joudun toteamaan, että liian usein. (Seuraan useita keskustelupalstoja, pääasiassa sellaisia, jotka ovat lähtöisin Suomesta, Yhdysvalloista ja Australiasta.) Olen kuullut ja lukenut karmivia kertomuksia hoitamattomista syövistä, kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja keuhkosairauksista. Olen myös lukenut ja kuullut lukuisia kertomuksia epäasiallisista kommenteista painoon ja syömiseen liittyen, joita potilaat ovat saaneet terveydenhuollossa kuulla.

Laihduttaminen ei myöskään ole ratkaisu ahmintahäiriöön tai psyykkisten tekijöiden, kuten trauman tai masennuksen, aiheuttamaan ylipainoon, joka on tällöin ennen kaikkea oire, ei itse ongelma. Näitä taustatekijöitä ei kartoiteta nimeksikään terveydenhuollossa. Itse pidän ne aina mielessä, kun ihminen haluaa keskustella painoon liittyvistä asioista. Usein esitän kysymykset hienovaraisesti. Kysyn kehosuhteesta, siitä, mitä ihminen on itsestään mieltä. Kysyn, milloin paino lähti dramaattisesti muuttumaan ja mitä silloin tapahtui, millaista elämää hän silloin eli.

Muistan kollegani Patrik Borgin maininneen jossain haastattelussa tai luennolla, että jos sinulla ei ole aikaa keskustella potilaan laihdutushistoriasta ja tulevaisuuden suunnitelmista kattavasti, on parempi olla ottamatta sitä puheeksi lainkaan. Sillä, että pikaisesti suosittaa laihduttamaan, ei yleensä saavuta mitään muuta kuin ketutuskäyrän nousun potilaan mielessä. Se on vähän sama kuin sanoisi potilaalle, että ota lääkettä, mutta ei antaisi reseptiä. Vielä pahempaa on kannustaa ihmistä laihduttamaan ilman, että tietää esimerkiksi syömishäiriöhistoriaa. Silloinhan sitä laihdutuspuheillaan antaa myrkkyä eikä suinkaan lääkettä.

Ristiriita hoidettavien ja hoitajien terveyskäsityksissä on melkoinen. He, jotka ovat hakeutuneet alalle, lukeneet vuosia ihmisen terveydestä, sairauksista ja siitä, miten vältetään sairaustumasta niihin ja miten niitä hoidetaan, eivät tunnu aina ymmärtävän, että kaikki ihmiset eivät ajattele samoin. Kaikkien elämä ei pyöri miettien terveysriskejä ja tavoitellen kaikin keinoin mahdollisimman pitkää ja tervettä elämää.

Aina tämä kiinnostus ei ole minusta täysin terveellä pohjalla. Olen lisäksi kuullut aivan liian monta ”pitäisi laihduttaa” tai ”en oikeasti saisi syödä tätä (kahvihuoneeseen tuotua) pullaa”, että tiedän myös, millainen suhde monella terveydenalan ammattilaisella on syömiseen ja kehon kokoon. Se on usein pelkojen, sääntöjen ja kurin sävyttämää. Lihavuus pelottaa, koska se monen mielestä viestii siitä, että ei osaa elämää oikein ja kurinalaisesti. Samalla toive terveestä ja pitkästä elämästä lipuu etäämmäs. Sillä mikä se semmoinen löperö ihminen on, joka elää yhteiskunnan riippakivenä ja verokuluna?

Valitettavan paljon olen istunut terveysalan seminaareissa, jossa pääpaino luennoissa on alleviivata, miten suuri ongelma lihavuus on taloudellisesti. Paljon vähemmän olen kuullut ratkaisuehdotuksia, kuten sitä, miten verotuksellisesti saadaan terveellinen ruoka houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, miten vähennetään eriarvoistumista terveydenhuollossa ja miten jokainen saisi vaikuttavaa ravitsemus-, liikunta- ja elämäntapaneuvontaa kaiken kokoisille – automaattisesti, potilaan etu edellä mennen. Itse olen hämmästellyt aina alalla ollessani, miten meillä on varaa olla hyödyntämättä ravitsemusalan osaajia tehokkaammin?

