Kaikki kehot ovat kauniita, siksi… #älälaihduta

Kuudes toukokuuta. Vuoden paras päivä, koska se on Älä laihduta – päivä. Enkä nyt (tavoistani poiketen) liioittele yhtään. Tämä on minulle aidosti tärkein päivä vuodesta.

Se on minulle kapinallinen päivä. Se viestii jotain ihan muuta kuin yhteiskunnassa on totuttu viestimään.

Lihavuus on vaarallista.

Huono lihaskunto tappaa.

Ollaksesi seksuaalisesti haluttava, sinun tulee olla tietyn mallinen, tarakka tiukkana, tukka pitkänä ja tissit timakkana. Miehenä tulisi pullistella lihaksia kuin urosgorilla konsanaan ja pitää tukka tyylikkäänä.

I say fuck it.

Älä laihduta tarkoittaa itselleni juurikin sitä. Olen ravitsemusterapeutti, joka ei suosittele laihduttamista siinä muodossa kuin sen yleisesti tunnemme. Ei dieettejä, ei itseinhoa, ei kalorilaskentaa, ei överiliikuntaa. Elämäntapojen terveyttäminen omista lähtökohdista, itsestä huolehtiminen ja välittäminen ja hyvää oloa tuovat syömis- ja liikuntatottumukset ovat jotain ihan muuta kuin ”laihduttamista”.

Älä laihduta – päivää elävöittää tänä vuonna suuresti ihailemieni valokuvaajien Mirkku Merimaan ja Niina Stoltin Ihana Elämys Oy:n hyväntekeväisyyskamppis Älä mahdu muottiin. Mirkku ja Niina pyörittävät suosittua Ihana Nainen – elämyskuvauksia.

Minusta #älämahdumuottiin-viesti on simppeli: Riko rajoja, ole oma itsesi, älä yritä ähtää itseäsi kauneusihanteisiin. Ole sinä. Ole oma itsesi. 

Siispä tein niin. Marssin hikisenä, ehkä vähän likaisissa reissuvaatteissa lähes suoraan Lapin lennolta saapuneena olemaan oma itseni ja pöllistelemään kameralle. (Mustavalkoisessa kuvassa ei muuten näy kunnolla upea laskettelurusketus! XD #goggles)  Ei jännittänyt, kun tiesin, että ammattilaiset antaa kyllä ohjeet, miten olla ja mitä tehdä.

Ja voi jumankekka, miten hyvältä näytän! Jos jotain elämästäni kadun, niin niitä teini-iän ja kakskymppisten alkuvuosien itseinhoa ja mietintää, kenelle kelpaan ja kelpaanko. Joudun nyt kyllä  julkisesti kiittämään entistä poikaystävääni Villeä siitä, että hänen suhtautumisensa kehooni muutti pysyvästi kaiken. Hän katsoi minua, kuin olisin parasta maailmassa. Villen ansiosta opin rakastamaan itsekin kehoani aidosti ja rehellisesti. Sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen kuuluisi olla. Toivon, että jokainen  saa kokea elämässään jotain niin eheyttävää.  Ehkä tämä kuvaus ja kampanja toimii joillekin samanlaisena kokemuksena.

Suurkiitos Niinalle ja Mirkulle! ❤ Ja Villelle. 😉

 

Ihastelemaasa upeita kuvia!

Tyypit, miten oottekin noin kauniita kaikki!

Mainokset

Fitness-kanastelua

14570493_10154551713522930_3275484957878300463_n

”Pakko mennä salille. Nainen ei pärjää ilman punttitreeniä.” 

Öööö, ei kyllä oo ja kyllä pärjää. Eiks lihaskuntoa voi harjoittaa aika monella muullakin tavalla?

”Joka ihon puhdistusopas.”

Ei rakettitiedettä. Osta pesuaineet ja pese.

(ISOLLA FONTILLA) ”Laihdutin 62 kg.” 

Kerrotko vielä, miten muutuit iloisemmaksi, onnellisemmaksi, baarissa alkoi käymään flaksi ja löysit sisäisen rauhan? Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta se, että se on lehden kannessa kissankokoisin kirjaimin vähän niinko on.

”Eija-Riitta Korhola, 57. Tähtään painonnoston SM-kisoihin.”

Tässä maassa ei ole kovin montaa poliitikkoa, joka aiheuttaisi itsessä suurempaa ärsytystä kuin hän. En ole vieläkään päässyt yli siitä lässyttävästä ja holhoavasta asenteesta Greenpeace-aktivisteja kohtaan. (Kyllä, tässä maassa on ihan itsenäisesti ajattelevia naisia, jotka valitsevat aktivismin ja laivoihin kiipeilyn paritalo-idyllin sijaan.) Olen siis täysin kykenemätön kommentoimaan tätä asiallisesti. Ja myönnän, että jos tässä olisi Marja Meikäläinen suhtautuisin tähän vähän eri tavalla.

”Kävelijästä maratoonariksi.”

Koska juoksuhan toki sopiikin ihan kaikkien keholle ja kävely ei yksistään riitä. Onhan se tehotonta ja kummalisen näköistä haahuilua, jos sitä verrataan kireisiin trikoisiin ja virtaviivaiseen juoksuun.

”Personal trainer Linda Manuella taltutti anoreksian.”

Nyt ei oo yhtään skitsofreeninen olo kannen luettua. Ensin pakotetaan salille, kerrotaan huimista laihdutuksista, siitä, että kyllä 60-kymppisenäkin kannattaa tavoitteellisesti teuhtaroida painojen kanssa ja kävely kannattaa vaihtaa maraton-juoksuun ja loppuun tämä. Noin niinko syömishäiriöiden parissa työskentelevänä totean, että KAIKKI aiemmat asiat liittyy siihen, missä paineaallossa nuoret – ja vanhemmat! – tyypit elävät ja mitkä altistavat syömis- ja liikuntasekoiluun, joka äityessään voi johtaa anoreksiaan. (Kyllä, monia muitakin syitä on, mutta nämä ulkonäköpaineet ovat vahvana osatekijänä.)  Voi perkeleen perkele näitä naistenlehtiä.

Tälla angstilla jatkan makaamista puumajassa ties monetta päivää ja kirjoitan Ruokamysteerit-kirjan kässäriä, johon yritän ähdätä myös yhden luvun ikuisesta laihduttamisesta. 😉 Eli siinä mielessä nää aamukierrokset tulee tehokkaaseen käyttöön!  Liikunta on ihanaa, mutta joka päivä siihen ei oikeasti ole aikaa. Ja sekin on ihan fine.

P.S. Hheeeheh, ei hitto, ens kesänä pitää tehdä maraton-kävely ihan vaan huvikseen. 😀 Tänä kesänä meni jo se 31 km Lapissa, niin heleposti menee maraton-matka! Ja kaikessa rauhassa ja luontoa ihaillen. Lyhyet juosulenkit on itsellä lähinnä sykkeen ja kunnon nostamista varten.

14324660_10153728787910800_2794622900049130786_o

Siellä huiskuttavat 71- ja 74-vuotiaat vanhempani 30 km kävelyn jälkeen. Itselleni on tavoitteena olla siinä kunnossa 70-vuotiaana, että pystyn lampismaan reippaat 100 km viikon aikana ilman pulmia ja mukavalla mielellä.

P.P.S. Lehden kuva levinnyt somessa – sori, otin käyttöön ilman lupaa, kun en oikein tiedä, keneltä lupaa pyytää!

The new normal is…

Ainutlaatuinen. Yksilöllinen. Persoonallinen.

Sinun ei tarvitse olla samanpainoinen kuin luokkatoverisi.

Sinun ei tarvitse urheilla yhtä paljon kuin naapurin Martti.

Sinun ei tarvitse pitää vaseliininmakuisesta viherpirtelöstä (*sanoo itselleen…* true story).

