Parantaako paheksunta?

Kukapa meistä ei olisi jossain tilanteessa paheksunut toista ihmistä.

”Mitä se tuolla tavalla kailottaa?”
”Ai, kauhea, miten se voi tolla tavalla roskata?!”
”Hirveää, että se pettää puolisoaan.”

Tämä on normaalia ja joskus jopa suotavaa toimintaa. Se virittää moraalista kompassiamme toimimaan niin, että olemme hyviä tiimipelaajia yhteisössä. Että osaa ottaa muut huomioon ja toimimaan fiksusti. (Kunhan näkee myös omatkin mokat eikä vain muiden…)

On kuitenkin tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen toimivat erittäin huonosti ja jopa vahvistavat epätoivottua toimintaa ja käyttäytymistä. Terveydenhuolto ja elämäntapojen tervehdyttämisprojektit ovat tilanteita, joissa paheksunta ja syyllistäminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Silti niitä käytetään jatkuvasti niin neuvoja-antavan tahon kuin itse muutoksen tekijän toimesta.

”Kyllä se nyt on niin, että sinun pitäisi ryhdistyä ja alkaa laihduttamaan.”
”Olen niin huono, kun en ole jaksanut mennä tällä viikolla salille.”
”Terapeuttini pyysi, että teen tämän tehtävän tällä viikolla, mutta en ole ehtinyt. Tässäkin minä epäonnistuin!”

Myös itsestäänselvyyksien ja ulkokultaisten ohjeiden jakaminen on minusta toista väheksyvää toimintaa, joka voi kimmota paheksunnasta ja toisen arvioimisesta nenänvartta pitkin.

Varsinkin ylipainoisia ja päihdeongelmaisia on saanut paheksua ja vähätellä iät ja ajat.  Luulisi, että se, että samat ihmiset ovat hetken päästä uudelleen hakemassa apua olisi riittävän vahva signaali, että taktiikka ei toimi, mutta kun ei. Ei se näytä olevan. Epäilen, että monella on syvällä sisimmässään niin tiukassa ajatus, että koska ihminen on itse aiheuttanut vaivansa (syönyt itsensä suureksi tai ”ryhtynyt” alkoholistiksi), kuuluu hänen myös itsensä siitä suosta nostaa ylös.

Syyllisyys, etenkin yhdistettynä häpeään, voi lamaannuttaa ja se johtaa toteamaan ”fuckit, ei tämä onnistunut taaskaan!” ja luovuttamaan. Monelle, joka on kokeillut useita kertoja raitistumista tai laihduttamista ja (näennäisesti) epäonnistunut, voi olla muodostunut epäonnistujan identiteetti, mikä lannistaa muutosprojektin starttilinjoille. Suottako sitä taas yrittää, kun kuitenkin epäonnistun ja sehän se vasta noloa onkin.

Mitä sitten tilalle avunantajalle?

Ihan mitä tahansa muuta. Ensisijaisena steppinä olisi ymmärtää, että ihmiset eivät ole tietämättömiä ja siksi kykenemättömiä muutokseen. Jos puhutaan laihduttamisesta, olisi järkevämpää keskittyä kaatamaan tietoa ihmisten käyttäytymismalleista, ei siitä, missä ruoassa on paljon energiaa ja missä ei.

”Minulla ei ole tarjota ratkaisua kansanterveydelliseen lihavuusongelmaan. Mutta olen vakuuttunut, että ei sitä tarjoa läskivihapuhekaan.”

Mikkilä täällä

Esimerkkinä tutkimus Canterburyn yliopistosta. Tutkijat havaitsivat, että ihmiset, jotka mielessään yhdistivät suklaakakun syömisen syyllisyyteen juhlimisen sijaan, olivat puolentoista vuoden seurannassa todennäköisemmin huonompia painonhallinnassa verrattuna heihin, jotka yhdistivät suklaakakun osaksi juhlimista.

Minulla on tapana sanoa, että syömispulmat (oli ne ali-, yli- tai laadullisesti kehnoa syömistä) ovat yleensä oireilua jostain muusta sisäisestä ja syvällisemmästä probleemasta, joka kaipaa ratkaisua. Siksi se ongelma ei myöskään korjaannu esittelemällä McDonaldsin kaloritaulukkoa tai 1400 kcal ateriamallia.

”People turn to diets to address vulnerable issues such as body image, sexuality and happiness – the answers to those issues does not sit in a diet – and often require deeper psychological work.

Ramani Durvasula, Sharecare-sivusto

Ja sitten yksi juttu… Hoida itsesi kuntoon ensin ennen kuin hoidat muita. Ihminen välittää omia ennakkoluulojaan alitajuntaisesti ympäristöön, halusit sitä tai et. Jos juhlapuheissa puhut siitä, miten tärkeää on suhtautua suvaitsevasti kaikkiin, mutta kaveripiirin kesken toimit ja puhut ihan muuta, niin kyllähän se varsin tekopyhää toimintaa on.

Entä mitä tilalle, jos paheksuu, syyllistää ja syyttelee itseään jatkuvasti?

Malttia, ymmärrystä ja tahtoa tutustua itseensä syvällisesti ja arvostavasti. Monesti syyllisyys ja itsensä morkkaaminen juontaa niinkin syvällisiin tunteisiin kuin että tuntee itsensä huonoksi tai epäkelvoksi. Ettei ansaitse hyvää. Että ei ole hyvän arvoinen. Energiaa kannatta ohjata siihen, että tekee asioita, joilla on merkitystä muutoksessa on kannattavaa. Syyllisyydessä vellominen ei auta eikä toimi, koska se vaan ylläpitää epäonnitumisen kierrettä.

Paheksuminen ja itsekuri-ajattelu, so last season. Let’s all move along.

Taustalähteet:

http://mattheweppelsheimer.com/2017/03/replace-guilt-with-science/

http://www.huffingtonpost.com/2013/12/05/guilt-weight-loss_n_4380080.html

http://jolamble.com/2011/12/08/the-paralysis-of-guilt/

https://www.sharecare.com/health/psychology-and-weight-loss/diet-guilt-shame?logref=Helpful_Button&regref=Helpful_Button

http://womenssuccesscoaching.com/radio-shows/the-science-of-motivation/

Mainokset

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉

Suolaa, suolaa… Vähemmän suolaa, please!

Rakkaat ravintoloitsijat, on tullut aika avata sanainen arkkuni teidän suolan käytöstä. Lisäksi puran kitinäni blogiin, sillä ystäväni eivät enää kestä ruokailla kanssani, koska joka kerta alan paasata tästä lounastaessamme. Varoitus, että nyt märisen sieluni kyllyydestä ja repostelen asian auki just niin kärkkäästi kuin olen aina halunnut, mutta en ole ikinä kehdannut. Silläkin uhalla, että kukaan ei halua enää minua asiakkaakseen.

Käydäänpäs ensin vähän läpi kokemuksiani… Tässä luonnollisesti vain muutama paikka ja lähinnä omat lähilounaspaikat. Runsassuolaiset ruoat ovat vitsaus oikeastaan KAIKISSA ravintoloissa.

Tämän urputusosion jälkeen sitten perustelut, MIKSI sitä suolaa pitäisi vähentää ruoanlaitossa ja ruokavaliossa.

Suolakaivokselta päivää

Deli Cafe Maya

Olen lukuisat kerrat manaillut (tyhmästi vain itsekseni) ruoan suolaisuutta, mutta viimeinen niitti oli se kasvisburgeri, jonka palautin keittiöön, sillä en kerta kaikkiaan KYENNYT syömään sitä. Sillä kerralla kommentoin myös yleisesti suolapitoisuuksia. Sen jälkeen en ole edes ulkaltanut salaattipöydästä nautiskelemaan.

