Älä välitä

Muistan ekalla luokalla ilmoittautuneeni liikka-kerhoon ja olin ihan paniikissa siitä, että olenko oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelotti ihan hirveästi, kun en tuntenut kerhosta muita. Olin kauhun kyllästämä ensimmäisenä kerhoiltapäivänä. Tämän lisäksi minulla ei joko ollut vielä rannekelloa tai en sitä löytänyt, joten olin ottanut mukaan herätyskellon näyttämään oikeaa aikaa, että en varmasti myöhästyisi kerhon alusta.

Kävikin niin, että jotain meni vikaan ja todella olin paniikista ja kellovarautumisistani huolimatta väärässä paikassa väärään aikaan. En vieläkään tiedä, kumpaa vai kumpaakin, sillä kerhoa en löytänyt. Enkä koskaan enää uskaltanut sinne mennä, saati, että olisin uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Tai en ainakaan muista, että olisin ikinä asiasta puhunut.

Koska hävetti. Enkö ollutkaan reipas koululainen, joka tekee kivoja asioita reippasti? (Leima, joka otsaani oli leimattu jo hyvin varhaisessa vaiheessa.) Että paljastuisin noloksi ja jotenkin yleisesti urpoksi. En edes liikka-kerhoon selvinnyt!

Ja sitten tulee se hulluin osa: Pelkään edelleen kaikkea uutta, etenkin, jos se liittyy asioihin, joita en osaa. Uusiin harrastuksiin lähden aina pelonsekaisin tuntein. Kuntosali ei ole vuosienkaan jälkeen muuttunut mieluisaksi paikaksi, koska joka kerta salille meno on pelon voittamista. Ei sen takia, että en osaisi toimia siellä. Sen takia, että en ole täysin päässyt typerästä piirteestä olla välittämättä muista.

Kyllä, olla välittämättä siitä, mitä joku ajattelee tekemisestäni ja toiminnastani. Tiedostan pelot täysin irrationaalisiksi ja typeriksi. Tajuan, että hermostunut lapsi minussa vaan ei meinaa unohtaa neuroosejaan. Osaan pelot myös lähes aina voittaa, mutta joka kerta ne on edessä.

Menen uusiin harrastuksiin, mutta  kukaan ei taida tajuta, millaista henkistä tsemppausta ja itse-sparrausta nuo kerrat ovat. Joudun pakottamaan itseni ihmisten ilmoille jatkuvasti, koska jännitän myös noita katuja allani ja baareja, kahviloita ja muita julkisia tiloja. Jos jätän poistumatta kotoa (siis muutakin kuin töihin), se muuttuu päivissä ja viikoissa tosi raskaaksi. Se, mikä näyttää kaikista hyvin sosiaaliselta elämältä, on isolta osin aktiivisesti luotua. Koska pelkään, että se muuttuu vaikeaksi, jos jään kotiin kyhjöttämään ja typerät pelot ottaa vallan. (Onneksi olen myös jääräpäinen ja en suostu ikinä antamaan peloille periksi.  Ja tokihan kantapaikat ovat asia erikseen. Siksi Tavastia ja Brewdog ei enää herätä pelkoja. 😀 )

Hoitokeinoksi en ole keksinyt sen parempaa kuin hokea itselleni, että ketään ei kiinnosta, mitä minä teen. Koska tottahan se on. En minäkään pohdi etenkään vieraiden ihmisten tekemisiä tai päivittele! Ystävätkin tekee omat valintansa ja that’s it.

On tässä se hyvä puoli, että tämä irrationaalinen pelko auttaa ymmärtämään vaikkapa arkaa tai ikäviä katseita pelkäävää vastaanottotyössä. I get it. Ei ole helppoa etsiä uusi harrastus, opetella uusia taitoja tai löytää omanhenkistä seuraa.

Onnekseni on myös  paljon tilanteita, jolloin en todellakaan mieti, mitä minusta ajatellaan. Ilman, että psyykkaan itseäni. 😉 Työssäni olen aika sinut itseni kanssa ja semmoisia lamaannuttavia pelkoja ei juuri tule vastaan. Joitain kertoja kylläkin ja silloin tiedän, että työn laatuhan siinä kärsii, kun tehtävän loppuun vieminen on yhtä selviämistaistelua. Se harmittaa. Mutta on ymmärrettävää ja en nyt kauheasti itseäni jaksa niistä tilanteista soimata. Ei ole mahdollista tehdä koko ajan 100-prosenttisen hyvää jälkeä.

Ja sitten on tämä elämä kokonaisuutena. Moni tuntuu elävän henkisessä lasitalossa ajatellen, että kaikki katsoo sisään pahansuopaisesti haluten hajottaa koko rakennelman. Jatkuva vatvominen siitä, mitä muut ajattelevat ja kuvitelmat siitä, että muut haluavat pahaa tai tuhota, vievät tolkuttomasti energiaa. Itselläni nämä vatvomiset liittyy – onneksi! – vain irrationaalisiin liikunta- ja kahvittelu-hetkiin eikä elämään kokonaisuutena! Yleisesti olen vähän silleen, että living the dream. 😀

On myös tilanteita, jolloin joku sanoo ilkeästi ja ne sanat jäävät sisään muhimaan. Syntyy pelkoja ja ajan saatossa sisällä porisee varsinainen myrkkykeitos. Sellainen, joka syövyttää minuutta, tekee araksi ja samentaa mielialan. Joskus sanomiset voi olla hyviäkin. Minulla reippaan leima on ollut kyllä ennen kaikkea rasite, vaikka vanhemmat varmasti tarkoittivat vaan hyvää kehumalla. Se oli ehkä kuitenkin liian iso kehu pienelle neuroottiselle mielelle. 😀

Siksi vinkki jännittäjältä: Älä välitä.

Tämä ei tarkoita, että ala kyyniseksi erakoks, joka pelkää ihmisiä ja korottaa individualismin ylimmälle korokkeelle. Tämä ei tarkoita, että jätä tekemättä asioita, jotka pelottaa. Tämä tarkoittaa vaan sitä, että ihminen tulee liian varovaiseksi, jos liikaa miettii sitä, mitä muut ajattelevat. Sitä toimiiko normien tai neuroosien mukaan. Onko liian vanha tai vastaavasti liian kokenematon johonkin. Näyttääkö oudolta, tekeekö väärin vai oikein.

Nyt kun pelot on kirjoitettu auki, tuntuu muuten todella paljon kevyemmältä. Lisäksi ehkä piirun verran rohkeammalta tehdä valintoja, jotka vie eteenpäin. Vaikka taas pelottaa.

Ehkä se oli tämän sekavan sepostuksen tarkoitus. Auttajan tarvitsee joskus vissiin auttaa itseäänkin. 😉

Mainokset

Ahdistus ei ole tunne

Disclaimer: Tässä blogitekstissä ei käsitellä kliinistä ahdistuneisuushäiriöitä, joka todella on sairaus. Tässä käsitellään vain tunnetilaa, jota moni arki- ja puhekielessä kuvaa termillä ”ahdistus”.