Sinulla ei tarvitse olla vaalea, tumma, vihreä, liukuvärjätty, pitkä, polkka, epäsymmetrinen, tasainen tai sotkuinen tukka, kuten naistenlehdet tässä kuussa ehdottaa.

Sinun ei tarvitse juosta, jos se tuntuu tylsältä tai liian rasittavalta. Se ei ole mikään kansalaistaito.

Sinun ei tarvitse syödä raakakakkua. Se ei ole mikään terveystuote, jota ilman ei pärjää.

Sinun ei tarvitse sienestää, keräillä nokkosia, marjoja tai mitään muutakaan, jos et siitä pidä. Et ole moraalisesti epäkelpo, vaikka nämä kansalaisetuudet jäävät käyttämättä.

Sinun ei tarvitse olla tumma, vaalea, oliivinvärinen, tasaisenvärinen, karvaton, sileä, rypytön, selluliititon, muhkuraton. Photoshopped is not real.

Sinun ei tarvitse olla kokoa 34, 36, 38, 40, 42, 44, n…. eikä  myöskään xs, s, m (tai B kuten eräs bloggaaja-ravitsemusterapeutti ilmoitti vaatekookseen väriestejuoksussa – en mieti kokoja selvästikään liikaa), l, xl, xxl, n…

Saat olla kokoa oma.

Sinun ei tarvitse olla lihaksikas, laiha, kurvikas, voimakas, urheilullinen, naisellinen, miehekäs, skrode, hoikka, hento tai mikään muukaan, miksi kehoja keksitään kutsua.

Saat olla mallia oma.

Sinun ei tarvitse suorittaa tutkintoa insinööri, opettaja, astrofyysikko, matemaatikko, psykologi, ravitsemusterapeutti, lakimies, lääkäri, kirjanpitäjä, tietoteknikko, muusikko.

Sinun tarvitsee vain vannoa vala: ”lupaan elää omannäköistä elämää”.

Sinun ei tarvitse asua kerrostalossa keskustassa, lähiössä lukaalissa, pirtissä peräkylillä ekohengessä, favellassa elämyksiä etsien, trooppisella saarella riippukeinussa, maailman merillä.

Sinun tarvitsee asua paikassa, jota kutsut kodiksesi, vaikka kukaan muu ei sitä sellaisena näkisi tai kokisi.

Sinun ei tarvitse syödä kaloreiden mukaan, makrojen mukaan, happo-emästasapainon mukaan, veriryhmädieetin mukaan, omituisten ruokayhdistelysääntöjen mukaan tai sen mukaan, mitä työpaikan kahvihuoneessa tai kuntosalilla käsketään.

Sinun kannattaa syödä kehoasi kuunnellen (höystettynä hippusella tietoa).

Muotit, normit ja sosiaaliset säännöt on… noh, hanurista. En keksi mitään hyvää, mitä semmoinen väkivaltainen ihmisten kehojen, identiteettien, ulkonäön, sosiaaliaseman tai koulutuksen muottiin istuttaminen olisi aikaan saanut.

Ahdistusta, että ei ole liian jotain. Identiteetti tuntuu jatkuvasti olevan hakusessa, kun vertaa muihin. Maailmantuska tuntuu liian suurelta kantaa harteillaan.

Jospa kaikki hengitettäisiin syvään kymmenen kertaa. Katsoisimme kehoamme lempeämmin. Vau, onpas se hieno. Jaksaa kantaa vauvaa sylissä päivästä toiseen, vaikka jumppaan ei ehdikään. Sehän jaksaa juosta väriestejuoksussa, vaikka sitä ei ole juoksutettu, jes!

Suhtautuisimme ajatuksiimme, itseemme ja elämäämme lempeän hyväksyvästi. Ahaa, tässä ollaan nyt. Vähän on kaikenlaista keskeneräistä, mutta elämä on silti tässä ja nyt. Prosessit on ikuisesti ja aina kesken, eikä se haittaa.

Silti ei kannata antaa elämän lipua ohi ottamatta siihen osaa vain sen takia, että ei ole ihan vielä valmis sukeltamaan pyörteisiin.

Haha, alan kuulostaa ihan Maaret Kalliolta, jonka Lujasti lempeä -kirjasta  onkin tuloillaan kirja-arvio! 😀 Nämä ajatukset kuitenkin on kypsytelty ihan lähipiirin ja erinäisten kohtaamisten pohjalta.

Minä en tiedä, mitä teen isona. Haluan hiihtää tammikuussa maratonin, mutta näillä työmäärillä (ja sosiaalisen elämän iloilla) , treenit ei ole vielä edes alkanut. En todellakaan istu mihinkään klassinen kaunotar-muottiin, en käytökseni (:D ) enkä ulkomuotoni puolesta. Olen useita eri kokoja, koska jokaisella vaatevalmistajalla on näköjään omat luokitukset. Eikä sillä ole niin mitään väliä, kunhan vaate menee päälle. En edelleenkään aio opetella superfoodeja, koska ne vaan pilaantuu kaappiin, koska maistuvat pahalta. Ja minä tunnetusti en huonoa ruokaa mielelläni syö. 😉

Mutta hitto vie, kukaan muu ei ole samanlainen kuin minä. Hienoine ja huonoine puolineni!

Muutama muu juttu postauksen aiheita liippaavista jutuista:

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/06/14/my-superpower-secret/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/08/04/asioita-joita-ei-sanota-aaneen/

https://seerilainenfitnessblogi.wordpress.com/2015/05/06/oodi-keholle/

P.S. Ne on myös postauksia, joita luen aika ajoin, koska musta ne on varsin onnistuneita!

Ja alussa oli pullea mato

Mato ahmii salaa
liikaa välipalaa.

Se tunneliinsa juuttuu,
suivaantuu ja suuttuu.

Voi mato-poloa,
tosi noloa!

Ei auta tässä muu,
kuin oottaa että laihtuu
ja olla ilman ruokaa,
mato-rukka huokaa.

Oli aika, jolloin tämä rallatus olisi ollut vain lastenlaulu muiden joukossa.

Ne ajat ovat menneet. Tilanne voi eskaloitua mato-laulusta melkoisen.

Asenteet niin syvällä, että niitä on vaikea tajuta

Joitain vuosia sitten veljentyttö rallatteli  ”hölkkää, hölkkää, liika läski pois” juostessaan ympäri taloa, johon minä yritin hyvin diplomaattisesti sanoa, että hei, tuo on ihan höpöhöpö-juttuja. Yritin olla tekemättä isoa numeroa, mutta valitettavasti siitä tuli sellainen. Veljeni alkoi sanoa, että mitä nyt tuommoisesta lasten jutusta sanomaan mitään. Flippasin aika totaalisesti tästä veljelleni ja luulen, että hän ei vieläkään tajua, miten haitallista tuollainen puhe on.

Enkä nyt syyllistä veljeäni mistään. Hän, kuten suurin osa meistä ihmisistä, ei edes hahmota, mikä ajatteluamme ohjaa. Hänen on todennäköisesti vaikea ymmärtää, että laihdutuspuhe, kaikenlainen sellainen, on minun perspektiivistäni äärettömän haitallista ja sillä voi olla vakavat ja sieluakalvavat seuraukset.

Omien mielipiteiden lisäksi päätin, että tutustunpa aiheeseen vähän syvällisemmin. Tätä postausta varten tutkailin Body Image -tiedejulkaisun juttua ja löysinkin sieltä mielenkiintoisen tutkimuksen (n=1126), jossa selvitettiin 4—6 -vuotiaiden asenteita mm. ylipainoisuutta kohtaan.

Tutkimus tehtiin niin, että lapsille oli erilaisia tarinoita, joissa seikkaili normaalipainoinen sankari, pyörätuolissa oleva ja ylipainoinen. Versioita oli sekä poika- että tyttösankarista. Toinen tutkimus tutki myös sitä, että miten lapset kokivat sankarin ominaisuudet, kun kaverijoukko oli normaalipainoista ja ylipainoista. Tarina sinällään ei liittynyt mitenkään näihin asioihin, vaan keskittyi kissan pelastamiseen puusta.