Sis.Deli ja Latva

Parempia kuin moni muu, mutta toivoisin näissäkin paikoissa tasaisempaa (vähä-)suolaisuuslinjaa.

Block by Dylan

Herkullista ja hyvää salaattipöydässä, mutta vielä kun sitä suolaa saisi vähemmälle… Keitot hc-suolaisia (olen ottanut vaan maistinannoksia, koska en suolaisuuden takia oikein enää keittoaterioitakaan viitsi syödä).

Pompier

Aterioinnit jääneet pariin kertaan parissa eri paikassa, koska en kestä übersuolaista ruokaa. Muuten ois varmaan ihan hyvää, mutta on pilattu liialla suolalla annokset. Onhan se sääli.

Mat

Tässä paikassa olisi ollut tosi hyvä lounas, mutta sekä salaatit että lohi oli aivan jäätävän suolaisia. Kokemus ei parantunut, kun tarjoilija alkoi selittää, että niin, no, se feta nyt on mitä on. Se ei kuitenkaan ollut ainut suolainen osa ateriaa, että eipä se sekään tätä selitä.

Pari yleistä juttua

Ensinnäkin: SUOLAA VOI AINA LISÄTÄ, MUTTA SITÄ EI SAA POIS! Milloin, oi, milloin tämä menee perille?!

Vakioreseptit auttaisi asiaa, sillä yhdenkään kokin makuhermoihin ei näköjään voi luottaa. Lisäksi aistimiseen vaikuttaa se, tupakoiko, onko nenä tukossa, onko allergia-aika ja nenä siitä syystä tukossa jne. jne.

Toisekseen: FETA LIOTETAAN ENNEN TARJOILUA! Tätä nyt ei tajua mikään ravintola. Uskomatonta.

Kolmanneksi: Suola korostaa kyllä makuja, mutta nyt sitä on niin paljon, että se peittää ruoan omia makuja. Nyt lähes kaikki maistuu pelkästään suolakivelle. Tänks. Jos minä amatööri-kokkailijana osaan tehdä mausta vähäsuolaista ruokaa, niin on se kumma, että sitä ei ammattilaiset meinaa millään osata.

Hiljainen tappaja

Se on kuulkaa niin, että suolan liikasaanti on siitä demokraattinen terveysongelma, että se koskettaa niin rikasta kuin köyhää, hipsteriä kuin duunia, vegaania kuin lihaania. (Moni vegaani-erikoistuote ei muuten läpäise suolaseulaani.) Sama juttu on siten verenpaineen kanssa, sillä sen isoin selittävä tekijä on nimenomaan liiallinen suolan saanti. Suolan saannin rajaaminen alle 5 g/päivä merkitsee matalampaa verenpainetta, mikä taas tarkoittaa pienempää riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai saada aivo- tai sydäninfarkti. Jos teitä, rakkaat ravintoloitsijat ei kiinnosta nämä asiat, niin odottakaa vaan sitä ensimmäistä sydäninfarktia. Jännästi alkaa kiinnostaa. T: sydänosastollakin työskennellyt ravitsemusterapeutti

Ennen kuin kommentit ”suolaa tarvitaan” tukkivat tämän postauksen, niin kerrottakoon, että ruokasuolaa (natriumkloridi) ei fysiologisesti tarvita. Sen sijaan natriumia kyllä tarvitaan. Sitä kuitenkin saadaan ruokavaliosta ilman lisättyä suolaa.

Kyllä: lisättyä suolaa ei tarvita. Se, että suolalisäys vedessä kesäkuumalla tuntuu helpottavan oloa ei vielä ole todiste siitä, että se oli välttämätön lisäys. Todennäköisesti kyse on enemmänkin adaptaation puutteesta kyseisessä tilanteessa. (Viisaammat saavat selittää tämän tieteellisemmin, jos on parempi selitys tarjolla.)

Suolan päälähteitä lisätyn suolan lisäksi ovat leivät, leikkeleet, juustot, maustekastikkeet sekä einesruoat. Niin, lisäaineet eivät suinkaan einesten ongelma – liikasuolaisuus, kasvisten vähyys ja huono rasvan laatu kyllä ovat.

Omassa keittiössäni nämä jutut on mleko hyvin hallinnassa, mutta omalla kohdallani tuo lounasravintoloissa syöminen on osoittautunut varsinaiseksi arkiseksi murheeksi.

Natriumista ei oikein voi puhua ilman kaliumin mainitsemista, sillä reilu kaliumin saanti taas auttaa alentamaan verenpainetta. Verenpaineen hoitona on siis niin suolan saannin vähentäminen kuin kaliumpitoisen ruoan ja juoman lisääminen. Erityisen hyviä kaliumin lähteitä ovat kasvikset, hedelmät, marjat ja pavut, jotka sisältävät moni tärkeitä ravintoaineita muutenkin.

WHO:n mukan ruokavaliosta olisi tärkeä saada natriumia alle 2 g/pv ja kaliumia vähintään 3,5 g/pv. Finravinto 2012 tutkimuksessa käy ilmi, että saanti on epätasapainossa: natriumia saadaan liikaa ja kaliumia nipinnapin riittävästi.

Hyvä muuten huomioida, että nykyään suolan saanti suositus on 5 g/päivä. Tuossa verrattiin aiempiin ravitsemussuosituksiin, jolloin oli vielä raja-arvot 6-7 g/päivä käytössä.

Screen Shot 2016-03-23 at 20.14.39

Lähde: Finravinto 2012

Mikä eniten ärsyttää?

Minua tässä ärsyttää erityisen paljon se, että terveyteni on muiden käsissä. Totta on, että myös teollisuudessa pitäisi vähentää suolan käyttöä roimasti, mutta kaupanhyllyllä sentään voin valita tuoteiden välillä, ravintolassa käytännössä en, varsinkaan lounaalla.

Toivoisin keittiöhenkilökunnalta ja  listojen suunnittelijoilta vähän freesimpää asennetta ruoanlaittoon: rasva ja suola – so last season.

Olen aika neuvoton tällä hetkellä tilanteen kanssa. 2,5 vuotta tilannetta tässä Helsingin keskustassa seuranneena alan olla aika väsynyt siihen, että lähden kettuuntuneena lounaalta.

Haluaisin syödä lounaani ulkona, koska se on helppoa, annokset olisi ilman suolaa/vähäsuolaisina herkullisia ja terveellisiä. Olen helposti valmis satsaamaan ulkona lounailuun. Mutta ei sitten.

Suolanatsi kuittaa (tyytymättömänä).

P.S. Muista: ainut hyvä suola on jodiotu suola.

Lisälukemista:

WHO: http://www.who.int/mediacentre/factsheets/fs393/en/

Suomalaiset ravitsemussuositukset: http://www.ravitsemusneuvottelukunta.fi/files/attachments/fi/vrn/ravitsemussuositukset_2014_fi_web.3.pdf

http://syohyvaa.fi/vahemman-suolaa/

http://syohyvaa.fi/sairautta-liiasta-suolasta/

”Kehoni tietää” – Se kaksiteräinen miekka

i4mabl5yykdtowjwd3wa

”Kun syö hyvin, sen tuntee.”  Tähän Elastisen tähdittämään mainokseen oli vähän aikaa sitten mahdotonta olla törmäämättä niin bussipysäkillä, metrossa kuin lehtien sivuillakin.

Tuossa on tuo lause, johon suhtaudun kerta kaikkisen ristiriitaisesti, suorastaan skitsofreenisesti. Käytän tuota perustetta itsekin potilaiden kanssa, että hei, kun lautasen täyttää värikkäät ja herkulliset rehut, niin olokin alkaa tuntua kyllä virkeämmältä muutaman viikon päästä.