***

Tuntuu, että kaikkia ahistaa. Kaikki ovat levottomia, sulkeutuneita someen ja itseensä. Uutiset ahistaa. Töissä ahistaa. Perhekin ahistaa. Joku näkymätön istuu koko ajan rinnan päällä ja minua ahistaa!

Mutta mitä ihmettä on ahdistus – siis se arkikielen ahdistus? Mitä ahdistus-tunne saa tekemään muuta kuin kiertämään kehää?

Olin syksyllä psykologi Franz Schniderin koulutuksessa, jonka Suomen Psykologinen Instituutti järjesti. Sieltä jäi mieleeni ajatus, että ahdistus ei ole tunne. (Jäi sieltä muutakin mieleen, oli nimittäin yksi parhaimmista koulutuksista, joissa olen ollut.) Ahdistus on epämääräinen möykky tunteita, vyyhti, kerä, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua, jonka yksittäiset tunteet odottavat erittelyä ja ruotimista. Minusta tämä oli varsin nerokas ajatus ja olen huomannut, että se on suureksi avuksi omassa elämässänikin.

Tulee päiviä, että on ahdistunut olo. Kuten tänään. Minulla oli eilen oikein kiva päivä ja ilta kavereiden kanssa, mutta jostain syystä minua alkoi illan edetessä jotenkin kalvaa asiat – arkikielellä puhuisin jopa ahdistuksesta. Olo oli niin ikävä, että koin parhaimmaksi lähteä kotiin, kun muut jatkoivat tanssilattialle iltaansa.

Joku voisi vitsaillen sanoa, että koin vain lievän laskuhumalan, mutta tunne oli möykkynä rinnassa vielä aamullakin. En saanut oikein mitään aikaiseksi ja tunnit kuluivat. Sometusta, nettiartikkeleita, äh, minua ahdistaa. Haahuilin kirpputoreilla, kävelin hiljaisia katuja lumen sohiessa silmiä. En saanut oikein mistään kiinni. Itketti.

Todellisuudessa kävin mielessäni ristiriitaisia tunteita laidasta laitaan. Päivän aikana olen saanut niistä eritelty ison osan. Olen pohtinut, millaisia tunteita erilaiset tilanteet, joita olen kohdannut, onkaan minussa oikein herättänyt ja miksi.

Eihän se helppoa ole. Tunteiden kanssa eläminen. Etenkin kun on luonteeltaan sellainen, että tunteet tuntuu kulkevan mielellään jonkin vahvistimen läpi ennen kuin tulevat tietoisuuteni kuultavaksi. Helppoa ei myöskään ole omien tunteiden kohtaaminen, niiden rehellinen tarkastelu Se, että kokee itsensä heikoksi tunteittensa edessä. Se, että kokee heikkoutta elämän edessä. Väsymystä, riittämättömyyttä, hylätyksi tulemista ja rakkauden pulaa. Jotenkin häpeällistä myöntää, että myös nämä ikävät ja jotenkin nolot, heikkoutta osoittavat tunteet ovat tehneet kotinsa minuun ja tulevat aina välillä esille mieleni lymynurkista.

Ahdistus ei ole tunne. Ahdistus on merkki, että on aika pestä mielen tunnepyykkiä.

P.S. Todellisesta ahdistuneisuushäiriöistä lisätietoa esimerkiksi Mielenterveystalosta.

Saako sokeriövereitä vetää?

Sokeri on ollut ainakin parin vuoden ajan superpahis ja sokerihysteria on mennyt naurettavuuksiin asti. Ketsuppeja syynätään ja kauhistellaan, lapsille vaaditaan täysin mauttomia kiisseliannoksia (kiiselifanin mielestä tämä on pyhäinhäväistykseen verrattava teko).

New Yorkiin on avattu huikea liike. Se myy erilaisia keksitaikinoita ja niistä tehtyjä herkkuja, kuten pirtelöä, jäätelökioskin tapaan. Jauhot ja kanamunat tosin on kuumakäsitelty, että kukaan syöjistä ei saa pakkia sekaisin salmonellan tai muiden bakteerien takia. Tötteröön pyöräytetään taikinapallo aivan kuin jäätelökiskallakin. Värikästä, hauskaa ja ihan varmasti hillittömästi sokeria sisältävää!

Eräästä keskusteluketjusta huomasin kauhistelua, että jessus, ihan törkeästi sokeria ja nyt kaikki sairastuvat ja sitten lääketeollisuus rikastuu. Tässä on suuri ajatusvirhe.

Ensinnäkin, kukaan ei pakota syömään megasuuria sokeriannoksia. Tosin itse pidän sokerin paniikinomaista karttelua yhtä epäterveellisenä syömiskäyttäytymisenä kuin sokeriövereitäkin.

Toisekseen, New Yorkissa on arviolta 19,9 miljoonaa ihmistä ja siellä vierailee vuosittain 50 miljoonaa ihmistä. Kun jakaa 50 miljoonaa 365:llä, on turisteja ainakin 136 986 per päivä. Näin ollen asiakaskunta jäätelöbaarilla on reilut 20 miljoonaa. Porukkaa on niin paljon, että övereimmätkin liikeideat eivät yksistään sairastuta ketään.

Helsingissä visiteeraaville vinkkaan myös makoisan kohteen, eli Roobertin Herkun, joka on vanhanajan karkkikauppa. Sillä on liikeeet Viiskulmassa ja  Eerikinkadulla.

Sokeriövereitä saa vetää. Hyvällä omatunnolla silloin tällöin. Suosittelen näihin tilanteisiin kuitenkin kokonaisvaltaista elämystä, kuten kivassa karkkikaupassa tai vaikka sitten keksitaikinabaarissa visiittiä, kuin päätöntä karkin nassuttelua tai jäätelön lappamista ilman, että muut aistit edes ehtivät mukaan. Tuoksut, värit, hajut ja tunnelma on erikoisputiikeissa aivan omanlaisensa.

Voi, kunpa ihmiset tajuaisivat elämän tarkoituksen. Uskoisin, että se helpottaisi suunnattomasti nykyihmisten määrittelemättömään ahdistukseen, uupumukseen ja eksyneenä vaeltamiseen. Tykkään sanonnasta ”Love and kindness, there is nothing else.” Täysin samaa mieltä en kuitenkaan ole, sillä listasta puuttuu yksi olennainen tekijä hyvää elämään.

Nautinto.

Uhriutumisesta

Kertoo jotain viime syksyn sekopäisyydestä, että jo syksyllä kirjoittamani juttu on totaalisesti jäänyt unholaan ja julkaisematta. 😀 Otamme vahingon takaisin.
***

 

Nyt silläkin riskillä, että joku pahoittaa mielensä… Muutamia ajatuksia ilmiöstä, jonka olen nimennyt uhriutumiseksi.