Tulokset tukevat sitä, mitä aiemmatkin tutkimukset ovat viestineet: lapset arvottavat pyörätuolisssa istuvan tai peruspainoisen lapsen monella mittarilla ylipainoista kyvykkäämmäksi.

Eikä tässä kaikki. Alle kouluikäiset muksut liittivät ylipainoisuuteen negatiivisia ominaisuuksia, kuten heikommin koulussa suoriutumisen.  Suurin osa ei olisi halunnut ystävystyä ylipainoisen lapsen kanssa ja suurin osa ajatteli, että heillä ei ole paljon kavereita. Ylipainoisten ajateltiin myös olevan erityisen tyytymättömiä ulkonäköönsä.

Tämä on pysäyttävää ja hyvin, hyvin vakavaa.

Miten on mahdollista, että neljävuotias lapsi jo osaa syrjiä toisia näin selvästi ylipainon perusteella?

Ei ihme, että veljeni ei hahmota, että pienessä hölkkärallattelussa on mitään vikaa — läski ei saa olla, joten sehän on hyvä hölkätä pois.

Aiheuttaako media syömishäiriöitä?

Seuraavaksi sukelsin keskustelupalstojen uuvuttavaan maailmaan perehtymään, mitä mieltä maailma on median roolista syömishäiriöihin vaikuttavana seikkana. Sanon uuvuttaa sen takia, että olen tämän surffailusession jälkeen peloissani, että maailmasta ei ikinä lopu ”pelastettavat” naiset ja miehet, vaikka miten itse jankkaisi kehopositiivisuus-asioita.

Koska missionihan tietysti on, että jokainen maailman kansalainen olisi tyytyväinen kehoonsa ja rakastaisi itseään sellaisena kuin on (#nuorijanaiivi ). Teen mahdottomilta tuntuvia asioita, koska takaraivossa on ajatus ainakin yritin.

Eräät ovat sitä mieltä, että ei, media ei selitä ilmiötä. Kyllä taustalla on psyykkiset ongelmat, onhan kyseessä psyykkinen sairaus eikä mikään laihduttelu-taipumus (yleensä myös ahmintahäiriöihin liittyy laihduttamista). Jotkut korostivat vanhemmuuden merkitystä. Että kyllä vanhempien pitäisi päättää, mille medialle lapsi altistuu ja rajat ja rakkaus suojaa kyllä lasta.

Kun se olisikin näin yksinkertaista. Joko tai -selitys. Yleensä kuitenkin sekä että. Vaikka väitän, että syömishäiriöissä on aina vahva, erittäin vahva, psyykkinen puoli, se ei välttämättä ole ollut siellä sairastumisen alkuvaiheilla.

Tiedän lukuisia tapauksia, joissa syömishäiriö on aidosti oikeasti lähtenyt liikkeelle a) lisääntyneestä terveysajattelusta (joka on ollut viime vuosiin asti enemmänkin ihaltavaa kuin huolestuttavaa) b) laihduttamisesta. Joskus taustalla on perheen sisäisiä ongelmia, kuten avioerotilanteita, vuorovaikutussuhteen pulmia tai vastaavaa, mutta ei suinkaan aina. Eihän kaikista avioerolapsista tule psyykkisesti oireilevia.

Lisäksi on mahdotonta tässä tietotulvassa ja kommunikaatiovälineiden ristitulessa yrittää suojata lapsia ja nuoria median laihdutus-, treenaus tai syömispuheelta. Joista 99 % on olemassa siksi, että joku rikastuu ihmisten tyytymättömyydellä itseensä.

The multi-billion dollar beauty industry depends on a strong emphasis on the value of beauty and appearances for women, because this supports a consumption-based culture in which the answer for any problem can be achieved by purchasing advertised products for improving one’s appearance (Wolf 1990; Kilbourne 1994; Thomsen, McCoy, & Williams, 2001).

It also supports the theory that the mass media promotes and maintains the “normative discontent” that females experience about their bodies.

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Median viestiä muokkamalla ei estetä täysin syömishäiriöihin sairastumisia, mutta ainakaan maaperä niiden synnylle ei ole niin otollinen kuin mitä se on nyt.

Tupakoimattomuus ei estä keuhkosyöpää, mutta se ennaltaehkäisee sitä kuitenkin varsin tehokkaasti. Realistisemman ja suvaitsevamman kehokuvan viestiminen ei estä kaikkia syömishäiriöitä, mutta todennäköisesti puskuroi viestiä ja luo realistisempia vertailukohtia.

”Koska syömishäiriöiden syntyyn vaikuttavat myös sosiokulttuuriset tekijät, yhteiskunnan tasolla vallitseviin laihuutta suosiviin kauneusihanteisiin sekä lasten liian varhaisiin suoriutumis- ja menestymispaineisiin on syytä suhtautua kriittisesti.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kehotyytymättömyys alkaa varhain

”Laihdutusyritykset ja tyytymättömyys ulkonäköön alkavat olla murrosikää lähestyvien lasten, erityisesti tyttöjen, keskuudessa niin yleisiä, että niitä pidetään melko normaaleina ilmiöinä.”

Syömättömät ja ylensyövät lapset, Suomen Lääkärilehti  44/2000 

Kuten postauksen alussa esitellystä tutkimuksesta voimme lukea, lasten ajatukset muokkautuvat hyvin varhaisesta iästä alkaen. Siltä on mahdotonta välttyä.

Lapsista kasvaa nuoria, joiden suurimpana toiveena on laihtua ja pysyä hoikkana.

In one survey, the number one wish of girls aged 11-17 who were given three magic wishes for anything they wanted was “to lose weight and keep it off”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

Näistä nuorista tulee aikanaan naisia, joista puolet haluavat muuttaa painonsa, jos jotain saavat elämässään muuttaa. (Samainen artikkeli kuin edellisessä lainauksessa.)

This pervasive body dissatisfaction and preoccupation with weight has become part of the female experience in North America; so much so that “psychologists have coined the term ‘normative discontent’ to explain the idea that it is normal if you are a female to be unhappy with your weight”

Spettigue W &Henderson K : Eating Disorders and the Role of the Media 

”From underweight and anatomically impossible Barbies, to jokes at the expense of normal-weight female characters on television, women are trained to hate their own bodies from birth until death – and pointed toward starvation diets as the only way to be loved and appreciated.” 

EI! Naisen määritelmä ei ole olla tyytymätön painoonsa. It’s bullshit. Niin minäkin joskus luulin, kunnes tajusin, että on sulaa hulluutta laittaa itsensä vankilaan. Sillä sellaisena minä näen kehotyytymättömyyden. Vankilana, joka asettaa ahtaat rajat, joiden sisällä on pysyttävä. Ja sellainen ajattelu nyt vaan ei ole edes luontaista itselleni.

(Tässä nyt taas naisesimerkki, mutta ihan yhtä huolissani olen poikien ja miesten kehokäsityksistä ja toisaalta miehuuden käsitteestä yleensäkin. )

Median teemat ja toimet eivät välttämättä selitä syömishäiriöitä, mutta väitän vahvasti kyllä, että sillä oma roolinsa on. Jos nuori vertaa itseään jatkuvasti stereotyyppisiin tyttöihin ja naisiin (tiedätte, mitä tarkoitan: pitkä tukka, hoikka, mielellään valkoihoinen, isot silmät ja huulet, ei silmälaseja, ”hyvät” rinnat, pylly, mutta ei liian iso pylly, kapea vyötärö), ei siitä voi seurata mitään muuta kuin mielipahaa — ja todennäköisesti jotain sekoilua painonhallinnan kanssa. Aika hiton vahva lapsi ja teini pitää olla, että kykenee herkät teinivuodet ohittamaan nämä vaatimukset täysin.