Tai kun ihminen, jonka tarvitsisi syödä enemmän, alkaa suurentaa annoskokoja ja lakkaa stressaamasta painosta koko ajan, niin varmasti mieliala ja olo kohenee.

Vatsavaivoista kärsivät varmasti kokevat, että kun syö yhdellä tavalla, niin voi hyvin, ja kun taas syö toisella tavalla, niin sen tuntee hemmetinmoisena kipuna, vessassa juoksemisena ja ilmavaivojen päästelynä.

Kyllä, kun syö hyvin – tai huonosti – sen voi tuntea.

Mutta.

Kasvissyöjä, joka ei ole pahemmin paneutunut kasvissyöntiin, voi elellä kuukausia ellei vuosia ilman ihmeellisiä tuntemuksia. Hän ei voi tuntea hiipivää B12-vitamiinin puutostilaa, sinkin puutosta ja rautatasotkin on yleensä jo selvästi alhaalla, ennen kuin hälytyskellot kilkattavat. Lihaani voi pistellä poskeensa vuosiakin lihaisia aterioita rehuja kartellen, eikä hän välttämättä hokase liittää orastavaa vetämättömyyttä ja flunssailua vitamiinien ja kivennäisaineiden vajeeseen, jota tällainen ruokavalio voi synnyttää. Koholla olevaan verenpaineeseen havahdutaan yleensä vasta rutiinimittauksissa terveystarkastuksessa. Harva sitä tuntee mitenkään. Saati koholla olevia kolesteroliarvoja.

Minä taas en tunne enkä tiedä suolistobakteerieni sielunelämää, vaikka se minua kiinnostaakin. Vaikuttaakohan juuri minun suolistobakteeristooni negatiivisesti se, että ruoassani on vähänlaisesti huonosti imeytyviä FODMAP-hiilhydraattiyhdisteitä? Onko suolistossani hyviä bifidobakteereja lainkaan? Pitäisikö minun kärsiä vatsakivuista, jotta suolistobakteerit voisivat hyvin ja takaisiko se minulle kokonaisvaltaisen terveyden?

Tietoisesta syömisestä puhuessani ja sitä opettaessani puhun varsin paljon siitä, miltä mikin nälkätuntemus kehossa tuntuu.

Silti AINA ei vaan voi tuntea, kun syö hyvin. Kuukausi sitten kohua herätti personal trainerin ja professorin mittelö siitä, millaista ruokavaliota ihmisten pitäisi syödä. Vastassa olivat ”tuhannet laihdutetut kilot ” (mittaustapa, jota SEFB-tiimi arvostelee jyrkästi mittarina terveydelle ja hyvinvoinnille), asiakkaiden fiilikset sekä ravitsemustieteen tutkimustieto.

Minun on vaikea välillä purematta niellä näitä sankaritarinoita, että kun tämä toimii minulla, suosittelen sitä asiakkaillenikin. Ei myöskään ole ihme, että jos ihminen alkaa kasvisvoittoistaa ja vähäsokeristaa ruokavaliotaan, siitä tulee parempi olo.

Toisaalta eipä se ravitsemustietokaan tee auvoiseksi – tämän tiedän ihan omasta kokemuksesta, kun yritin hoitaa omaa ärtyvän suolen oireyhtymää niillä vanhoilla ravitsemusohjeilla, jotka vain pahensivat oireitani järkyttäviin sfääreihin.

Minun tarinani vatsavaivojen saralla on siis samankaltainen kuin kyseisellä personal trainerislla, eli aloin etsiä apua, kun en sitä senhetkisistä ohjeista saanut.  Kylläkin sillä erotuksella, että etsin sitä tieteestä enkä fiiliksestä. Ensisijaisesti halusin tietää, mitä minun sisälläni tapahtuu ja miten sitä voisi kontrolloida. Sitä kautta löysin onneksi FODMAP-ruokavalion. Tunne seurasi tiedettä. 🙂

Osaan erottaa sen mikä toimii minulla ja sen mikä toimii asiakkaillani.  Omat kokemukseni hyödyttävät arjen tietotaitona, mutta minä en ole yhtä kuin kaikki vatsaongelmaiset.

11048657_10153136000006141_1791494292340729790_n

Kehoni tunsi vastustamatonta tarvetta syödä belgialaista vohvelia kirsikkahillolla ja kermavaahdolla Antwerpenin rautatieasemalla. Pic by J.Bersa

Olen kiitollinen koulutustaustastani, joka helpottaa työtäni ravitsemusräätälinä hyvien muutosten hakemisessa, sillä en halua, että neuvoistani on jossain vaiheessa haittaa. Ravitsemustiede ei suinkaan ole erehtymätön tiede ja se, mitä neuvon nyt, voikin jossain vaiheessa paljastua haitalliseksi. Tiedostan tämän ja hyväksyn sen. Silti tutkittuun tietoon perustuva ravitsemusneuvonta on todennäköisesti pienempi paha kuin ”musta tuntuu”-neuvonta. 

Syövän kehittymistä ei tunne. Verisuonten tukkeutumista ei tunne. Sitä verenpainetta ei tunne. Siksi valintani on tunteiden huomioiminen ja kuunteleminen – tiedettä unohtamatta.

Lensku

P.S. Kirjoittaja edustaa tätä nykyä todellista, antiikinaikaista huuhaata. Näitä juttuja luetaan nyt sitten ihan vaan omalla vastuulla siellä ruutujen ääressä!

Arlan mainos täältä.

Hei, te kaikki ravitsemusammattilaiset siellä kentällä! Tää ois teille! Ootte mahtavia!

DSC00610

Pohjanmaan lakeuksilla luodaan ammatistaan ylpeitä ravitsemusterapeutteja. Ainakin luotiin yksi sellainen. Meitsi.

Olen saanut työskennellä moninaisissa tehtävissä työssäni ravitsemusterapeuttina, mistä olen kiitollinen ja kauhean onnellinen. Olen työskennellyt kaiken ikäisten potilaiden parissa ja tehtävät ovat vaihdelleet allergisisten vauvojen ravitsemushoidosta letkuravitsemuksen suunnitteluun ja ihan kaikkea siltä väliltä. Eri sosiaaliluokat, mielenterveysongelmat ja elämäntilanteet ovat tulleet tutuiksi.

Kerrottakoon tähän pikkuisen työhistoriaani, joka liittyy olennaisesti jutun pääpointtiin.

Ennen valmistumistani kokeilin kuntoutumiskeskuksessa työskentelyä Hopeaniemessä. Siellä sain paljon vahvistusta ammatti-identiteetilleni. Kuten myös Kokkolassa sairaalaharjoittelussa sen jälkeen. Gradua tein Tansaniassa, jossa suunnittelin diabeteshoitajien työn tueksi ravitsemusmateriaalia (kyllä, hiottiin tietysti paikallisiin olosuhteisiin sopivaksi tansanialaisten ravitsemustieteilijöiden avustuksella).  Opintojeni jälkeen halusin mahdollisimman hyvän pohjan ammattitaidolleni ja aika pian päädyin Seinäjoen keskussairaalaan hommiin. Sairaalan työn lisäksi kävin myös Seinäjoen terveyskeskuksessa hommissa, sillä he ostivat ostopalveluina sairaalan palveluita. Opintojen oheen minut rekryttiin tekemään FINGER-tutkimukseen  ravitsemusasiantuntijaksi vetämään ryhmiä ja pitämään tutkittavien yksilökäyntejä. (Olin siis ainut kaupungin terapeutti, joka halusi vapaaehtoisesti luopua vapaa-ajastaan. Olin vähän ahne kokeilemaan kaikkia mahdollisia alani töitä. Plus omaan työnarkomaniageenin – thanks, mom.) Siinä sivussa sitten minut rekryttiin toiseen paikkaan, eli työterveyshuoltoon Terveystalolle Vaasaan. Ja siinä sitten ajattelin, että no, samako se tässä Seinäjoellakin on pitää yksityisvastaanottoja.