Kiinnitin viime syksynä huomiota pariin tavallaan ihan toisistaan irralliseen tilanteeseen. Niitä tässä miettiessäni olen alkanut huomata, että näitä asioita yhdistää asenne. Uhriutumisen asenne. Lisänä tunneliemessä voi olla kateus, katkeruus, voimattomuus, ahdistus tai epätoivo.

Ensimmäinen tapaus oli terveeseen laihduttamiseen tähtäävässä ryhmässä. Tapaus: nainen postaa kivan kuvan treeniasussa ja kertoo, mihin aktiviteettiin on matkalla hikoilemaan. Kommenttiketjuun alkaa ilmestyä nillittäviä kommentteja: ”mitä tuo NORMAALIPAINOINEN täällä postaa kuvia?” ja ”kyllä vituttaa, kun hoikat nipottaa muutamasta jenkkakahvastaan”.

Nyt muutama kysymys nillittäjälle: Millä asenteella oikein olet omaa painoasi pudottamassa ja kehoasi muokkaamassa? Millä eväillä ja voimavaroilla meinasit tehdä sen?  Miten toisten iloisuus ja onnistuminen on sinulta pois?

Voisikohan mahdollisesti olla kyse siitä, että uhriutat itsesi johonkin ”minulla on niin vaikeaa, teillä kaikilla muillakin pitää olla” -karsinaan? Ei, ei ole kiva, jos KUKAAN, minkäänkoinen nainen ruikuttaa kehostaan.

Paljastui muuten, että kuvan laittaja oli pudottanut reilusti painoa ja oli vaan iloisena menossa urheilemaan ja jakoi hauskan treenivinkin muillekin. Raukka varmaan lähinnä nieleskeli kyyneleitä hyvin ikävien kommenttien jälkeen. Varmaan muillekin tuli yhtä paha mieli kuin minulle uhriutujasta.

Mallia hyvään kehopositiivisuus-nettifoorumiin olen saanut englanninkielisestä Eat the Food -ryhmästä, jossa on jäätävän tarkat säännöt, mutta niiden ansiosta ryhmässä on vain ja ainostaa uskomaton tsemppihenki — silloinkin, kun joku purkaa sydäntään, kun on vaikeaa. Ryhmän ehdoton sääntö on, että toisiin ihmisiin ei saa verrata. Mutta uhriutujille tämä on vissiin täysin mahdoton ajatus.

Yritän ymmärtää uhriutujia, believe me, joka päivä yritän. Joskus vaan tuntuu, että sen jatkuvan ymmärtämisen sijaan ehkä he hyötyisivät enemmän siitä, että joku laittaa sille uhriutumiselle stopin. Tämä kaikella rakkaudella. Negatiivisten ajatusten vahvistaminen märehtimällä tunnetusti vain pahentaa tilannetta ja ratkaisuja ongelmiin on entistä vaikeampi nähdä.

Toinen laajempi uhriutumis-keissi  tuli suositussa tv-ohjelmassa. Arman Pohjontähden alla -sarjassa oli ravinto-jakso, jotenkin hyvin irrallaan sarjan muusta linjasta. Muina aiheina ovat olleet muun muassa päihteet, kodittomuus, vankilaelämä ja vanhushuolto.

”Jeesus, mitä paskaa meille syötettään!”
”SALALIITTO!” ”
”Maito ja viljat on myrkkyä — meitä on huijattu!”
”Lapset koukutetaan sokeriin.”

Toinen vastaava esimerkki vastaavasta kohkaamisesta on erään nimeltämainitsemattoman valmentajan ihmiskoe.

Kenelle tuli yllätyksenä, että tuotteita markkinoidaan? Nyt oikeesti, onko tää maa täynnä aivottomia lampaita? Ainakin ne lampaat aktivoituivat Armanin FB-sivujen kommenttiosiossa kiitellen, että wau, eipä oo tullut mieleen ja on tää ihan hirveetä. Oikein tyylipuhdasta uhriutumista. En, minä kuluttajana ole voinut tehdä yhtään mitään tälle.  Minua on vaan ohjailtu ylhäältä päin. ”Someone made me do it.” Tämä käsittämätön vastuun pakoilu ja uhriutuminen on todella ikävää ja kielii enemmän siitä, että nyt ei ehkä olla oman elämän herroja muutenkaan.

Suomi on maa, jossa on korkea koulutus ja varsin varakasta väkeä. Täällä ruokakaupassa voi olla ostamatta (ainakaan joka päivä) karkkia ja pizzaa ja syödä kasviksia ja nassuttaa kalaa iltaruoaksi.

Paitsi arvatkaas mitä? Top 3 ongelmissa omilla asiakkailla on tätä nykyä se, että kun he välttelevät täysjyväviljaa ja ihan mitä vaan terveellistä hiilihydraatin lähdettä, niin heidän tekee ihan helvetisti mieli sokeria. Sitten he selittävät, että nyt heillä on makeanhimo — mikä kivennäisaineen puutos voi olla kyseessä? (vastaus: ei mistään, syö leipää — kyllä, todella monelle tuntuu se leipä sopivan, what do you know?) Lisäoireena vetämättömyys, arjen raskaus ja huono uni. Jos kyseessä on liikunnallinen ihminen, saadaan bonuksena tästä vielä palautumisongelmat, hysteeriset ruoka-ajatukset, koska elimistö huutaa energiaa ja jossain vaiheessa sitten ylikunnon kanssa kilpirauhasongelmat. Bueno! Kyllä kannatti.

Ravitsemusterapeuteilla on semmonen ainutlaatuinen tilanne, että me itse asiassa kuullaan hyvin erilaisten ihmisten ja perheiden ruokailutarinat. Siis kymmenien ja satojen perhekuntien yksityiskohtaiset raportit vuosittain. Seuraavan kerran, kun tekee mieli tehdä ravitsemuksesta ohjelmaa, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi selvittämään, mistä se kana pissii. Tutkijoilta kannattaa jatkossakin kysyä, mutta väitänpä, että ravitsemusterapeuteilla olisi tähän täydentävä ja melkoisen herkullinen näkökulma myös.

Paras duunipaikka ikinä!

Äitiyslomani loppui viime viikolla. Jos olisi työpaikka, mihin palata, olisi sinne jo pitänyt palata. Onneksi ei ole, koska tämä nykyinen duuni kahden lapsen kotiäitinä on oikeestaan tosi jees. Okei, onhan tässä omat huonotkin puolensa, mitä tulee vaikka työaikoihin tai palkkaan, mutta koska itsepähän jätin pillerit nielemättä ja kumit käyttämättä, en aio valittaa. Ja koska oikeasti, tsekatkaapa nämä työsuhde-edut:

1. Ruoka. Työnkuvaan kuuluu työnjohdon säännölinen ravitseminen järkevällä, monipuolisella ja maistuvalla sapuskalla. Toisin sanoen, ruokaa pitää tavalla tai toisella loihtia pöytään tasaisin väliajoin ja mikä parasta, sitä samaa sapuskaa saa ja oikeastaan on jopa suotavaa itsekin syödä. Jes!

