Metsässä pööpöilyä, kirjaproggista ja SYLI-kummi-kandidaattius (onko se sana?)

Terkut tyypit. Perheelliset aina valittaa ruuhkavuosista, mutta osaa sitä näköjään sinkkunakin elämästään tehdä sellaista sirkusta, että joka toinen päivä hirvittää ja joka toinen päivä meinaa tulla hulluksi. Koko ajan on kuitenkin pohjavireenä semmoinen loputon kiitollisuus kokemuksista ja ihmisistä ja huumorpitoinen fiilis (tragikomiikkakin lasketaan komiikaksi luulen 😀 ).

Tässä tulis nyt kaks ilmoitusluontoista asiaa. Sillä aikaa, kun meikä opettelee muun muassa suunnistamista eräkoulussa (kuvassa huippu kämppikseni ja erään iltapäivän suunnistusparini Tiian kanssa), niin Syömisähiäiriöliitto on armossaan suonut mulle vuoden 2018 SYLI-kummin äänestyksessä kandidaattiuden!  (Edelleen… onko se sana? Sanakirja.org löysi sen venäjäksi, että ehkä se on Venäjällä sana… ) Äänestys löytyy Syömishäiriöliiton upouusilta nettisivuilta tästä linkistä. Varoitus kuitenkin. Siellä on ihan turkasen hyvät ehdokkaat, joten valinnan vaikeus on taattu!

Mukana ovat:

• 365 kehoposiviinen -kollektiivi
• Psykologi Katariina Meskanen/PsyKat
• Ravitsemusasiantuntija Patrik Borg
• Meitsi 🙂
• Ravitsemusterapeutti Ulla Kärkkäinen/Bite – Haarukassa hyvinvointi
• Tampereen kaupungin syömishäiriöyksikkö
• Vatsamielenosoitus/Tytti Shemeikka
• Älä mahdu muottiin –projekti

Tarkemmin proggiksista ja ammattilaisista Syömishäiriöliiton sivuilla.

Toinen ilmoitusluontoinen asia on, että se on kuulkaa SEFB-henkinen kirja tuloillaan! Kolmas kirjalapsukainen putkahtaa painosta ennen tammikuuta 2019, jolloin sen pitäisi löytyä kirjakaupoista ja kirjastoista.

Tavoitehan oli, että mulla ois ollut kirja kasassa keväällä, sitten ennen opintojen alkua, nyt vaan toivon ihmettä ennen deadlinea. Tämä ei ole valitus. Tämä on realistinen kuvaus siitä, millaista yrittäjähenkinen, luova työnteko voi olla. Onneksi elämää tasapainottaa avovesiuinti, fatbike-pyöräily, luontopolkujen suunnittelu, sienten opiskelu ja ennen kaikkea loistava seura eräopaskoulussa.

Kolmas, vähän jo vanhentunut, uutinen on se, että olen aloittanut kesällä Helsingin Sanomien kolumnistina, mikä on mahtava tilaisuus, josta olen todella iloinen! 🙂  Älkääkä säikähtäkö kolumnien kommentteja – en säihkähdä minäkään. 😉

Ihanaa syksyn alkua kaikille ja muistakaa mennä metsään! (Neljäs ilmoitusluontoinen asia…) Lauantaina on Nuku yö ulkona -tempaus, josta löytyy lisätietoa esimerkiksi Suomen Ladulta. Lähiluontoon nukkumaan mennessä on varsin sallittua (oikeastaan suositeltavaa) raahata telttaan vaikka patja, lämmin talja tai kymmenen tyynyä. Luonnossa ei minusta yleisesti ottaenkaan tarvitse kärvistellä.

Pysykäämme kuulolla, sillä kunhan kässäri on lähetetty, kerron lisää eräopaskoulusta ja luontomeiningeistä!

Yours truly,

kehoaktivisti ja ruokaradikaali (siinäpä vähän esimakua kirjasta…)

Leena

Outdoor life best

Katu-uskottavaa välipalaa lapsille

Neljä vuotta sitten harkitsin graafikon uraa ja tuunasin Vanhempainliiton Kotirintama-kampanjan  pelottelujulisteita uusiksi. Olin tyytyväinen lopputulokseen, esimerkkinä tämä:

Samassa jutussa pohdin sitä, miksi lapsille on tarjolla kaiken maailman epäterveellistä mössöä liikuntatapahtumissa ja huvipuistoissa. Mielikuvat siitä, mikä on juhlaruokaa ja ruokaa, joka yhdistyy kivoihin tapahtumiin, luodaan lapsuudessa. Niiden mielikuvien pulmalliin ruokailutottumuksiin johtavia tapoja sitä sitten esimerkiksi ravitsemusterapiassa yritetään purkaa aikuisena.