Niin, ja nykyäänhän tätä vertailua tehdään sosiaalisessa mediassa, eikä pelkästään ammaatimediatoimistojen tuottamana. Kuva- ja asennepommituksen määrä on valtava.

Itse en teininä pystynyt olemaan välittämättä. Vihasin kehoani niin paljon, että vaan hyvitelläkseni noita vuosia, olen luvannut rakastaa kehoani niin myötä- kuin vastamäessä. Vain koska olin sille niin kauhean ilkeä monta vuotta. Liikaa lenkkiä, nälkiinnyttämistä, raivoitkuista mahani raapimista ja reisieni puristelua. Syömishäiriöiltä vältyin todennäköisesti vain kahdesta syystä: rakastin ruokaa ja koska äitini oli aina näyttänyt tolkun mallia kehoasioissa ja puhunut kehostaan kauniisti.

Oma tarinani menee siis niin, että kotijutut eivät altistaneet painosekoilulle, mutta ympäröivä maailma kyllä (sen aikakauden Sugar- ja Seventeen-lehdet herättivät lähinnä epätoivoa ja hillitöntä vertailua). Tämä on kuitenkin vain yksi tarina.

Kehopositiivisuutta tilalle

Syömishäiriöiden etiologia eli synty on monimutkainen prosessi. En pidä joko tai -jaottelusta. Vastakkain EIVÄT ole yhteiskunnan vaikuttimet, kuten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi, versus psyykkiset ja geneettiset vaikuttimet. Jankkaaminen siitä, onko medialla roolia vai onko syy kasvatuksellisissa tekijöissä ja roolimalleissa, on typerää, sillä se ei voi johtaa mihinkään lopputulokseen. Mitä merkitystä sillä on, että saataisiin tietää vaikkapa se prosentuaalinen osuus sairastuneista, joiden laukaiseva tekijä oli media ja se, jonka syyt olivat esimerkiksi kodin asenne laihdutukseen?

Jokaisen syömishäiriöön sairastuvan tarina on yksilöllinen. Hoidon pitäisi joka tapauksessa olla räätälöityä ja huomioida kaikki mahdolliset seikat, jotka selittävät ja ylläpitävät sairauden ajatuksia.

Ennemmän on kyse siitä, että kaikki kokisivat iloa kehostaan kuin siitä, että paniikissa suojellaan syömishäiriöiltä. Se, että matomatonen syö liikaa ja alkaa laihduttaa, on vaan kuvausta ihmisten ääliömäisestä käytöksestä ja vanhoillisista ajatuksista. Siksi sen sanomaa ei tarvitse tuleville sukupolville siirtää. Matomatonen on hyvä pulleana (joka todennäköisesti johtui vaan välipalasta ja sen aiheuttamasta turvotuksesta!).

Kieltäydyn elämässä maailmassa, jossa lasten laihduttaminen on normaalia ja puoliksi hyväksyttyä, koska lihavuus ja läski on kammoksuttavimpia asioita, mitä muka on. Herranjestas nyt sentään, nämä hullut ajatukset johtavat syrjintään. SYRJINTÄÄN! Ylipainoisia pidetään huonompina ihmisinä kaikilla mittareilla — pääosin tiedotamattomalla tasolla. Luojan kiitos, kehopositiivisuus -aatteen kautta tämä on vähitellen muuttumassa. Esimerkkinä nyt vaikka pluskoon mallit Ashley Graham ja Tess Holiday, jotka ovat antaneet kasvot ja kehon kauniille ja seksikkäille, mutta myös hauskoille ja kyvyikkäille ylipainoisille naisille.

Että jatkossakin tulen puuttumaan typeriin rallatteluihin ja lastenlaulujen sanoituksiin, vaikka miten osa ihmisistä pitäisi minua tiukkapipoisena ja huumorintajuttomana. Jos haluaa asioiden muuttuvan, pitää sentään pystyä näkemään, mikä on pielessä.

Ehdottaisinkin lopuksi seuraavia suojakeinoja kehotyytymättömyyttä vastaan:

  1. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetuntemus.
  2. Jokainen lapsi ansaitsee tulla arvostetuksi ja kuunnelluksi sellaisena kuin on. Tästä seuraa hyvä itsetunto.
  3. Aikuisen pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä lapsille. Oman kehon rakastaminen voi olla vaikeaa, jos on itse kasvanut kelpaamattomuuden kulttuurissa. Apua ja tukea on kuitenkin tänä päivänä saatavilla.
  4. Aikuisten pitäisi pitää enemmän älämölöä hölmöistä jutuista, joita media meille syöltää.  Sanoa jyrkkä ”ei” anorektisille malleille, epäterveille syömis- ja treenikäsityksille ja television ääliömäisille ja vaarallisille laihdutusohjelmille ja -trendeille. OLLA MENEMÄTTÄ NIIHIN MUKAAN. Lakata ihannoimasta stereotyyppisiä, yhdenmallin käsityksiä ulkonäöstä.

P.S. Kiitos mato-lauluvinkistä Petralle, joka oli pudistellut päätään lasten kevätjuhlassa, kun lapset olivat laulun esittäneet. Itse en voi käsittää, että jonkun mielestä on täysin ok pistää lauma penskoja moista veisaamaan.

Sairaan terve elämä

Tämä kirjoitus on SEFB:n vastaus Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n perinteiseen(?) Älä laihduta -päivän blogihaasteeseen.

***

Älä laihduta -päivän 2016 teema. Sairaan terve elämä. Minua pyydettiin alustamaan aiheesta osana Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n vuosikokousviikonlopun ohjelmaa huhtikuun puolivälissä. Ensin olin, että joojoo, totta kai voin puhua. Sitten (n. viikkoa ennen h-hetkeä) iski paniikki, että mitä sanottavaa tai mitä varsinkaan uutta sanottavaa mulla muka tästä aiheesta on. Kunnes lopuksi tajusin, että sanottavaahan on vaikka ja kuinka paljon, ja vaikka itsestä välillä tuntuu, että eikö-tästä-jo-ole-jauhettu-tarpeeksi-settiä, niin ei ole. Siksi näitä päiviä, näitä teemoja ja näitä haasteita tarvitaan. Kiitos Syömishäiriöliitto-SYLI ry!

Sairaan terve elämä. Miksi tämä teema? Olen jo monina vuosina ollut mukana kampanjoimassa Älä laihduta -päivän puitteissa ja joka vuosi vahvemmin on tullut se tunne, että päivän nimessä on jotain harhaanjohtavaa. Eräs ravitsemusterapeuttikollega sanoi jo vuosia sitten, että hänestä laihduttaminen alkaa olla vähän passé (ranskaa, wikisanakirjan mukaan tarkoittaa ikivanhaa, mennyttä, kulunutta, jep, tarkistin googlesta, että ymmärsinkö oikein). Ja oikeassahan tuo oli. Laihduttaminen ei enää ole pitkään aikaan ollut koko kansan juttu. Tilalle on tullut kiinteytymisen / kiristymisen / lihaserottuvuuden lisäämisen / kehonkoostumuksen muokkaamisen tavoittelu. Halutaan satsata ulkonäköön vahvuuden ja hyvinvoinnin kautta, ei hoikkuuden. Mutta yhtä kaikki, ulkonäkö on panoksena.

Miksi näin? Siksi että elämme olet mitä syöt ja syöt mitä olet -kulttuurissa. Tästä aiheesta puhui Nuorisotutkimusseuran kulttuuritutkija Anne Puuronen Valtakunnallisilla ravitsemuspäivillä jo vuonna 2012. Puurosen mukaan terveyden merkitys on kulttuurissamme ylikorostunut. Terveyskäsitysten mukaan elämisestä ja terveellisten elämäntapojen noudattamisesta on tullut yksilöllinen ja sosiaalinen hyve, mikä pahimmillaan näyttäytyy samankaltaisena kurinalaisuutena ja tunnustuksellisuutena kuin yksilölle asettuu hänen eläessään jonkin uskonnon oppien mukaan. Ruokalautasella ratkotaan elämän arvovalintoja yhä enenevässä määrin.