Siitä sitten opiskelemaan Tampereen yliopistoon (jep, vieläkin valmistumatta…), jonka ohessa duunia Terveystalo Vaasassa ja Tampereella. Jotenkin kaikkien näiden töiden ja opintojen ohessa kouluttauduin FODMAP-asiantuntijaksi Lontoossa ja Melbournessa ja koulutin yhdessä ystäväni Jenni Lapin kanssa ravitsemusterapeutteja FODMAP-ruokavaliosta. Välissä sijaistin Hyvinkään sairaalassa. Sitten kävin kesätöissä Kotkassa Kymenlaakson keskussairaalassa. Sitten kiersin ympäri Suomea Syö hyvää – hankkeen tiimoilta puhumassa hyvästä syömisestä ja uusista ravitsemussuosituksista. (Kiitti, jos jaksoit tänne asti! :D)

Tarkoitus ei ole alleviivata, että kattokaa, näin paljon oon saanut aikaan, vaan kertoa, että arvatkaapa vaan, kuinka monta kollegaa tai muuten vastaavia tehtäviä tekevää olen tavannu tällä matkalla? HYVIN MONTA. 

Olen ajoittain manaillut blogissa, että aina kuulee asiakkailta tai muuten vaan rupatellessa ihmisten kanssa, että oli niin kauhean ikävä kokemus käydä ravitsemusterapeutilla. En vähättele näitä kokemuksia yhtään, mutta haluaisin välillä kertoa, että guess what, tuolla kentällä, eri puolilla Suomea, on mahtavia ravitsemusterapeutteja.

Haluaisin nostaa esille nyt muutaman ja toivon, että joku muu ottaa tästä jutusta kopin ja kehuu kollegaa tai kertoo positiivisia kokemuksia ravitsemusasiantuntijan tai -terapeutin vastaanotolta. Suoraan sanottuna, mulle on se ja sama, vaikka joku ”erehtyy” kehumaan ravintoterapeuttia, kiinalaisen lääketieteen asiantuntijan ravitsemusneuvontaa tai vaikka pt:ltä saamaa hyvää ravitsemuspalvelua. All I care is that people get help and start feeling better and find a good way to eat. Piste. (Tunnekieli englanti pukkas taas päälle, sori.)

Pahoittelut jo etukäteen, jos ei mene nyt ihan nappiin työnkuvaukset tai tehdyt tehtävät. Pääpointti on, että arvostan kollegoitani ja heillä on työssään hyvä fiilis ja ote. Sellainen auttava ja kokonaisvaltainen. Ei semmonen ”minä ravitsemusasiantuntijana nyt kerron sinulle, miten pitää syödä, kuules!”.  Listalla olevat henkilöt on huippuja ja lista on täysin sattumanmukaisessa järjestyksessä.

Kangasalalla Hilpi Linjama tekee mielenkiintoista terveyden edistämistä perusterveydenhuollossa. Hän on tehnyt hyvää työtä sitä ennen Etelä-Pohjanmaalla samoissa kuvioissa. Työtapa tuntuu olevan semmoinen ilon kautta ja kokonaisvaltainen.

Katja Jukkola, joka sinnikkäästi jaksaa muistuttaa, millaista Ausseissa ravitsemushoito on: Ravitsemusterapeutti on saman arvoinen tyyppi lääkärin ja kaikkien muiden työntekijöiden kanssa hoitotiimissä (minähän en ole tyytyväinen meidän terveydenhuoltoon, ennen kuin tämä todella tapahtuu). Tunsin oloni ihan ääliöksi, kun Katja oli Seinäjoella ”harjoittelussa”, kun tiesin, että hän on huippuammattilainen. No, toivottavasti ainakin olimme avuksi kieliopinnoissa! 🙂 

Marjaana Puustinen Lahdesta tekee hyvää työtä kehitysvammaisten lasten parissa hyödyntäen esimerkiksi ketogeenista ruokavaliota. Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä viime syksynä kuulin Marjaanan esityksen ja olin taas kauhean ihastuksissani, koska hän vaikuttaa todella ammattitaitoiselta! Esityksissä on aina huolellisesti kerrottuja potilastapauksia, jotka konkretisoivat luentoa ja auttavat syvällisemmin ymmärtämään, miten suuri merkitys ruokavaliolla voi olla hänen potilaiden kohdalla. Ihan omaa erikoisalaansa tämä!

Kuopiossa vaikuttava Anne Tuovinen on ensinnäkin ihan hiton hauska (kyllä, meidän alalla on hyvinkin hauskaa porukkaa). 😀 Yhteinen automatka Kuopiosta Joensuuhun loppui ihan liian lyhyeen. Mainio persoona ja erittäin ihmisläheinen ravitsemusterapeutti. Anne, voidaanko tehdä joskus joku pidempi road trip? 😀 

Eija Soini Seinäjoelta tekee töitä nuorten psykiatrisella. As in osastolla koko ajan. As it should be. Plus on ihan parasta seuraa, kun nautitaan mutteripannuespressoa ja tummaa suklaata työn lomassa, jotta jaksaa vikat päivän tunnit pirun kuumassa sairaalassa 30 asteen kesähelteillä. 

Idolini esinaisena, eli Pirkko Tuominen Seinäjoen keskussairaalassa. Niin vaan on Seinäjoelle saatu jatkuvasti nostettua ravitsemusterapeuttien lukumäärä kuuteen. Vaikka perusterveydenhuolto siellä laahaakin perässä näissä jutuissa, niin Pirkko on huolehtinut, että ainakin sairaanhoitopiirissä on ravitsemusterapeuttien suhde noin 1/33 000, mikä on hyvä juttu. Pirkko on ihanan rauhallinen, mutta selvästi kiinnostunut kaikkien alaistensa hyvinvoinnista. Ainut miinus on, että Pirkko tuntuu olevan ihan liian vaatimaton omien ansioidensa suhteen.

Henna Lehikoinen Keliakialiitosta. Tässä vedän vähän kotiin päin. Henna on oman kylän tyttöjä Leppävirralta ja siten tuttuja pitkältä ajalta. Mutta kun Henna kouluttaa, ei jää paljoa kyseltävää, kun sieltä tulee kaikki datat ja jutut mitä nyt voi kuvitella aiheesta tarvitsevansa. Erityisesti ihailen Henna vetämän ROKE-projektin työtä. Kandee muuten lukea ROKE:sta, jotta hahmottaa, miten kallista se ravitsemusterapeuttien palkkaamatta JÄTTÄMINEN on. (Googleen vaan hakusanat ”ravitsemushoito ROKE”.)

Liisa Heinonen Tampereelta Diabetesliitolta. Uskoisin, että tuo paikka ei ole ollut se rauhallisin ja seesteisin tässä viime vuosien ruokavaliohärdellien aallokossa. Niin vaan jaksaa Liisa aina ihmetellä kaikkea uutta ja olla loputtoman kiinnostunut alastamme ja uusista tutkimuksista ja hyvistä käytännöistä. Plus että Liisa on yksi herttaisimmista ihmisistä, joita tunnen. Kuka sanoo, että nettimaailmassa ei voi luoda todellisia ystävyyksiä? Kylläpäs voi, eikö niin Liisa?