Sitten on lapsille markkinointi. Siihen pätee kyllä samat säännöt kuin aikuisillekin markkinointiin, mutta Kuluttaja-asiamies on antanut oman linjauksensa, jonka suositukseksi tulkitsen. Siinä annetaan muun muassa hyviä esimerkkejä siitä, mitkä mainonnan keinot on tulkittu hyvän maun ja lasten edun vastaisiksi. Esimerkeistä löytyy muun muassa seuraava:

Makeisia mainostettiin tekstillä ”Karkilla saat kavereita.” Kuluttaja-asiamies piti mainosta hyvän tavan vastaisena, kun siinä annettiin ymmärtää, että karkkia ostamalla välttyy yksinäisyydeltä. (KA 1996/40/0989)

Tämä tapaus on vuodelta 1996. Nyt, 21 vuotta myöhemmin, erään hyvin laajalevikkisen lastenlehden takakannessa komeilee tämä:

Mistähän sitä aloittaisi tämän ruotimisen? Mainos on ilmeisesti tarkoitettu aikuisille, mutta joku firmasta on keksinyt, että eiköhän osteta paikka suosituimmasta lastenlehdestä, kuulkaas!

Kyseisen lehden levikki on 300 000 ja lehden nettisivujen mukaan sitä lukee viikottain yli miljoona suomalaista. Kohderyhmänä siis pitäisi olla lapset, mutta tämä mainos ei todellakaan näytä lapsille suunnatulta tai sitten tässä halutaan korostaa jotain ikiaikaisia ”näin kasvat raavaaksi mieheksi lihaa syömällä” -myyttiä. Joka on hengenvaarallinen. Kirjoitin Feminismiä pojille -kirjoituksessa aiheesta, mutta otetaanpa kertauksen vuoksi nosto sieltä.

Se, että pojat kasvaa ajatukseen, että liha on miehistä ruokaa ja kasvikset naismaista sievistelyä, vaurioittaa poikien fysiologista terveyttä. Ihan samalla tavalla kun ei markkinoida tupakkaakaan, pidän hyvin kyseenalaisena, että prosessoitua lihaa saa tällä tavoin ”katu-uskottavana” ja coolina mainostaa. Prosessoitu liha on yhdistetty muun muassa suolistosyöpiin, ylipainoon ja diabetekseen. Ei yhtään sen parempi kuin keuhkosyöpä, jota yleisimmin tupakointi aiheuttaa.  Puhun pojista, koska en parhaalla tahdollanikaan saa tätä ajateltua tytöille tai naisille kohdistettuna.

Toiseksi vaihtokauppa: karkkia ei voi aina syödä, mutta Villen voima-jörkkiä (hyvä jeesus, mikä nimi…) voi. Paitsi että ei. Tässä ratsastetaan vuoden 2017 supervillityksellä eli sokerikammoisuudella. Vaihto karkista prosessoituun lihaan ei ole hyvä vaihtokauppa. Voima-jörkki koostuu n. 30 % rasvasta (josta tyydyttynyttä 1/3) ja 27 % proteiinista ja noh… suolasta.  Siinä on hulppeat 3 % suolaa. Suolaa, joka siis kulkee terveyspiireissä ”silent killer” -nimellä ja aivan syystä. Suola on verenpaineen merkittävin taustatekijä ja siten sydän- verisuoni- ja aivoterveyttä vaurioittava ravintoaine. Sitä pelättyä sokeria tosiaan ei ole nimeksikään (hurraa… 😛 )

Sitten vielä tämä tunteisiin vetoava mielikuvamarkkinointi. Ole katu-uskottava. Minusta tämä ei paljon eroa tuosta tapauksesta, jossa vuonna 1996 kuluttaja-asiamies katsoi, että ”karkilla saat kavereita” ei ole asiallista markkinointia. Lasten maailma on pahimmillaan hyvin raadoillista hyväksyntä-kamppailua, jota tällainen miehinen pönkitys ei ratkaise vaan pahentaa.

Kuluttaja-asiamies ei katso myöskään hyvällä, jos epäterveellisiä ruokia markkinoidaan julkkiksilla tai lasten ja nuorten idoleilla. En tiedä, onko näyttelijä, ravintoloitsija Ville Haapasalo nykyidoli, mutta tokihan hänestä rennon jätkän mielikuva välittyy ihan vaan mainoksenkin perusteella. Ja kyllä, jos hän rennon jätkän imagolla markkinoisi terveellisiä vaihtoehtoja, olisin ihan tyytyväinen, koska minulla ei sinällään ole mitään vastaan markkinoinnin keinoja, jos niitä käytetään yleisen hyvän ajamiseen – ja siinä sivussa rahan tekemiseen.