2. Ruuanlaittotaito. Tässä hommassa kehittyy ihan päteväksi kotikokiksi, koska ks. ed. kohta. Ruuanlaitto ei ikinä ole ollut mulle (toisin kuin monille muille meidän alan ihmisille) mikään varsinainen intohimo tai luovuuden leikkikenttä, enkä edelleenkään lähde mihinkään aikaavieviin näpertelyihin ruuanlaiton suhteen, mutta olen oppinut olemaan rohkea, soveltava ja välillä jopa innostunut ruuanlaittaja. Taannoisella käynnillä jopa masterchef-bestsellerkirjailija-Putkonen antoi varsin kiittävää palautetta loihtimastani quorn-soosista! (Oli mulle sellanen Harvey kehuu Louisia -moment. Jos et tiedä mistä puhun, mene Netflixiin, etsi ja katso Suits. Pari ekaa tuotantokautta riittänee.)

3. Ulkoilu. Koska on vaan niin siistiä, kun on käytännössä pakko lähteä päivittäin ulkoilmastoon. Kelistä riippumatta. Ennen ulkona viettämäni aika oli lähinnä välimatkojen taittoa tai lenkkeilyä, toisin sanoen puskin aina menemään vauhdilla eteenpäin. Toki tuota samaa saa tässäkin duunissa tehdä, mutta nykyään eteenpäin puskemisen lisäksi myös hengaan ulkona. Ilman paineita vauhdista, perillepääsystä tai oikeastaan mistään (paitsi toki työnjohdon hengissä säilymisestä). Ei ehkä varsinaisesti mitään mindfulnessia, mutta kyllä siinä jotain rauhoittavaa on.

4. Luonnollisen liikunnan lisääntyminen. Olen aina kaivannut fyysistä työtä. Nyt minulla on sellainen. Työpäivä sisältää mm. kumartelua, kyykistelyä, nostamista, kantamista, työntämistä, vetämistä, kiinni juoksemista, retuuttamista ja, mikä parasta, välillä myös konttaamista, karhunkävelyä, kiipeämistä, liukumäkilaskua, keinumista, kuperkeikkoja, lätäköissä hyppelyä jne. Varsinainen liikunnan harrastamiseni on nykyään minimaalista, mutta epäilenpä, etten ole koskaan ollut liikkeellä vuorokauden aikana yhtä paljon kuin nykyään. Tai istunut niin vähän paikallani mitä nykyään.

Siittä lapset, tehkää perässä!

Siittä mallia lapset, tehkää perässä!

5. Innostuva ja innostava yleisö. Ihan sama, millä tyylillä tanssii/laulaa/soittaa ilmakitaraa ja minkä biisin tahtiin, yleisö on haltioissaan. Spontaaneja aplodejakin on kuultu (no okei, on myös kuultu nöyrä pyyntö, että äiti, älä tanssi puistossa, mutta jätän sen omaan arvoonsa).

Mites teidän töissä?

-Katri

P.S. Äitiysloman loppumisen kunniaksi yritän ryhdistäytyä tämän blogihomman kanssa. Ettei ihan mene pyllyn pyyhkimiseksi tämä elämä. Vähintään yksi teksti viikossa. Rima on nostettu.

The new normal is…

Ainutlaatuinen. Yksilöllinen. Persoonallinen.

Sinun ei tarvitse olla samanpainoinen kuin luokkatoverisi.

Sinun ei tarvitse urheilla yhtä paljon kuin naapurin Martti.

Sinun ei tarvitse pitää vaseliininmakuisesta viherpirtelöstä (*sanoo itselleen…* true story).

Sinulla ei tarvitse olla vaalea, tumma, vihreä, liukuvärjätty, pitkä, polkka, epäsymmetrinen, tasainen tai sotkuinen tukka, kuten naistenlehdet tässä kuussa ehdottaa.

Sinun ei tarvitse juosta, jos se tuntuu tylsältä tai liian rasittavalta. Se ei ole mikään kansalaistaito.

Sinun ei tarvitse syödä raakakakkua. Se ei ole mikään terveystuote, jota ilman ei pärjää.

Sinun ei tarvitse sienestää, keräillä nokkosia, marjoja tai mitään muutakaan, jos et siitä pidä. Et ole moraalisesti epäkelpo, vaikka nämä kansalaisetuudet jäävät käyttämättä.

Sinun ei tarvitse olla tumma, vaalea, oliivinvärinen, tasaisenvärinen, karvaton, sileä, rypytön, selluliititon, muhkuraton. Photoshopped is not real.

Sinun ei tarvitse olla kokoa 34, 36, 38, 40, 42, 44, n…. eikä  myöskään xs, s, m (tai B kuten eräs bloggaaja-ravitsemusterapeutti ilmoitti vaatekookseen väriestejuoksussa – en mieti kokoja selvästikään liikaa), l, xl, xxl, n…

Saat olla kokoa oma.

Sinun ei tarvitse olla lihaksikas, laiha, kurvikas, voimakas, urheilullinen, naisellinen, miehekäs, skrode, hoikka, hento tai mikään muukaan, miksi kehoja keksitään kutsua.

Saat olla mallia oma.

Sinun ei tarvitse suorittaa tutkintoa insinööri, opettaja, astrofyysikko, matemaatikko, psykologi, ravitsemusterapeutti, lakimies, lääkäri, kirjanpitäjä, tietoteknikko, muusikko.

Sinun tarvitsee vain vannoa vala: ”lupaan elää omannäköistä elämää”.

Sinun ei tarvitse asua kerrostalossa keskustassa, lähiössä lukaalissa, pirtissä peräkylillä ekohengessä, favellassa elämyksiä etsien, trooppisella saarella riippukeinussa, maailman merillä.

Sinun tarvitsee asua paikassa, jota kutsut kodiksesi, vaikka kukaan muu ei sitä sellaisena näkisi tai kokisi.

Sinun ei tarvitse syödä kaloreiden mukaan, makrojen mukaan, happo-emästasapainon mukaan, veriryhmädieetin mukaan, omituisten ruokayhdistelysääntöjen mukaan tai sen mukaan, mitä työpaikan kahvihuoneessa tai kuntosalilla käsketään.

Sinun kannattaa syödä kehoasi kuunnellen (höystettynä hippusella tietoa).

Muotit, normit ja sosiaaliset säännöt on… noh, hanurista. En keksi mitään hyvää, mitä semmoinen väkivaltainen ihmisten kehojen, identiteettien, ulkonäön, sosiaaliaseman tai koulutuksen muottiin istuttaminen olisi aikaan saanut.

Ahdistusta, että ei ole liian jotain. Identiteetti tuntuu jatkuvasti olevan hakusessa, kun vertaa muihin. Maailmantuska tuntuu liian suurelta kantaa harteillaan.

Jospa kaikki hengitettäisiin syvään kymmenen kertaa. Katsoisimme kehoamme lempeämmin. Vau, onpas se hieno. Jaksaa kantaa vauvaa sylissä päivästä toiseen, vaikka jumppaan ei ehdikään. Sehän jaksaa juosta väriestejuoksussa, vaikka sitä ei ole juoksutettu, jes!