Opiskelija-aikojeni aisaparini, eli pariskunnan Pinky & Brain se Brain-puolisko, Anne Pohju. Minä en ikinä olisi kehittänyt näin vahvaa ammatti-itsetuntoa ilman Annea. Omaksi ansiokseni voin laskea lähinnä sen, että Anne oppi juomaan olutta seurassani ja hänestä tuli kasvissyöjä. Anne on se henkilö, joka tietää pätkityn suoliston sielunelämästä liekö eniten tässä maassa. Olen aikoja sitten pudonnut kärryiltä, missä maassa Anne viilettää, kun hän kouluttautuu niin ahkerasti ulkomailla, kun kotimaassa ei ole mahdollisuuksia. Anne on myös todella omistastautunut potilailleen: Hän on valmis opettelemaan vaikka inhokkikasviksensa varsisellerin syöntiä, jotta saa munuaispotilaille kehitettyä reseptejä.

Sini Garam, Kati Kuisma, Sanna Talvia, Kaisa Pulkkinen ja Jonna Hilpi. Mark my word, näistä naisista kuullaan vielä ja paljon. Sini, kouluruokailun haltijakummi. Kati, Neuvokas perheen asiantunteva ja kannustavat syömisen asiantuntija, Sanna, olematta ravitsemusterapeutti, ohjaisin tälle naiselle kaikki lapsipotilaani nättiin jonoon – Sanna kyllä hoitaa. Kaisa, jonka viestintätaitoja todella tarvitaan tällä alalla. Jonna, niin, no, tämä nainenhan haluaa todella terapeutiksi. Sen lisäksi, että on jo ETM-titteli hallussa Helsingistä, hän suorittaa vielä sen TtM:n paprutkin sitten Kuopiosta. Vetää vähän nöyräksi.

Patrk Borg. Sori, Patrik, että lakkasin jossain vaiheessa kirjoittamasta kommentteja blogiisi. Tuntui vaan vähän hölmöltä käydä laittamassa joka jutun perään ”olen samaa mieltä!”. 😀  Epäilen, että ilman Patrikin jotenkin semmoista vähän jääräpäistä asennetta ja esimerkkiä, olisi uskoni alaa kohtaa hiipunut kriittisillä vaiheilla ja olisin… no, alkanut opiskelemaan jotain itselleni täysin sopimatonta alaa vaan turhautumiseni takia. Kiitos, että olet näyttänyt tietä rennon syömisen tielllä ja sanoittanut varmasti monen ravitsemusammattilaisenkin mietteitä kaiken kansan kuultavaksi.

Marjaana Suominen ja Katri Suhonen Savonlinnassa (plus muut, joita en henkilökohtaisesti tunne :D). Marjaana kertoi innoissaan onnistuneista kokkailukerroista. Kuulemma äijät kokkasi innoissaan kasvisruokaa ja muutenkin ihmiset ovat ennakkoluulottomia kursseilla ja valmiita kokeilemaan vaikka mitä ruokia! Syömishäiriöisten kanssa poistutaan passivoivasta sairaalaympäristöstä ja mennään keskustaan kahville juttelemaan. Arvostan äärettömän korkealle tämmöistä hands on – työskentelyä!

Jenni Lappi Kuopiosta. Olin pakahtua ylpeydestä Jennin väitöstilaisuudessa. Osoitin tämän itkemällä eniten ikinä. Julkisesti. Kaiken juhlakansan edessä. Tiiättekö semmosen huutoitkun? Joo, no, kuvitelkaa, että joku pitää ”arvokasta” puhetta räkä nenästä valuen ja huutoitkien. That was me. Classy. Jenni on niin tolkuttaman viisas, että minun on vaikea sitä välillä tajuta. Palkatkaa joku nyt tämä nainen opettamaan ravitsemustiedettä! Jenni on opettamisessa luonnonlahjakkuus. Vaikeat asiat muuttuvat hetkessä ymmärrettäväksi ja helpoksi.

Katri Mikkilä. Kauhean mukava nainen. Hahmottaa kokonaisuuksia. Thinks outside the box. Osaa asiansa. On hiton hauska. Rupattelee suveneeristi potilaitten kanssa. Tiedän tämän, koska olen ollut Katrin harjoitteluohjaajana toiminut ja ”valvonut” 😀 hänen vastaanottojaan. Eipä tarttenut paljoa mitään sanoa, kun nainen hoiti hommansa heti alkuun jo niin ammattitaitoisesti. Kukaan ei muuten voi olla luontevampi kuin Mikkilä, kun soittaa potilaspuheluita. Juttelee ihmisille kuin olisi aina tuntenut. 😀

Nostan nyt tässä vaan muutaman hyvän tekijän esille. Tutkinnot ja tittelit on hienoja suorituksia, mutta se, että ei omaa korkeampaa akateemista titteliä ei tarkoita, etteikö osaamista olisi roppakaupalla ja etteikö voisi tehdä vaikuttavaa työtä. Mittana ei voi käyttää muutosta kolesteroliarvoissa tai vaa’alla. Todellinen mittapuu olisi se, että nämä hienot ammattilaiset pääsisivät tekemään vaikuttavaa työtä terveydenhuollossa. Resursseja odotellessa voidaan tehdä paljon – nimittäin ajatuksen tasolla. Terve ammattiylpeys, ilo ja into oppia jatkuvasti uutta ja halu auttaa eivät maksa mitään.

Loppuun kerron otteen keskustelusta brittikavereiden kanssa. Kuvaa ehkä vähän sitä arvostuksen tasoa, johon on hyvä tähdätä. 😉

Claire: ”Since you are all doctors…”

Leena: Well, actually, I’m a dietitian…

Claire: ”Yes, but that’s almost the same thing.

Ei mul muuta.

P.S. Kirjotin tätä muuten aika hiton pitkään. Kun tuntui, ettei millään malttaisi olla nimeämättä vielä sitä ja sitä ja sitä… Please, join me! Laittakaa kommenttiosioon nimiä ja esimerkkejä tai kirjoittakaa vaikka kokonaan oma juttu!

Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö?

Lupailin aikoja sitten varsin luetussa postauksessani, että kirjoittelisin ahmintahäiriöt aiheesta enemmän blogiin. Ajattelin, että Älä laihduta – päivän viikolle tämä aihe istuu hyvin.

Osallistuin helmikuussa Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä. Tein kiivaasti muistiinpanoja, joita pyrin hyödyntämään tässä jutussa. Lisäksi käytän poimintoja loistavasta kirjasta Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan (Keski-Rahkonen A, Meskanen K, Nalbantoglu M. Duodecim 2013).

irti_ahminnasta-22539724-3930428043-frntl

Koska en ole ahmintahäiriötä kokenut, en luonnollisestikaan mitenkään pääse kovin henkilökohtaiselle tasolle, mutta yritän silti painottaa niitä yksilöiden tuntemuksia ja ajatuksia, joita sairauteen liittyy. Irti ahminnasta – kirjasta hyödynnän sairastuneiden lainauksia.

Lääketieteellistä lähestymistä ja diagnooseista syömishäiriöihin (sis. ahmintahäiriöt) saa joulukuussa uudistuneesta Käypä hoito – suosituksesta.

Ahmimishäiriöt – mistä on kyse?

Ahmimishäiriöiksi lasketaan bulimia ja ahmintahäiriö BED, Binge Eating Disorder (kyllä, suomenkieliset nimeämiset ei ole mennyt ihan nappiin tässä… itsekin menin aluksi ihan sekaisin, kun aloin tätä kirjoittaa) ja epätyypilliset ahmimishäiriöt. Käytännössä suurin osa sairastaa epätyypillistä, eli sellaista, jossa oireiden kirjo on hyvin moninainen. Tässä jutussa puhun nyt enimmäkseen BEDistä, vaikka varmasti monet näistä pointeista koskevat erilaisia ahmimishäiriöitä.