Lähes kaikissa niitä sairauksia, jotka riivaavat länsimaita taloudellisella rasitteellaan, voitaisiin ennaltaehkäistä ravitsemuksen keinoin. Osaa jopa hoitaakin. Verenpainetauti, koholla olevat kolesterolit, sydän- ja verisuonisairaudet laajasti, syöpä, mielenterveysongelmat, ylipainon mukanaan tuomat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, neurologiset sairaudet…

Mutta minä ymmärrän myös terveydenhuollon osaajia. Suurin osa haluaisi auttaa potilaitaan olemaan terveitä, toipumaan ja voimaan hyvin. Moni kyllä tietää, miten huono onnistumisprosentti laihduttamisessa on, mutta koska heille on opetettu, miten kauheaa ylipaino on terveydelle, he fiksoituvat siihen niin voimakkaasti. Pulmana on, että ennakkoluuloinen asenne ja osalla moraalinen paheksunta ylipainoisia kohtaan voi hyvinkin olla esteenä todellisella vaikuttavalle avun antamiselle.

Toivon kovasti, että kun tätä kehopositiivisuutta ja lihavuuden kompleksisuutta pohditaan avoimesti, tilanne terveydenhuollon alallakin muuttuu. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen askel painopulmien ratkaisuun on tuulettaa vahvat ennakkoluulot nurkista pyörimästä.

P.S. Koska en halua ryöstää lukuintoa ja –ihmetystä niiltä, jotka meinaavat lukea Superhyvää keholle, en tässä käy läpi tutkimuksia aiheeseen liittyen. Kirjasta löytyy lisätietoa sekä myös tutkimusviitteitä aiheesta.

Superhyvää keholle saatavissa N-Y-T-NYT!

Korkataan vuosi käyntiin blogin puolellakin. Ilokseni voin ilmoittaa, että uusin kirjani, Superhyvää keholle – Tee rauha ruoan kanssa löytyy jo kirja– ja nettikaupoista!

Ja tältähän se näyttää (kiitos, Piia Aho, ulkoasusta!):

Kirjan prosessi alkoi alitajuntaisesti lähes kaksi vuotta sitten. Silloin suunnittelin kirjaa nuorille, mutta kustantaja pohti, että ehkä aikuisväestölle suunnattu kirja toimisi paremmin. Jäin  hautomaan asiaa. Varsinaisen kirjan työstön aloitin taustatyön merkeissä vuosi sitten tammikuussa. Keväällä teimme kustannussopimukset ja tässä sitä ollaan – varsin intensiivisen vuoden jälkeen!

Kirjan inspiraationa on toiminut niin ravitsemusterapeutin työni kuin tämän blogin teemat, joita olen saanut pyöritellä itseäni fiksumpien ihmisten kanssa (heille löytyy kiitokset kirjan lopussa). Olen tehnyt ravitsemusterapeutin mielenkiintoisia töitä lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä on aikaa kuunnella, havainnoida ja ihmetellä. Potilasvastaanotoilla on käynyt selväksi etenkin nämä asiat:

• Ihmiset ovat onnettomia omissa kehoissaan.
• Syöminen on sääntöorientoitunutta. ”Kerro, miten syödä!”
• Moni on kadottanut taidon ”miten” syödä.

Olen tuntenut oloni orvoksi niin vastaanotolla kuin välillä ammattilaisten keskuudessa, kun minun on ollut vaikea tajuta, miksi terveellisesti syömisestä on tehty vaikeaa, tylsää ja tiukkaa, kun se ei omassa elämässä ole sitä pätkääkään. Minusta hyvinvointi on hauska asia, mutta se on helvetin ankeaksi brändätty! Helppoheikkien kikkakolmosia tai tiukkoja suunnitelmia kirja ei tarjoa, vaan haastaa aivojumppaan, tutustumaan itseensä ja opettelemaan erilaisia syömistaitoja.