Suhtautuisimme ajatuksiimme, itseemme ja elämäämme lempeän hyväksyvästi. Ahaa, tässä ollaan nyt. Vähän on kaikenlaista keskeneräistä, mutta elämä on silti tässä ja nyt. Prosessit on ikuisesti ja aina kesken, eikä se haittaa.

Silti ei kannata antaa elämän lipua ohi ottamatta siihen osaa vain sen takia, että ei ole ihan vielä valmis sukeltamaan pyörteisiin.

Haha, alan kuulostaa ihan Maaret Kalliolta, jonka Lujasti lempeä -kirjasta  onkin tuloillaan kirja-arvio! 😀 Nämä ajatukset kuitenkin on kypsytelty ihan lähipiirin ja erinäisten kohtaamisten pohjalta.

Minä en tiedä, mitä teen isona. Haluan hiihtää tammikuussa maratonin, mutta näillä työmäärillä (ja sosiaalisen elämän iloilla) , treenit ei ole vielä edes alkanut. En todellakaan istu mihinkään klassinen kaunotar-muottiin, en käytökseni (:D ) enkä ulkomuotoni puolesta. Olen useita eri kokoja, koska jokaisella vaatevalmistajalla on näköjään omat luokitukset. Eikä sillä ole niin mitään väliä, kunhan vaate menee päälle. En edelleenkään aio opetella superfoodeja, koska ne vaan pilaantuu kaappiin, koska maistuvat pahalta. Ja minä tunnetusti en huonoa ruokaa mielelläni syö. 😉

Mutta hitto vie, kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä. Hienoine ja huonoine puolineni!

Muutama muu juttu postauksen aiheita liippaavista jutuista:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/08/04/asioita-joita-ei-sanota-aaneen/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/05/06/oodi-keholle/

P.S. Ne on myös postauksia, joita luen aika ajoin, koska musta ne on varsin onnistuneita!

Kallista kuraa ja karkkia

Tunnustuksen paikka. En ole ikinä saanut yhtäkään annosta VLCD-, eli ENED-pussia alas. Oksennusrefleksi on väistämätön.

Ken ei tiedä, mistä nyt puhutaan, niin avataan vähän. VLCD on lyhenne sanoista very low calorie diet ja ENED taas erittäin niukkaenergiainen dietti.  Uskomatonta, mutta totta, nämä huijaustuotteet saavat olla markkinoilla . Eikä siinä vielä kaikki. Nämä ovat osa Käypä hoito suositusta lihavuuden hoidossa. Joo, jos halutaan saada paino keinotekoisesti vauhdilla alas, niin siihen nää tosiaan toimii. Sen sijaan lihavuuden hoitona? Ei, ei todellakaan.

Olen ollut huono ihminen. Olen joskus selittänyt potilaille, miten näitä käytetään ja ohjannut laihduttamaan näillä. Se on ehkä hirvein ammattimoka, jonka olen koskaan tehnyt. Muuten olen pyrkinyt hyvin vahvasti ”do no harm” -toimintaan. Anteeksi kaikille, joille olen näistä puhunut ja kannustanut käyttämään.

Puolustuksekseni sanottakoon, että en tiennyt silloin paremmin, enkä vastavalmistuneena varmasti tajunnut riittävästi lihavuudesta ja sen hoidosta, jotta oisin voinut olla kriittisempi. Kyseenalaistamista kun oppii vasta vuosien mittaan. Mutta aina voi oppia ja tarvittaessa pyytää julkisestikin anteeksi.

Toinen puolustuksen pointti on, että ihmiset olisivat kyllä löytäneet nämä tuotteet, nutrilettit ja pelit, ihan itsenäisestikin ilman apuani. Niitä nimittäin kaupitellaan aikas aggressiivisesti.

Se pitää laskea ENED-tuotteitten kuitenkin kunniaksi, että en oo kuullut, että niillä ois kukaan maksaa saanut hajalle.  Mutta sappikohtauksen voi äkillinen laihtuminen aiheuttaa. Onneks ne sappikivet ei satu yhtään tai mitään *sarkasmivaroitus* Tässä jutussa piti käsitellä myös ENE-tuotteita, mutta luulen, että jätän niiden ruotimisen toiseen kertaan. Päivän aihe liittyy sen sijaan ruoankorvikkeisiin.

Kun syöminen väsyttää

Sain juttuvinkin Facebookista, että suoramarkkinointi-kavanien uusinta uutta (?) on Juice PLUS+ -tuotteet. En ollut ikinä kuullut näistä, mutta hyvä, että kuulin, koska voidaan ottaa semmonen tuoteselosteiden luetun ymmärtämisharjoitus tähän. Ensin kuitenkin muutama sana tieteellisestä sumutuksesta.

”Tätä on oikein tutkittukin!”

Eipä oikeastaan ole. Juice PLUS+:lla on kökköä suomea sisältävä nettisaitti, jossa esitellään erilaisia terveysvaikutuksia ja hyötyjä. Ei tosin tuotteesta, vaan kasviksista, hedelmistä ja marjoista sekä näiden sisältämistä ravintoaineista. Horistaan antioksidanteista ja niiden vaikutuksista, vitamiineista, mitä näitä nyt hevi-osastolta ja marjametsistä löytyvistä herkuista löytyy.

Sivustolla viitataan lasten terveyttä määrittäneeseen ”seurantatutkimukseen”, jonka firma on itse tehnyt, kukaan ei ole kontrolloinut mitään ja jonka tulokset esitetään pylväsdiagrammina tai mitä lie palkkeja nämä nyt ovatkaan. ”Tulokset” perustuvat kyselylomakkeeseen, jonka vanhemmat ovat saaneet täyttää. Edellisestä linkistä, joka vie MLM Watchin sivuille (MLM = multilevel marketing), löytyy myös kysymykset, joita perheille on esitetty.

1425116875651

Mikä tässä ihan eniten mättää (niiden biljoonien tutkimusvirhelähteiden lisäksi)?

Noh, siis. Tutkimukseen osallistuu lapset, jotka nauttivat tutkimusjakson aikana ilmaisia tuotteita. Purukapseleita, joissa on marjoja ja hedelmiä, nam. Pillereitä, joissa on tosi kallista mehumäskiä tai vastaavaa. Mitä tekevät vanhemmat? No, he osallistuvat tavallaan myös, sillä saadakseen ilmaiset tuotteet lapselleen, he ostavat omat tuotteensa.

Lisää Juice + -tutkimusten ruotimista löydät tästä blogista. (Pisteet pt:lle, joka rehellisesti kertoo omat sponssinsa ja vielä päälle pyytää kysenalaistamaan hänenkin markkinointinsa. Mikä sekin voi olla markkinointikikka… hmmm….)

”Melkein kuin naapurin maanviljelijältä tilaisi!”