Määritelmät ovat muutenkin niin ja näin: Eiköhän pulmana ole ne ajatukset, jotka oireilevat ongelmallisena syömisenä eikä niinkään se, mitä syö ja millä tahdilla ja kompensoiko syömistä vai ei.

Ahmimisen tarve on usein epäselvä ja aina yksilöllinen. Siten myös hoidon on tärkeä olla yksilöllinen.

Ahminta pakoporttina

Ahminnan tarve ei ole mikään kevyt tuntemus. Anna Granlund hahmotti luennolla, että ahmimisen tarve ohittaa (terveys-)tiedon, tehdyt päätökset ja lupaukset. Ahminnalla turrutetaan tunteita, mikä vahvistaa negatiivista ajatusta itsestä. Nämä arvottomuuden ja huonommuuden tunteet fuusioituvat osaksi minuutta. Tämä on hyvin tyypillistä myös ihan peruslaihduttajille: ajatellaan, että koska nyt mokasin tämän dieetin, olen huono ja heikko ihminen. Eihän siitä ole kyse, vaan tapa käsitellä pettymyksiä on liian mustavalkoinen tai asetetut tavoitteet ovat epärealistisia. Harva tiedostaa tätä ajattelumallia – sen olen omassakin työssäni huomannut.

Ahmimiskohtaus saa aikaa hetkellisen jopa transsinomaisen hyvänolon tunteen, joka kuitenkin kestää vain hetken ja saa loppujen lopuksi aikaan itseinhon tunteita ja pettymystä, että tarvetta ei ole pystynyt kontrolloimaan.

Ahminta toimii pakoporttina ahdistukselle ja haastavien tilanteiden tai tunteiden kohtaamiselle. Tämä johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vaikeuttaa ahminnan lopettamista.

”Minulle ahminta on liittynyt patoutuneisiin tunteisiin, joita en jostain syystä ole kokenut voivani purkaa muuten. Tai oikeammin, en edellenkään ahminnalla purkanut tunteita, vaan lohdutin itseäni ja tein paremman mielen itselleni. Ehkä jopa peitin hyvänolontunteella oikeita tunteita.” 

”Ahmin, kunnes olen liian ähkyssä ja tunnen itseni iljettäväksi ja ihraiseksi palloksi. Mutta ahmiminen on kannattavaa, koska olen kuitenkin saanut makunautinnon, suuhuni jotain pureskeltavaa sekä ajatukset siirrettyä muualle. Eikä ruoka koskaan sano vastaan tai pahoita mieltäni: se tulee aina mielellään ostoskoriin ja ujuttautuu pala palalta luokseni.”

”Ongelmasyömisestä on vaikea päästä eroon, koska ihminen lähtökohdiltaan on varmasti ennemmin vaikeita asioita karttava kuin ne kohtaava. Jotta voisi päästä ongelmasyömisestä eroon, pitää ensin kohdata itsessään ne asiat, jotka ajavat siihen. Jos ongelma olisi pelkkä syöminen, se olisi helppo asia saada kuntoon. Kysessä on kuitenkin enemmän kuin vain kyltymätön rakkaus ruokaan, ja syyt ovat poikkeuksetta vaikeita asioita ja tunteita, usein monimutkaisia ja monisyisiäkin, joiden käsittelyä ennemmin välttelee kuin tarttuu niihin ja selvittää ne.” 

Lainaukset Irti ahminnasta – kirjasta

Negaatiokierteen seuraukset

Monella ahmintahäiriöstä kärsivällä on takana useita laihdutuskuureja ja painon kanssa jojoilua. Nämä tiedetään tehottomiksi painonpudotustavoiksi, mutta ne myös altistavat ahminnalle. Tällaisten kierteiden seuraukset voivat olla melkoisen dramattisia. Monen ahmintahäiriötä sairastavan tunne-elämä voi olla epävakaa ja ajattelu on passiivis-aggressiivista. Tällöin on myös vaikea uskoa muiden myötätuntoon ja moni on armoton itseään kohtaan. Kuulostaa kovin vaikealle ja rajoittuneelle elämälle.

”Koen olevani jotenkin huono, väärässä ja surullinen ja ahmin, jotta tuntisin oloni paremmaksi. Jos en kuitenkaan jostain syystä pysty käsittelemään asiaa, joka mielenkuohahduksen on aiheuttanut, niin en tavallaan pääse lainkaan irti ahdistuksesta ja sama paha mieli vain pyörii mielessäni ja siten jatkan ahmimista.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Ylipaino = heikko itsekuri, kun ei osaa edes syömisiään hallita.

Anna Granlund puhui luennollaan siitä, että helposti anoreksiaan sairautena liitetään jonkinasteinen itsekuri-gloria. Päivitellään, miten kova itsekuri sairastuneella on, kun pystyy kontrolloimaan liikuntaa ja syömistä niin rajusti.

Tosiasiassa moni ahmimishäiriötä sairastava rajoittaa itseään elämän kaikilla osa-alueilla, ei vain liikunnan ja ravitsemuksen suhteen. Tämä ei vain näy päälle yhtä selvästi. Ehkä sen takia, että ahmimishäiriötä sairastava vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja ihmissuhteet voivat negaatiokierteen takia heiketä. Ehkä sen takia, että häpeää omaa ulkomuotoaan. Ehkä sen takia, että haluaa uppoutua syvämmälle ahmintaan ja lykätä negatiivisten tunteiden kohtaamista.

”Kun muutin yksin, syömiseni lähti käsistä. Haalin itselleni usein ison kasan kaikkea halpaa, makeaa ruokaa: illan kasa saattoi olla suklaalevy, karkkipussi, keksipaketti, jäätelöä. Söin ne kaikki. Tunsin pahaa oloa ja jäin joskus pois sosiaalisista menoista sen vuoksi, että halusin viettäää illan herkkujeni kanssa. Ahmimishetkessä en miettinyt ensimmäisen suklaapalan jälkeen makua enää. Tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon suuhun kaikkea. Nopeasti. Enemmän. Olo oli välillä kauhea, mutta jotenkin päätin aina ahmimiskohtauksen jälkeen, että nyt sellaista ei tule hetkeen.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta.

Mikä avuksi?

Ahmintahäiriöistä on vaikea parantua, jos ei kohtaa niitä ongelmia, jotka siihen ajavat. Se ei vain voi olla vaikeaa, se aivan varmasti on sitä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja se kokemus taas vahvistaa ihmistä. Ilman eheää minuutta on vaikea tietää, kuka on ja mitä haluaa. Elämän mielekkyys voi olla vaakalaudalla.

Ahminnasta parantumisen tiellä on monien hyvien taitojen opettelu. Myötätunnon lisääminen, hyväksynnän opettelu (erityisesti itseä kohtaan) sekä tietoisuustaitojen vahvistaminen. Näistä on varmasti apua ja hyötyä myöhemmin elämässä. Toiveikkaasti voidaankin mielestäni ajatella, että vaikka parantuminen on kivuliasta, sen myötä saa sellaisia työkaluja elämään, joita tarvitaan monessa tilanteessa.