Kirja koostuu viidestä osiosta:

• Miksi pelkäämme painoamme
• Laihduttaminen ei laihduta
• Kehopositiivisuus muutoksen moottorina
• Nautinnollinen tietoinen syöminen
• Terveellistä ja herkullista ruokaa

Olen tyytyväinen kirjaani, sillä se on opus, joka minun olisi itseni pitänyt kasvuiässä lukea. Toivoisin, että kehorauhan löytäminen olisi tuleville sukupolville nykyisiä helpompaa. Kirjaa ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään nuorille, vaan meille kaikille, sillä uskon, että meille jokaisella on oma roolimme kehoystävällisemmän yhteiskunnan luomisessa. Toivon, että ihmiset saavat uutta ajateltavaa ja vapautuvat laihduttamisen ja täydellisen kehon tavoittelusta ja oppivat pitämään huolta kehoistaan – ja mielestään – ilon ja hyvän fiiliksen kautta!

***

Jälkikirjoitus

Lopuksi muutamia avoimia ajatuksia työskentelystäni Otavan kanssa sekä tietokirjoista yleisesti. Olen koko syksyn seurannut Otavan myllytystä median käsittelyssä Antti Heikkilän ja homeopatia-kirjojen julkaisun johdosta. Kritiikki on täysin aiheellista ja Skepsiksen vuoden Huuhaa-palkinto meni oikeaan osoitteeseen osuvin perustein: ”Otavan tietokirjatoimitus on julkaissut myös paljon laadukkaita tietokirjoja. Tällä palkinnolla Skepsis ry pyytää kustantamoa yhteiskunnallista vastuuta ja kiinnittämään enemmän huomiota tietokirjojen luotettavuuteen ja sisällön tarkistuttamiseen. Tietojen oikeellisuus on huomioitava erityisesti ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä julkaisuissa. Lisäksi Skepsis haluaa herättää laajempaa keskustelua kotimaisen tietokirjallisuuden tasosta ja siitä, miten sovittaa kaupalliset intressit laadukkaaseen sisältöön.”

Kannan vastuun kaikista asiavirheistä, mikäli niitä kirjasta löytyy.  Pyydän kustantajaa myös ne mahdollisiin jatkopainoksiin korjaamaan. Esimerkiksi Superhyvää suolistolle! -kirjassani on allergiatestien kohdalla G:t ja A:t mennyt sekaisin, mutta koska kirjasta ei ole otettu uutta painosta havainnon teon jälkeen, se valitettavasti siellä edelleen on. Lisäksi uutta tietoa on tullut siitä, että ärtyvän suolen oireyhtymässä ei varsinaisesti synny kaasua enemmän kuin ns. tervesuolistoisilla. Virheet ja uuden tiedot tarkennukset ovat näissä tapauksissa pieniä kokonaisuuden kannalta., vaikkakin tietysti harmillisia. On myös selvää, että tieto tarkentuu vuosien saatossa, joten tietokirjojen asiasisällöt eivät välttämättä ole ikuisia.

Olen pyrkinyt tekemään kirjassa selväksi, mikäli aiheesta on vain vähän tutkimuksia tai jos jokin lopputulosta tai päätelmä on enemmän oma hypoteesi kuin tiedeyhteisön konsensus. Toisaalta opin viime keväänä käydyllä Suomen Tietokirjailijoiden mainiolla kurssilla, että tietokirjailijalla on vapaus esittää uusia ja omia näkemyksiä tutkijaa vapaammin. (Huomaattehan, että tietokirja-kategoriaan putoaa kaikki muu, mikä ei ole kaunokirjallisuutta – niin pölhöä kuin se onkin!)

Oma kokemukseni Otavan kanssa työskentelystä ei ole antanut aihetta kritiikkiin. Kustannustoimittajani on erittäin tarkka ja huolellinen työssään ja on myös kyseenalaistanut faktoja ja pyytänyt niitä tarkentamaan, jos on kokenut siihen aihetta olevan.