(Saman firman, eli Deliciestin lapsille suunnatut rahkavälipalat, joista Maiskuiksi kutsuvat ja jotka piirroshahmoin ovat koristelleet, on muuten ravitsemuksellisesti kaikkea muuta kuin hyvä välipala. Sanoi mainosteksti mitä hyvänsä. )

Lapsille hyviä välipaloja ovat (off the top of my head pikaisesti lueteltuna):

• Hedelmät ja marjat
• Kasvispalat (juurespalat kunniaan!)
• Täysjyväviljatuotteet, kuten puurot, leivät, näkkärit, vähäsokeriset välipalapatukat, tolkullisesti sokeria sisältävät myslit ja murot, weetabix
• Maustamattomat  tai kevyesti sokeroidut maitotuotteet tai vastaavat vegaaniset vaihtoehdot (sokeroidut, koska ei nyt terveysfasisteja sentään olla)
• Proteiinia itse suosisin ekovaihtoehdoista eli esim. vapaankanamunat, tofu, muut kasviproteiinit, vaikkapa hummus voileipien välissä (luettelen nämä siitäkin huolimatta, että joku siellä nyt sanoo, että meidän lapset ei syö)
• Pähkinät ja siemenet sekä näistä tehdyt patukat ja palat (joissa vähän enemmän sokeria, mutta edelleen, eipä mennä sille paniikkilinjalle)
• Ja tokihan jätskiä tai leivonnaisia voi olla myös välipalana silloin tällöin! Heittona, että vaikkapa joitain kertoja kuussa (ja toki useammin aterian kylkiäisenä jälkiruokana kohtuu annoksina).

Voima-jörkkiä en kyllä tyjyn suolapitoisuutensa ja rasvaisuutensa takia olisi lasten suuta kohti ohjaamassa… Enkä kyllä aikuistenkaan. Mutta tämä on mielipide! Kukin aikuinen päättäköön omalta kohdaltaan mitä tekee.

Ai, mikä (Sanoma Magazinen julkaisema) lehti onkaan kyseessä?  Oma veikkaus pelkän mainoksen perusteella oli, että TM. Ei ollut. Oli tämä:

Älä välitä

Muistan ekalla luokalla ilmoittautuneeni liikka-kerhoon ja olin ihan paniikissa siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelotti ihan hirveästi, kun en tuntenut kerhosta muita. Olin kauhun kyllästämä ensimmäisenä kerhoiltapäivänä. Tämän lisäksi minulla ei joko ollut vielä rannekelloa tai en sitä löytänyt, joten olin ottanut mukaan herätyskellon näyttämään oikeaa aikaa, että en varmasti myöhästyisi kerhon alusta.

Kävikin niin, että jotain meni vikaan ja todella olin paniikista ja kellovarautumisistani huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. En vieläkään tiedä, kumpaa vai kumpaakin, sillä kerhoa en löytänyt. Enkä koskaan enää uskaltanut sinne mennä, saati, että olisin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tai en ainakaan muista, että olisin ikinä asiasta puhunut.

Koska hävetti. Enkö ollutkaan reipas koululainen, joka tekee kivoja asioita reippasti? (Leima, joka otsaani oli leimattu jo hyvin varhaisessa vaiheessa.) Että paljastuisin noloksi ja jotenkin yleisesti urpoksi. En edes liikka-kerhoon selvinnyt!

Ja sitten tulee se hulluin osa: Pelkään edelleen kaikkea uutta, etenkin, jos se liittyy asioihin, joita en osaa. Uusiin harrastuksiin lähden aina pelonsekaisin tuntein. Kuntosali ei ole vuosienkaan jälkeen muuttunut mieluisaksi paikaksi, koska joka kerta salille meno on pelon voittamista. Ei sen takia, että en osaisi toimia siellä. Sen takia, että en ole täysin päässyt typerästä piirteestä olla välittämättä muista.

Kyllä, olla välittämättä siitä, mitä joku ajattelee tekemisestäni ja toiminnastani. Tiedostan pelot täysin irrationaalisiksi ja typeriksi. Tajuan, että hermostunut lapsi minussa vaan ei meinaa unohtaa neuroosejaan. Osaan pelot myös lähes aina voittaa, mutta joka kerta ne on edessä.