Olen huomannut, että monelle ammattilaiselle tämä aihe on vaikea. On vaikea hahmottaa, missä menevät omat ammattitaidon rajat. Uskoakseni kuitenkin se, että toivoo toiselle hyvää, osaa olla objektiivinen tilanteen suhteen ja ymmärtää sairauden perustat, vie jo pitkälle. Nähdäkseni ravitsemusterapeutin tonttia on täsmäsyömiseen kannustaminen, suunnitelmallinen ja konkreettinen apu, mitä syödä ja miten herkutella järkevästi ja tietoisempaan syömiseen harjaannuttaminen.  Tämän lisäksi koen, että ahmintahäiriöistä kärsivälle on tärkeä valaa uskoa, että muutos on mahdollista. Sillä mitä useammasta suusta tätä viestiä tulee, sitä parempi.

”Nykyisin haluan tosissaan unohtaa nuo kolmekymmentä vuotta, jolloin syöminen määriteli elämääni. Jäin monesta asiasta mielestäni paitsi. Nyt yritän kuroa kiinni noita asioita elämässäni. Toisaalta tiedän, että olen hirmuisen vahva. Olen taistellut jotain sellaista vastaan, mitä ei voi sanoin kuvailla. Tiedän selviytyväni mistä vain, koska olen pystynyt pysäyttämään ahmimiskierteeni. Rakastan sen verran itseäni ja elämääni, etten anna ahmimispeikon tulla enää luokseni.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Itsehoitovinkit ja -linkit

Irti ahminnasta – kirjan alkupuheessa todetaan: ”Kirjoitimme tämän oppaan, koska Suomessa suurin osa ahminnasta kärsivistä ei pääse minkäälaiseen hoitoon. Huolimatta ahminnan aiheuttamista terveysvaaroista ja kärsimyksestä apua on vaikea saada sen paremmin julkisen terveydenhuollon piiristä kuin yksityisestikään, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.”

Siksi ajattelin, että on hyvä laittaa tämän postauksen oheen tiedoksi niin tuo jo edellä mainittu kirja kuin Mielenterveyskirjaston nettisivusto Irti ahminnasta. Soisin tietysti, että jokainen saisi hyvää, henkilökohtaista hoitoa, mutta ainakin nämä lähteet ovat huolella laadittuja, kattavia ja niistä on varmasti hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä henkilökohtaisen avun hakeminen ja saaminen tuntuu alun jälkeen myös helpommalta.

(Toivottavasti voitte olla ylianalysoimatta esiintymisiä toisin kuin meikä… Videoiden tekijöille huomio, että saa hymyillä! 😀 Suositus: Kuunnelkaa harjoituksia, älkää katsoko… Vaikka on vakava aihe, se ei siitä muutu paremmaksi, jos puhuja kuulostaa ja näyttää siltä kuin olisi itse itkuun purskahtamassa. T: entinen masistelija, että tiedän vähän mistä puhunkin. 😉 )

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Mistä on pienet interventiotutkimukset tehty?

Vihdoin vähän ravitsemusasiaa tähän blogiin. 😉

Screen Shot 2015-03-12 at 13.12.02

Tänään to 12.2.2015 on uutisoitu laajasti siitä, miten suositusten mukainen ruokavalio voi suojata muistia. Näin kertoo laaja, suomalainen interventiotutkimus FINGER, jonka tuloksia julkaistiin maineikkaassa The Lancet – lehdessä.

Olen tästä uutisesta enemmän kuin iloinen, sillä olen itse ollut kyseisen tutkimuksen ravitsemusasiantuntija Seinäjoen pisteessä. Muita tutkimusyksikköjä oli Oulussa, Kuopiossa, Turussa, Vantaalla ja Helsingissä. Tuntuu vilpittömästi hienolta tietää, että on ollut osana näin hienoa tutkimusta.

Interventiotutkimuksen tekemiseen, ainakin FINGERin tapauksessa, tarvitaan ohjaajia. Motivoivia ja innostavia, asiantuntevia ammattilaisia, jotka saavat tutkittavat innostumaan elämäntapamuutoksista. Seinäjoella interventioporukka koostui kahdesta laboratoriotyöntekijästä, kahdesta psykologista sekä fysioterapeutista (yhdestä, jos oikein muistan).

Mutta tietääkö tätä kukaan? Ei.

Pronutritionist-blogista bongasin uutisoinnin yhteydessä myös kalvosarjan, joka muistuttaa sitä, jonka näin Ravitsemusterapeuttien yhdistyksen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä viime syksynä. Jo tuolloin minua vaivasi, että kiitos-kalvolla ei ole mitään mainintaa kenttätyöntekijöistä. Kommenttipuheenvuorossani kerroin yleisölle lyhyesti, mitä tutkimuksen teko oli siellä tutkittavien kanssa toimiessa ja miten kivaa työskentely tutkittavien kanssa oli.

Jokaisen toimijan nimeä ei kalvolle olis tarvinnut tikistää, mutta lyhyt ”kiitos kaikille kenttätyöntekijöille sekä TUTKITTAVILLE hitonmoisesta panostuksesta” (tästä kohta lisää) olisi ollut paikallaan.

Vaikka virallisilta toimijoilta ei kiitosta tulisikaan, haluan minä nostaa hattua kaikille kenttätyöntekijöille, eli laboranteille, ravitsemusasiantuntijoille, psykologeille ja fyssareille, kaikissa FINGER-tutkimuskeskuksissa. Ilman meitä noin hienoa tutkimusta ei olisi koskaan tehty. Mahtavaa, iloitaan siitä!

Tutkimuksia tehdään ihmisiä ja yhteiskuntaa varten, ei siksi, että tutkijat saavat nimensä julkaisuun. Siksi toivoisin, että myös uutisoinnissa ja kiittelyssä muistettaisiin käytännön työntekijöitä. Tämä näin yleisenä huomautuksena, ei mitenkään tähän tutkimukseen vain kohdistettuna.

Otan nyt riskin ja avaan suuni. (Ei tule varmaan kellekään ystävälleni ja blogia seuraavalle yllätyksenä, että tykkään puhua vaikeista asioista.)

Tarkoitukseni ei ole vähätellä tutkijoiden panosta, ei missään nimessä. He ovat ansaitteet tulla arvostetuiksi ja kiitellyksi hyvästä työstä. Ei sitä The Lancetiin ihan joka päivä pääse! Tutkimusasetelma on erinomainen ja tulokset uraa-uurtavia – onnea tutkimustiimille!

Mutta. Kliinikkojen työtä arvostetaan aivan liian vähän ravitsemusalalla. Väitän, että maassa on akatemiamafia ja ilman akateemisia suorituksia olet vähän semmoinen B-luokan alan tekijä. There, I said it. Tältä se minun näkövinkkelistä on näyttänyt. Saa olla eri mieltä, etenkin, jos vielä ilmaisee sen kommentti-osioon. 😉 (Tästä aiheesta tulossa ihan oma postaus pian.)

Millaista oli tehdä FINGER-tutkimusta?

Haluan päättää postauksen iloisiin tunnelmiin ja muistella FINGER-työstentelyä. Olen kiitollinen, että PÄÄSIN työskentelemään tässä tutkimuksessa (kiitos, THL ja Hjelt-instituutti, että palkkasitte minut!). FINGER on ehdottomasti ollut yksi ihanimmista työtehtävistäni ikinä.

Ennen kaikkea haluan muistella tutkittavien panosta. Pohjanmaalla oli hillittömät välimatkat, mutta niin vaan tulivat tutkittavat useiden kymmenien kilometrien päästä useita kertoja viikossa milloin jumpalle, milloin aivoja harjoittamaan tehtävien parissa ja milloin ravitsemusryhmään tai -yksilökäynnille. He tulivat, koska tykkäsivät tulla. Totta kai välillä joku sanoi, että huh, huh, pitääpäs täällä rampata, mutta toisaalta he viihtyivät hirmu hyvin jumpparyhmissä ja olivat selvästi innoissaan ravitsemusryhmistä.