”Miten Juice PLUS+ tuotetaan?” -osiossa esitellään karpalon tuottaja ja söpösti piirretty tuotantoketju. Jutussa vilahtelee termit ”suoraan pellolta”, ”auringon kypsyttämät” ja ”huippulaatua”. Tuotteella on myös SGS Institut Freseniuksen sertifikaatti. Mikä se on? No, en todellakaan tiedä.

Halpaa kuin haiseva silakka

Sillä tämä juttu todella haiskahtaa… huijaukselle. Mennään vihdoin siihen tuoteselosteiden lukuharjoitukseen, jonka alussa lupasin. Tekniikan ihmelapsi ei nyt osaa säätää niin, että kuva näkyisi suurempana (joo, yritin kyllä vaikka mitä), mutta kuva suurenee klikkaamalla.

Screen Shot 2016-07-20 at 17.21.21

 Tuote 1. Juice PLUS+ -marjasekoitus. Helpotin oppituntia ja alleviivasin ongelmakohdat. Mennään järjestyksessä.

  • ”Tuote sisältää vaihtelevissa määrin” ainesosia. Siis aha, tässä ostetaan tuote, jossa voi olla jonkun verran mustikkaa tai sitten homeopaattinen hönkäys? Kiva, no, onneks tän tuotteen kuukausihinta on vaan 32 euroa, että silleen ei oo niin tarkkaa, mitä tässä on.
  • Tuotteessa on niin vähän marjaa, että siihen pitää lisätä C-vitamiinia, jota lisäyksen jälkeenkin on äärettömän vähän. Suositellusta päiväannoksesta, 2 kapselia, saa hukeat 36 % päivän saantisuosituksesta.
  • Tuotetta ei suositella raskaana oleville. Mistä lähtien marjojen syönti on ollut vaarallista raskaana oleville?

Screen Shot 2016-07-20 at 17.24.44Tuote 2. Kasvissekoitus-kapselit.

  • Sama juttu kuin edellisessä, että itse asiassa nuo vitamiinit on dumpattu lisänä kasvisjauhesössöön. Siltikään vitamiinimäärät eivät päätä huimaa, kun annostelu on kaksi kapselia per päivä.
  • Tällä kertaa varoitetaan, että lääkäriltä pitää saada lupa, jos meinaa lapsille ja raskaana oleville antaa. Muistutuksena, että ihan peruskasviksia saa syödä maisteluannoksia 4-6 kk iästä lähtien. Raskaana olevien pitää nauttia kasviksia raskausaikana.
  • Yhdessä hedelmäpuristeen kanssa 55 egeä kuussa.

Screen Shot 2016-07-20 at 17.21.21

Tuote 3. Marjapurutabletit 

  • Nyt on energisyyttä pienessä paketissa! Tuoteluettelon ensimmäiset raaka-aineet ovat nimittiän tapiokasiirappi ja ruokosokerimehu.
  • Hedelmäjauheseoksen osuus on 7,6 %. Blow your mind.
  • Taas on lisätty vitskui, mutta himmaillen. Neljästä purutabletista saa jopa 35 % päivän C-vitamiinista. E- ja foolihappopitoisuudet sentään on suuremmat. Mutta ei nämäkään lukemat itse marjoista tule, vaan lisästä.
  • 38 euroa kuussa. Aika kalliita viinikumikarkkeja mun mielestä.

Screen Shot 2016-07-20 at 17.30.35

Tuote 4. Kasvissekoitus-purutabletit. Nam. 😛 Nyt alan jo toistaa itseäni, mutta siis…

  • Vitamiinit lisätty. Saanti neljästä tyynystä 80 % päivän saantisuosituksesta muiden paitsi C-vitamiinin osalta, joka on taas 38 %.
  • Sokerien lisäksi tuote sisältää huimat 8,3 % vihanneksia. Eikö tässä kandeis olla huomautus ”saattaa sisältää jäämiä kasviksista”?
  • Hedelmä- ja kasvispurutyynyt yhteensä 38 euroa kuussa. Sillä saa tällä hetkellä verrattaen kallista kotimaista paprikaa noin 7,5 kiloa. Ihan vaan vertailun vuoksi.

Pikainen laskutoimitus loppuun… Jos ostaisin kaikki nämä tuotteet ja söisin suosituksen mukaan, tämä lysti (sisältää myös ne hedelmäpillerit ja -purutabletit) kustantaisi 163 euroa. Sillä saisi aika hemmetin paljon kasviksia ja hedelmiä lähikaupasta. Lisää tuotteita, kuten ateriankorvikkeita löytyy näiden nettikaupasta läjäpäin.

Pikainen yhteenveto, miksi nämä ovat hölmöjä tuotteita:

  • Hiton kalliita vitamiineja.
  • Huijausta markkinoida erityisesti kasvis-, hedelmä- ja marjakärjellä—ei näissä oo niitä nimeksikään.
  • Hevi-osaston ja marjapuskien hyveitä ei voi purkittaa pillereiksi. Yritetty on, mutta koska ruoka ja ravintoaineet on niin maagisia, niitä ei voi noin vain jalostaa purkitettavaksi tuotteeksi. (Huomaatteko, alan oppia markkinointikieltä?)
  • Höpöhöpön verhomaista tiedeviittaan. Aku Ankkakin on uskottavampi referenssi kuin nämä näiden kyselylomakkeet. Toimiskohan omassa gradussa tämä viittaustapa?
  • Raivostuttavaa lasten terveyteen vetoamista täysin katteettomin perustein.
  • EI jatkoon. Todellakaan.

Kovastihan nämä kaupittelevat hullua energiaa, elinvoimaisuutta ja tajunnan selkeyttä. Olen joskus naureskellut (blogin FB:ssä ainakin), että mitähän mulle tapahtuisi, jos olisin vieläkin energisempi ja touhukkaampi. Lentäisin ehkä kuuhun maagisilla voimillani?  Come to think of it…  😛 Tajunnan selkeyttä oisin tänäänkin kyllä monesti tarvinnut, mutta se johtui siitä, että saastutin aivojani tällä hutulla.

Oikotie onneen—paitsi että…

Pointti nyt kuitenkin on, että kaikki nämä pillerit, pulverit, sheikit, patukat ja pilipali-ruoankaltaiset valmisteet ovat pääosin kukkua. Ne eivät laihduta tai tee terveemmäksi.

Ateriankorvikkeet,  pikalaihdutukset ja ravintolisät myyvät meille lupauksia, joita ne eivät mitenkään voi lunastaa. Terveys ja hyvinvointi ei tule rapisevassa kääreessä eikä sheikkerissä huljuteltavana liuoksena. Ei myöskään pureskeltavina kasvis- tai marjageelityynyinä.

Terveys ja hyvinvointi tulee siitä, että opettelee, mitä kannattaa kaupasta ostaa, miten kokataan ja miten tehdään hyvistä liikunta- ja unitottumuksista tapa. Ennen kaikkea mietitään, mitä sitä elämällään haluaa tehdä ja millainen ihminen siinä omassa elämässä seikkailee.

Hektisessä ajassa ei tarvita lisäenergiaa, vaan pysähtymistä ja priorisoimista, oman elämänpolkujen siivoamista ja terveitä ihmissuhteita.