Menen uusiin harrastuksiin, mutta  kukaan ei taida tajuta, millaista henkistä tsemppausta ja itse-sparrausta nuo kerrat ovat. Joudun pakottamaan itseni ihmisten ilmoille jatkuvasti, koska jännitän myös noita katuja allani ja baareja, kahviloita ja muita julkisia tiloja. Jos jätän poistumatta kotoa (siis muutakin kuin töihin), se muuttuu päivissä ja viikoissa tosi raskaaksi. Se, mikä näyttää kaikista hyvin sosiaaliselta elämältä, on isolta osin aktiivisesti luotua. Koska pelkään, että se muuttuu vaikeaksi, jos jään kotiin kyhjöttämään ja typerät pelot ottaa vallan. (Onneksi olen myös jääräpäinen ja en suostu ikinä antamaan peloille periksi.  Ja tokihan kantapaikat ovat asia erikseen. Siksi Tavastia ja Brewdog ei enää herätä pelkoja. 😀 )

Hoitokeinoksi en ole keksinyt sen parempaa kuin hokea itselleni, että ketään ei kiinnosta, mitä minä teen. Koska tottahan se on. En minäkään pohdi etenkään vieraiden ihmisten tekemisiä tai päivittele! Ystävätkin tekee omat valintansa ja that’s it.

On tässä se hyvä puoli, että tämä irrationaalinen pelko auttaa ymmärtämään vaikkapa arkaa tai ikäviä katseita pelkäävää vastaanottotyössä. I get it. Ei ole helppoa etsiä uusi harrastus, opetella uusia taitoja tai löytää omanhenkistä seuraa.

Onnekseni on myös  paljon tilanteita, jolloin en todellakaan mieti, mitä minusta ajatellaan. Ilman, että psyykkaan itseäni. 😉 Työssäni olen aika sinut itseni kanssa ja semmoisia lamaannuttavia pelkoja ei juuri tule vastaan. Joitain kertoja kylläkin ja silloin tiedän, että työn laatuhan siinä kärsii, kun tehtävän loppuun vieminen on yhtä selviämistaistelua. Se harmittaa. Mutta on ymmärrettävää ja en nyt kauheasti itseäni jaksa niistä tilanteista soimata. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan 100-prosenttisen hyvää jälkeä.

Ja sitten on tämä elämä kokonaisuutena. Moni tuntuu elävän henkisessä lasitalossa ajatellen, että kaikki katsoo sisään pahansuopaisesti haluten hajottaa koko rakennelman. Jatkuva vatvominen siitä, mitä muut ajattelevat ja kuvitelmat siitä, että muut haluavat pahaa tai tuhota, vievät tolkuttomasti energiaa. Itselläni nämä vatvomiset liittyy – onneksi! – vain irrationaalisiin liikunta- ja kahvittelu-hetkiin eikä elämään kokonaisuutena! Yleisesti olen vähän silleen, että living the dream. 😀

On myös tilanteita, jolloin joku sanoo ilkeästi ja ne sanat jäävät sisään muhimaan. Syntyy pelkoja ja ajan saatossa sisällä porisee varsinainen myrkkykeitos. Sellainen, joka syövyttää minuutta, tekee araksi ja samentaa mielialan. Joskus sanomiset voi olla hyviäkin. Minulla reippaan leima on ollut kyllä ennen kaikkea rasite, vaikka vanhemmat varmasti tarkoittivat vaan hyvää kehumalla. Se oli ehkä kuitenkin liian iso kehu pienelle neuroottiselle mielelle. 😀

Siksi vinkki jännittäjältä: Älä välitä.

Tämä ei tarkoita, että ala kyyniseksi erakoks, joka pelkää ihmisiä ja korottaa individualismin ylimmälle korokkeelle. Tämä ei tarkoita, että jätä tekemättä asioita, jotka pelottaa. Tämä tarkoittaa vaan sitä, että ihminen tulee liian varovaiseksi, jos liikaa miettii sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä toimiiko normien tai neuroosien mukaan. Onko liian vanha tai vastaavasti liian kokenematon johonkin. Näyttääkö oudolta, tekeekö väärin vai oikein.

Nyt kun pelot on kirjoitettu auki, tuntuu muuten todella paljon kevyemmältä. Lisäksi ehkä piirun verran rohkeammalta tehdä valintoja, jotka vie eteenpäin. Vaikka taas pelottaa.

Ehkä se oli tämän sekavan sepostuksen tarkoitus. Auttajan tarvitsee joskus vissiin auttaa itseäänkin. 😉

Ahdistus ei ole tunne

Disclaimer: Tässä blogitekstissä ei käsitellä kliinistä ahdistuneisuushäiriöitä, joka todella on sairaus. Tässä käsitellään vain tunnetilaa, jota moni arki- ja puhekielessä kuvaa termillä ”ahdistus”.