Ravitsemusterapeuteilla on huono maine – eikä täysin syyttä

”Ravitsemusterapia, ei ravitsemusneuvonta tai -ohjaus. Terapia on tila, jossa työstetään asioita. Valitettavasti ihmeita pääsee todistamaan vain harvoin. Toisaalta, prosessi itsessään on mielestäni palkitsevampaa kuin pikavoitot. Kyllä, niitäkin ”terapeutteja” on, jotka käytännössä lätkivät ateriasuunnitelmaa nenän eteen, mutta minun käsitykseni ammatistani on varsin erilainen.”

Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?

Varmasti kukaan ammattilainen ei halua hyppiä yhdenkään kollegan varpaille tai kritisoida toisen työtä. Tämä lienee kirjoittamaton sääntö alalla kuin alalla.

Joskus tulee kuitenkin tilanteita, joissa epäkohtiin puuttumatta jättäminen on karhunpalvelus kollegialisuuden nimissä. Tulee tilanteita, jolloin on oikeastaan velvollisuus sanoa sanottavansa.

Eikä tämä suinkaan taida olla ensimmäinen kerta, kun pöllyttelen mielipiteitäni hoitoalan takaperoisista asenteista ja kaloritiedon tuputtamisesta asiakkaille. Näitä kirjoituksia ja huomautuksia sivulauseissa on SEFBissä menneiltä vuosilta useita. Enkä edelleenkään ole asettumassa mihinkään omiin sfääreihini, vaan myös minun työtäni saa ja pitää kritisoida, jos siinä on kritiikin aihetta.

Juttelin kollegan kanssa ihan muista asioista puhelimessa, kun hän kertoi juuri lukeneensa eräältä keskustelupalstalta ikävän tarinan ravitsemusterapeutilla käynnistä ja kuinka kommenttikentät täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Halusin itsekin lukea, mistä oli kyse.

Henkilö* oli käynyt ensimmäisen kerran elämässään ravitsemusterapeutilla ja tapaamisesta jäi vähintäänkin karvas maku suuhun ja synkkä mieli sieluun. Enkä ihmettele yhtään.

Tiivistetysti käynti meni näin:

1. Itsensä esittelyn jälkeen työterveyshuollon ravitsemusterapeutti kysyy, onko asiakas miettinyt laihdutusleikkausta.
2. Asiakas kertoo, että ei ole kiinnostunut, koska on jo pudottanut omin toimin 10 kg painostaan, laboratoriokokeiden perusteella ei myöskään ole terveydellistä tarvetta akuuteille toimenpiteille.
3. Ravitsemusterapeutti jatkaa laihdutusleikkausesittelyään piittaamatta edellisestä.
4. Ravitsemusterapeutti kokee asiakseen lytätä maltillisen painonhallinnan periaatteita, mm. aamupalan syömisen. Se on kuulemma ”painoaktivistien propagandaa”. (Haluan muuten tietää, että mihin suuntaan nämä aktivistit painoa haluavat muuttaa…? Sen verran hämärä käsite…)
5. Asiakas poistuu 1200 kcal ateriamallin kanssa, josta hänen on kehotettu vielä alkuun vähentämään 200-300 kcal, eli syövän 900-1000 kcal/päivä.

Sehän meni, no… päin persettä.

En pyydä yhtään anteeksi kielenkäyttöäni, sillä en hyvällä tahdollakaan saa tästä väännettyä muuta arviota. Tilannekuvauksen perusteella (ja asiasta henkilön kanssa yksityisviestein sanasen vaihdettuani), en näe mitään tolkun selitystä, miten tällainen vastaanottotilanne pääsi syntymään.

Hirveä mennä toisen ammattilaisen työtä tällä tavalla alleviivaamaan, mutta no, nyt on vaan pakko. Ravitsemusterapeutin arvovalta on kiikun kaakun muun hoitohenkilökunnan silmissä ja varsinkin julkinen mielipide on aika tyly. Meillä ei ammattikuntana ole varaa näin paskaan tasoon.