Mainoslauseiden kavalkaadi

Loppuun tunnelman keventäjä (tai verenpaineen nostattaja, miten vaan), eli mainoslauseiden parhaimmistoa. Reiluuden nimissä linkkien kera! Älkää silti ostako.

”Valitsemalla proteiiniyhdistelmän, annat kropallesi laajan spektrin tärkeitä ravintoaineita.”

Laajan spektrin saadaan ihan pureskeltavana ruokana myös, ei tartte olla teollinen jauheseos. (Tää ei oikeastaan edes liity tähän juttuun, mutta oli pakko sisällyttää tuon dorkan lauseen takia.)

”Complete—täydellinen elämäntapa” (ateriankorvikeet)

Ahaahaa! Joo, masokistille.

”Käyttöohjeet: Lämmitä kattilassa 300 ml rasvatonta maitoa (0,1 % rasva). Lisää yhden pussin sisältö (29,5 g jauhetta) ja sekoita vispilällä. Odota noin 1 minuutin verran ennen syömistä. Keiton valmistamisessa on noudatettava näitä ohjeita. ”

Korostus oma. Vaihtoehtoinen tapa ehkä sniffata tai suoneen tiputus? Hauskinta muuten on, että tätä kasviskeittoa toisaalta mainostetaan mm. näin:

+ keitto hyvinvointisi parantamiseksi (Tää on mun all time favourite nyt! Keitto, joka parantaa hyvinvointia – woop, woop!)
+ täydellinen ateriankorvike (Subjektiivinen määritelmä uskon.)
+ sopii vegaaneille (Siis sekoitetaan rasvattomaan maitoon…? Eikö maito tule lehmästä…?)
+ valmistettuna kasvimaitoon (Mutta se maito…? Ohjeesta ei saanut poiketa!)

P.S. Jos haluat syödä edullisesti ja maukkaasti heviä, niin muista Satokausikalenteri.

***

Tässäpä englanniksi hyvät artikkelit aiheesta:

http://www.devingrayfitness.com/debunked-juice-plus-a-research-review/

http://www.mlmwatch.org/04C/NSA/juiceplus.html

http://www.mlmwatch.org/04C/NSA/crf.html

 

Makuelämyksien karsiminen tuntuu ankealta

Olen aloittamassa mökillä parin viikon kirjoituslomaa, joten olen jo mökkeytynyt ja tuntuu kuin viime viikon debatista olisi aikaa jo vaikka kuinka. Ajattelin, että poimin keskustelusta muutaman pointin. Ihan jokaiseen kommenttiin en ehtinyt enkä pystynyt vastailemaan mökiltä. Risusavotta, vesurin käytön opettelu ja aika perheen parissa meni edelle.

Kirjoitimme Katrin kanssa myös vastineen Hanna Partasen Helsingin Sanomien juttuun.  Varsinaista keskustelua käytiin ennen kaikkea SEFBin Facebook-sivulla.

Halusin, ja haluan, vain painottaa, että en yhtään allekirjoita sitä, että apua painonhallintaan saisi siitä, että yrittää tekemällä tehdä ja syömällä syödä ei-niin hyvää ruokaa. Katri on samoissa mietteissä, vaikkei some-keskusteluun ehdikään osallistua.

Miten voi aina syödä hyvää ruokaa?

Valitsemalla hyviä raaka-aineita satokauden mukaan. Omassa keittiössäni ja vastaanotoilla painotan satokausien mukaan syömistä. Olen tehnyt niin aikoja ennen kuin edes hokasin Satokausikalenterin olemassaoloa (mikä ei poista sitä tosiasiaaa, että se on nerokas keksintö).

Sillä uskon vahvasti, että ihminen tulee aina valitsemaan maku edellä ja satokauden mukaan valitut ruoat nyt vaan maistuvat herkullisimmilta.

Lisäksi erittäin keskeinen juttu omassa ajattelussa on, että ruoanlaittoa kannattaa muuttaa siten, että ruoanlaitto (ja kauppareissu, ja kauppalistan suunnitellu) alkaa aina kasviksista. Suoraan sanottuna, ns. vastarintaa tulee kyllä verrattaen harvoin ja usein seurantakertaan mennessä on uudet ajatuksetkin kypsynyt niin, että voidaan alkaa pohtia reseptejä tai muuten miettiä, mitä kannattaisi laittaa ruoaksi.

Jos taas ongelma on se, että on tottunut (ja sittemmin turtunut) hyvin suppeaan makumaailmaan, aletaan juttelemaan uusien makujen opettelusta ja miten sen tekisi helpoiten. Harvoissa asioissa olen jämäkkä, mutta tämän seikan ilmaisen kyllä suoraan, että ilman kasviksia, hedelmiä ja marjoja on mahdotonta syödä terveellisesti. Suurin osa TIETÄÄ tämän, joten sitten pitää alkaa pehmittämään vaan maaperää kokeiluja varten.

Moni muuten on turtunut semmoiseen mietoon, kapeaan makumaailman eineksiä syömällä, mikä on minusta surullista ja harmillista. Etenkin lapset, jotka ovat tottuneet todella pliisuun makumaailmaan, voivat hyvinkin säikähtää kouluruokaa tai kasvisten karvaita makuja. Lasten ruokailussa keskiössä on monesti myös vuorovaikutussuhteet ja perhe-tilanteet. Monen aikuisen ruokahaasteet taas kumpuavat näistä samoista syistä tai tilanteista.

Pitääkö ei-hyvä ruoka jättää syömättä?

Ei tietenkään. Jos joskus saa eteensä vähemmän hyvää sapuskaa tai vaikka mautonta kasvisruokaa tai liian suolaista muonaa, niin siinä voi puntaroida, että nakkaanko tämän keittiöön takaisin vai lapioinko menemään. Joskus palautan keittiöön, joskus syön. Kyläpaikassa tietysti syödään kohteliaasti annos loppuun.

Omista kokkauksistani arviolta joka kymmenes tai kaksi kymmenestä on sinnepäin. Syynä on useimmiten vähemmän hyvä raaka-aine (karvas nauris, mauton tomaatti tms.) tai kiireessä huonosti valittu kombinaatio.

Tavoitteena on kuitenkin syödä rakkaudella  ja tehdä ruokaa raaka-aineita kunnioittaen.

Kriitiikin pointtina ei missään vaiheessa ollut, että ala kermapyllyilemään ruoan kanssa, vaan se, että minusta on hullua ohjeistaa ihmisiä syömään ei-niin hyvää ruokaa, jotta ei syö ”liikaa”.

Se tuntuu keinotekoiselta ja pakoteltulta. Ja erittäin ahdistavalta. Ikään kuin rankaisisi itseään siitä arjesta ja elämästä, jota elää.

received_10154394850789739

Esimerkki, kun ruoanlaitto ei mennyt nappiin. Tavoittelin herkullista beer can cabbagea grillissä. Sain kitkerää varhaiskaalia apealla kaljan aromilla.