Toisena selittävänä tekijänä Puuronen mainitsi medikalisaation yleistymisen erityisesti ravitsemuksen kentällä. Medikalisaatiolla tarkoitetaan sairauden ja terveyden leiman sekä lääketieteellisen hoidon ulottumista yhä arkipäiväisempiin ilmiöihin. Kun ennen vanhaan pieraisi, sanottiin oho, ja jatkettiin elämää. Nykyään kun pieraisee, on välittömästi vähintään laktoosi-intoleranssi. Noin niinkuin helppona esimerkkinä.

(Puurosen puheenvuoro on näköjään jäänyt harvinaisen hyvin mieleen. On muistaakseni ainut Valtakunnallisten ravitsemuspäivien puhuja, jonka esitykseen olen omissa esityksissäni ikinä viitannut. En tosin ihan hirmu aktiivinen päivien kävijäkään ole ollut…).

Miten tämä terveyden kulttuurinen ylikorostuminen ja laihduttamisen tilalle tullut kehonkoostumuksenmuokkaamisbuumi sitten näkyy käytännössä? Esimerkiksi ehdottomien ton-päätteisten ruokavalioiden lisääntymisenä. Räjähdysmäisesti lisääntyneinä laihduttajien (aka kehonkoostumusta muokanneiden) sankaritarinoina ennen- ja jälkeen-kuvineen. Hyvinvointibisneksen raadollisuutena: ”anna meille rahaa, me annamme sinulle ruokavalion ja/tai liikuntasuunnitelman, jolla saat itsellesi terveen elämän ja kaupan päälle ihannevartalon”. Terveysterrorismina, jota omienkin alojeni ihmiset (terveisiä vaan ravitsemusterapeutti- ja fysioterapeuttikollegat!) liikaa harrastavat. Fitness-lajien suosiona (joka joko on jo vähän hiipumassa, tai sitten pylly-pose-kuviin alkavat turtua joko kuvien ottajat, katsojat tai molemmat). Kurinalaisuuden palvomisena ja pitäisi-kulttuurina (”ei kyllä pitäisi tätäkään syödä”, ”pitäisi liikkua enemmän”, ”minulla on niin huono itsekuri”, jne).

Ja näkyy varmasti monessa muussakin. Nämä tulivat itselleni ensimmäisenä mieleen.

Missä menee raja? Milloin terveestä tulee sairaan tervettä eli ei enää yhtään tervettä vaan sairasta? Onko jokaisella fitnessurheilijalla muka syömishäiriö? Milloin ehdoton ton-ruokavalio on oikeasti perusteltu ja hyvinvointia lisäävä? Eikö se lihavuus kuitenkin ole terveysriski ja laihtuminen siksi ihan hyvä juttu? Mutta kun se maidoton/viljaton/elämänhaluton/jne-ton ruokavalio vaan toimii, mikset säkin kokeilisi? Mutta entäs sydän- ja verisuonitaudit ja diabetes ja KANSANTERVEYS!?

Näihin kysymyksiin minulla ei ole vastausta. Sen sijaan huomaan palaavani yhä ja aina vaan uudestaan Syömishäiriön ravitsemushoito -kirjassa (Viljanen ym. 2005) esitettyihin listauksiin, joissa kerrotaan, mikä on normaalia ja mikä epänormaalia syömistä (tsekkaa listat ja lähdeviite kokonaisuudessaan esim. tästä Leenan muinaisesta kirjoituksesta). Ja miettiväni, milloin epänormaalista syömisestä tuli normaalia? Tsekatkaa vaikka alla olevat poiminnat ja peilatkaa siihen, miten ruuasta ja syömisestä nykyään lähes kaikkialla puhutaan:

Normaalia on

  • järjestää ruokailunsa niin joustavaksi, ettei se häiritse työtä, opiskelua, perhe- tai sosiaalista elämää.
  • syödä herkkuja ilman, että muusta ruoasta täytyy vähentää.
  • syödä ruokia, joiden ravintosisältöä ei tiedä.
  • syödä toisinaan pikaruokaa.
  • juhlistaa juhlatilanteita myös ruoalla.
  • syödä sekä paljon että vähän energiaa sisältäviä ruokia eli monipuolisesti kaikkea ilman syyllisyyttä.

Sen sijaan epänormaalia on

  • laskea kaloreita tai punnita ruokia.
  • päättää elimistönsä puolesta, milloin on nälkä tai milloin on kylläinen.
  • tuntea itseinhoa ja syyllisyyttä poiketessaan tiukoista ruokasäännöistä.
  • suunnitella tarkasti pitkälle etukäteen ruokailujaan ja pidättäytyä jäykästi suunnitelmassaan.
  • jättää itseään aterioilla nälkäiseksi.
  • jättää terveys- ym. syihin vedoten ruoka-aineita pois ruokavaliosta, kun todellisuudessa poisjättämisen syynä on halu laihduttaa.

Milloin, miksi ja miten normaali syömiskäyttäytyminen ja sen myötä pollan terveys  jäi hyvinvointibisneksen, terveysterrorismin ja kansanterveyden jalkoihin?

-Katri

Vielä viisi kiloa – Läski-monologin jälkipuintia

Käytiiin eilen, lauantai-iltana, kaveriporukalla  katsomassa säväyttävä Läski-monologi, jossa läskeydestä pääsee – kerrankin – puhumaan itse ylipainoinen (huom., että en edes meinaa osata sanoa läski, kun sen on omasta sanastosta aika tehokkaasti raivannut).

Kuten tekijät, monologin kirjoittaja ja näyttelijä Raisa Omaheimo ja ohjaaja, dramaturgi Elina Kilkku, sanovat Huomenta Suomen haastattelussa, on eri asia kuka saa näytelmän katsomisesta eniten ja kuka tarvitsisi sitä eniten. Läski- ja kehofasismi rehottaa esimerkiksi terveydenhuollossa ja liikuntabisneksessä sen verran pahasti, että ainakin sen puolen ammattilaisille tätä on pakko suositella. Painoon katsomatta esityksessä on paljon, johon kehokeskeisessä kulttuurissa voi samaistua.

Läski-monologi pyörii Helsingissä Teatteri Takomossa ja vaikka lähiviikkojen esitykset on jo loppuunmyyty, helmikuun esityksiin on vielä lippuja jäljellä. Viikonlopun liput näyttävät hupenevan jo kovaa tahtia, eli jos haluat omasi, klikkaa tästä Tikettiin lippuostoksille.

Tässä joitain ajatuksia, joita esitys herätti ja joita esityksen jälkeisillä kaljoilla kavereiden kanssa keskusteltiin.

Läski se siinä rumentaa katukuvaa

Vaikka olen kuullut ravitsemusterapiavastaanotoilla lähes kaikki monologin kohtauksien kaltaiset tilanteet, suu loksahteli auki tasaiseen tahtiin.

Kun ne kokemukset tiivistää yhteen esitykseen, tulee absurdi olo: Miten hulluja ihmiset voivat olla? Kadulla voi vapaasti huutaa läskiksi ja huoraksi, persettä voi kopeloida ja todeta, että olisit sinäkin läski kiitollinen, että joku koskee.

Vaikka esityksessä on monta kohtausta, joissa on jotain tuttua eri elämänvaiheista, niin lihaviin kohdistuvat negatiiviset ja halventavat ajatukset on jotenkin ihan eri kategoriassa. Koska jostain kummasta syystä lihavien oletetaan olevan vapaata riistaa moraalisen paheksunnan kentällä.

Koska pitäähän sitä nyt patistaa tekemään itselleen jotain ja ottamaan itseään niskasta kiinni!