Mitä ravitsemusryhmissä tehtiin? Keksittiin yhdessä keinoja, miten syödä hyvin. Jaettiin ruokamuistoja. Vaalittiin hyvää ruokahenkeä ja iloa syömisestä.  Maisteltiin, erottaako suolan näkkäreistä ja kokeiltiinpa sitä, miltä linssit maistuu (maistui kaikille, santsikierros oli suosittu myös).

Itselleni oli todella mielenkiintoista päästä seuraamaan noin 80 henkilön ravitsemustilaa noin 1,5 vuoden ajan. Ja konkreettisesti nähdä, miten kolesterolitasot laskevat ja verenpainetasot ovat terveellisimmällä tasoilla. Moni hoikistui ja innoistui liikunnasta.

Tein töitä päivätyöni päälle ja kun raahustin naapuritaloon tutkimuskeskukseen neljän maissa olin aina vähän, että apua, kun väsyttää. Poistuessani seiskan kasin maissa uhkuin kuitenkin intoa: Miten voi olla näin mahtava ammatti ja miten voi tutkittavat olla noin huippuja! (Huom. en suinkaan tehnyt jatkuvasti tämmöisiä työpäiviä, vaan tutkimusviikot menivät ryppäinä.)

Liikuttavimmat muistamiset olen saanut FINGER-tutkittavilta. Isännät ojensivat Jussi-paidoissaan paketit itsekaadettua hirveä pakasteena joululahjaksi ja toinen herra toi ämpärillisen omenoita.

Oma osuuteni tutkimusta loppui viimeiseen yhteiseen ravitsemuskertauskertaan. Muistelen lämmöllä  – ja liikuttuneena – kun Mediwestin luentosali on viimeistä paikkaa myöten täynnä eri ryhmien (yhteensä 8, jos muistan oikein) tutkittavia. Vaikka itsestä tuntui, että jaksaako ne enää tätä ravitsemusasiaa, mutta voi pojat, kyllä he vaan jaksoivat ja osallistuivat aktiivisesti sillä viimeiselläkin luennolla.

Mistä on pienet  – tai vähän suuremmatkin – interventiotutkimukset  tehty?

Hyvän suunnittelutyön, riittävän budjetin ja taitavan tutkijatyön lisäksi kenttätyöläisten tiimityöstä ja hyvästä hengestä sekä ennen kaikkea tutkittavien omistautumisesta tutkimukselle.

 

Jälkikirjoitus:
Mietin koko aamupäivän, viitsinkö lykästä tätä postausta tänään ja tähän ilouutisen perään.  Juttelin ennen jutun kirjoittamista tutkijaystäväni kanssa ja kysyin, mitä mieltä hän on. Halusin nimenomaan tutkijan kommentit näkemykseeni. Hän totesi, että ajattelussani on vinha perä ja hän kannusti herättäämään tästä keskustelua. 

Laihdutuksen uusi aikakausi

”Syö vähemmän, kuin kulutat.” 

”Liiku enemmän.”

”Tarkkaile mitä syöt.”

Kuulostaako tutulta?

”Potilasta vaivaa energiatasapainon epätasapaino.”

Lääkäriä sen sijaan vaivasi joko vakava unenpuute tai pahaksi äitynyt lääketieteen kapulakielen tartunta.

***

Painonhallinta, painonpudotus, laihdutus. Nämä termit ovat minusta kovin latteita ja kankeita. Toisaalta niin on monesti suhtautuminen ja asennoituminen itse aiheeseen. Kukapa ei olisi kuullut edellä esitettyjä hokemia, että kun vaan tietoisesti tsemppaat ja otat itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se sillä sitten korjaantuu. Vaan kun se ei mene niin.

Olen itsekin ymmärtänyt vasta viime aikoina, miten väärinymmärretty tila ylipainoisuus on. Valitettavasti terveydenhuollossakaan ei tajuta, miten monisyisestä ongelmasta on kyse. En ole vielä tavannut sellaista potilasta, jonka ongelma olisi pelkästään energiatasapainon epätasapaino.

Ensinnäkin, painonpudottaminen ei ole kuuriluontoista. Se on uusien hyvien tapojen omaksumista sellaisten tilalle, jotka haittaavat terveyttä. Eikä vain fyysistä vaan myös henkistä terveyttä. Syömiseen liittyy hyvin usein negatiivisia mielikuvia, morkkista syömisestä ja sellaista ikuista mielen painia mitä saa ja mitä ei saa syödä. Tämä vie ilon niin ateriahetkiltä kuin elämästä yleensäkin. Minusta on kauhean surullista, miten moni ei nauti syömästään ruosta.

Toisekseen, kaikki painonpudottamisessa äkkiliikkeet ovat tuhoontuomittuja. Tarkat ateriamallit, sahanjauhonmakuiset sheikit (yhtään hyvänmakuista ei ole maisteluista huolimatta tullut vielä vastaan) ja tiukat treenisuunnitelmat eivät tuo pysyviä painonpudotustuloksia ja voivat pahimmillaan olla terveydelle haitallisia. Superdieetit voivat johtaa hetkelliseen ulkoiseen muutokseen, mutta sisäisesti ei tapahdu juurikaan. Painonpudottamisessa tärkein treenattava kehon osa sijaitsee korviesi välissä.

Kolmanneksi, positiiviset muutokset lähtevät positiivisista ajatuksista. Tämä ei yleensä ole se laihduttamisen lähtökohta. Ylipainoiset kokevat paljon syrjintää painonsa takia – useimmat jo lapsesta lähtien. Monilla on itsestään kaikkea muuta kuin mairitteleva kuva. Näinhän sen ei tietenkään pitäisi olla: keho ei ole yhtä kuin se persoona siellä sisällä. Terve ja positiivinen minäkuva on tärkeimpiä apuvälineitä laihduttamisen polulla.

Laihdutuksen uusi aikakausi on täällä!

Näistä ajatuksista ja halusta tarjota tilalle jotain paljon parempaa syntyi Koodinimi: Kaizen. Hassu nimi, mutta sillä on hieno merkitys. Kaizen tarkoittaa hyvää muutosta ja jatkuvaa kehittymistä. Olen mukana Kaizen – liikunta- ja ravitsemusryhmässä yhdessä personal trainer Juhani Pitkäsen (K3Fitness), syömisen psykologiaan erikoistuneen psykologi Anna Riihimäen (Luminous Mind) ja ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin (Pöperöproffa) kanssa.

Kurssin sisältö rakentuu kolmen tukirangan varaan: ravinto, liikunta ja psykologia. Valmennus, kurssi, ihan miksi haluat sitä kutsua, toimii netissä ja siten sille voi osallistua mistä päin maailmaa vain ja rauhassa itselle sopivaan vuorokauden aikaan. Kurssin kesto on kahdeksan viikkoa ja se on aika intensiivinen. Ruokailun puolesta lupaan paljon asiaa tietoisesta syömisestä, mutta myös hyviä käytännön vinkkejä ja ruoanlaittovinkkejä! Lisätietoja kurssin rakenteesta, sisällöstä, valmentajista ja aikataulusta löydät osoitteessa www.kaizen.fi (nettisivut pelittää n-y-t-nyt! 🙂 )

Tämä on siis avoimesti mainospostaus. Ennen kaikkea siksi, että toivomme kovasti, että Kaizen-kurssin löytävät kaikki ne, jotka tarvitsevat apua ruokarauhan löytämiseen ja saadakseen vaikuttavat apukeinot painonhallintaan ja siten painonpudottamiseen. Tervetuloa mukaan!

???????????????????????