***

Tuntuu, että kaikkia ahistaa. Kaikki ovat levottomia, sulkeutuneita someen ja itseensä. Uutiset ahistaa. Töissä ahistaa. Perhekin ahistaa. Joku näkymätön istuu koko ajan rinnan päällä ja minua ahistaa!

Mutta mitä ihmettä on ahdistus – siis se arkikielen ahdistus? Mitä ahdistus-tunne saa tekemään muuta kuin kiertämään kehää?

Olin syksyllä psykologi Franz Schniderin koulutuksessa, jonka Suomen Psykologinen Instituutti järjesti. Sieltä jäi mieleeni ajatus, että ahdistus ei ole tunne. (Jäi sieltä muutakin mieleen, oli nimittäin yksi parhaimmista koulutuksista, joissa olen ollut.) Ahdistus on epämääräinen möykky tunteita, vyyhti, kerä, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua, jonka yksittäiset tunteet odottavat erittelyä ja ruotimista. Minusta tämä oli varsin nerokas ajatus ja olen huomannut, että se on suureksi avuksi omassa elämässänikin.

Tulee päiviä, että on ahdistunut olo. Kuten tänään. Minulla oli eilen oikein kiva päivä ja ilta kavereiden kanssa, mutta jostain syystä minua alkoi illan edetessä jotenkin kalvaa asiat – arkikielellä puhuisin jopa ahdistuksesta. Olo oli niin ikävä, että koin parhaimmaksi lähteä kotiin, kun muut jatkoivat tanssilattialle iltaansa.

Joku voisi vitsaillen sanoa, että koin vain lievän laskuhumalan, mutta tunne oli möykkynä rinnassa vielä aamullakin. En saanut oikein mitään aikaiseksi ja tunnit kuluivat. Sometusta, nettiartikkeleita, äh, minua ahdistaa. Haahuilin kirpputoreilla, kävelin hiljaisia katuja lumen sohiessa silmiä. En saanut oikein mistään kiinni. Itketti.

Todellisuudessa kävin mielessäni ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan. Päivän aikana olen saanut niistä eritelty ison osan. Olen pohtinut, millaisia tunteita erilaiset tilanteet, joita olen kohdannut, onkaan minussa oikein herättänyt ja miksi.

Eihän se helppoa ole. Tunteiden kanssa eläminen. Etenkin kun on luonteeltaan sellainen, että tunteet tuntuu kulkevan mielellään jonkin vahvistimen läpi ennen kuin tulevat tietoisuuteni kuultavaksi. Helppoa ei myöskään ole omien tunteiden kohtaaminen, niiden rehellinen tarkastelu Se, että kokee itsensä heikoksi tunteittensa edessä. Se, että kokee heikkoutta elämän edessä. Väsymystä, riittämättömyyttä, hylätyksi tulemista ja rakkauden pulaa. Jotenkin häpeällistä myöntää, että myös nämä ikävät ja jotenkin nolot, heikkoutta osoittavat tunteet ovat tehneet kotinsa minuun ja tulevat aina välillä esille mieleni lymynurkista.

Ahdistus ei ole tunne. Ahdistus on merkki, että on aika pestä mielen tunnepyykkiä.

P.S. Todellisesta ahdistuneisuushäiriöistä lisätietoa esimerkiksi Mielenterveystalosta.

Saako sokeriövereitä vetää?

Sokeri on ollut ainakin parin vuoden ajan superpahis ja sokerihysteria on mennyt naurettavuuksiin asti. Ketsuppeja syynätään ja kauhistellaan, lapsille vaaditaan täysin mauttomia kiisseliannoksia (kiiselifanin mielestä tämä on pyhäinhäväistykseen verrattava teko).

New Yorkiin on avattu huikea liike. Se myy erilaisia keksitaikinoita ja niistä tehtyjä herkkuja, kuten pirtelöä, jäätelökioskin tapaan. Jauhot ja kanamunat tosin on kuumakäsitelty, että kukaan syöjistä ei saa pakkia sekaisin salmonellan tai muiden bakteerien takia. Tötteröön pyöräytetään taikinapallo aivan kuin jäätelökiskallakin. Värikästä, hauskaa ja ihan varmasti hillittömästi sokeria sisältävää!

Eräästä keskusteluketjusta huomasin kauhistelua, että jessus, ihan törkeästi sokeria ja nyt kaikki sairastuvat ja sitten lääketeollisuus rikastuu. Tässä on suuri ajatusvirhe.

Ensinnäkin, kukaan ei pakota syömään megasuuria sokeriannoksia. Tosin itse pidän sokerin paniikinomaista karttelua yhtä epäterveellisenä syömiskäyttäytymisenä kuin sokeriövereitäkin.