Ai, mikä tässä meni pieleen? En tiiä, pitäskö tässä alkaa joku Reilu kerho -sertifikaatti kehittelemään, joka takaa, että terveydenhuollon alalla toimiva henkilö on sitoutunut palveluammatin periaatteisiin, kuuntelemaan, ymmärtämään oman roolinsa auttajana, ei päällepäsmärinä, ja sitoutuvansa sopeuttamaan ohjausta kunkin tarpeiden mukaan sekä olemaan sortumatta terveysfasismiin. Tämä pitäisi olla itsestään selvää, mutta ei näköjään, mitä ilmeisemmin, sitä ole. Oli sitten ravitsemusterapeutti, lääkäri, hoitaja, fysioterapeutti tai vaikka vastaanottovirkailija. Herrajeesus, ei tämä voi olla niin vaikeaa. Ole ystävällinen, kuunteleva, läsnä, toimi asiakkaan lähtökohdista  ja kohtele kaikkia tasa-arvoisesti.

Etenkin tuo toisen tarinan kuuntelu on kyllä kaiken a ja o. En edes tiedä, miten muuten näitä töitä voi tehdä, kuin asiakkaan lähtökohdista?

Toisekseen, en todellakaan tajunnut, että vuonna 2018 joku alani ammattilainen neuvoo asiakkaille 1200 kcal SAATI vähentämään siitä vielä 200-300 kcal. * tähän se silmät päästä vollottava emoji * En tiedä, miten tästä vetäisi jotain analyysia. Että joidenkin ammattilaisten mielestä laihduttaminen on kalorilaskentaa, nälkäkuuria ja aamiaisen väliin jättämistä? Sanattomaksi vetää.

Kolmannekseen, henkilökohtainen mielipiteeni laihdutusleikkauksia kohtaan on hyvin, hyvin kriittinen. Mielipiteeni olen muodostanut aikanaan, kun vielä tein näitä ohjauksia ja seurasin leikkausprosessia. Laihdutusleikkaus on joskus harvoin perustelua ja tiedän toki onnellisiakin tarinoita, mutta sekään ei ratkaise niitä juurisyitä, miksi paino on noussut. Ilman niiden hoitamista, homma on sulaa hulluutta.

Jotta näin kurjilta kokemuksilta ja suurelta mielipahalta vältyttäisiin, vetoan jokaiseen ravitsemusterapeuttiin, joka alalla työskentelee, että pohtii kriittisesti omaa ammattitaitoaan ja kykyään toimia sillä tontilla, jolla toimii. Jos pitää kalorilaskennasta, kannattaa mieluummin mennä vaikka erikoissairaanhoitoon letkuravitsemussuunnitelmia tekemään tai ruokapalveluihin suunnittelemaan eri annostasoja. Ravitsemusterapia on auttamistyötä, vilpittömästi toiselle hyvän tekemistä. Se ei ole arvovalta-areena, kaloritaulukoita saati omien periaatteiden tuputtamista.

Minulla on toki myös ravitsemusterapeutille tuleville toiveena muutama seikka. Ne olen listannut aikanaan kirjoittamaani ”Mitä odottaa ravitsemusterapeutin vastaanotolta?” Haluaisin sanoa, että me olemme teitä varten, ei tarvitse pelätä, ei tarvitse tulla yhtään sillä ajatuksella, että siellä rajoitetaan kaikki ja kielletään syömästä sitä ja tekemästä tuota. Valitettavasti se ei aina mene niin ja siitä olen kovin, kovin pahoillani.

Leena ja hengessä myös Katri (jonka silmien näin pyörähtelevän puhelinlangan päässäkin tarinan kerrottuani 😀 )

Se erilainen fitness -blogi, we won’t do calories in 2018 either. 

* Kertomus ja lainaukset asianomaisen suostumuksella. 

Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