Vielä viisi kiloa

Eipä silti, kulttuurillinen perinne on, että jokaisen tulisi olla laihdutuskuurilla laihduttamassa sitä perinteistä viittä kiloa, oli lähtöpaino mikä vaan. Tilanne pysyy samana myös silloin, jos joltain putoaa se viisi kiloa. Viiden kilon laihduttamisella ei ole loppua.

Jatkoilla puhuttiin kaveriporukalla myös siitä, että kahvihuoneissa on lähes aina painostava tunnelma, sillä kaikki määkivät yhteen ääneen, kuinka ei pitäisi syödä tarjoiluja (niitä, joita joku on sinne vaivautunut leipomaan tai ainakin kaupasta tuomaan – onpa kohteliasta). Tässä syy, miksi aikanaan lakkasin eräässä työpisteessä syömästä eväitä kahvihuoneessa. Viiden kilon -kerho kokoontui siellä säännöllisesti.

Edelleen tunnen tuskan kouristuksia monessa kahvihuoneessa vieraillessani, kun ihmiset joko alkavat ammattini kuultuaan (tilanteessa, jossa joku esittelee, että tässä tulee ravitsemus-luennoitsija) äkkiä selittelemään, että ei heillä normaalisti ole tällaista tai alkavat kysyä laihdutusvinkkejä. Laihdutus kiinnostaa. Liikaa.

Kuulkaas hönöt siellä terveydenhuollossa

Monologissa on kohta, jonka tunnistin lähes sanasta sanaan. Se on kertomus siitä, miten lääkäri alkaa lihavan potilaan edessä kertoa karppauksen hyödyistä ja sen piristävästä vaikutuksesta – ”kannattais sunkin kokeilla”. Taito ymmärtää lihavuutta ja auttaa lihavaa ovat vielä kyllä todella hakusessa terveydenhuollossa. Etenkin kun tässä tapauksessa oli kyse mieliala-ongelmista.

Eikä tässä ole tarkoitus mollata nyt ketään yksittäistä ammatti-alaa. Silti on pakko sanoa ääneen, että lihavien ihmisten kohtaamisessa ja hoidossa on ihan hitosti petrattavaa. Ei sitä faktaa kyllä voi vältelläkään sillä ajatuksella, että nyt tulee jollekin paha mieli. Lihavilla on jo paha mieli.

Tässä pari SEFB-purkausta aiheesta:

Oppia lihavuudesta

Synkät sanat vastaanotolla

Aikuisillakin on syömishäiriöitä

Minusta oli todella hienoa myös se, että estraadilla mainittiin sana syömishäiriö ja kerrottiin, että sen myöntäminen oli iso osa muutoksessa ja suhteessa itseensä. Erityisesti ahmintahäiriöt, varsinkin BED, ovat vielä huonosti tunnettuja. Blogissa avasin aihetta toukokuussa.

Esityksessä todetaan, että Raisasta tuntui vaikealta myöntää, että hänellä on syömishäiriö. ”Eihän aikuisella voi olla syömishäiriö, sellaisiahan on vain nuorilla!” Kun se olisikin näin, vaan ei, ei ole. Aikuisillakin on syömishäiriöitä ja niihin pitäisi suhtautua vakavasti.

Monen niitä sairastavan piilottelu-helvetti on voinut jatkua vuosikymmeniä ja siten niiden hoitoon pitäisi panostaa selvästi nykyistä enemmän. Psykoterapiaa, ravitsemusterapiaa ja todennäköisesti myös somaattisten sairauksien hoitoa pitää tarjota hyväksyvässä ja ymmärtävässä hengessä, ei ketään syyllistäen ja ongelmaa turhaa yksinkertaistaen.

Meitsi on hyvä tällaisena

Olipa kokoluokka mikä hyvänsä, jokaisen tulisi voida iloita ja arvostaa kehoaan ilman, että yhteiskunnan normit, omat päänsisäiset demonit tai vaikkapa huonosti valittu puoliso dissaa sinua. Kenenkään ei tarvitse alistua odottamaan toisten hyväksyntää.

Sisäisen rauhan ja oman hyväksynnän hakeminen ei varmasti tapahdu kellään sormia napsauttamalla, mutta jo se, että ymmärtää, että tässä maailmassa mielikuvat itsestä eivät ole täysin oma päätös, voi tuntua helpottavalta. Ihminen, joka ei ole tyytyväinen itseensä, ostaa kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikä vaan mahduttaisi hänet johonkin käsittämättömään mielikuvitusmalliin. Sillä let’s face it: juuri kukaan ei vastaa tuota länsimaisen naisen ihannetta. Siksi kaupallisten tahojen orjuuttavaa viestiä ”osta, koska et ihan vielä ole oikeastaan minkään arvoinen”, vastaan kannattaa taistella. Niin yksin pään sisällä kuin laajemmalla rintamalla vaatimalla muutosta.

Olen pyytänyt tätä lukuisia kertoja blogissa, mutta pyydän edelleen: Unohdetaan toisten kanssaihmisten ruokien ja painon kommentointi. Kiitos.

#painorauhaa #ulkonäkörauhaa

Se erilainen fitness – blogimme on pullollaan näitä aiheita ja ne löytyvät helposti hakusanoilla tai teema-pilvestä. Erityisesti viime kevään Älä laihduta -kirjoitusmarathon tuotti suman kehonhyväksyntä-tekstejä. Ne löytyvät valikoista toukokuun 2015 kohdalta. Näiden tekstien joukosta löytyy myös tietoa huonosti ymmärretyistä ahmimishäiriöistä. Joukossa on muuten myös kehon vapaasta kommentoinnista juttua.

Oli aihe tuttu tai ei, Läski-monologiia kannattaa tulla katsomaan kauempaakin!

Mittanauhalla ei voida mitata ihmisarvoa – vieraskirjoitus

SEFB proudly present…. lukijamme, sosiaalipsykologi Salla Saxénin kirjoituksen ulkonäköpaineista. Kiitos Salla! 

***

Kiitos Se erilainen fitness – blogille kannanotoista, jotka pureutuvat eri tavoilla ja eri näkökulmilla meitä kaikkia velvoittaviin ulkonäköpaineisiin. Blogi peräänkuuluttaa harvinaisia, mutta niin mittaamattoman arvokkaita kriittisiä näkökulmia vallitsevaan ruumis- ja kauneuskulttuuriin.

Blogi on osunut yhteiskunnallisesti polttavaan teemaan, jota voisi mielestäni pitää jopa uutena ihmisoikeuskysymyksenä. Sen ytimessä on kulttuuriimme vakiintunut pahaa ilmapiiriä ja ihmisten välistä eriarvoisuutta levittävä uskomus siitä, että mittanauhalla voitaisiin mitata ihmisarvoa. Tämä uskomus on karannut käsistä kuin rutto. Se näkyy esimerkiksi kiusaamisena kouluissa, itsetunto-ongelmina, ahdistuksena, masennuksena, syömishäiriöinä ja syrjintänä työnhaussa.

Hyvä lukija, suhtaudutko kriittisesti omaan ulkonäköösi? On ymmärrettävää, jos oma peilikuva ahdistaa: se nimittäin ahdistaa suurinta osaa, ja aivan erityisesti se ahdistaa nuoria naisia. Toivon, että Se erilainen fitness – blogin antama esimerkki ottaa asia rohkeasti puheeksi antaa voimia kaikille niille, jotka päivittäin katsovat itseään peilistä kriittisin silmin, peilaten itseään mahdottomaan ihanteeseen – ja uskoen usein olevansa mielipahansa kanssa yksin.

Vastaukseni heille, jotka kokevat yksin kärsivänsä ulkonäköpaineista, on yksinkertaisesti tämä: ulkonäköpaineet eivät ole lähtökohtaisesti yksilöllinen ongelma. Yksilölliset kokemukset rakentuvat suhteessa kulttuurilliseen ihanteeseen, joka on yksilöille kuitenkin niin normittava ja armoton, että ongelma voi tuntua yksilölliseltä.