Toisekseen, New Yorkissa on arviolta 19,9 miljoonaa ihmistä ja siellä vierailee vuosittain 50 miljoonaa ihmistä. Kun jakaa 50 miljoonaa 365:llä, on turisteja ainakin 136 986 per päivä. Näin ollen asiakaskunta jäätelöbaarilla on reilut 20 miljoonaa. Porukkaa on niin paljon, että övereimmätkin liikeideat eivät yksistään sairastuta ketään.

Helsingissä visiteeraaville vinkkaan myös makoisan kohteen, eli Roobertin Herkun, joka on vanhanajan karkkikauppa. Sillä on liikeeet Viiskulmassa ja  Eerikinkadulla.

Sokeriövereitä saa vetää. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin. Suosittelen näihin tilanteisiin kuitenkin kokonaisvaltaista elämystä, kuten kivassa karkkikaupassa tai vaikka sitten keksitaikinabaarissa visiittiä, kuin päätöntä karkin nassuttelua tai jäätelön lappamista ilman, että muut aistit edes ehtivät mukaan. Tuoksut, värit, hajut ja tunnelma on erikoisputiikeissa aivan omanlaisensa.

Voi, kunpa ihmiset tajuaisivat elämän tarkoituksen. Uskoisin, että se helpottaisi suunnattomasti nykyihmisten määrittelemättömään ahdistukseen, uupumukseen ja eksyneenä vaeltamiseen. Tykkään sanonnasta ”Love and kindness, there is nothing else.” Täysin samaa mieltä en kuitenkaan ole, sillä listasta puuttuu yksi olennainen tekijä hyvää elämään.

Nautinto.

Uhriutumisesta

Kertoo jotain viime syksyn sekopäisyydestä, että jo syksyllä kirjoittamani juttu on totaalisesti jäänyt unholaan ja julkaisematta. 😀 Otamme vahingon takaisin.
***

 

Nyt silläkin riskillä, että joku pahoittaa mielensä… Muutamia ajatuksia ilmiöstä, jonka olen nimennyt uhriutumiseksi.

Kiinnitin viime syksynä huomiota pariin tavallaan ihan toisistaan irralliseen tilanteeseen. Niitä tässä miettiessäni olen alkanut huomata, että näitä asioita yhdistää asenne. Uhriutumisen asenne. Lisänä tunneliemessä voi olla kateus, katkeruus, voimattomuus, ahdistus tai epätoivo.

Ensimmäinen tapaus oli terveeseen laihduttamiseen tähtäävässä ryhmässä. Tapaus: nainen postaa kivan kuvan treeniasussa ja kertoo, mihin aktiviteettiin on matkalla hikoilemaan. Kommenttiketjuun alkaa ilmestyä nillittäviä kommentteja: ”mitä tuo NORMAALIPAINOINEN täällä postaa kuvia?” ja ”kyllä vituttaa, kun hoikat nipottaa muutamasta jenkkakahvastaan”.

Nyt muutama kysymys nillittäjälle: Millä asenteella oikein olet omaa painoasi pudottamassa ja kehoasi muokkaamassa? Millä eväillä ja voimavaroilla meinasit tehdä sen?  Miten toisten iloisuus ja onnistuminen on sinulta pois?

Voisikohan mahdollisesti olla kyse siitä, että uhriutat itsesi johonkin ”minulla on niin vaikeaa, teillä kaikilla muillakin pitää olla” -karsinaan? Ei, ei ole kiva, jos KUKAAN, minkäänkoinen nainen ruikuttaa kehostaan.

Paljastui muuten, että kuvan laittaja oli pudottanut reilusti painoa ja oli vaan iloisena menossa urheilemaan ja jakoi hauskan treenivinkin muillekin. Raukka varmaan lähinnä nieleskeli kyyneleitä hyvin ikävien kommenttien jälkeen. Varmaan muillekin tuli yhtä paha mieli kuin minulle uhriutujasta.

Mallia hyvään kehopositiivisuus-nettifoorumiin olen saanut englanninkielisestä Eat the Food -ryhmästä, jossa on jäätävän tarkat säännöt, mutta niiden ansiosta ryhmässä on vain ja ainostaa uskomaton tsemppihenki — silloinkin, kun joku purkaa sydäntään, kun on vaikeaa. Ryhmän ehdoton sääntö on, että toisiin ihmisiin ei saa verrata. Mutta uhriutujille tämä on vissiin täysin mahdoton ajatus.

Yritän ymmärtää uhriutujia, believe me, joka päivä yritän. Joskus vaan tuntuu, että sen jatkuvan ymmärtämisen sijaan ehkä he hyötyisivät enemmän siitä, että joku laittaa sille uhriutumiselle stopin. Tämä kaikella rakkaudella. Negatiivisten ajatusten vahvistaminen märehtimällä tunnetusti vain pahentaa tilannetta ja ratkaisuja ongelmiin on entistä vaikeampi nähdä.