Mikä on realistista?

Kyllä, on alueellisia eroja siinä mitä lähikaupasta löytyy. Kyllä, kokkaustaidoissa on eroja.

Mutta Suomi on vauras hyvinvointivaltio, jonka lähikauppohinkin saadaan kyllä hyvää ja terveellistä ruokaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia kokkaamaan. Vaikkapa sitä pastaa. Minä en oikein edes tajua, miksi ihmeessä sitä pitäisi rajoittaa vain satunnaisesti syötäväksi? Helppoa, nopeaa ja hyvää.

Kävin juuri Leppävirralla kaupassa mökkireissua varten. Ostin kilotolkulla kasviksia, hedelmiä, papuja, linssejä ja tofua, näkkäriä, maapähkinävoita, mitä nyt voi parin viikon ajalle tarvita. Lisää fillaroin hakemaan kyläkauppaan tarvittaessa. (Sijaitsee vain tunnin pyöräreissun päässä! Tajuan, että maalla ihmisillä on autot.) Perässäni tuli nuori kundi, joka osti metripizzan. Jutusteli siinä savolaisen letkeällä otteella kassarouvan kanssa, että kun ei jaksa tehä ruokaa ja tämähän on halvempaakin kuin grillillä.

Tästä voisi masentua. Että yhyy, työmaa ei lopu ikinä. Mutta tosiasia on, että siitä samasta kaupasta saa näitä kaikkia ruokia. En oikein usko, että tällaisten nuorten miesten ylipaino asettuisi sillä, että kehottaisin heitä syömään vähemmän hyvää, vaan sillä, että hän saisi kokemuksia siitä, miten hyvää se kasvisvoittoinen perusruoka voi olla. Joo, olen ikuinen optimisti ja naiivi, mutta hey, that’s just me.

DSC_0946

Näihin Suomen parhaimpia mansikoita tuottavassa kunnassa onneksi satsataan! Muistakaa kysyä ”onko leppävirtalaisia mansikoita?” 😉 Eilen hain lisää lähitilalta.

In mindful eating I trust

En todellakaan ikuna rajoita ruokailuani laskeskelemalla, että onko nyt jo pizzapäivä tai kannattaako tänään ottaa kakkua. Olen näemmä sisäistänyt tietoisen syömisen käsitteen niin hyvin, että meinaan välillä unohtaa, että aika iso osa muuta maailmaa kontrollointia vielä harrastaa. Siinä mielessä tämä keskustelu on ollut silmiäavaavaa ja sehän on siten hyvä vaan.

Katrin kanssa ihmeteltiin  tuossa puhelimessa myös sitä, että kumpikaan ei tietoisen syömisen taidon opittuani edes osaa syödä ähkyyn. Lopetan syömisen ilman mitään tunnelatausta, että voi ei, en voi syödä tätä enää. Jos olen ravintolassa, pyydän lopun ruoasta mukaan, jos kotona, nakkaan loput ruoat jääkaappiin myöhäisempää ajankohtaa odottamaan. (Tämä ei tarkoita, etten tajuaisi, mistä ahmintahäiriöissä on kyse.)

SIksi se, että painottaa hyvään ruokaan ei tarkoita, etteikö voisi joskus syödä vain tankkausmielessä. Tietoiseen syömiseen kuuluu myös se, että ruoasta kyllä nautitaan, mutta se ei ohjaa elämää ja tekemistä. Tietty neutraalius on tärkeä osa ajatteluani. Sillä haluan tehdä elämässä paljon muutakin kuin elää makuelämyksestä toiseen.

Tämän keskustelun jälkeen alan myös entistä selvemmin painottaa, että oma ravitsemusterapia-työskentely perustuu tietoiseen syömiseen. En itse ajattele ruokaa kaloreina, vaikka osaankin niitä laskea. Annosmäärät ja ateriasuunnitelmat on käytössä vain erittäin perustelluista syistä ja vain alussa.

Mottoni tässä on, että ateriasuunnitelmat ovat kuin kipsi, joka auttaa paranemiseen alussa, mutta jota ei voi jättää ikuisiksi ajoiksi, sillä muuten se rampauttaa ja rajoittaa turhaan.

Välillä tuntuu, että olen syntynyt väärään ruokakulttuurimaahan. Iloitsen ruoasta monta kertaa päivässä ja nimenomaan mauista. Olen oppinut pienestä pitäen monenlaisiin makuihin. Siitä, että rakastan ruokaa, on kiittäminen nimenomaan vanhempiani ja kasvuympäristöäni eikä suinkaan alan koulutusta. Itse asiassa alan koulutus on suurin uhka, joka minulla on koskaan ollut ruokasuhteeseeni. (Ehkä siitäkään syystä en koe, että minun tarvitsisi jumittaa dogmeissa, jotka eivät minusta toimi tai joita en allekirjoita.)

Minulle lapsuuden makumaailma on puutarhaletkun alla huuhdeltuja retiisejä, maalta napsittuja ruohosipulin kukkia, kirpeitä karviaisia, mutta myös äidin pullat, kakut, raparperikiisseli kermavaahdolla ja rosmariini-possuvuoka sekä punajuuri-jauhelihavuoka.

Tässä muutama otos viikon varrelta. (Kuvaanko oikeasti näin paljon ruokaani? Huolestuttavaa! 😀 )

DSC_0878 (1)

Maanantain pikalounas: järkisärki-salaattia. Joukossa kasvisten lisäksi hampunsiemeniä ja oluthiivaa. To die for. Järjettömän hyvää. Valmistusaika 4 minuuttia.

DSC_0917

Töissä basilika-tofua, leipää, avomaankurkkua, porkkanoita, hummusta ja mansikoita. Brunbergin pusun nappasin vielä illlalla ennen kotiin lähtöä.

DSC_0924 (1)

ResQ Clubista saa edullisesti lounasruokien ylijäämiä. Nämä tuli Modern Asian Dinerista ja olivat niin hyviä, että laitoin ystävälleni Marille tekstarin, että tekisi mieli itkeä. 😀

IMG-20160630-WA0005

Tällä viikolla oli myös sukulaistytön synttärikakkua!

Suomessa on ihanaa ruokaa ja ihania makuja. Iso osa näistä ruoista on terveellisiä ja hyviä kaikilla mittareilla. Kotimaiset raaka-aineet myös taipuvat monen ruokakulttuurin ruoiksi. Kyllä, minun toiveeni on, että suomalaiset heräisivät tajuamaan tämän. Hintapolitiikasta voidaan vääntää kättä, mutta se on eri keskustelu — tärkeä sellainen.

Miksi riistää itseltään jokapäiväinen elämysmatka ruoan parissa, kun ei tarvitse?

IMG-20160625-WA0001

Taivaallista pizzaa ja juomaa.

13490644_10154397196114739_7549637369568388580_o

Mutta parasta tässä pizzahetkessä oli ystävien seura! Kiitos Marille kuvasta!

P.S. Niistä toimivista painonpudotustaktiikoista sitten myöhemmin taas lisää. 😉