Julistankin nyt, että ruumiin rajojen survominen ahtaaseen kulttuurilliseen muottiin on yhteiskunnallinen ongelma. Emme enää suvaitse rasismiakaan; miksi siis suvaitsisimme yhtä ahdaskatseisia kauneusihanteita? Kuulutan nyt kaikkia katsomaan kauneuden ihanteita kriittisesti ja keskustelemaan niistä avoimesti. Tällä hetkellä ruumiinkulttuurimme pakottaa erityisesti naisia – ja vuosi vuodelta enemmän myös miehiä – ahtaisiin muotteihin, jotka useimmissa meissä tuottavat pahan olon ja riittämättömyyden tunteiden tuhoisia kierteitä.

Kuulutan myös käytäväksi julkista kriittistä keskustelua siitä, millaista mainontaa ja ruumiskuvastoa hyväksymme levitettäväksi, ja millaisia arvoja haluamme tämän aiheen osalta yhteiskuntana edustaa. Käsillä on paitsi uhka myös mahdollisuus. Mikäli kaikista ongelmistamme huolimatta voisimme kyetä suhtautumaan kriittisesti kulttuurimme kauneusihanteisiin ja niiden tuottamiin yksilöiden kokemuksiin, mahdollistaisi tämä myös eriarvoistavaan kauneuskulttuuriin puuttuvan kriittisen keskustelun. Toisaalta, jos tätä keskustelua ei käydä, emme koskaan pääse yhteistyöhön ja eteenpäin ongelmien ratkaisemisessa. Samoin, mikäli tätä keskustelua ei käydä, siirrämme ajallemme yleisen kielteisen kehonkuvan ja itseinhon kierteen väistämättä myös tuleville sukupolville.

Tällöin kasvatamme tulevaisuuden lapsistamme koneenosien sukupolvia, jotka ostavat ruumiillisen hyväksyntänsä ja itseymmärryksensä kauneuskulutusmarkkinoilta sen sijaan, että he oppisivat tärkeää kriittisyyttä, sananvapautta, erilaisuuden tunnustamista sekä toisten ihmisten empaattista kunnioittamista.

Kieltäydytään tästä tulevaisuudesta! Avoimen keskustelun ja kriittisen äänen kuulemisen aika on nyt.

Salla Saxén, YTM

Tohtoriopiskelija (sosiaalipsykologia), Itä-Suomen yliopisto
2014–2015 Harvard Medical School Bioethics Fellow
Kirjoittaja on usein ulkonäköpaineista kärsinyt nuori nainen.

***
Leenan infoisku

Etelän-Syli ja Sydänliiton Neuvokas perhe järjestävät Helsingissä tämän teeman ympäriltä keskiviikkona tilaisuuden Kansalissalissa. Katri luennoi Läskivihapuheen loppu – aiheesta Jyväskylässä Tulikarin auditoriossa JAMKissa.

Kaikki Syömishäiriöliiton Älä laihduta – päivän tapahtumat eri paikkakunnilla löytyvät täältä.

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).

Kun syöminen ei täytäkään – Mitä tarkoittaa ahmintahäiriö?

Lupailin aikoja sitten varsin luetussa postauksessani, että kirjoittelisin ahmintahäiriöt aiheesta enemmän blogiin. Ajattelin, että Älä laihduta – päivän viikolle tämä aihe istuu hyvin.

Osallistuin helmikuussa Etelän SYLI:n tilaisuuteen, jossa psykologi Anna Grandlund kertoi ahmintahäiriöistä. Tein kiivaasti muistiinpanoja, joita pyrin hyödyntämään tässä jutussa. Lisäksi käytän poimintoja loistavasta kirjasta Irti ahminnasta – Kohti tasapainoista suhdetta ruokaan (Keski-Rahkonen A, Meskanen K, Nalbantoglu M. Duodecim 2013).

irti_ahminnasta-22539724-3930428043-frntl

Koska en ole ahmintahäiriötä kokenut, en luonnollisestikaan mitenkään pääse kovin henkilökohtaiselle tasolle, mutta yritän silti painottaa niitä yksilöiden tuntemuksia ja ajatuksia, joita sairauteen liittyy. Irti ahminnasta – kirjasta hyödynnän sairastuneiden lainauksia.

Lääketieteellistä lähestymistä ja diagnooseista syömishäiriöihin (sis. ahmintahäiriöt) saa joulukuussa uudistuneesta Käypä hoito – suosituksesta.

Ahmimishäiriöt – mistä on kyse?

Ahmimishäiriöiksi lasketaan bulimia ja ahmintahäiriö BED, Binge Eating Disorder (kyllä, suomenkieliset nimeämiset ei ole mennyt ihan nappiin tässä… itsekin menin aluksi ihan sekaisin, kun aloin tätä kirjoittaa) ja epätyypilliset ahmimishäiriöt. Käytännössä suurin osa sairastaa epätyypillistä, eli sellaista, jossa oireiden kirjo on hyvin moninainen. Tässä jutussa puhun nyt enimmäkseen BEDistä, vaikka varmasti monet näistä pointeista koskevat erilaisia ahmimishäiriöitä.

Määritelmät ovat muutenkin niin ja näin: Eiköhän pulmana ole ne ajatukset, jotka oireilevat ongelmallisena syömisenä eikä niinkään se, mitä syö ja millä tahdilla ja kompensoiko syömistä vai ei.

Ahmimisen tarve on usein epäselvä ja aina yksilöllinen. Siten myös hoidon on tärkeä olla yksilöllinen.

Ahminta pakoporttina

Ahminnan tarve ei ole mikään kevyt tuntemus. Anna Granlund hahmotti luennolla, että ahmimisen tarve ohittaa (terveys-)tiedon, tehdyt päätökset ja lupaukset. Ahminnalla turrutetaan tunteita, mikä vahvistaa negatiivista ajatusta itsestä. Nämä arvottomuuden ja huonommuuden tunteet fuusioituvat osaksi minuutta. Tämä on hyvin tyypillistä myös ihan peruslaihduttajille: ajatellaan, että koska nyt mokasin tämän dieetin, olen huono ja heikko ihminen. Eihän siitä ole kyse, vaan tapa käsitellä pettymyksiä on liian mustavalkoinen tai asetetut tavoitteet ovat epärealistisia. Harva tiedostaa tätä ajattelumallia – sen olen omassakin työssäni huomannut.

Ahmimiskohtaus saa aikaa hetkellisen jopa transsinomaisen hyvänolon tunteen, joka kuitenkin kestää vain hetken ja saa loppujen lopuksi aikaan itseinhon tunteita ja pettymystä, että tarvetta ei ole pystynyt kontrolloimaan.

Ahminta toimii pakoporttina ahdistukselle ja haastavien tilanteiden tai tunteiden kohtaamiselle. Tämä johtaa negatiiviseen kierteeseen, joka vaikeuttaa ahminnan lopettamista.

”Minulle ahminta on liittynyt patoutuneisiin tunteisiin, joita en jostain syystä ole kokenut voivani purkaa muuten. Tai oikeammin, en edellenkään ahminnalla purkanut tunteita, vaan lohdutin itseäni ja tein paremman mielen itselleni. Ehkä jopa peitin hyvänolontunteella oikeita tunteita.” 

”Ahmin, kunnes olen liian ähkyssä ja tunnen itseni iljettäväksi ja ihraiseksi palloksi. Mutta ahmiminen on kannattavaa, koska olen kuitenkin saanut makunautinnon, suuhuni jotain pureskeltavaa sekä ajatukset siirrettyä muualle. Eikä ruoka koskaan sano vastaan tai pahoita mieltäni: se tulee aina mielellään ostoskoriin ja ujuttautuu pala palalta luokseni.”