Toinen laajempi uhriutumis-keissi  tuli suositussa tv-ohjelmassa. Arman Pohjontähden alla -sarjassa oli ravinto-jakso, jotenkin hyvin irrallaan sarjan muusta linjasta. Muina aiheina ovat olleet muun muassa päihteet, kodittomuus, vankilaelämä ja vanhushuolto.

”Jeesus, mitä paskaa meille syötettään!”
”SALALIITTO!” ”
”Maito ja viljat on myrkkyä — meitä on huijattu!”
”Lapset koukutetaan sokeriin.”

Toinen vastaava esimerkki vastaavasta kohkaamisesta on erään nimeltämainitsemattoman valmentajan ihmiskoe.

Kenelle tuli yllätyksenä, että tuotteita markkinoidaan? Nyt oikeesti, onko tää maa täynnä aivottomia lampaita? Ainakin ne lampaat aktivoituivat Armanin FB-sivujen kommenttiosiossa kiitellen, että wau, eipä oo tullut mieleen ja on tää ihan hirveetä. Oikein tyylipuhdasta uhriutumista. En, minä kuluttajana ole voinut tehdä yhtään mitään tälle.  Minua on vaan ohjailtu ylhäältä päin. ”Someone made me do it.” Tämä käsittämätön vastuun pakoilu ja uhriutuminen on todella ikävää ja kielii enemmän siitä, että nyt ei ehkä olla oman elämän herroja muutenkaan.

Suomi on maa, jossa on korkea koulutus ja varsin varakasta väkeä. Täällä ruokakaupassa voi olla ostamatta (ainakaan joka päivä) karkkia ja pizzaa ja syödä kasviksia ja nassuttaa kalaa iltaruoaksi.

Paitsi arvatkaas mitä? Top 3 ongelmissa omilla asiakkailla on tätä nykyä se, että kun he välttelevät täysjyväviljaa ja ihan mitä vaan terveellistä hiilihydraatin lähdettä, niin heidän tekee ihan helvetisti mieli sokeria. Sitten he selittävät, että nyt heillä on makeanhimo — mikä kivennäisaineen puutos voi olla kyseessä? (vastaus: ei mistään, syö leipää — kyllä, todella monelle tuntuu se leipä sopivan, what do you know?) Lisäoireena vetämättömyys, arjen raskaus ja huono uni. Jos kyseessä on liikunnallinen ihminen, saadaan bonuksena tästä vielä palautumisongelmat, hysteeriset ruoka-ajatukset, koska elimistö huutaa energiaa ja jossain vaiheessa sitten ylikunnon kanssa kilpirauhasongelmat. Bueno! Kyllä kannatti.

Ravitsemusterapeuteilla on semmonen ainutlaatuinen tilanne, että me itse asiassa kuullaan hyvin erilaisten ihmisten ja perheiden ruokailutarinat. Siis kymmenien ja satojen perhekuntien yksityiskohtaiset raportit vuosittain. Seuraavan kerran, kun tekee mieli tehdä ravitsemuksesta ohjelmaa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi selvittämään, mistä se kana pissii. Tutkijoilta kannattaa jatkossakin kysyä, mutta väitänpä, että ravitsemusterapeuteilla olisi tähän täydentävä ja melkoisen herkullinen näkökulma myös.

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

The new normal is…

Ainutlaatuinen. Yksilöllinen. Persoonallinen.

Sinun ei tarvitse olla samanpainoinen kuin luokkatoverisi.

Sinun ei tarvitse urheilla yhtä paljon kuin naapurin Martti.

Sinun ei tarvitse pitää vaseliininmakuisesta viherpirtelöstä (*sanoo itselleen…* true story).

Sinulla ei tarvitse olla vaalea, tumma, vihreä, liukuvärjätty, pitkä, polkka, epäsymmetrinen, tasainen tai sotkuinen tukka, kuten naistenlehdet tässä kuussa ehdottaa.

Sinun ei tarvitse juosta, jos se tuntuu tylsältä tai liian rasittavalta. Se ei ole mikään kansalaistaito.

Sinun ei tarvitse syödä raakakakkua. Se ei ole mikään terveystuote, jota ilman ei pärjää.

Sinun ei tarvitse sienestää, keräillä nokkosia, marjoja tai mitään muutakaan, jos et siitä pidä. Et ole moraalisesti epäkelpo, vaikka nämä kansalaisetuudet jäävät käyttämättä.