”Ongelmasyömisestä on vaikea päästä eroon, koska ihminen lähtökohdiltaan on varmasti ennemmin vaikeita asioita karttava kuin ne kohtaava. Jotta voisi päästä ongelmasyömisestä eroon, pitää ensin kohdata itsessään ne asiat, jotka ajavat siihen. Jos ongelma olisi pelkkä syöminen, se olisi helppo asia saada kuntoon. Kysessä on kuitenkin enemmän kuin vain kyltymätön rakkaus ruokaan, ja syyt ovat poikkeuksetta vaikeita asioita ja tunteita, usein monimutkaisia ja monisyisiäkin, joiden käsittelyä ennemmin välttelee kuin tarttuu niihin ja selvittää ne.” 

Lainaukset Irti ahminnasta – kirjasta

Negaatiokierteen seuraukset

Monella ahmintahäiriöstä kärsivällä on takana useita laihdutuskuureja ja painon kanssa jojoilua. Nämä tiedetään tehottomiksi painonpudotustavoiksi, mutta ne myös altistavat ahminnalle. Tällaisten kierteiden seuraukset voivat olla melkoisen dramattisia. Monen ahmintahäiriötä sairastavan tunne-elämä voi olla epävakaa ja ajattelu on passiivis-aggressiivista. Tällöin on myös vaikea uskoa muiden myötätuntoon ja moni on armoton itseään kohtaan. Kuulostaa kovin vaikealle ja rajoittuneelle elämälle.

”Koen olevani jotenkin huono, väärässä ja surullinen ja ahmin, jotta tuntisin oloni paremmaksi. Jos en kuitenkaan jostain syystä pysty käsittelemään asiaa, joka mielenkuohahduksen on aiheuttanut, niin en tavallaan pääse lainkaan irti ahdistuksesta ja sama paha mieli vain pyörii mielessäni ja siten jatkan ahmimista.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Ylipaino = heikko itsekuri, kun ei osaa edes syömisiään hallita.

Anna Granlund puhui luennollaan siitä, että helposti anoreksiaan sairautena liitetään jonkinasteinen itsekuri-gloria. Päivitellään, miten kova itsekuri sairastuneella on, kun pystyy kontrolloimaan liikuntaa ja syömistä niin rajusti.

Tosiasiassa moni ahmimishäiriötä sairastava rajoittaa itseään elämän kaikilla osa-alueilla, ei vain liikunnan ja ravitsemuksen suhteen. Tämä ei vain näy päälle yhtä selvästi. Ehkä sen takia, että ahmimishäiriötä sairastava vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja ihmissuhteet voivat negaatiokierteen takia heiketä. Ehkä sen takia, että häpeää omaa ulkomuotoaan. Ehkä sen takia, että haluaa uppoutua syvämmälle ahmintaan ja lykätä negatiivisten tunteiden kohtaamista.

”Kun muutin yksin, syömiseni lähti käsistä. Haalin itselleni usein ison kasan kaikkea halpaa, makeaa ruokaa: illan kasa saattoi olla suklaalevy, karkkipussi, keksipaketti, jäätelöä. Söin ne kaikki. Tunsin pahaa oloa ja jäin joskus pois sosiaalisista menoista sen vuoksi, että halusin viettäää illan herkkujeni kanssa. Ahmimishetkessä en miettinyt ensimmäisen suklaapalan jälkeen makua enää. Tärkeintä oli saada mahdollisimman paljon suuhun kaikkea. Nopeasti. Enemmän. Olo oli välillä kauhea, mutta jotenkin päätin aina ahmimiskohtauksen jälkeen, että nyt sellaista ei tule hetkeen.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta.

Mikä avuksi?

Ahmintahäiriöistä on vaikea parantua, jos ei kohtaa niitä ongelmia, jotka siihen ajavat. Se ei vain voi olla vaikeaa, se aivan varmasti on sitä. Kuitenkin on hyvä ymmärtää, että vaikeudet on tehty voitettaviksi ja se kokemus taas vahvistaa ihmistä. Ilman eheää minuutta on vaikea tietää, kuka on ja mitä haluaa. Elämän mielekkyys voi olla vaakalaudalla.

Ahminnasta parantumisen tiellä on monien hyvien taitojen opettelu. Myötätunnon lisääminen, hyväksynnän opettelu (erityisesti itseä kohtaan) sekä tietoisuustaitojen vahvistaminen. Näistä on varmasti apua ja hyötyä myöhemmin elämässä. Toiveikkaasti voidaankin mielestäni ajatella, että vaikka parantuminen on kivuliasta, sen myötä saa sellaisia työkaluja elämään, joita tarvitaan monessa tilanteessa.

Olen huomannut, että monelle ammattilaiselle tämä aihe on vaikea. On vaikea hahmottaa, missä menevät omat ammattitaidon rajat. Uskoakseni kuitenkin se, että toivoo toiselle hyvää, osaa olla objektiivinen tilanteen suhteen ja ymmärtää sairauden perustat, vie jo pitkälle. Nähdäkseni ravitsemusterapeutin tonttia on täsmäsyömiseen kannustaminen, suunnitelmallinen ja konkreettinen apu, mitä syödä ja miten herkutella järkevästi ja tietoisempaan syömiseen harjaannuttaminen.  Tämän lisäksi koen, että ahmintahäiriöistä kärsivälle on tärkeä valaa uskoa, että muutos on mahdollista. Sillä mitä useammasta suusta tätä viestiä tulee, sitä parempi.

”Nykyisin haluan tosissaan unohtaa nuo kolmekymmentä vuotta, jolloin syöminen määriteli elämääni. Jäin monesta asiasta mielestäni paitsi. Nyt yritän kuroa kiinni noita asioita elämässäni. Toisaalta tiedän, että olen hirmuisen vahva. Olen taistellut jotain sellaista vastaan, mitä ei voi sanoin kuvailla. Tiedän selviytyväni mistä vain, koska olen pystynyt pysäyttämään ahmimiskierteeni. Rakastan sen verran itseäni ja elämääni, etten anna ahmimispeikon tulla enää luokseni.”

Lainaus Irti ahminnasta – kirjasta

Itsehoitovinkit ja -linkit

Irti ahminnasta – kirjan alkupuheessa todetaan: ”Kirjoitimme tämän oppaan, koska Suomessa suurin osa ahminnasta kärsivistä ei pääse minkäälaiseen hoitoon. Huolimatta ahminnan aiheuttamista terveysvaaroista ja kärsimyksestä apua on vaikea saada sen paremmin julkisen terveydenhuollon piiristä kuin yksityisestikään, pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta.”

Siksi ajattelin, että on hyvä laittaa tämän postauksen oheen tiedoksi niin tuo jo edellä mainittu kirja kuin Mielenterveyskirjaston nettisivusto Irti ahminnasta. Soisin tietysti, että jokainen saisi hyvää, henkilökohtaista hoitoa, mutta ainakin nämä lähteet ovat huolella laadittuja, kattavia ja niistä on varmasti hyvä lähteä liikkeelle. Ehkä henkilökohtaisen avun hakeminen ja saaminen tuntuu alun jälkeen myös helpommalta.

(Toivottavasti voitte olla ylianalysoimatta esiintymisiä toisin kuin meikä… Videoiden tekijöille huomio, että saa hymyillä! 😀 Suositus: Kuunnelkaa harjoituksia, älkää katsoko… Vaikka on vakava aihe, se ei siitä muutu paremmaksi, jos puhuja kuulostaa ja näyttää siltä kuin olisi itse itkuun purskahtamassa. T: entinen masistelija, että tiedän vähän mistä puhunkin. 😉 )

***

ala-laihduta-logo

Älä laihduta – päivä on ensi viikolla keskiviikkona 6.5.  No Diet Day on vuosittainen, kansainvälinen teemapäivä, jolloin yritetään muistuttaa, että laihduttaminen voi olla varsin haitallista. Elämäntapojen kohentaminen ja hyvinvoinnin lisääminen sen sijaan ei ole.

Se erilainen fitness – blogissa julkaistaa Älä laihduta – päivää edeltävällä viikolla joka päivä uusi juttu teeman ympäriltä (miinus vappu 😀 ).