Sinun ei tarvitse olla tumma, vaalea, oliivinvärinen, tasaisenvärinen, karvaton, sileä, rypytön, selluliititon, muhkuraton. Photoshopped is not real.

Sinun ei tarvitse olla kokoa 34, 36, 38, 40, 42, 44, n…. eikä  myöskään xs, s, m (tai B kuten eräs bloggaaja-ravitsemusterapeutti ilmoitti vaatekookseen väriestejuoksussa – en mieti kokoja selvästikään liikaa), l, xl, xxl, n…

Saat olla kokoa oma.

Sinun ei tarvitse olla lihaksikas, laiha, kurvikas, voimakas, urheilullinen, naisellinen, miehekäs, skrode, hoikka, hento tai mikään muukaan, miksi kehoja keksitään kutsua.

Saat olla mallia oma.

Sinun ei tarvitse suorittaa tutkintoa insinööri, opettaja, astrofyysikko, matemaatikko, psykologi, ravitsemusterapeutti, lakimies, lääkäri, kirjanpitäjä, tietoteknikko, muusikko.

Sinun tarvitsee vain vannoa vala: ”lupaan elää omannäköistä elämää”.

Sinun ei tarvitse asua kerrostalossa keskustassa, lähiössä lukaalissa, pirtissä peräkylillä ekohengessä, favellassa elämyksiä etsien, trooppisella saarella riippukeinussa, maailman merillä.

Sinun tarvitsee asua paikassa, jota kutsut kodiksesi, vaikka kukaan muu ei sitä sellaisena näkisi tai kokisi.

Sinun ei tarvitse syödä kaloreiden mukaan, makrojen mukaan, happo-emästasapainon mukaan, veriryhmädieetin mukaan, omituisten ruokayhdistelysääntöjen mukaan tai sen mukaan, mitä työpaikan kahvihuoneessa tai kuntosalilla käsketään.

Sinun kannattaa syödä kehoasi kuunnellen (höystettynä hippusella tietoa).

Muotit, normit ja sosiaaliset säännöt on… noh, hanurista. En keksi mitään hyvää, mitä semmoinen väkivaltainen ihmisten kehojen, identiteettien, ulkonäön, sosiaaliaseman tai koulutuksen muottiin istuttaminen olisi aikaan saanut.

Ahdistusta, että ei ole liian jotain. Identiteetti tuntuu jatkuvasti olevan hakusessa, kun vertaa muihin. Maailmantuska tuntuu liian suurelta kantaa harteillaan.

Jospa kaikki hengitettäisiin syvään kymmenen kertaa. Katsoisimme kehoamme lempeämmin. Vau, onpas se hieno. Jaksaa kantaa vauvaa sylissä päivästä toiseen, vaikka jumppaan ei ehdikään. Sehän jaksaa juosta väriestejuoksussa, vaikka sitä ei ole juoksutettu, jes!

Suhtautuisimme ajatuksiimme, itseemme ja elämäämme lempeän hyväksyvästi. Ahaa, tässä ollaan nyt. Vähän on kaikenlaista keskeneräistä, mutta elämä on silti tässä ja nyt. Prosessit on ikuisesti ja aina kesken, eikä se haittaa.

Silti ei kannata antaa elämän lipua ohi ottamatta siihen osaa vain sen takia, että ei ole ihan vielä valmis sukeltamaan pyörteisiin.

Haha, alan kuulostaa ihan Maaret Kalliolta, jonka Lujasti lempeä -kirjasta  onkin tuloillaan kirja-arvio! 😀 Nämä ajatukset kuitenkin on kypsytelty ihan lähipiirin ja erinäisten kohtaamisten pohjalta.

Minä en tiedä, mitä teen isona. Haluan hiihtää tammikuussa maratonin, mutta näillä työmäärillä (ja sosiaalisen elämän iloilla) , treenit ei ole vielä edes alkanut. En todellakaan istu mihinkään klassinen kaunotar-muottiin, en käytökseni (:D ) enkä ulkomuotoni puolesta. Olen useita eri kokoja, koska jokaisella vaatevalmistajalla on näköjään omat luokitukset. Eikä sillä ole niin mitään väliä, kunhan vaate menee päälle. En edelleenkään aio opetella superfoodeja, koska ne vaan pilaantuu kaappiin, koska maistuvat pahalta. Ja minä tunnetusti en huonoa ruokaa mielelläni syö. 😉

Mutta hitto vie, kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä. Hienoine ja huonoine puolineni!

Muutama muu juttu postauksen aiheita liippaavista jutuista:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/08/04/asioita-joita-ei-sanota-aaneen/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/05/06/oodi-keholle/

P.S. Ne on myös postauksia, joita luen aika ajoin, koska musta ne on varsin onnistuneita!